Sočan maitoparta

Nämä tapahtumat sijoittuvat samalle viikonlopulle kuin vuoristoviikonloppukin. Vietimme yhden päivän melkein kokonaan Soča joella. Olimme viime vuodesta säästäneet kupongit, jolla saimme alennusta vesiurheiluista ja kupongin viimeisessä osiossa saa yhden vesiurheilun ilmaiseksi. Viime vuonna kävimme suorittamassa Sočassa raftinkia ja canyoninkia, niistä seikkailuista voi tarkemmin lukea vuoden 2008 elokuun blogikirjoituksesta. Tällä kertaa teimme myös raftinkia, mutta ilman opasta, sekä hydrospeedia oppaan ja joukon kanssa.

Aluksi aamupäivällä kokoonnuimme vesiurheilua järjestävän tahon luo Sočan sivuhaaran varrella sijaitsevaan paikkaan. Saimme tiskiltä märkäpuvut, kengät ja kypärät ja kävimme vaihtamassa uima-asut päällemme ennenkuin meidät ajettiin Sočan pääjoen varteen. Kaikki muut ryhmästä olivat sloveeneja, joten toinen ryhmänjohtajista tuli kertomaan minulle englanniksi kuinka hydrospeed kelluketta käytettiin. Tiesin, että minulle tulisi ongelmia sen käytössä, varsinkin kun ohjaaja sanoi, että räpylöillä tarvitsee polkea samanaikaisesti liikuttaen vain polven alaosaisia jalkoja. Käännyimme heti katsomaan Jernejn kanssa toisiamme ja tiesimme kuinka mahdoton tehtävä tuo oli minulle, sillä en kuulemma edes osaa uida sammakkoa potkien jalkojani vain polvista alaspäin pitäen polvet yhdessä.

Pääsimme veteen. Se oli kylmää, mutta onneksi meillä oli märkäpuvut päällä. Vesi kun tulee suoraan vuorilta osa ihan lumen sulamisvettä. Istuin jokeen rannantuntumaan ja laitoin neonpreenisukat jalkaani. Ne tuntui heti hieman oudolta kuin ne olisivat eriparia. Oikean isovarpaan ja sukan kärjen väliin jäi joku 2cm, vaikka niitten kuuluisi olla mahdollisimman lähellä varpaita. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan kiinnitetty niin paljon huomiota johonkin sukkiin vaan aloitimme käytännön harjoittelun vedessä.

Meillä oli välineenämme kelluvat värikkäät lautat, jonka päällä olimme vain ylävartalostamme. Pidimme käsillämme kiinni kahvoista ja potkimme räpylöillä itseämme eteenpäin. Kelluketta pystyi ohjaamaan käsillään kääntämällä kelluketta niin, että joen virtaus pääsi kellukkeen alle. Eli jos halusi päästä joen oikealta reunalta vasemmalle reunalle täytyi kääntyä virtausta kohti niin, että kellukkeen vasen puoli oli ylempänä kuin oikea, jolloin vasemmanpuolen reunan kautta kulki vettä kellukkeen alle ja ohjasi sen toiselle reunalle. Unohdin kokoajan alussa että kumpaan suuntaan sitä pitikään kallistua, että pääsi haluamaansa suuntaan, ja aina olin virran vietävänä jossain ihan muualla missä piti olla.

Tarvittavan harjoittelun jälkeen pääkoppa kuitenkin sisäisti mihin suuntaan kallistetaan, jolloin sitä ei enää tarvinnut miettiä erikseen ja pystyi keskittymään oleellisempaan, hienosäätöön. Sillä jokireissulla oli nimittäin tarkoitus aina kurvata isojen kivien taakse. Joki oli voimakasvirtainen, joten kelluketta ei pystynyt pysäyttämään omin avuin. Siksi harjoittelimme käyttämään luonnon omia voimia pysäytyksessä. Nimittäin isojen kivien vieressä on kaikista suuritehoisin virtaus ja aivan kiven takana se on taas minimaalisin. Eli jos aluksi suuntaa niin lähelle kiveä kuin voi ja heti kiven saavutettuaan kääntää jyrkästi itsensä kiven taakse saa kellukkeen pysähtymään hetkessä.

En sitäkään aluksi tajunnut, kuinka on fiksua, että menemme joen kaikista nopeimmasta virtauksesta, kuin minun järjen mukaan olisi turvallisinta mennä kaikista hiljaisimmasta virtauksesta, jossa pystyy omin avuinkin pysäyttämään kellukkeen. Mutta täällä logiikka oli toinen. Tarkoituksena näytti olevan hurja vauhti. Kohdissa, joissa vesi virtasi hullunlailla meidät käskettiin pysyä jonossa ja seurata tarkasti samoja reittejä kuin ohjaajakin, ettei törmättäisi vedenalaisiin kiviin. Siellä kun kivet olivat ihan pinnantuntumassa, ja kokoajan oltiin kolhimassa itseämme polvista niihin. Sitä varten meitä tosin käskettiin oikein pahoissa kohdissa nousemaan enemmän ylös lanteisiin asti kellukkeen päälle ja tarvittaessa (osuttaessa edestäpäin kiveen) nostamaan kelluke suoraan eteemme päin.

Kellukkeesta ei ikinä saanut päästää irti. Se taisi olla ihan ensimmäisiä sääntöjä. Sillä siinä villivirrassa jos jäisi ilman apuvälineitä virran vietäväksi päätysi joko joenpohjaan tai vaikka Timbuktuun asti ilman että itse saisi itseään pysäytettyä. Jos jostain syystä kuitenkin kävisi niin, että ote irtoaisi kellukkeesta ja joutuisi vedenvaraan täytyy aina pitää jalat edellä, ettei pää ole se ensimmäinen, joka kolahtaa ensimmäiseen kiveen.

Ohjaajilla oli itsellään kajakit, sillä he olivat taitavia melojia ja pystyivät jopa melomaan vastavirtaan jokea kohti pelastamaan harhautuneita hydropseedaajia. Harjoittelimme käännöstä kellukkeiden kanssa. Silloinkin täytyi taas muistaa, ettei kellukkeesta saanut päästää irti vaikka kuinka oli paniikissa ja veden alla nurinkurin. Harjoittelimme sitä joen rauhallisemmassa kohdassa. Ohjaajat tekivät ties kuinka monta eskimokäännöstä minikajakeillaan, ne taisivat olla jotain kilpakajakkien tapaisia, ei ainakaan mitään retkikajakkeja. Minä koitin vain kaksi kertaa hydrospeedini kanssa, ja sain jo tarpeeksi jännitystä jo pelkästä ajatuksesta, että miltä se tuntuisi kovassa vauhdissa isojen kivien seassa vaahtoavassa joessa. Joten päätin olla erityisen varovainen jokea alaspäin mentäessämme, jotten kellahtaisi virran voimakkuudesta nurin ja etten missään tapauksessa päästäisi irti otettani. Tiedän etten ikinä uskaltaisi mennä kajakilla Sočassa, se on jo liian haastavaa puuhaa minun taidoilleni ja paniikkiherkkyydelleni virtaavassa vedessä. Pidän enemmän retkikajakoinnista kaksikolla.

No joka tapauksessa, takaisin Sočalla olimme harjoitelleet ja pysähdelleet vähän väliä edetessämme jokea alajuoksuun. Aloin huomata, kuinka jalkapohjiini tuli kova kipu, vähän kuin jatkuva suonenveto, ja päättelin, että se johtui liian isoista sukista ja liian isoista räpylöistä, jolloin jouduin kokoajan pitämään jalkapohjalihakseni jännittyneinä, jottei sukat ja räpylät putoisi jalasta. Kahdesti minulta putosi puoliksi räpylä kovan vauhdin koskessa, jolloin minun pitikin pitää kiinni oikeasta jalastani eikä tukevasti hydrospeedin käsikahvoista. Silloin aina ajauduin omilleni kun en pystynyt kunnolla ohjaamaan menopeliä toisen käteni ollessa varattu jalalleni.

Kun pidimme taas taukoa kerroin ohjaajille kuinka jalkapohjiini sattuu, ja toinen heistä antoi minulle toisen sukkansa. Se oli vieläkin isompi kuin edellinen, mutta malliltaan eri, ja se liimautui kiinni ihoon, eikä jättänyt samanlaista tyhjiötä varpaanpäähän kuin edellinen paksumpi sukka. Sukka oli nyt siis paljon ohuempi ja kylmä jokivesi tuntui todella kylmältä, kuin olisi ollut paljasvarpasin siinä kymmenasteisessa joessa. Vaihdoin myös räpylöitä, mutta nekään eivät olleet sopivan kokoiset.

Jatkoimme taas eteenpäin kurvaillen vauhdikkaitten virtausten kohdilta isojen kivien taakse ja pidimme taukoa aina silloin tällöin. Koitin aina tauoilla jonkun toisen räpylöitä, mutta kenelläkään ei tuntunut olvena sopivan kokoisia räpylöitä minulle. Joukkueessamme oli minun lisäksi kaksi tyttöä joilla oli pienempi jalka kuin minulla ja kaikilla miehillä oli taas huomattavasti isompi jalka. Sinnittelin siis niillä räpylöillä ja sukilla, mitkä viimeisimmäksi olin saanut jalkaani ja koitin unohtaa jalkapohjakrampin.

Koko reitti taisi kestää puolitoista tuntia. Siinä ajassa kerkesimme menemään ties kuinka monesta villistä koskesta ja nostamaan veren adrenaliinitasoa kun puikkelehdimme isojen kivien välitse ja ylitsekin kun kyse oli niistä pinnan alla piilevistä vaarallisista kivistä. Koitin pysyä niin lähellä ohjaajaa kuin mahdollista, että hän voi tarvittaessa pelastaa minut, jos joudun veden vietäväksi. Siinä sai polkea räpylöillä aika kovaa, että pysyi taitavan kajakin melojan perässä ja vielä huomioida matkan varrella kaikki esteet pinnan alla ja päällä.

Jernejllä näytti menevän hyvin. Hän osaa omaksua milloin minkäkin urheilulajin ihan hetkessä kuin hän olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Olimme yleensä ensimmäisten joukossa alavirrassa. Toinen ohjaaja oli ensimmäinen ja toinen oli viimeinen joukossa, jotta kukaan ei vahingossa jäänyt huomiotta jälkeen. Ohjaajat pitivät hyvin huolen, että kaikki olivat kokoajan kunnossa, ja kerran jälkimmäinen ohjaaja lähti pelastamaan joukon kolmatta tyttöä. Myöhemmin tyttö sanoi autossa, ettei nauttinut tästä urheilulajista kun se oli niin hurja.

Kuva Jernej Burkeljca

Minä puolestani kokoajan ihmettelin että milloin me aloitamme sen oikean koskenlaskun näillä kellukkeilla. Kun aina kun olimme menossa isommasta hurjasta koskesta ohjaaja sanoi, että nyt harjoitellaan tälläistä kääntöä ja hurjan osuuden jälkeen pidimme aina taukoa. Siinä siis tuli sellainen olo, että nyt taas harjoiteltiin sitä ”oikeaa” koskea varten. Mutta ei koskaan tullut sitä hurjempaa koskea mitä kuvittelin ja sitten retkemme olikin jo ohitse. Outoa. Vähän sama käy aina raftingissä. Odotan aina, että milloin se oikea hurja koski tulee, vaikka sellaista ei ole olemassakaan. Tai siis tietysti koko Soča on hurja niiltä osin, missä vesi virtaa nopeasti, mutta silloin kun on itse tilanteessa ja siinä hurjimmassa paikassa se ei tunnukkaan hurjalta. Se vaan näyttää siltä jos katsoo rannalta tai juuri ennen tapahtumaa, kosken alkua voi kauhistella kuinka tuo vaahtopää näyttää joltain mistä ei selviä. Kaikki on kuitenkin ohitse muutamassa sekunnissa ja sitten taas ihmettelee että no mitäs hurjaa siinä oli.

Siitä pääsemmekin jo päivän toiseen aktiviteettiin, miniraftingiin. Näiden kahden aktiviteetin välissä kävimme syömässä Bovecin keskustassa, jossa meidät toivotettiin tervetulleeksi myös illalliselle.

Emme halunneet mennä ohjattuun raftingiin, vaan tutustua itse jokeen siltä osin, mitä se oli sallittu. Niimpä aktiviteettipalvelun väki vei meidät edemmäs yläjuoksuun, jossa joki ei ollut niin hurjaa kuin alempana Sočassa. Paikka ei ollut kauhean kaukana Trenta laaksosta, jossa olimme seikkailemassa vuosi sitten.

Olimme taas saaneet märkäpuvut lainaan ja keltaisen minirafting veneen. Kannoimme sen auton katolta alas joen varteen muutama sata metriä. Kahdestaan kannettuna se oli todella painava. Kannoimme sitä päämme korkeudella, joten kaikki veri katosi käsivarren lihaksistosta ja kesti aikansa ennekuin tunto palasi takaisin käsivarsiin. Aloitimme melomaan niin, että minä tein melomistyön ja Jernej ohjasi kumivenettä. Päätimme kuitenkin koittaa samaa toisinpäin, sillä menisimme huomattavasti nopeampaa, jos Jernej meloisi meitä eteenpäin. Koskenlaskussa, sen kaikissa muodoissa on tarkoitus, että mennään nopeampaa kuin itse koski, jolloin pystytään ohjaamaan mikä se menopeli sitten olikaan. Mutta jos koskessa mennään hitaampaa kuin virtaus niin silloin koski vie sinua.

Tätä se luultavasti olisi jos minä olisin joutunut melomaan kahden aikuisen painon edestä. Niinpä löysimme nätin poukaman, melkein laguunimaisen, jossa vesi kuin vähän liplatteli. Silloin minä menin istumaan kumiveneen perälle ja Jernej sen etuosaan. Harjoittelimme jo puokamassa, että osaanhan kääntää veneen esimerkiksi 360, joka sujui ihan hyvin. Mutta itse joelle palattuamme kävi taas ilmi, kuinka minulla oli hankaluuksi oikean ja vasemman kanssa ja aina kuin Jernej halusi kääntyä vaikka vasemmalle niin aloin melomaan vasemmalla aironpuoliskolla, joka tietysti käänsi meidät oikealle. Kesti aikansa ennekuin sain taas sisäistettyä, että kumpaan suuntaan piti meloa, jotta päästän haluttuun suuntaan. Vastaavasti pystyi melomaan takaperi,m eli jos haluttiin mennä vasemmalle, pystyi vasemmanpuoleista melaa takaperin melomalla pääsemään kohteeseen. Toivottavasti nyt selitin nämä oikein päin, ettei joku nyt ota tästä oppia ja melo minun takiani väärään suuntaan. Mutta siis tämän kaiken oppii käytännössä, minulle ei ainakaan tehoa, että kerrotaan suullisesti kuinka pitää meloa (tai potkia tai kääntää..), vaan se pitää itse tajuta paikan päällä.

Olimme nyt siis kahdestaan joella. Meidän päämääränämme oli löytää takaisin joen alajuoksulla olevaan aktiviteetti palvelulle Sočan sivuhaaran kautta. Ennen kuin olimme lähelläkään sitä koimme vaikka mitä seikkailunalkuja. Pääsimme muutamasta hurjasta juoksusta alas ilman, että kumpikaan päätyi vedenvaraan. Monesti kävi niin, että aivan hurjimmissa kohdissa lopetin ohjaamisen ja pidin kumiveneen sisäreunoista kiinni, ja työnsin varpaani niin syvälle kumiveneen lattianreunoja kuin mahdollista, sillä meno oli aika töyssyistä ja hurjaa. Siinä vaiheessa ei enää ollut väliä menimmekö tikkusuoraa vai siksakkia.

Kovin monessa kohtaa oli kuitenkin erittäin rauhallista ja kauniita maisemia. Niinpä vuorotellen köllöttelimme kumiveneessä kun toinen meloo hieman vauhtia eteenpäin. Näimme joka puolella vuoria ympärillämme, sillä olimme nyt laakson pohjalla joka on ympäröity ainoastaan vuorilla ja sitäkin suuremmilla vuorilla. Vuorien alut olivat aina peitetty puilla. Oli monenmoista lehtipuuta kuin havupuutakin, mutta paljon korkeammalla huipulla olikin sitten vain kiveä ja hiekkaa, niinkuin edellisen blogikirjoituksen kuvista voi päätellä. Tietysti lukuun ottamatta muutamia ruohotupsuja siellä täällä, joita paikalliset vuoristovuohet laidunsivat.

Näimme myös kauniin valkoisia kivirantoja. Jokikin oli aivan vaaleansinistä, maitomaista. Aivan kuin jos kaakao olisi sinistä, niin sellaiselta se näyttäsi maidon kanssa sekoitettuna. Yhdessä tälläisellä paikalla kuvattiin jokin vuosi sitten jotain fantasia elokuvaa. Silloin se tietty joenkohta oli suljettu kaikilta vesiurheilulajeilta ja jopa harrastelentokoneita oli kielletty lentämästä siinä kohtaa joen yllä. Elokuvan tekijät olivat myös rakentaneet väliaikaisen sillan, jonka purkivat elokuvan päätyttyä kuin mitään siltaa ei ikinä olisi rakennettukaan. Minuakin pyydettiin pari kuukautta sitten, josko haluaisin yhden roolin slovenialaisesta partioelokuvasta. Kieltäydyin kuitenkin tarjouksesta.

Sočan rantaa, ei tosin sitä kuvankaunista valkoista kivirantaa

Samana iltana kun nämä vesiurheilut tapahtuivat, matkasimme takaisin kotiin Ljubljanaan. Alkumatkan ajoimme Sočan varrella, ja pysähdyimme ihastelemaan jyrkkää kallioreunamien välillä virtaavaa jokea. Siihen kohtaan oli myös Napoleon aikoinaan rakennuttanut sillan, joka nimettiin Napoleonin sillaksi.