Pimeän kuvausta

Olen Jernejn innoittamana ja avustamana alkanut oppia käyttämään kameraani erikoistilanteissa. Jernejtä näyttää aina kiehtovan valokuvaus mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja hän aina tietää mitkä asetukset kameraan säätää. Niinpä olemme yhdessä alkaneet valokuvaamaan tälläisissä extraordinary paikoissa, kuten pimeässä.

Valokuvaus on aina liitetty johonkin muuhun aktiviteettiin, emmekä ole menneet mihinkään vain valokuvataksemme jotakin, vaan aina asiaan kuuluu myös jonkin näköinen seikkailu. Tässä ensimmäisessä alla olevassa kuvassa ei tosin ole seikkailua, mutta se oli ensimmäinen pimeäkuva jonka olen eläissäni ottanut, ja valokuvaustekniikan ymmärtäminen sinänsään teki kokemuksesta seikkailunomaisen. Menimme siis Brnikin lentokentälle viemään Jernejn veljeä ja hänen tyttöystäväänsä, jotka olivat menossa Turkkiin. Kello oli jo lähemmäs puoltayötä, jolloin pienessä kylässä oli pilkkopimeää siihen aikaan. Ajoimme lentokentän nurkan taakse paikkaan josta lentokoneet lentäisivät suoraan yltämme. Tarkoitus oli aluksi ottaa kuvia lentokoneista, laskeutuvista tai nousevista, mutta päädyimmekin harvan liikenteen takia ottamaan kuvia luonnosta, nätistä pelloista, metsästä ja takana sinertävistä vuorista. Tai siis kaikkihan tämä oli aivan pilkkopimeää. Samalla sekunnilla kun sammutimme auton valot myös pimeys alkoi.


Jernej kertoi kuinka säätämällä kameran valotusaikaa myös ihan pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia, jotka näyttävät värikkäiltä. Toinen asia oli kameran aukon suuruus, mitä isompi aukko, sitä enemmän valoa. Oli myös jokin kolmas tekijä, joka vaikutti valon määrään, mutta unohdin jo mikä se oli. Minun oli aluksi hankala sisäistää, kuinka voi olla mahdollista, että pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia. Mutta kun Jernej vertasi noita kameran muuttujia vedenkulutukseen, ymmärsin täysin mistä oli kyse. Eli mitä kauemmin aikaa vesihana on auki, sitä enemmän vettä kuluu = mitä suurempi valotusaika, sitä enemmän valokuva saa valoa. Ja mitä suurempi vesihanan aukko on, sitä suurempi määrä vettä kuluu = mitä suurempi kameran aukko, sitä enemmän valoa pääsee sisään. Ainiin ja se kolmas tekijä oli nopeus. Mitä nopeammin vettä tulee hanasta, sitä enemmän vettä kuluu = mitä isompi ISO arvo kamerassa sitä enemmän valokuvaan tulee avaruus hälinää. (Anteeksi etten nyt osaa käyttää ammattisanoja valokuvauksessa, joten virheistäni voi huomauttaa kommentoimalla)

Alla on vastaavasti Jernejn kameralla otettu kuva samassa pilkkopimeydessä, voitte huomata kuinka paljon eroa on laadussa kun tietää kameran säädökset.

Kuva Jernej Burkeljca

Tässä vielä yhteistuumin otettu kuva pimeässä Jernejn kameralla. Minä halusin ottaa metsästä hienon kuvan, joten Jernej laittoi kameran säädökset ja minä painoin kameran ”ota kuva” nappulasta. Ja alempana on Jernejn ottama kuva hiekkatiestä jota ajoimme lentokentän nurkan taakse. Muistakaa, että sekin siis oli ihan pilkkopimeää.

kuva Jernej Burkeljca

Seuraavassa esittelen pimeän kuvauksia pimeästä luolasta. Ajoimme Ljubljanan lähistölle metsään, joka on tunnettu karhuista. Metsässä oli jopa varoituskyltti, että siellä saattaa elellä karhuja. Olimme ottaneet koirat ja kamerat mukaamme, kameranjalustan unohdimme kotiin. Jätimme auton yhden metsästys/lintu tornin lähistölle josta jatkoimme matkaamme kävellen. Kyselin koko matkan Jernejltä mitä meidän pitää tehdä jos meitä vastaan kävele karhu, tai vieläkin tarkemmin, entä jos luolassa johon olimme menossa, asustaakin karhu. Lohdutuksena ajatukselle, että paikalla olisi karhuja oli se, että meillä oli koirat mukana, ja he varmaan osaisivat vainuta ja varoittaa meitä karhuista.

Kun olimme kävelleet ehkä parikymmentä minuuttia pääsimme metsän keskellä olevan luolan suuaukolle. Luola oli kuin maahan vajonnut aukko. Metsän pohjalla oli siis vain suuri aukko, jonka reunalla oli pimeämpi aukko, jossa luola oli. Näytti kuin maa jotenkin vajoaisi siitä kohtaa alaspäin. Joku oli rakentanut alkumatkalle puiset portaat, tosin ainakin viisikymmentä vuotta sitten, niin lahonnet ne olivat. Koirat olivat taas innoissaan kun pääsivät nuuskimaan uusia paikkoja ja he juoksivat lahonneita portaita pitkin alas luolan suuaukolle.


Olimme ottaneet taskulamput mukaamme, ja edelliseltä luolakokemukselta olimme ottanet myös lampun Hanibalille. Viritimme hänelle otsalampun kaulaan roikkumaan, jottei hän olisi peloissaan pimeydestä, niin kuin viime kerralla. Temppu näytti tepsivän hyvin ja Hanibal osasi käyttää hyödykseen kaulalla roikkuvaa lamppua. Lamppu tosin sojoitti tietä hänelle vain korkeintaan metrin jos sitäkään, mutta samalla valonmäärällä myös Dina pääsi valaistua polkua pitkin. Meillä oli käsin ladattava taskulamppu mukana sekä extra järeä iso taskulamppu kaiken varalle. Käytimme kuitenkin alas mennessä vain pientä lamppua niin, että etenimme syvemmälle luolaan taas vuorotellen, niin että ensimmäinen näyttää ensin itselleen tietä, sitten kääntyy ja näyttää toiselle tietä. Alkumatka oli todella liukasta, mutaista ja sisällä oli paljon irtokiviä. Niin ja luola oli siis kovin kalteva sisäänpäin. Menimme jyrkkä alamäkeä luolan sisään terävien, liikkuvien pikkukiven seassa. Luolaan oli myös pudonnut tai jotenkin päätynyt muutama tukki. Kummallista ajatella millaisella luonnonvoimalla nekin tukit olivat sisään tulleet.

Kun olimme päässeet niin perälle luolaa kuin suinkin pystyimme otimme ison lampun esille ja tutkimme johtaako luola pidemmälle. Se ei näyttänyt suurenevan kuin leveyssuunnassa, joten kävelimme luolan vasemmalla reunalle. Luonnonvaloa luolaan riitti vain muutama kymmenmetriä luolansuuaukosta, ja sen huomasi myös pienestä polusta, joita pitkin muutkin luolaan tutustuneet olivat kävelleet. Mutta heti kun luonnonvalo loppui, loppui myös polku. Siitä edespäin kävelivät vain taskulampun omistajat.


Pääsimme luolan perälle ja aloimme asettelemaan kameroitamme kiville, sillä olimme tosiaan unohtaneet kamerajalustan. Luolassa oli kylmä ja niskaan putosi välillä kosteuspisaroita. Jernej aloitti ottamaan kuvia ja minä pidin seuraa koirille, sillä he alkoivat haukkumaan kyllästyttyään kun vain seisoskelimme paikoillamme. Niimpä etsin maasta keppejä, joita he voisivat pureskella, ja he olivat hiljaa kunnes olivat pureskelleet keppinsä loppuun. Kun Jernej oli ottanut testikuvansa hän pyysi apuani, jotta heiluttaisin taskulamppua valaisten luolaa. Lopputulos on tässä alla.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun oli minun vuoroni ottaa kuvia pidin taskulamppua vain yhdessä kohtaa valaisten kamerasta katsoen kuvan etuosan, enkä esim. luolan takaosaa. Tässä siis minun kamerani tulos.


Luolasta poispääsy oli helppoa. Kiipeäminen niitä rosoreunaisia epävakaista kiviä pitkin oli helppoa, tosin kuin alaspäin meno. Olimme jo ihan muutamassa minuutissa takaisin ylhäällä luonnonvalossa. Yhtäkään karhua emme nähneet, emmekä jälkiä karhujen olemassaolosta. Takaisin auton luona päätin mennä tutustumaan metsästystorniin. Minusta se oli hienosti rakennettu ja ylös kapuaminen oli vakaata eikä huteraa. Kurkistin sisään metsästäjän koppiin pleksilasin lävitse. Sisällä oli tuoli, puinen sänky, huopa ja tirkistysikkuna. Näytti ihan mukavalta paikalta viettää odotusaikaa aamunhämärillä tunneilla kun eläimet tulisivat viereisen pellonreunalle aamupalalle.

Kotimatkalla koirat juoksivat auton perässä alamäkeä saaden pitkän matkan juoksuharjoitusta.