Pyöräilyä - Tuntematon ja möykkyinen matka

Kuten olen jo monta kertaa luultavasti kertonut, olemme kovasti pyöräillee. Kokoan nyt tässä muutamaa eri pyöräretkeä yhteen kokonaisuudeksi, jottei pyöräily jää vain arkirutiiniksi. Mainittakoon heti alussa, että olen investoinut ”uuteen” eli käytettyyn pyörään täällä maastopyöräilyitä varten, ja kyseinen pyörä esiintyy tämän tarinan kuvissa.

Kaikista eduskummallisin pyöräily tapahtui syntymäpäiväni kunniaksi yhdessä vanhassa kaivostunnelissa, joka ei enää sittemmin ole toiminut kaivoksena, vaan muokattu pyöräilyturismia varten. Ajoimme aluksi Slovenian pohjoisosaan, lähelle Itävallan rajaa Mežica nimiseen kylään. Moottoritieltä matka jatkui vielä melkein kaksi tuntia ylämäkeen autolla pikkuteitä, joten kylä sijaitsi kovin korkealla meren pinnasta. Tarkemmin sanottuna reilu puolenkilometrin korkeudella.

Saavuttuamme vanhaan kaivoskylään, parkkeerasimme auton junaradan varteen, jota pitkin muinoin kuljetettiin kaivostuotteita edemmäs sisämaahan. Vaihdoimme pyöräilykuteet ylle ja marssimme pyöriemme kanssa underground biking touria järjestävän porukan luo, joka oli jo lastaamassa muiden pyöräilijöiden polkupyöriä auton peräkärryyn. Saimme kyydin pienempään kylään, josta varsinainen pyöräily alkaisi. Meille jaettiin otsalamput pilkkopimeää tunnelia varten. Tai siis tunneleitahan oli useita, sokkeloisena Pece vuoren alla. Ulospääsyjä tai sisäänpääsyjä vuoristotunnelissa oli useita satoja, joskus kaivostyöläiset nimittäin porasivat vahingossa aukkoja vuoren ulkoseinään koittaen etsiä mineraaleja. Yhteensä tunneleita oli kilometrillisesti noin 800. Kaivostyöt oli aloitettu jo Rooman ajan aikaan, mutta vakiintui isommaksi tuotannoksi 1600 luvulla. Kaivoksesta louhittiin lyijyä ja mineraaleja, jos niitä sattui esiintymään kaivospaikalla.

Se historiasta, sitten itse pyöräilyyn. Aloitimme pyöräilyn pimeän oviaukon edestä. Ulkona oli todella kuuma, lähemmäs kolmekymmentä astetta, mutta kaivosaukon suulla olikin enää kymmenen asetta. Sitä varten pyöräilijöitä oli kehoitettu ottamaan lämmintä vaatetta päälle. Tämä tietenkin oli minulle yllätys, kerta kyse oli syntymäpäivälahjasta, enkä tiennyt muuta kuin vasta samaisena päivänä, että tarvitsemme pyöriä ja takit. Joten muutoin olin pukeutunut pyöräilyshortseihin. Vaihdoimme heti alkajaisiksi takit päälle, ja nostimme sukkien lahkeita ylemmäs suojataksemme edes vähän sääriämme kylmältä.

Sitten varsinainen pyöräily alkoi. Meidät käskettiin ajamaan niin lähellä toisiamme kuin mahdollista ettemme eksyisi. Joka puolella oli monia tunneleita oikealle ja vasemmalle, ja ilman ohjaajaa tai valoa siellä olisi ollut hukassa jo alkumetreillä. Kokeilimme välillä ajaa ilman otsalamppuja, jolloin näkyi hämärästi edessä olevan pyöräilijän valon avulla eteenpäin, mutta jos jäi vähääkään kauemmas jälkeen, niin pimeys yllätti nopeasti.

Kuva Jernej Burkeljca

Tunneli oli kapea ja matala. Siinä pystyi ihan hyvin pyčräilemään ilman tunnetta että seinät kaatuisivat päälle, mutta kurvikkaissa ylämäissä tunneli oli jostain syystä matalampi kuin muissa kohdissa, joten katsoimme viisaammaksi taluttaa niiltä kohdin. Koko pyöräilyreitti oli hieman alle 6 kilometriä. Pysähdyimme aina silloin tällöin, jolloin ohjaaja kertoi tarinoita kaivostyöläisistä ja heidän työstään. Pysähdyimme esimerkiksi yhdessä paikassa, joka oli toiminut tavallaan kaivosrautatienä. Siinä kohtaa useampi tunneli yhdistyi, ja seinillä oli kylttejä mistä suunnasta pääsee mihinkin päin vuorta. Opas myös kertoi tarinaa, kuinka kaivostyöläiset pääsivät pälkähästä jos heidän lamppunsa jostain syystä lakkaisi toimimasta. He vain odottaisivat pilkkopimeässä, että joku työkumppani tulisi hakemaan heidät matkalla ulos työvuoron lopussa. Silloin kaikki työmiehet laskettiin, ja tiedettiin jos joku oli hukassa.

Kuva Jernej Burkeljca

Meille myös näytettiin paikka, joka toimi ylinmääräisen kiviaineksen dumppaustunnelina. Opas heitti kuiluun kivenmurikan, ja kuulimme ties kuinka kauan kuinka kivi hyppi ja pomppi alas yhä syvemmälle kuiluun. Näimme kaivosmiesten työvälineitä, joista yksi oli mahdottoman painava pora. Sitä ei hevillä nostanut olkapäilleen ja porannut useita tunteja.

Saimme myöskin nähdä varsinaisia kaivostuotteita. Meidät opastettiin paikkaan, jossa oli suuresiintymä kalsiittia. Saimme kerätä vaaleita hippuja maasta viedäksemme kotiin matkamuistona. Tunnelit olivat kerroskerrokselta toistensa yllä. Tunneleita oli siis useissa kerroksissa, eikä vain siksakkina yhdessä kerroksessa. Jossain paikoissa lähekkäät tunnelit oli yhdistetty, jolloin meillä oli reilu tuplasti enemmän tilaa päämme päällä.

Pyöräilimme 500 metriä maan alla. Aika loppusuoralla pyöräilyä aloimme saada tunnelin katosta vesitippoja niskaamme. Kivisen vuoren sisällä oli paljon pohjavettä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, että kallion sisällä virtaisi vettä. Pyöräilyreitti oli myös ajoittain mutainen, eikä muta ollut mitään normaalia mutaa, vaan kellertävää samantapaista nestettä kuin tippukiviluolissakin.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun olimme matkamme päässä tulimme vuoren toiselta puolelta ulos. Huh sitä hellettä kun astuimme kymmenestä asteesta reilu kolmeenkymmeneen! Kaikki alkoivat riisua ylinmääräisiä vaatekerroksia pois ja tuulettamaan päänahkaansa. Saimmekin hyvät tuuletukset seuraavaksi, kun pyöräilimme joitakin kilometrejä kovassa vauhdissa alamäessä takaisin elämyspyöräilyfirman tukikohtaan. Minä ja Jernej pyöräilimme etunenässä.

Pyöräkierroksen jälkeen tutustuimme kaivosmuseoon sekä vanhanajan kaivostyöläisten taloon. Siellä oli hienoja huonekaluja ja nättejä liinavaatteita, sekä kodikas vanhanajan keittiö. Lopuksi saimme pestä pyörämme mudasta painepesurilla vanhan junaradan vanhoilla raiteilla.

Ajoimme takaisin kotiin Itävallan kautta. Alla oleva kuva on Itävallasta, mutta yhdeltä toiselta kerralta, ja eri kohtaa Itävaltaa. Matkalla kotiin meillä oli monta pitkää alamäkeä edessämme. Niinpä päätimme, että toinen hyödyntää tämän kokemuksen pyörän selässä, sillä aikaa kun toinen ajaa autolla perässä. Vaihdoimme heti Itävallan ja Slovenian rajalla Jezerskon raja-asemalla, niin, että Jernej pyöräilee ja minä ajan autoa. Hän pyöräili koko matkan alas Jezerskoon melkein viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella, ja minulla oli hankaluuksia pysytellä perässä auton kanssa mutkaisessa alamäessä.


Vaihdoimme ajajaa Jezerskoon saapuessamme, niin että minä pääsin pyöräilemään vähemmän jyrkkää alamäkeä alaspäin. En tiedä montako kilometriä pyöräilin alas rinnettä, mutta tarpeeksi saadakseni punaisen helakat posket, aivain kuin lapset saavat laskettuaan pulkkamäkeä. Jernej pysäytti minut autolla melkein alkumatkasta ja kertoi kuinka pyöräilin väärin alamäkeä. En edes ollut tullut ajatelleeksi että alamäkeä voi pyöräillä väärin, mutta tekniikkani oli kuulemma vaarallinen. Hän käski minua kohottamaan kurvin puoleisen polven ylemmäs, jotten mahdollisen kaatumisen seurauksena satuttaisi itseäni yhtä paljon kuin jos jalkani olisi suorassa kurviin päin. Eli jos olette jossain pyöräilemässä mutkikkaissa alamäissä kovissa nopeuksissa nostakaa se polvi pyöräilyasennon yläasentoon joka on kurvin sisäpuolella. Muutama ensimmäinen kilometri menikin miettiessä nostanko oikeaa vai vasenta polvea sen sijaan, että olisin ihastellut kauniita Alppimaisemia.

Kuva Jernej Burkeljca

Vaihdoimme vielä kerran niin, että Jernej ajoi polkupyörällä tasaisella maalla ja minä ajoin. Hänen ideanaan oli hyödyntää auton taakse muodostunutta ilmavirtausta, joka mahdollistaisi hänen pyöräilynsä tasaisella huimaa vauhtia. En kuitenkaan tajunnut tätä aluksi, sillä hän kertoi vasta pyöräilyn loputtua, kuinka minun olisi pitänyt ajaa ja kiihdyttää auto kovin hiljaisessa vauhdissa alkumatkasta, jotta hän saisi auton kiinni ja hyödynnettyä ilmavirtaa. Joten emme onnistuneet tässä fysiikan lakien testauksessa tällä kertaa. Mutta myöhemmissä pyöräilykertomuksissa onnistuimme hyödyntämään molemmat tätä ilmavirtaa.

Ollaan käyty pyöräilemässä lähimaastojen kukkuloilla ja harjoiteltu metsässä ajoa ja pyörällä hyppimistä. Heti aluksi todettakoon, että jokin niinkin pieni asia kuin pyörällä hyppiminen on kovin hankala oppia myöhemmässä iässä. On monia asioita täällä, jota olen ihmetellyt miksen pienenä ollut opetellut niitä kun se oli vielä niin paljon helpompaa. Mutta muillekin pyörällä hyppimisen aloittelijoille tiedoksi, että hyppimissuoritus on helpompi toteuttaa ylämäessä, jolloin pyörä on jo osittain keula pystyssä.

Tässä alla yksi kuva lähimaaston kukkulalta, kun oltiin harjoittelemassa näitä hyppyjä puiden juurien ylitse pienillä metsäteillä.

Kuva Jernej Burkeljca

Edellisestä ehkä viikko eteenpäin pyöräilimme lähikylään, jossa sijaitsee meidän lähin järvi. Suomen mittakaavassa luokittelisin sen tosin lätäköksi tai lammeksi, en todellakaan järveksi koon perusteella. Järvi oli lähellä edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemaani karhuluola paikkaa, vaikkei siellä luolassa karhuja ollutkaan, kutsun sitä karhuluolaksi. Menimme pyöräilyretken päätteeksi uimaan järveen, joka taisi olla yksi harvinaisista järviuintikokemuksista täällä Sloveniassa. Yleensä on tullut uitua raikkaissa, kirkkaissa joissa, mutta tämä järvi haisi oudolta ja siellä asusti merihirviöitä. Se oli jopa synkempi ja sameampi kuin Suomen järvet. Jernej kertoi kuinka joskus aamun ensimmäisillä tunneilla järvessä voi nähdä jättikokoisia kaloja, jotka minun mielikuvituksessani luokitellaan heti merihirviöiksi. Onneksi mikään ei kuitenkaan tarrannut jalastani kun olin uimassa.

Matkalla kotiin odotimme, että takaata ilmestyisi traktori, jonka takailmavirtausta pystyisimme hyödyntämään, sillä pyöräilimme maalaismaisemissa. Järvelle päin pyöräillessämme Jernej sai kiinni yhden traktorin ja polki samaa vauhtia kuin traktorikin. Minulla puolestaan oli kova työ ja tuska pysyä poikien perässä, sillä pyöräilykiihdyttämistaitoni eivät ole samaa luokkaa kuin autolla ajaessa. Kerran kun ilmavirtaan pääsee, niin ei tarvitse juuri polkea, ja silti matkustaa noin neljänkympin tuntivauhdilla. Pitkällä suoralla tieosuudella onnistuin hyödyntämään Jenrejn pyörän aiheuttamaa virtausta. Minun täytyi polkea kymmenen sentin päässä hänen takapyörästään, joka oli aika pelottavaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea, kuinka virtaus oikeasti tuntuu, ja vaikka kyse olikin vain polkupyörän virtauksesta, se oli huomattava nopeusetu. Voin kuvitella, kuinka kovaa pääsee autolla tai traktorin perässä.


Kuva otettu maaliskuussa 2009

Sitten vielä viimeisimmästä pyöräretkestä, jonka piti kestää vain muutama tunti. Päätimme taas lähteä karhumaille päin, sillä kukkulalla oli hyvät pyöräilymahdollisuudet. Olimme käyneet samalla kukkulalla jo viime vuoden elokuussa, en ole varma kerroinko siitä, mutta kukkulan huipulla on antennitorneja ja armeijan yksi tukikohta. Saimme kyydin Jernejn veljeltä jonkin matkan päähän kukkulan ylämäestä. Silti, vaikka huijasimme alkumatkasta joitakin kilometrejä, meillä kesti tasan tunti pyöräillä ylös huipulle ilman taukoja. Tämä ylämäki oli kuitenkin todella suotuisa ja se tuotti hyviä mielialoja, eikä tuskaa ja epätoivoa, että milloin oikein ollaan siellä huipulla. Ihmettelin koko matkan ylös, että oliko ”vika” ylämäessä vai minussa, kun nautin oikein pyöräilystä ylämäkeen niinkin pitkään kuin tunnin ilman pysähtymisiä. Yleensä nimittäin täällä kun ollaan pyöräilty, niin olen ihan poikki viimeistään viidentoista minuutin jyrkän ylämäen jälkeen ja rukoilen taukoa. Tällä kertaa joko kuntoni oli kasvanut huimasti, tai sitten ylämäki ei ollutkaan niin jyrkkä miltä se näytti. Kukkula oli nimeltään Krim, ja se oli 1107 metriä korkea.

Alasmeno olikin sitten hieman hankalampaa. Siitä oli nimittäin joitakin vuosia, kun Jernej oli sillä kukkulalla viimeksi pyöräillyt, ja alasmeno metsäpolut olivat muuttuneet niiltä ajoilta. Kauhistelin jo heti alkumatkasta alas, kuinka voi olla niin kamala alamäki pyöräilyä varten, siis aivan hirveä maastollisesti, kuin myös kauhuttavan pelottava alamäki. Se oli nimittäin todella jyrkkä ja täynnä nyrkin viiva pään kokoisia teräväreunaisia kiviä. Vähän niinkuin soratie, mutta jättimurikoista rakennettu. Ja se oli polun ainoa rakennusaines. Joku fiksu oli keksinyt, että levitetäänpä räjäytystyömaan kivenmurikat jyrkkäalamäkiseen pyöräilyreitille, jossa vain ammattimaastopyöräilijät uskaltavat pyöräillä alas. Olin siis tolaltani kuina typerää oli levittää tuollaista jättisoraa metsään, ja kuina alasmeno oli kolme kertaa hitaampaa kuin ylös pyöräily. Talutin siis muutaman ensimmäisen kilometrin alas kauhuissani katselin kuinka Jernej pyöräilee alas kivenmurikoita kuin polku olisi ihan tavallisen metsäpolu.

Kuva Jernej Burkeljca

Onneksi kuitenkin joidenkin kilometrien jälkeen räjäytyskivimurska loppui ja normaali metsäosuus alkoi. Silloin minäkin uskaltauduin pyörän satulaan ja tasapainoilin tähän asti oppimieni hyppytaitojen turvin kivien ja puunjuurien ylitse. Kaikista helpottunein olin kuitenkin kun saavuimme oikealle tielle, jota pitkin kurvailimme alamäkeä huimaa vauhtia monta kilometriä hymyssä suin ja posket lepattaen vauhdin huumasta.