Torstai 31.7.2008

Viimeinen päivä Ikarialla. Aamulla toin keittiöön kaikille yhteisiksi tavaroita tai suomisyömistä, jota olin pantannut vielä viimeisiin päiviin asti. Jenkki purkkaa, hapankorppuja ja näkkileipää.

Alkutyöpäivä oli yhtä säätämistä ja kiirettä; saatoin tiedostoni valmiiksi, järjestelin kansioitani palautuskuntoon, ja latasin kaikki työtiedostot viimein muistitikulle palautettavaksi varmuuskopiointiin. Olin edellisenä yönä saanut raporttini valmiisi ja nyt aamulla englantilainen tyttö vielä tarkisti kirjoitusasuani. Viimeistelin vielä loppuesitykseni, johon olin vasta kerennyt katsoa haluamani kuvat valmiiksi. Nyt lisäsin ne powerpointtiin, ja täydensin muutamalla lauseella. Pää asiallisesti halusin esittää kolme kuukautta kuvina, ja puhua, enkä esittää tekstin täysiä tylsiä kalvoja.

Meille oli kerrottu, että kahdelta olisi loppuesitysten aika, ja juuri kun kello löi kaksi, raporttini oli valmis, ja back-up tiedostot paremmassa tallessa. En voinut uskoa, että sain kaiken valmiiksi juuri ajoillaan. Esitykset eivät tosin alkaneet ajoillaan, kuten aina käy, ja sain hetken itselleni aikaa. Menin pakkaamaan tietokonettani, ja muita toimistossa käyttämiäni välineitä nyt kotimatkaa varten.

Päivän aikana palautin myös organisaatiolta lainaamina tarvikkeita; kameran ladattavat patterit, käyttämäni tunnistuskirjat, sekä ulkoisen nettiyhteyden. Kaikki alkoivat valmistautua esityksiä varten ja keräsimme taas kaikkien esitykset samalle tikulle nopeuttaaksemme esitysten kulkua. Kun kaikki muut olivat pitäneet esityksensä, oli minun vuoro aloittaa omani. Halusin olla viimeinen, sillä tiesin, että omassa esityksessäni oli kaikista eniten asiaa saarella elämisestä ja kokemisesta, ja oli näin ollen hyvä päätösesitys, eikä keski- tai aloitus. Halusin välittää kokemani asiat, niin, että muutkin kokisivat ne nyt pikakelauksena, mutta tunteella.

Näytin kuvia alkuajoista, kaikista hienoista retkikokemuksistani ympäri saarta, seikkailuistani jokilaaksoissa tai vuoristossa, kuvia joista vesiputouksineen ja jylhine maisemineen; kanjonit, isot jokeen muodostuneet syvänteet, korkeimmat, vesisimmät vesiputoukset, piikikkäimmät pusikot... Näytin myös kuvia työstäni ja tiimiläisistäni, kuinka kaikki oli muuttunut ajan edetessä. Näytin tietenkin myös tutkimustulokseni, mutta kuvien kera, katsojaystävällisesti ajatellen. Kun esitin vaikka, kuinka monta floraa ja faunaa olen yhteensä löytänyt, sen vieressä oli kuva ötökästä kukkasessa, ja flora kohdassa oli kuva samaan sävyyn sopivasta kukkasesta, ja fauna osuudessa edelleen samaan värisävyyn sopiva hyönteinen.

Esitysten jälkeen pomomme kiitti meitä kaikkia, meidän panoksesta organisaatiolle, ja kertoi kauniita asioita meihin, heidän työhönsä, ja meidän mahdolliseen yhteistyöhön tulevaisuudessa liittyen. Myöhemmin illalla meille annettiin sertifikaatit täällä tekemistämme töistä. Yleensä saa vaan sertifikaatin, jossa lukee, että kuka on ollut ja kenellä töissä, mutta me pyysimme sellaisen version, josta käy ilmi, että mitä työnkuvaamme kuului.

Koko loppuiltapäivä ja ilta oli vapa-aikaa. Tuntui kuin olisi jättänyt hyvästejä kaikille vähintään puolikkaan vuorokauden verran. Minulla ei ollut ikuisuuteen ollut vapaa-aikaa, aikaa itselleni, tai muiden kanssa istumiseen ja jutteluun, kun olin vain työskennellyt yötä päivää liian monta päivää tai viikkoa, en edes enää muista. Nyt vapauden tunne oli outo. Paikallaan istuminen oli luonnotonta ja tuntui kokoajan, että pitäisi olla tekemässä jotakin. Istuimme isolla porukalla barakkien kuistilla toiset pnekeille ja toiset lattioilla. Tytöillä näytti olevan kynsien hoito päivä.

Meille oli tilattu taksi kahdeksaksi hakemaan meitä. Juuri illallis aikaan. Harmittelin jo päivällä, kuinka emme kerkeäisi syömään illallista, ja kuinka nälissämme olisimme koko kotimatkan. Sitä harmitellessani ja vapaa-aikaani kuluttaessani pakkaisin viimeisetkin tavarani, ja varmistin vielä, että kaikki tärkeimmät olivat mukana. Kuinka ollakaan huomasin, että koti avaimeni olivat hukassa. Olin siis juuri saanut kaikki omaisuuteni siististi rinkkaan, ja nyt jouduin purkamaan kaiken uudelleen monta kertaa kun en millään löytänyt avaimiani. Tarkistin joka ikisen taskun ja vetoketjullisen paikan, tai minkä vaan, mihin ne olisivat voineet päätyö, mutta ei, ei missään. Surkeana menin ilmoittamaan muille, kuinka olin hävittänyt pääsyni kotiin. Koitin tavoittaa kotipuolesta väkeä, jotta saisin järkättyäni itseni sisään. Monella vain vaikutti olevan puhelin jossain tavoittelemattomassa paikassa. Onneksi sain Kaitsun kiinni, joka lupasi tehdä parhaansa minun kotiin pääsyni eteen. Kiitos!

Kerkesimme sittenkin syömään iltaruokaa. Odotimme taksien saapumista millä hetkellä hyvänsä, ja koitimme saada tavaramme ajoissa keittiöille, ettei niiden raahaamisessa alas barakeilta kuluisi turhaa aikaa. Kerkesimme sanoa hyvästit jo kaikille pomoille, ja he toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi uudelleen. Odotimme odottamistamme, mutta taksia ei kuulunut. Kello tuli jo puoli yhdeksän, ja ajattelimme, että eihän pieni viivästys nyt haittaa, lautta lähtisi vasta kymmentä vaille kymmenen. Kello tuli nopeasti jo yhdeksän, ja kaikki aloimme jo huolestumaan. Me kaikki lähtijät saimme muilta jääjiltä heidän askartelemansa kortit, joihin kaikki olivat laittaneet viimeiset terveisiensä, ja keränneet ajatuksensa muutaman lauseeseen.

Kello tuli kymmentä yli yhdeksän, lautan lähtöön neljäkymmentä minuuttia, ja lautan lähtökylä puolentunnin ajomatkan päässä. Taksikuskille soitettiin, ja hän lupasi olla paikalla puolelta. Kaikki vähän kiivastuivat, että eihän millään kerennyt siinä ajassa ajoissa ajamaan meitä lautalle. Menimme vähän ennen puolta kaikki paikalla olijat tienvarteen reppujen ja rinkkojemme kanssa. ja ne kenellä oli matkalaukut, niin matkalaukkujen kanssa. Kuuntelimme tarkasti, jos joku ylhäällä hiekkatiellä ajavista autosta kääntyis meidän pihaan. Ei kuitenkaan mitään pitkään aikaan. Puolelta rupesimme jo sanomaan hyvästejä, ja halailemaan viimeisiä kertoja. Olimme seisoskelleet siinä kadunvarressa tai odottaneet taksia keittiön ulkopuolella jo useamman tunnin ajan ja viimein kaksikymmentä vaille kymmenen taksi kurvais pihaan.

Vielä viimeiset halaukset ja sanat, ennen kuin pakkauduimme viisi lähtijää taksikuskin lisäksi, ja kaikkien matkalaukut, rinkat ja reput takakonttiin paklattuna. Kreikkalaiseen tapana, auton pakkaaminen täyteen ei näyttänyt olevan ongelma. Matkatavaramme kaikki tungettiin samaan konttiin, niin että päälimmäiset pursusivat auki olevasta kontista ulos. Kontti kiinnitettiin mustekalalla kiinni, ja hurja taksimatka alkoi.