Islanti - Laava-aavikoiden ja suurten vesiputousten maa

Jaoin tämän blogitekstin kolmeen osaan, jotta lukeminen ei olisi niin raskasta. Joten voitte halutessanne lukea tarinan kolmessa osassa, jotka jaoin lähinnä geologisten sijaintien mukaan.

Osa 1 - Etelä- ja Keski-Islanti

Lähdimme kauan odotetulle kesäreissuun Islantiin. Vietimme reilu viikon kahlaten Islannin aika läpikotaisin maastoautolla ja jalkavoimin. Kirjasin yhteen monista kartoistamme ylös joitakin tapahtumapaikkoja mitä halusin tänne blogiin mainita, ja koitan nyt saada selvää hiekkateillä käsinkirjoitetuista muistinpanoistani.

Ensinnäkin, onneksemme Eyjafjallan tuhkapilvi oli juuri viikko ennen matkamme lakannut kiusaamasta Euroopan lentotilaa. Vähän oli jännäämistä edellisellä viikolla ja matkapäivää edeltävinä päivinä, että vieläkö kerkeää uutta savua tupruamaan tai kenties toinen tulivuori vielä heräämään. Onni oli onneksi matkassa. Laskeuduttuamme Keflavíkin lentokentälle suuntasimme saman tien autonvuokrausfirmaan, joka sijaitsi kävelymatkan päästä teollisuushallin näköisessä rakennuksessa. Meidän oli tarkoitus vuokrata Lada Niva, josta olimme vitsailleet ja haaveilleet keskenämme jo useita viikkoja, mutta paikanpäällä meille kerrottiin, että heillä ei ollutkaan sillä hetkellä Ladoja, vaan he olivatkin upgradenneet meidät isompaan maastoautoon samalla hinnalla. Joten lähdimme kruisailemaan Nivan sijasta Hyundai Santa Fe:llä mukanamme hinausköysi, GPS ja viiden litran bensa kanisteri, perus selviytymispaketti.

Suuntasimme aluksi ruokakauppaan, joka oli hieman hankala löytää. Mikään ruokakaupoista ei nimittäin näyttänyt ruokakaupalta ja myöhemmin selvisi että olimme ajaneet ties kuinka monen ruokakaupan ohitse ennen kuin pääsimme lähemmäs pääkaupunkiseutua. Alkumatkasta ihmettelimme laavakenttiä, pulppuavia sammaleenpeittoisia suuria kuplia maassa, jotka olivat jäähtyessään vielä ratkenneet kuvun huipulta. Samoin näimme horisontissa monia höyryäviä pisteitä. Lähempänä asutuskeskusta päätimme etsimällä etsiä ruokakauppaa, ja löysimmekin sitten yhden, jonka logossa oli suuri vaaleanpunainen säästöpossu, nimi oli Bonus. Ei olisi ihan heti tullut mieleen, että se olisi ruokakauppa, ja muistimme siinä vaiheessa ajaneemme jo useammankin vaaleanpunaisen possulogon ohitse. Ostimme perusmuonatarvikkeet, mitä muutaman päivän aikana tarvittaisiin, ennen kuin täytyisi löytää toinen ruokakauppa. Meillä oli retkikeitin ja Jernejn isän armeija aikaiset alumiiniset keittokulhot. Niin, ja kaasupullon kävimme ostamassa huoltoasemalta.
Oli jo iltapäivä ja halusimme aloittaa seikkailumme mahdollisimman heti. Jernejllä oli mukanaan paperi, jossa luki mitkä hiekkatiet ovat suljettuja. Huonokuntoisimmat hiekkatiet ovat yleensä auki vain kesäaikaan. Olimme nimittäin liikkeellä juuri ennen kuin kesäaika ja turistisesonki oli alkamassa, joten emme voineet sokeasti luottaa karttoihin, sillä esimerkiksi jäätikönreunoilla lumi oli vielä sulamassa ja pehmentämässä teitä. Suuntasimme siis kohti sisämaata tienumero 26sta. Tarkoituksenamme oli päästä vaeltamaan kuuluisa pitkä vaellusreitti, Laugavegurinn, jonne pääsisimme lähimmälle aloituspaikalle tämän tien varrelta. Näimme yhdessä tienviitassa kyltin josta Jernej tiesi, että siellä olisi jokin vesiputous. Jätimme auton aika pehmeään hiekkaan josta jäi jo syvät urat maahan ja menimme katsomaan jokea ja ensimmäistä vesiputoustamme Islanninvierailullamme ja ihmettelimme kuinka joki oli syövyttänyt itselleen jo niinkin ison kanjonin. Horisontissa näkyi myös sateenkaari.


Kun ilta alkoi hämärtää, päätimme kääntyä oikopolulle, jonka varrelta voisimme löytää sopivan telttapaikan. Emme ajaneet kaukanakaan kuuluisasta Heklasta. Näimme sen huipulla lunta. Seurasimme GPS:n osoittamaa pikkuhiekkatietä ja ajoimme kauniin värisen ilta-auringon laskun aikaan hiekkaisten kukkulaseinämien vierustaa. Jossain vaiheessa kun olimme ajaneet jo tovin jos toisenkin tie alkoi hävitä näköpiiristä, ja siellä täällä näkyi jonkun edellisen auton renkaanjälkiä. Eteemme alkoi tulla isompia kiviä ja ihmeellisiä hiekkasärkiä. Jatkoimme vielä hetken ennen kuin aloimme epäröidä tien jatkuvuutta ja GPS:sän luotettavuutta. tajusimme ajavamme kuivuneessa joenpohjassa, emmekä soratiellä. Ei kulunut montaakaan minuuttia kun päätimme kääntää auton ja ajaa takaisin isommalle tielle. Emme halunneet jäädä sinne joenpenkkaan telttailemaan, sillä ikinä tiedä milloin jokivesi saattaisi palata, ja myöhemmin saattaisi vielä sataa lisää. Oli jo hämärääkin emmekä vielä siinä vaiheessa tienneet kuinka valoisia yöt tulisi olemaan. Tarkoitus oli, että pääsisimme joenpenkasta pois näkyvän valon aikaan, ettemme kolauttaisi autoa kivenlohkareisiin, jota joenpohjalle oli kertynyt. Menetimme tällä oikopolulla melkein kaksi tuntia. Mutta saimme ainakin metsästää sateenkaaren loppupäätä, joka näytti menevän kokoajan kauemmas ja kauemmas mitä lähemmäs me ajoimme.

Kuva Jernej Burkeljca

Sinä iltana ajoimme vielä muutaman tunnin ennen kuin löysimme tasaista maata yhden hylätyn motellin takaa, jossa oli aika karmiva tunnelma, leikkipuistovälineitä keskellä nurmikkosavannia. Pääsimme nukkumaan vasta puolenyön aikaan, vaikka sitä ei uskoisikaan kuvien valoisuudesta päätellen.
Seuraavana aamuna lähdimme varhain liikkeelle ja ajoimmekin mitä kauneimpien maisemien kautta. Oli paljon järviä keskellä aavikkoa. Järven pinnat olivat peilityyniä. Minulla riitti paljon ihmettelemistä, mistä se kaikki järvivesi sinne oli päätynyt. Jäätiköihinhän se jotenkin liittyy. Olimme myöskin ainoat ihmiset siinä varmaan monen kymmenen kilometrin säteellä - todella hiljaista ja tyyntä. Ajoimme milloin hiekalla aivan järvenrannan vierellä, milloin taas keskellä hiekka-aavikkoa. Ylitimme muutaman matalan joen, jotka meidän piti kahlaamalla ensin varmistaa, ettei autonpohja naarmuttuisi veden alla piilevistä kivistä. Joki vesi oli aina kylmää, mutta löysimme sitä kautta aina turvallisimman reitin ylittää. Diesel autot kun vielä kestävät joenylitykset hyvin, varsinkin noin matalat.
Kuvat Jernej Burkeljca

Ennen puolta päivää päädyimme yhteen maailman kauneimmista paikoista. Oli peilikirkasta ja tyyntä vettä, pikkukukkuloita ja jokia, ja sitten vielä kasapäin vesilintuja. Kaikki tämä keskellä aavikkoa. Kävimme kävelyllä ja nautimme raikkaasta ilmasta.

Kuva Jernej Burkeljca

Kohta tosin saimme kiusaksemme tuhat päin hyttysiä. En ole ikinä eläissäni nähnyt niin monta hyttystä kerralla, ja niin jääräpäisiä. Ne sikisivät meidän mukaamme sammalistosta ja seurasivat aina ihan autolle asti. Ne jumittuivat auton joka kolkkaan ja rakoon. Litistimme vahingossa ties kuinka monta kymmentä. Ikkunat olivat ihan pimeinä hyttysistä. Jouduimme ajamaan takaisin keskelle aavikkoa, ennekuin pääsimme siivoamaan auton hyttysistä. Aavikolla niitä ei ainakaan tullut lisää autoon kun avasimme ovet. Mutta nämä hyttyset olivat erikoisia. Ne eivät onneksi yrittäneet edes pistää meitä, toisekseen, ne menettivät lentokykynsä saman tien kun olivat kerran laskeutuneet! Nii-in, en tiedä olivatko ne vastasyntyneitä, eivätkä tienneet osaavansa lentää laskeuduttuaan, vai olivatko niin jääräpäisiä vai vaan osa sen hyttyslajin käyttäytymistä. Ryömiä ne kylä sitten osasivat laskeuduttuaan, mutta mikseivät osanneet lentää, sitä en tiedä? Eli niin kuin arvata saattaa, emme saaneet hyttysiä pois hätyyttelemällä, vaan jouduimme nyppimään ne yksitellen auton jokaisesta nurkasta. Tähän meillä meni tunti. Otimme kaikki tavarat ulos takakontista, ja putsasimme ne yksitellen hyttysistä, joita riitti kiusaksi asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Myöhemmin kun pääsimme pois aavikolta, meillä kävi ilmi, ettemme pääsisi tälle pitkälle vaelluksellemme, sillä tiet olivat suljettu. Ja toisaalta osa vaelluksesta meni vielä vähän tupruavan Eyjafjallajökullin vierestä, joten ehkä oli viisaampaa, ettemme loppujenlopuksi menneetkään, vaikka maisemien puolesta harmitti. Kakskuutostien varrelta lähti useampikin pikkutie, joissa luki useasti, että tietä saa käyttää vain voimalaitosten työntekijät. Vastaavasti joissain luki, että voimalaitoksen padon vesi voidaan päästää irralleen ilman varoitusta. Pysyteltiin näistä teistä kaukana. Otimme torkut yhden pikkutien varrella joen vieressä, jossa oli vanhanajan joenylitykseen käytetty köysirata. Ensimmäiseksi tuli mieleen, oliko sillä siirretty lampaita joen toiselle puolelle, vai mitä. Niin ja monesti kun pienet tiet menivät joen ylitse tai ihan vaikka ojan ylitse, ne oli varustettu metallisilla pyöreillä poikkisuuntaisilla tangoilla, jonka yli ajettiin. Näistä myös pääteltiin, että ne on luultavimmin syystä, ettei lampaat mene väärälle puolelle jokea tai jää tientukoksi silloille, jotka usein olivat vain yhden auton levyisiä. Kuulimme myös, että lumien sulamisaikaan sillat saatetaan siirtää pois paikoiltaan, jotta vesi mahtuu vapaammin virtaamaan tuhoamatta siltaa, verrattuna jos voimalla tuleva vesi annettaisiin kuluttaa sillan rakenteita ja haurastuttaa sitä. Ihan kätevää.

Pysähdyimme myöhemmin automatkalla lähempänä sivistystä jaloittelemaan kalliomaisemaan, joka muistutti enemmänkin jotain villinlännen intiaaniseikkailukanjonimaisemia.

Samana päivänä menimme katsomaan muutaman turistinähtävyyden; Geysirejä ja Gulfossin massiiviset kaskadavesiputoukset. Itse kuuluisa Geysir purkautuu erittäin harvoin väliajoin, joten nykyään suurempaa huomiota saa viereinen Strokkurin suihkuava kuumalähde. Paikalla oli paljon USA:laisia turisteja, joita ei ole tälläisenä eurooppalaisena tottunut näkemään niin isoin massoin. Yleensä Saksalaiset ovat joka maailmankolkassa, mutta Islanti näytti olevan USA:laisille suosittu matkakohde. Näimme Strokkurin purkautuvan useammankin kerran, sillä se purkautuu joka neljäs-kahdeksas minuutti. Maanpäällisesti näkyvä purkaus alkaa mahtavasti isolla kuplalla, jonka mukaan harmillisesti minun kamerani ei ikinä kerennyt. Kun kupla räjähtää, niin kuuma vesihöyry suihkuaa ja ilma täyttyy rikinhajusta. Alue on aidattu, etteivät ihmiset menisi turhan lähelle geysirejä. Geysirejä pääsee katsomaan ihan melkein kuplan reunalle, ja turvalliselle etäisyydelle, vaikka joskus se onkin vain muutama kymmen senttimetri. Mutta geysirin purkautuessa vesi kerkeää jäähtyä jo tarpeeksi, ettei suihku niskaan polta vaan enemmänkin kiljututtaa.
Gulfossin massiivinen vesiputous on aika turistirysä, mutta menimme joka tapauksessa sitä katsomaan aivan vierestä. Siinä kannattaa kamera suojata hyvin vedenpitävän takin alle, ja varautua, että kengätkin voivat kastua.
Jatkoimme matkaa kohti Langjökullin jäätikköä tienumero 35sta (nimihän siis jo sisältää jäätikkösanan, mutta kirjoitin sen kuitenkin vielä perään). Päädyimme tienhaaraan, josta eteenpäin vievä tie oli suljettu ja vasemmalle menevä tie puolestaan johti jäätikölle. Käännyimme siis vasemmalle. Näimme mitä kummallisempia linja-autoja ja rekkoja. Monstereita suorastaan. Ne oltiin muokattu maastokäyttöön. Pysähdyimme kohtapuoliin yhden kukkulanjuurella ja päätimme mennä venyttelemään jalkojamme pienelle kävelyretkelle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Ajattelimme kavuta lähimmälle kukkulanhuipulle ja takaisin, mutta kävelystämme kehittyikin taas miniseikkailu. Jo alkumatkasta koimme sydämentykytyksiä kun sammaleinen kivikko ylämäki osoittautuikin lentohiekkamaiseksi uppoavaksi maastoksi. Se tuli aivan yllätyksenä, sillä yleensä ei oleta kivien uppoavan maahan. Koitimme sitten edetä hyppimällä kaikista isoimpien kivien päältä, vaikka nekin upposivat ehkä vähän liiankin syvälle. Päättelimme tämän upottavan ilmiön johtuvan sulavasta lumesta, ja maastossa kävely helpottuikin kun siirryimme lumirajan yläpuolelle. Rinteessä oli siis siellä täällä lumisia länttejä. Kun pääsimme huipulle, päätimme jatkaa matkaa seuraavalle viereiselle huipulle. Siinä matkalla näimme jäätikköjärven joka oli reunoiltaan sulamassa. Koitin siinä putsata kuraisia kenkiäni, jotka onneksi olivat hyvin vedenpitävät. Löysimme vielä mukavan lumiläntin alamäessä, jossa pääsin taas käyttämään taiteltavaa liukuriani, jota näytän kantavan mukana matkassani joka paikkaan. Sen säilytyspaikka kun on reppuni sivutaskussa, ja muistan sen aina kaivaa esiin kun päädytään lumisiin paikkoihin. Siitä on hyötyä niin kesällä kuin talvellakin. Kävelimme vielä muutamalle huipulle ja viimeisellä huipulla näimme jo vasemmalla jäätikön ja alapuolellamme suuren jäätikköjärven. Huipulle oli myös päätynyt kiirunoita, joita näimme useastikin meidän kävelyillämme. Islanti onkin lintubongarin paratiisi. Siellä näkee aivan valtavasti erilaisia lintuja, joita ei ole muualla nähnytkään. Monia kosteikkolintuja pitkine nokkineen, puhumattakaan sitten suloisista lunneista, joista sitten kerron vielä myöhemmin. Mutta Islannissa on, ei vaan lintukirjoa, vaan ihan kappalemäärältään erittäin suuria parvia lintuja kerralla kerääntyneenä yhteen. Joskus näimme esimerkiksi kokonaisen pellon täynnä laiduntavia joutsenia. Toisella puolella tietä laidunsi lampaita ja toisella joutsenia. Eikä tämä ollut mikään harvinainen näky, vaan meikein jokapäiväinen. Islannissa on paljon erilaisia merilintuja kosteikkolintujen lisäksi. On kajavia, kiisloja, suulia, kihuja ja tiiroja, puhumattakaan kaikista niistä sorsa ja ankkalajeista.
Kuvat Jernej Burkeljca

Koitimme taas matkalla alas löytää kaikista kovinta maata jalkojemme alle, mutta jouduimme myös ylittämään muutaman tälläisen suonkaltaisen kivikkomaastoon. Jatkoimme tietä eteenpäin ja päädyimme aika hankalakulkuiselle hiekkatielle joka viimein johti itse asiassa talolle, jonka omisti jäätikköseikkailuja järjestävä yritys. Ihmettelimme siinä tovin mitä meidän pitäisi tehdä, sillä päivä alkoi jo olla lopuillaan. Silloin paikalle ilmestyi yksi Uusi Seelantilainen mies pienellä autollaan, jolla oli minun unelmatyöni. Hän oli tullut monen viikon lomalle ja oli ottanut kaiken näköistä varustetta mukaansa laskettelusuksiaan myöten. Päätimme mennä kokkaamaan yhdessä talon kuistille, sillä maa oli kuraista ja oli erittäin tuulista. Hän oli ostanut parsaa itselleen, jolla lisäsi pasta-ateriansa ravintoarvoa. Mekin otimme myöhemmin tästä opista vaarin heti seuraavalla kauppareissulla. Hänellä oli myös paljon parempi retkikeitin, ja hänen ruokansa oli jo valmis siinä vaiheessa kun me vielä odotimme veden kiehumista, joten hän antoi meidän käyttää retkikeitintään. Sillä aikaa kun me valmistimme ruokaamme ja hytisimme kylmyydestä, hän meni autolle vaihtamaan vaatteita ja lähti pienelle jäätikkökävelylle tutkiskelemaan mistä voisi mahdollisesti myöhemmin tulla laskettelemaan. Päätimme ettemme jäisi ainakaan tänne yöksi, sillä paikka sijaitsi jo niin korkealla, että emme tulisi olemaan lämpimiä missään vaiheessa yötä. Kun olimme vihdoin saaneet ruokaa vatsaamme ja tiskanneet retkiastiamme, Uusi Seelantilainen mies tuli takaisin kävelyltään ja hänkin päätti poistua paikalta siltä päivältä. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa ja annoin vielä suomalaisia Dumle karkkeja hänelle matkaevääksi. Annoimme hänen mennä vaikeakulkuisella hiekkatiellä meidän edessä, jotta voitaisiin tarvittaessa avittaa isommalla autolla, jos hän joutuisi pulaan. Tienristeyksessä juttelimme vielä hetken autonikkunoista ja vaihdoimme reittiehdotuksia keskenämme. Hän ehdotti että menisimme nyt saaren eteläosaan, emmekä pohjoiseen, mitä olimme vähän suunnitelleet, joten päätimme jatkaa matkaa takaisin mistä tulimmekin, sillä saaren lävitse menevä tie oli tosiaan suljettu. Pysähdyimme vielä jonkun matkan päässä täyttämässä vesipulloja joenvarrella, jossa itse asiassa ei ollut hyvän makuista vettä, ja kaverimme pysähtyi vielä kertomaan kuinka hyviä Dumlet olivat.

Vaikka kello oli paljon (Islannissa menee siis ajantaju aivan sekaisin valoisuuden johdosta), niin jatkoimme matkaamme etelää kohti. Tarkoituksenamme oli ajaa Dyrhólaeyn lintukalliokielekkeen lähettyville, mutta sinne päästyämme näimme paljon kylttejä, joissa luki, ettei sinne saa mennä pesimäkauden aikana, joten jätimme linnut rauhaan ja yövyimme läheisellä pelonreunalla maanomistajan suostumuksella. Olimme ajaneet rannikolla hämärän aikaan ja yhdessä vaiheessa näimme sumupilven edessämme. Kun ajoimme pilvessä, jossa näkyvyys ei ollut mitenkään mukava, tajusimme vasta hetkenpäästä ajavammekin tulivuoren tuhkapilvessä, emmekä usvapilvessä. Olin jotenkin kuvitellut tuhkapilven olevan jotenkin tuhkapilven näköinen ja ehkä tummempikin, mutta tämä oli kyllä aivan sumun näköistä. Olimme pysähtyneet vielä rannikon ensimmäisellä massiivisella vesiputouksella, josta myöhemmin naureskelimme, että miksi juuri siitä oli tehty turistikohde, vaikka rannikolla oli ties kuinka monta vastaavaa vesiputousta. Syy oli ehkä se, että se oli ensimmäinen Reykjavíkistä päin tultaessa, jolloin muut vastaavat vesiputoukset säästyvät siltä turistirysältä. Tällä vesiputouksella ei tosin ollut ketään muita kävijöitä, sillä kello oli jo melkein puolenyötä.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna taisimme ajaa ihan Vatnajökullin jäätikölle asti, joka on Islannin suurin jäätikkö. Tiesimme siellä olevan yhden kuuluisan vesiputouksen, Svartifossin, jota pääsi katsomaan käveltyään ehkä tunnin verran ylämäkistä maastoa (riippuen montako kertaa pysähtyy katsomaan maisemia ja minkä reitin valitse ylös kävelyyn). Putous on tunnettu basalttikolumneistaan, joista tulee mieleen urut. Vesiputous sijaitsi Skaftafellin kansallispuistossa ja sitä vartio, tai voisiko sanoa ylläpiti joitakin puistonvartijoita, jotka myös työskentelivät jäätikön reunalla olevassa matkailijakeskuksessa. Kävimme sisällä lukemassa infotauluja ja kuulimme kuinka kaksi yhdysvaltalaista rouvaa puhuivat keskenään. Toinen kysyi toiselta onko hän lähdössä miehensä kanssa kävellen tuolle kyseiselle vesiputoukselle. Toinen vastasi että ei hän siellä nuorenakaan käynyt, miksi hän sinne nytkään menisi. Hänen miehensä lähtee aina kaikille luontokävelyille yksinään kun he ovat lomalla ja tämä rouva mieluummin loikoilee rannalla. Ihmettelimme tovin siinä Jernejn kanssa moista asennetta, miksi vaivautua Islantiin asti ja mennä vain kahville matkailukeskukseen, kun puolentunnin kävelymatkanpäässä olisi upea vesiputous. Mutta.. jokaisella on omat intressinsä. Me vaan tykätään Jernejn kanssa enemmän siitä vähän aktiivisemmasta vaihtoehdosta.
Pistimme silmämme jo siinä matkailukeskuksen vieressä olevaan vessa-suihkukompleksiin, siinä mielessä että pääsisimme pikkuvaelluksen jälkeen suihkuun, josta tuli meidän ainut viikon suihku, muutoin peseydyimme jokivarsilla. Kävelyn jälkeen kävimme vaihtamassa rahaa matkailukeskuksessa, sillä suihku toimi kolikkomasiinalla 6x50 ISK, eli noin kaksi euroa. Suihkusta tuli vettä viiden minuutin ajan, joka riitti meille molemmille hyvin samanaikaisesti käytettynä. Matkailukeskuksen parkkipaikan vieressä oli muutama seikkailuja järjestävä pikkuyrityksen koppi. Mietimme hetken, pitäisikö meidänkin mennä jäätikkökävelylle tai vastaavalle. Moottorikelkkailukaan ei ihan kuulostanut siltä kaikista ympäristöystävällisimmältä vaihtoehdolta, joten päätimme mennä joskus myöhemmin omalle jäätikkökävelylle. Nämä retketkin ovat turhan kalliita, reilusti yli sata euroa. miksi tarvitsisimme jonkun toisen kävelemään edellämme ja kertomaan jäätikön synnystä, vaikka itsekin osaamme siihen perehtyä ja lukea karttaa.
Jatkoimme taas matkaa ja huomasimme suuren sillan, jonka alitse virtasi leveä joki, ja joessa monen monta jäälauttaa ajelehtimassa väärään suuntaan. Pysähdyimme parkkipaikalle ihmettelemään tätä jäälauttajärveä, joka oli sulamisilmiö jäätiköstä. Jäälauttoja, niin valkoisia kuin sinisiäkin ajelehti järvellä ja jokea pitkin mereen, mutta meren aallokko työnsi jäälauttoja takaisin järvelle. Menimme vielä merenrannalle katsomaan näitä lauttoja. Oli kylmä. Tämäkin oli nähtävästi turistinähtävyys ja paikan nimi oli luultavimmin Jökulsárlón, mutta lähellä on myös kaksi muuta jäätikkölaguunia Fjallsárlón ja Breiðárlón.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Höfnissä, jossa taisimme syödä ensimmäistä kertaa ravintolassa. Olimme jo kokanneet kansallispuiston parkkipaikalla vähän lounasta, mutta ne kalorit tuli kulutettua jo aika nopeasti. Höfn oli pieni kylä merenrannalla, ja sinne täytyi poiketa päätie ykköseltä. Ihmettelimme missä kaikki ihmiset ovat töissä, eivät kai ne kaikki kalastajiakaan olleet. Tai muutenkin paikassa oli vähän outo tunnelma, miten ihmiset viettävät vapaa-aikaansa tai kuinka kylä näytti toisaalta teollisesti hylätyltä asuinpaikalta, muutamine söpöine värikkäine taloineen. Vähän hankala selittää. Ainiin, ja kerronkohan jo kuinka kaikilla Islantilaisilla on maastoauto. Täällä näimme kun kylän nuoriso näytti ajavan suomalaisittain tyypillistä rinksaa kylällä isoilla autoillaan. Ravintolassa Jernej pääsi lataamaan kameranakkuaan, joka oli toinen syy ravintokäynnille. Söin erittäin maukasta lampaan kylkeä, jota olisi myöhemminkin tehnyt mieli silloin kun aina täytyi kokata tuulisessa kylmässä ulkoilmassa, viritellen kivisuojuksia kaasupolttimen ympärille ettei kaikki lämpö menisi harakoille vaan osa edes lämmittäisi veden kiehuvaksi. Tosin, tajusimme ehkä vasta puolivälissä vierailuamme, että olisimme saaneet veden kiehumaan paljon nopeammin, jos pitäisimme kaasuhanaa täysillä auki. Itse kun aina säädin sen juuri sopivaksi, ettei kaasu mene keittoastian reunoille, vaan pysyisi oikeankokoisena liekkinä keittoastian alla. Mutta onneksi mukana oli kärsimätön ruuannälkäinen mies, joka keksi kerran kääntää kaasuhanan täysille, kun vedenkiehumista oltiin odotettu jo turhan monta kertaa turhan kauan.
Ei kauaakaan Höfnistä kun näimme tien varrella poroja. Olimme ihmetelleet yhdestä turistikartasta, että kuinka siihen kohtaan karttaa oli piirretty poroja, että ei kai Islannissa sentään poroja luonnollisesti elä. Sinä iltana kun olimme taas etsimässä sopivaa maastoa nukkumiselle, päädyimme yhden lammastilan nurkille. Näimme kuinka lampaita kerättiin juuri lampolaan ja nuori lammastarhanpitäjä pyysi meidät sisään lampolaan vaikka kello oli jo yli kymmenen. Poika otti syliinsä yhden karitsan ja alkoi kertomana lampolan elämästä. Heillä oli yli 200 lammasta ja lampolassa oli kova meteli. Juuri siihen aikaan vuodesta oli karitsojen syntymiskausi ja pojan käsivarsilla oleva karitsa oli syntynyt edellisenä yönä. Hän kertoi kuinka lampaat oli jaettu kolmeen ryhmään. Ne lampaat, jotka eivät aiokkaan synnyttää olivat vasemmalla, keskellä olivat ne, jotka olivat jo synnyttäneet ja oikealla ne, jotka synnyttäisivät millä hetkellä hyvänsä, eli monet luultavimmin jo heti sinä yönä. Kiertelimme lammaskarsinoiden välissä ja poika jatkoi kertomista lampaiden synnytyksenavustuksesta ja muutenkin lampolan elämästä. Hän kertoi, että heidän tilansa oli karjatila ja että kaikilla lampailla oli oikeat nimet, jotka oli sitten kirjattu korvaan. Kyselimme kaikkea mahdollista mitä tuli mieleen, mutta yksi kysymys unohtui kysyä. Mistä kaikkien karitsojen isät tulevat? Poika kertoi myös meille poroista, kuinka ne oltiin aikanaan tuotu Norjasta 1700 luvulla ja koitettu saada elämään milloin mihinkin kohtaa Islantia, mutta porot olivat kuolleet kaikissa muissa paikoissa, paitsi sitten itäisessä islannissa.
Poika antoi luvan meille ajaa ja tutkiskella heidän maastoaan ja menimmekin vierailun jälkeen maastoajelulle. En ole eläissäni mennyt autolla niin jyrkkiä ylämäkiä. Olo oli kuin vuoristoradassa. Luotimme kuitenkin auton nelivetoon, ja hyvinhän se meni. Oli kaunista; jokia, nummia, vihreää ruohoa ja valkoisia söpöjä karitsojakin tienvarrella, kaikki tämä siinä iltaruskon valossa. Käännyimme takaisin ja parkkeerasimme auton yhdelle kallionkielekkeen ulokkeelle ruohotasanteelle. Siinä oli hyvä nukkua.
Kuva Jernej Burkeljca

Olimme sinä aamupäivänä päätyneet pienelle joenpohjaseikkailulle auton kanssa, kun olimme taas seuranneet GPS:sää ja ajatelleet löytäneemme mukavan oikopolun. Tämä oikopolku kuitenkin osoittautui erittäin haastavaksi maastoksi jopa meidän autolla. Ihmettelimme jo aluksi kun tie meni muutaman yksityisen pihan poikki ja näytti enemmänkin tieltä, jolla ajetaan traktorilla ja joka on rakennettu vaikka lampaiden siirtämistä ajatellen. Eli tie oli poukkoista ja vähän väliä oli pieniä erittäin jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä monia pieniä joenylityksiä. Ei siinä vaiheessa vielä mitään, mukavaahan se oli. Mutta kun olimme ajaneet jo melkein tunnin, ja päädyimme paikkaan jossa tie häviää näkyvistä ja edessä näkyy vain jättikiviä, melkein korkeampia kuin auton maavara. Ajoimme muutama minuutti erittäin varovasti eteenpäin nähden siellä täällä yksittäisiä renkaanjälkiä, kunnes niitäkään ei enää näkynyt. Loppujenlopuksi astuimme ulos autosta päädyttyämme kanjonin suuaukolle ja ihmettelimme suurta nopeasti virtaavaa ja syvää jokea siinä ihan auton edessä. Mietimme hetken, mitä nyt pitäisi tehdä, onko tämä mahdollista ja kun kerta virtauskin oli niin voimakas, meillä syttyi onneksi itsesuojeluvaihde päälle. Raavittuamme hetken päitämme menimme takaisin autoon ja tsuumasimme GPS:sän karttaa kauemmas. Totesimme "tien" jatkuvan joenpohjassa kanjonissa 22 kilometriä. Saman tien käänsimme auton ja suuntasimme takaisin mistä tulimmekaan.
Kuvat Jernej Burkeljca