Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa II

Osa 2 Portugal-Espanja
*Lue myös osat 1 ja 3

Aamun ollessa jo pitkällä pääsimme vihdoin Portugalin makuun. Tai paremminkin hajuun. Joka paikassa leijui nimittäin sinertävää usvaa. Ajattelimme ensin että tämä on sitä kuuluisaa eukaleptyspuun usvaa, jota yleensä leijailee kyseisissä metsissä. Kohta kuitenkin haju tarttui pistävästi nenäämme eikä se enää ollut mukavaa. Se olikin metsäpalon hajua. ihmettelimme että vaikka ajoimme jo kauas kohteesta, jossa sen ensiksi havaitsimme, se sama haju oli silti joka puolella. Myöhemmin samana päivänä kuultiin, että sinä päivänä Portugalissa oli riehunut yli neljäsataa metsäpaloa! Siis aivan käsittämättömän paljon! Silti emme nähneet yhtäkään.
Saavuimme itse asiassa paikanpäälle Avancaan ja conferenssitilaisuuden ylläpitopaikkaan, paikalliseen peruskouluun ajoissa. Yleiseen eteläeurooppalaisen tavan mukaan mikään ei ollut valmista ajallaan; siellä vielä siivottiin lattioita, järjesteltiin pöytiä ja laitettiin esitteitä esille. Conferenssiin ilmoittautumistakin sai vielä odottaa jonkin aikaa. Mitään muuta ei sinä päivänä sitten tapahtuisikaan. Illalla oli tosin järjestetty tervetuliais-illallinen. Päätimme sitten ilmoittautumisen jälkeen mennä etsimään itsellemme telttapaikan muutamaksi yöksi. Suuntasimme rannikolle ehkä puolentunnin ajomatkan päähän Furadouron kylään. Sieltä valkkasimme ensimmäisen camping paikan minkä löysimme. Aluksi vähän harmitti, että kyseinen matkailukeskus oli erittäin suuri ja organisoitu, mutta vähän ajan päästä siihen jo tottui. Tosin saimme naapuriksemme ison kasan aika melukkaita portugalilaisia nuoria. Vastapainoksi, hyvän mielen lähteenä, olimme laittaneet telttamme korkeiden eukaleptyspuiden alle ja joka aamu kun avasimme teltan ilma tuoksui raikkaalta ja eteeriseltä.
Päätimme käydä uimassa ja huuhtomassa pitkän reissun liat pois. Ranta oli siinä kymmenen minuutin kävelyn päässä. Tosin harmiksemme se oli sellainen valtavan iso hiekkaranta. Tylsää, mutta kun kävelimme aikamme tarpeeksi pitkälle siitä turistirysästä niin päätimme ettei hiekkarannasta kerran elämässä olisi niin paljon harmia. Hiekkarannoilla kun ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista. Ne ovat mielenkiintoisia paikkoja ainoastaan ehkä aamuhämärissä kun siellä on vain lintuja syömässä aaltojen rantaan heittämiä pikkurapuja, eikä veden alla näe mitään elämää, tosin kuin kivikkoisissa pulikointipaikoissa. Joten otin ilon irti valtavasta hiekkavalikoimasta ja kylvin hiekassa. Hieno hiekka toimii erittäin hyvin ihonpehmentäjänä, niinpä annoimme toisillemme hyvät hiekkahieronnat ja loikoilimme vähän aikaa hiekkaan peitettyinä ettemme palaisi. Jernej tykkäsi kovasti tyrskyävistä aalloista ja toivoi pääsevänsä surffikouluun joku päivä. Harmikseen hän kadotti uimalasinsa yhtenä päivänä isossa aallokossa.
Sinä iltana jo edellä mainitsemani illallinen oli itselleni ainakin yksi Portugalin kohokohta. Illallinen järjestettiin ulkona Nestlen tehtaan takapihalla nurmikolla uima-altaan kupeessa. Nurmikolle oli katettu pyöreitä seisovia pöytiä täyteen ruokaa ja tilaisuuteen oli palkattu smokkipukuista henkilökuntaa tarjoilemaan juomista. Kun ensimmäiset rohkenivat mennä pöytien antimien kimppuun, minäkin valtasin mitä eniten olin himoinnut ja jo aiemmin pöytien ohi kulkiessani pistänyt silmälle, eli kylkipaloja. Minun lempiherkkuani liharuuista. Olen huomannut että ei ole oikeastaan väliä mistä eläimestä tuo parhain pala on, oli se sitten lampaasta, vasikasta tai possusta, aina se on hyvää. Toinen erittäin hyvä valinta pyöreistä seisovista pöydistä oli omenatorttu. En millään keksinyt miten se oli tehty, mutta hyvää se oli. Jernej puolestaan ahmi suklaakakkua, tai siis kakkuja.

Itse conferenssi taisi kestää kolme päivää. kuuntelimme sen verran luentoja mitä kykenimme ja ymmärsimme. Liian moni nimittäin pidettiin joko portugaliksi, espanjaksi tai ranskaksi. Monesti esitys saatettiin aloittaa ranskaksi, mutta kun puhuja turhaantui omaan englanninkielenosaamattomuuteensa hän vaihtoikin ranskaksi, jolloin valitettavasti kuulijakunta supistui rajusti. Tätä näytti tapahtuvan turhankin usealle esiintyjälle. Jernejn luento oli conferenssin keskitienoilla. Hän sai monta kysymystä luentonsa jälkeen, kun aiheesta kiinnostuneet halusivat tietää lisää.

Conferenssipaikka oli aika mielenkiintoinen. Vanha, mutta toimiva koulurakennuskompleksi toimi monine luokkineen oivana conferenssipaikkana. Samaan aikaan oli aina neljä luentoa käynnissä. Koulurakennus oli levittäytynyt useampiin mataliin rakennuksiin, niin että niiden välille jäi paljon tilaa lapsille leikkiä ulkona. Rakennus, jossa luennot pidettiin, koostui neljästä luokkahuoneesta, joiden keskellä oli sisäpiha. Täällä tarjottiin luentojen välissä virvokkeita. Päärakennuksessa oli keittiö, jonne oli kutsuttu koulun keittäjät töihin seminaarin ajaksi. Siellä seminaariluennoitsijat saivat lounaan kerran päivässä. Ympäri koulua pystyi löytämään erilaisia oppilaiden tekemiä taideteoksia. Itse ihastuin lasitöihin, jotka oli meriaiheisia ja jotka toimivat tauluina. Toinen asia, minkä pistin silmälle oli, että koulu oli ympäristökoulu, vihreälippukoulu, ja päärakennuksessa oli ympäristöaiheisia postereita, joista yllätysyllätys, moni koski metsäpaloja.
Koitimme yhtenä päivänä conferenssipäiväohjelman jälkeen mennä tutustumaan Murtosan kuuluisiin puisiin veneisiin. Jernej oli lukenut vanhasta kirjasta, jonka hän oli ostanut matkalukemiseksi, että Murtosassa, joka oli ihan siinä nurkilla jokisuistossa, tehtiin ainakin aikoinaan huisia veneitä. Valitsin sanan huisia, sillä kun näimme yksittäisiä kappaleita näistä veneistä, tunnekuohu, mikä niistä syntyi oli aika huisi. Ne nähdessä tuli väkisinkin viikingit mieleen, ja jotenkin sellainen olo, että kalastajan työ tapahtui useasti tyrskyävissä aalloissa. Veneet olivat nimittäin - jaa-a nyt en osaa venesanastoa- keuloistaan? käppyrät. Ja jyrkästi ylöspäin käppyrät, ei vain koristeellisista syistä, vaan joku merenkulullinen tarkotushan siinä on täytynyt olla, luultavastikin, että veneet pääsisivät helpommin suurten ranta-aallokoiden taakse kalaan. Emme päässeet tuohon pieneen kylään, sillä -kappas- taas oli tietöitä eikä missään opasteita mikä olisi toinen reitti kylään. Mutta onneksi näimme monia pieniä kalastaja veneitä joenvarrella ja merenrannassa.
Sitten olikin vihdoin aika lähteä kohtia kohti, joka käytännössä tarkoitti onneksemme nyt vähän löysempää aikataulua. Olimme varanneet kotimatkantekoon noin viikon. Emme jääneet Portugaliin seikkailemaan, vaikka olisimmekin halunneet parantaa maasta jääneitä ensivaikutelmia. Kumpikaan meistä ei oikein löytänyt sitä jotain, mitä kuvittelimme löytävämme Portugalista. Outoa. No kuitenkin, tässä kuvakooste kuinka minä näin Portugalin. Sentään jotain kaunista siinä maassa.
Eli arkkitehtuuri vanhoissa taloissa oli onneksi ihailemisen arvoista. Minä, joka pidän pienistä yksityiskohdista kiinnitin tietenkin heti huomiota näihin koristeellisiin vanhoihin taloihin. Niiden ulkoseinät olivat päällystetty kaakeleilla, kuin kylpyhuoneissa. Tietenkin ulkoilmaan sovellettuja ja kulttuuria ylläpitäen talojen ulkosivuja somistaen nämä kaakelit koristivat katunäkymää. Halusimme pysähtyä ja katsella arkkitehtuuria edes yhdessä vanhassa kaupungissa, joten matkalla pois Portugalista parkkeerasimme Bragan museon parkkipaikalle ja suuntasimme nenämme kohti keskustaa. Koitimme löytää Jernejn isoäidille postikorttia mutta kaikki postikortit olivat kaupunkikuvia, emmekä niistä oikein innostuneet.

Päivällä tankkasimme autoa ja koitimme päästä pesemään vihdoin tuulilasia, joka oli ollut likainen Espanjasta lähtien, vaikka jouduimme pysähtymään putsaamaan tuulilasia varmaan sadan kilometrin välein. Mutta viimeiset kilometrit Espanjasta jäivät pesemättä aikanaan yöllä, ja ne jäljet piti nyt saada puhtaiksi, jotta näkisimme auringon paistaessa ajaa eteenpäin. Portugalissa vaan emme millään löytäneet ikkunanpesuvälineitä miltään huoltoasemalta. Niinpä kun olimme tankkaamassa Jernej lähetti minut sisälle huoltoasemaan kysymään missä voisimme pestä tuulilasimme. Myyjä ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jotain pantomiimiesityksestäni. Vieressä seisoi vanhempi mies ja kysyi puhunko ehkä ranskaa, kolmas mies sitten osasi kohtalaisesti englantia ja neuvoi, että voisin ajaa talon taa autopesuun. Kun auto oli tankattu peruutin autopesun parkkiin jonne tämä kolmaskin mies oli jo tullut ulos seisoskelemaan. Siellä oli myös kolme työntekijää, jotka hääräsivät yhden auton kimpussa kaikki ja kiillottivat sitä puhtaaksi. Tämä kolmasmies kertoi heille että me tarvittaisiin tuulilasinpesu. Kaksi miestä tuli nyt vuorostaan meidän auton luo suihkepullon ja rätin kanssa. He suihkuttivat auton tuulilasia jollain ikkunanpesunesteellä ja hinkkasivat sitä kauan puhtaaksi koittaen kurkotella korkean auton ylimpiinkin osiin. Työjälki oli erittäin hyvää mutta nauroimme kyllä kauan tätä koko prosessia. Emme oikein tienneet pitikö meidän maksaa tästä jotain, ja kenelle ja kuinka paljon, joten kaivoin meidän parkkirahoista kolikoita ja kävin antamassa tippiä näille putsareille. Sitten jatkoimme matkaa tuulilasi kirkkaana. Jotain samanlaista koimme Italiassa. Eli kulttuurillisesti erilaista huoltoasemakäyttäytymistä. Siellä nimittäin tankattu polttoaine maksettiin ulkona seisoskelevalle miehelle, eikä huoltoaseman sisälle tiskille. Se kesti hetken tajuta. Samoin, tämä on tosin jo entuudestaan tuttua kun ollaan Italiassa ajettu, että huoltoaseman vessoissa maksetaan sen siistinä ylläpitävälle naiselle, joka istuu vessan ulko-ovella rahalippaan tai korin kanssa. Ainiin, ja Andorassa puolestaan työttömyyslukemat täytyy olla lähellä nollaa. Nimittäin jos yhdelle huoltoasemalle on palkattu varmaan kolmekymmentä työntekijää, niin en yhtään ihmettele mitä muille aloille on palkattu. Yhdenkin työtehtävä oli ohjata ohikulkevia autoja ja vinkata heille että tulisivat tankkaamaan heille. Toinen ohjasi oikealle tankkauspisteelle, kolmas tuli tankkaamaan jne jne.

Emme päätyneet sinä iltana kauaksikaan Portugalin rajan taa Espanjaan. Ajoimme Sanxenxon kaupunkiin, jossa kartan mukaan oli monta leirintäaluetta. Leirintäalueella oli kaksi rantaa. Toinen oli pitkä hiekkaranta, toinen rosoisten kallionlohkareiden ympäröimä pulikointipaikka. Arvaatteko mihin me menimme uimaan sinä iltana?
Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti Espanjan luoteisrannikkoa pitkin E1:stä josta käännyimme Biskajanlahden rannikkoseudun moottoritie E 70:lle Pohjois Espanjaan. Suuntanamme oli Picos de Europa kansallispuisto. Ennenkuin päädyimme itse kansallispuiston alueelle olimme kovin nälkäisiä ja olikin sopivasti lounas-aika. Niimpä hetken muutettuamme ensivaikutelmamme Espanjan hyväksi nähtyämme taas aivan mahtavia vanhoja puisia taloja, jotka olivat erittäin mystisiä ja monia mielikuvituksia herättäviä, päädyimme pieneen Villamayorin kylään, jossa näimme yhden ravintolan katolla ilmoituksen viikonloppulounaasta hyvään hintaan. Niimpä marssimme ravintolaan sisään ja tilasimme päivän lounaan, tietämättä mitä se oli. Huoneessa oli muutama muukin seurue, ja kun ihmetykseksemme tarjoilija toi pöytäämme viinipullon katselimme ympärillemme josko se olisi tarkoitettu jollekin toiselle seurueelle. Huomasimme kuitenkin, että kaikilla muillakin oli se sama viinipullollinen pöydässä, joten päättelimme että se kuului lounaaseen. Tosin, ei ollut väliä montako ihmistä seurueeseen kuului, yksi seurue sai aina yhden viinipullon. Eli viereinen seurue, vaikka siinä oli kuusi ihmistä sai yhden pullon, ja kohta toiselle puolelle meitä tuli yksinäinen mies, ja hänelle myös kannettiin yksi viinipullo pöytään. Ihmettelimme vielä hetken tilannetta ennekuin kaadoimme viiniä laseihimme. Saimme alkuruuaksi tonnikalasalaattia ja pääruuaksi pihviä, joka oli päällystetty homejuustokastikkeelle, Jouduimme syömään sitä vähän silmät vääntelehtien, mutta nälkä siitä lähti. Jälkiruuaksi saimme jäätelöä ja kahvia. Emme saaneet enempää kuin puolipulloa viiniä juotua, sillä kumpikaan meistä ei oikein alkoholia kuluteta ja olimme autolla. Niimpä pidimme siestaa ennekuin jatkoimme matkaa. Kaikki muutkin seurueet näyttivät jättävän aika paljonkin viiniä käyttämättä. En sitten tiedä mikä paikallinen halpaversio se oli, mutta se näytti kuuluvan automaattisesti viikonloppumenuun.

Lyhyen ajomatkan jälkeen pääsimme jo kukkulaisen kansallispuiston makuun. Tarkoitus oli päästä pienelle vaellukselle puistoon, mutta ihmetykseksemme alue oli täynnä turisteja. Vähänajan päästä kun ajoimme pidemmälle pikkutietä meille selvisi syy tähän turistirysään. Näimme jo kyllä kaikkien varusteista ettei kukaan heistä ollut tullut kansallispuistoon vaeltamaan, vaan jostain muusta syystä. Tämä syy oli yhden kukkulan huipulle rakennettu basilika kirkko, joka oli kuin pyhä nähtävyys uskonnollisille Espanjalaisille. Kaikki suuntasivat ylös tämän pyhäkön ja kirkon tykö ja jopa liikennettä oltiin ohjaamassa ja poliisi vartio aluetta. Ihmettelimme taas hetken mitä meidän pitäisi tehdä, sillä autolla ajo syvemmälle kansallispuistoon oli kielletty muilta kuin kansallispuiston busseilta. Bussit puolestaan veivät ylös vuorille tasangolle, jossa on Covadonga järvet, paikallinen nähtävyys. Tie ylös järville oli suljettu kesän turistikauden ajaksi, mutta vähempiruuhkaisina aikoina sinne saa mennä omalla autolla.
Me parkkeerasimme auton mistä löysimme parkkipaikan ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Kysyimme bussikuskeilta ihmetyksen aiheitamme ja hintaa bussimatkasta ylös, mutta emme oikeen tykänneet hinnasta ja kuski sanoi, että ylhäällä on sitäpaitsi sumuista. Niinpä päätimme kävellä lyhyen iltapäiväkävelyn minkä jaksoimme. Aloitimme kävelyn jyrkkää metsäistä polku pitkin basilikan lähistöltä, mutta kun olimme aikamme kavunneet emmekä oikeen nähneet mitään näkemisen arvoista, päätimme kääntyä takaisin ja tehdä jotain muuta jossakin muualla.

Jatkoimme siis matkaa joka osoittautui aivan mahtavaksi reitiksi kansallispuiston rajamailla. Kuljimme koko kansallispuiston pituudeltaan vuoristossa, jota ei millään malttanut olla tuijottamatta nenä ikkunassa. Nyt vihdoin nähtiin jotain äimästyttävää Espanjassa. Jotain, josta todella tykättiin. Harmiteltiin, että oltiin aluksi tultu, voisiko sanoa, väärään osaan kansallispuistoa, sillä pohjoinen osa näytti paljon mielenkiintoisemmalta. Saimme vihdoin tilaisuuden pysähtyä kurvikkaalla tiellä ja mennä alas joenvarteen virkistäytymään. Alueella nähtiin paljon kalastajia.
Näin myös vihdoin tyylikkäästi suunniteltuja uusia taloa kun olimme jo lähempänä kansallispuiston päättymistä. Olen jo muutaman vuoden voivotellut kuinka nykyään näkee liian harvoin kauniita uusia taloja. Liian monesti on vain rakennettu uusi talo, päältä rapattu ja maalattu jollain kamalalla pastillinvärillä. Puutaloissa se vielä näyttää hyvältä mutta uudiskivitaloissa järkyttävän kamalalta. Ne näyttävät paljon kodikkaammilta kun ne ovat vielä vasta punaisien tiilien peitossa ja jo asutuskäytössä punaisine kukkineen ikkunalaudoilla.
Ajettuamme taas monta tuntia, oli aika löytää nukkumapaikka. Suuntasimme taas rannikolle ja nukkumisajan lähestyessä olimme sillä hetkellä Cabo Ajon tienoilla. Kartta oli taas näyttänyt, että alueella on useitakin leirintäalueita, joten valitsimme taas minkä ensiksi löysimme. Paikka sijaitsi niemessä Biskajanlahden rannalla. Ihmettelimme suut auki kuinka nummiset kielekkeet sillä alueella muistuttivat erityisen paljon vastaavilta kielekkeiltä Irlannissa.
Espanjaa ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta meillä oli vielä yksi kohde tässä isossa maassa ennen Ranskaan paluuta. Nimittäin Bilbaossa oleva Guggenheimen-museo. Se on erikoinen nähtävyys ulkoapäin, nimittäin rakennuksen suunnitellut Frank Gehry on tehnyt erikoislaatuisen työnäytteen. Talo on monimuotoinen, on kulmaa, kaarta ja kulmaa ja kaarta, ja koko talo on päällystetty titaanilevyillä. Kävimme kävelyn jälkeen museon ulkopuolella olevassa kahvilassa jonka jälkeen vielä pyörähdimme kaupungilla ennekuin suuntasimme kohti Ranskaa.
Kuva: Jernej Burkeljca

*Lue myös osat 1 ja 3

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa I

Osa 1 Slovenia-Italia-Ranska-Monaco-Andorra-Espanja-Portugalia
*Lue myös osat 2 ja 3

Eräänä kesäisenä lauantaina starttasimme uuden Citroën Berlingon ja suuntasimme nokkamme kohti Italian moottoriteitä. Ajoimme monta tuntia päätyen iltahämärissä Pohjois Italian toiselle puolelle kansallispuistoon jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Alue oli lähellä Toscanaa Apenniinien vuoristossa. Etsimme itsellemme yöpaikan ja jatkoimme varhain aamulla ensimmäisten aamuauringon säteiden saattelemana alas vuoristolta kohti merenrantaa. Lähimmät kylät ja sen väki olivat vasta heräämässä ja puisia ikkuna suojuksia avautui ohi ajaessamme kun aamuvirkut alkoivat tuulettamaan petivaatteitaan.
Laskeuduttuamme alas vuoristolta saavuimme kuvankauniiseen Cinque Terren kylärypäs alueelle. Rannikkoinen kyläkeskittymä sijaitsee Italiassa, kansallispuistossa yhtenä UNESCON kansallisperintökohteena, jonne autoilla ei ole asiaa. Itse sivuutimme tämän kauniin ja maalauksellisen paikan Riomaggioren pienen kylän kohdalta.
Ajoimme Rannikolla La Spezian tienoilta Genovan halki aina Monacoon ja Nizzaan. Monaco oli pieni, täyteen rakennettu rannikkoruhtinaskunta. Ajoimme Monte Carlon lävitse ihmetellen luksusasuntoja, kasinoita ja monikansallisia turisteja. Kiipesimme vuorenrinteelle Monte Carlon yllä ja ihmettelimme lisää maisemia. Kaikilla näytti olevan luksusauto, monesti avo-auto.

Samoin Nizzassa väki näytti olevan rikasta. Ihmettelimme kuinka jokaisen korttelin jälkeen oli liikennevalot. Päätimme pysähtyä myös täällä syömään eväitä ja virkistäytymään Välimeressä.

Jatkoimme vielä vähän aikaa, tai siis aika montakin tuntia rannikkoa pitkin Saint Tropesiin. Jernej oli aikoinaan seurannut jotain kuuluisaa ranskalaista komedia poliisisarjaa ja halusi löytää sarjasta kuuluisaksi tulleen poliisitalon. Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti löytäneet tätä taloa. Mutta sen sijaan kiinnitimme jo tässä vaiheessa huomiota ranskalaisiin kylän keskusaukioihin ja mitä niissä tapahtui. Eli aukiot on reunustettu Platanus Orientalis puilla (sillä nimellä ainakin itse olen puun oppinut tuntemaan) ja suurten puiden varjossa tasaisella maalla pelattiin petankia. Myöhemmin näimme tätä kahta Ranskaa yhdistävää tekijää kaikissa ranskan pikkukylissä ja suuremmissakin paikoissa. Myöskin puita näki reunustaen pitkiä suoria tieosuuksia, ja samoin petankia näytettiin pelaavan melkein missä vaan jossa oli tarpeeksi tilaa kuulan heittoon ja jossa maa on tarpeeksi tasaista reiluun peliin. Saint Tropezissa kävimme myös tutustumassa valokuvaaja François Maréchalin näyttelyyn: "Saint-Tropez intime".
Ranskan Rivieran, ja sen täynnä puoli alastomia turisteja pomppimasta tien yli missä vain, rannikkotieosuuden jälkeen suuntasimme kohti sisämaata - Provencea. Tykästyimme sen loputtomiin kukkuloihin, idyllisiin muutaman korttelin kokoisiin pikkukyliin ja sen monipuoliseen ja kurvikkaaseen maastoon. Näimme paljon viinitiloja ja minulle uutena asiana laventeli peltoja. Ne olivat kauniita. Ranskalaisen pikkukylä on sellainen, jossa muutamakerroksiset kylän keskuksen talot on rakennettu seinäseinään kiinni ja niiden lomasta menee pieniä kujia, jotka toimivat myös kylän halki menevänä tienä. Turistikkaat kylät on pääosin pastillinvärisiä, aidot, turistien piilossa olevat kylät ovat puolestaan luonnonvärisiä. Se on hyvä indikaattori! Ainiin, ja sitten tietenkin jossain kylän reunamilla on iso vanha kartano hylättyine puutarhoineen. Mystistä..
Päädyimme yhteen tälläiseen keskellä ei mitään olevaan pienen pieneen kylään iltasella Cotignac. Kylä sijaitsi kukkulaisen metsän keskellä. Etsimme ensin telttapaikan itsellemme ja sen jälkeen palasimme takaisin kylän keskukseen, jonka läpi ajaessamme olimme nähneet kuinka kylän väki oli kerääntynyt syömään muutamaan kylän ravintolaan kylän keskusaukiolla. Huonoksi tuuriksemme kaikki kylän ravintolat olivat jo sulkeneet keittiönsä eikä ruokaa enää tarjoiltu niin myöhään. Kaikki muut viimeistelivät illallisiaan ja kilistelivät vielä viinejään. Me päätimme mennä pienelle kävelylle ennen kuin palasimme takaisin pienelle campingalueelle syömään jugurttia. Ihmettelimme kylää reunustavaa kalliota ja siihen rakennettua käytävistöä. Näimme myös kallion juurella suuren suuren oliiviöljyn puristamiseen käytettävän käsivääntöisen masiinan. Oli pimeää emmekä saaneet enää siihen aikaan mennä tutustumaan kalliorakennuksiin. Kävelimme sitten vielä muutaman pienen kujan halki ja haistelimme vatsat kurnien hyviä tuoksuja, joita leijaili aukinaisista ikkunoista kun ranskalaiset kyläläiset kokkasivat omia illallisiaan. Kukaan ei kutsunut kylään.
Seuraavana aamuna lähdimme taas varhain ja herättelimme seuraavan kylän asukkaita joista taas aamuvirkut kävelivät kujilla patongit kainaloissaan. Suuntasimme Grand Canyon du verdoniin. Matka oli pitkä ja mutkikas, mutta erittäin antoisa näköalaltaan. Saavuttuamme viimein lähemmäs kanjonia parkkeerasimme auton milloin näytti siltä että tien vierestä olisi jotain nähtävää. Joki kanjonin pohjalla oli kuitenkin siihen aikaan todella kuiva, mutta ne pienet rippeet, jotka olivat jääneet joenpohjalle olivat kauniin tummanturkooseja. Kanjoni oli syvä ja erittäin pitkä. Näimme bussillisen belgialaisia turisteja. He näyttivät tallentavan kaikki muistonsa kameriin ja videokameroihin kuin Japanilaiset.

Erittäin pitkän ajon jälkeen päädyimme yhteen Verdonin järvistä. Näimme jo kaukaa ylhäältä kohdan, jossa Verdonin joki yhtyy järveen. Kävimme pulikoimassa lämpimässä vedessä ja ostamassa hunajaa yhdestä pikkukylästä. Sitten suuntasimme takaisin rannikolle tarkoituksena päätyä isompaa kartalla keltaista tietä pitkin viimein moottoritielle, mutta joistain syystä seurasimmekin sokeina GPS:sää ja päädyimme takaisin kiemurtelevia pikkuteitä sinne metsäiseen kylään jonka liepeillä olimme viettäneet edellisen yön. Vähänkö harmitti sillä tuhlasimme nyt puoli päivä matkasta päätyen samaan paikkaan josta lähdimmekin. Opimme tästä, että meidän ei taaskaan pitäisi luottaa pelkästään GPS:sään vaan tarkastaa ensin minne se meitä johdattaa. Niin ja muistaa laittaa sormilukko päälle ettei vahingossa napsauta edellisen päivän päämäärää tämän päivän kohteeksi.

Emme turhia sen enempää voivotelleet, vaan nautimme maisemista ja itseasiassa vietimme seuraavan yön yhden toisen kanjonin loppupäässä. Sinne saavuimme puolestaan ennen pimeää, joten meille jäi aikaa käydä kävelyllä Les Gorges du Galamuksen reunamille rakennetun linnoituksen äärellä. Meidän piti ajaa kanjonin virustaan rakennettua erittäin mutkikasta ja mielenkiintoista pientä tietä pitkin toiseen päähän kanjonia, jossa camping sijaitsi. tie oli reunustettu kanjonin puolelta kivisellä puolimetrisellä muurilla. Välillä tien yllä oli osittain kattoa kanjonin seinämästä. Autoja mahtui ajamaan kerralla vain yksi rinnakkain, paitsi tarkoituksella syvennetyissä kohdissa. Päiväsaikaan tie on vuorotellen yksisuuntainen liikennevaloilla ohjattu, mutta me ajoimme siitä tämän järjestelyn ajoituksen ulkopuolella. Meillä oli isomman auton etu, joten ne autot jotka tapasimme pienellä tieosuudella väistivät meitä kiltisti syvennyksien kohdilla.


Seuraavana aamuna ajoimme Andorran halki. Sitä ennen pysähdyimme Ranskan puolella Font Romeussa juomassa kahvit ja syömässä lettuja sekä lataamassa laitteidemme akkuja. Paikka on tunnettu urheilijoiden kestävyysleiripaikkana. Andorra puolestaan on pelkästään vuoristossa, Pyrenneillä, sijaitseva ruhtinaskunta, joka on yksi Euroopan veroparatiiseista. Me ostimme halvinta dieseliä ikinä (0,78€/l)! Läpiajo ei kestänyt kauaa ja pian pääkaupunki Andorra la vellan jälkeen olimme jo Espanjassa. Espanjasta tuli meille menomatkalla vain läpiajo maana päämääräämme Portugaliin, vähän kuin Italia, joten emme saaneet mitenkään positiivisia kuvia Espanjasta. Ajoimme suurimmaksi osaksi moottoriteillä, joka jo itsessään poissulkee kaikki näkemisen arvoiset paikat. Mutta jäipähän meille silti ihmeteltävää Espanjan erittäin erilaisista maanmuodoista, mihin ollaan tähän asti totuttu. Melkein heti rajan jälkeen maa muuttui tyhjäksi autiomaaksi, jossa näki silmän kantamattomiin. Pyrenneet olivat siltä osin ohi ja tilalla oli vain kuivaa ja tyhjää autiomaata. El toron paikansimme jo kaukaa sen erottuessa muusta maastosta.
Espanjasta jäi mieleen tuulilasia tummentavat ötökkäparvet, joita kertyi yhden päivän aikana enemmän kuin koko matkalla yhteensä sekä lukemattomat huoltoasema-hotelli yhdistelmät, jotka olivat illanmittaan aika houkutteleva vaihtoehto. Olimme kuitenkin päättäväisesti luvanneet toisillemme, että nukkuisimme seuraavan yön jo Portugalissa. Heti rajan jälkeen alkoi pimeys. Jostain syystä moottoritietä kunnostettiin keskellä yötä ja missään ei ollut katuvalaistusta. Liikenne oli ohjattu yksikaistaiselle tieosuudelle jonka molemmin puolin meni muovitolppia. Oli aika karmivaa ajaa sillä kapealla tiellä pilkkopimeässä rekka takapuskurissa kiinni kun ajoin liian hiljaa rekkakuskin tottumuksiin nähden koettaen siristää silmiä löytämään oikeita tienviittoja. Saavuimme rasittavan pitkän ajon jälkeen vihdoin Guarda nimiseen isompaan kaupunkiin Portugalissa. Meidän oli tarkoitus ajaa vielä vähän pidemmälle yhden kansallispuiston reunamille paikkaan, jossa kuulemma oli ilmainen camping mahdollisuus ja kalliokiipeily siinä vieressä. Tiesimme kuitenkin jo siinä vaiheessa, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa kiipeilyyn seuraavana päivänä, sillä syy miksi olimme reissuun edes lähteneet oli Jernejn osallistuma conferenssi Portugalissa, Avancan pienessä kylässä. Joten päätimme koittaa onneamme ja etsiä yösijaa kaupungista. Pitkän kiertelyn kaupungin keskustaa ympäri autolla ja GPS:n väärin johdattelemana mahdollisista yöpaikoista jälkeen bongasin yhdessä tienristeyksessä liikennemerkkikuvan teltasta ja matkailuautosta. Oli huojentavaa tietää, että kaupungissa oli sittenkin meille majapaikka.

Tosin, kun parkkeerasimme tontille, emme löytäneet ketään enää siihen aikaan respasta. Ulko-ovessa luki aukiolo ajat, ja vastaanoton kuului olla auki vielä viisitoista minuuttia. Koputimme oveen ja kiertelimme taloa jonkun aikaa ilman tulosta. Päätimme että menisimme autoinemme ja telttoineen valkkaamaan itsellemme yöpaikan ja maksaisimme sitten aamulla. Olimme katsoneet hinnat jo valmiiksi ulko-ovesta, ja mieliksemme se oli matkamme halvin, 8,50 euroa koko sakilta, eli kaksi yli kymmenvuotiasta persoonaa, alle 3 neliön teltta ja auto. Päätimme että jos aamulla ketään ei olisi vieläkään respassa niin voisimme laittaa rahat oven alta sisään.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olimme laittaneet herätyksen aamulla puoli kuudelta, sillä seminaari alkaisi kymmeneltä ja sinne oli vielä vähän matkaa. Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi ja kasanneet teltan päätimme mennä maksamaan ja lähteä jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kuitenkin meille tuli ongelmia. Joku oli sulkenut tontin portin! Emme siis pystyneet jättämään vaan rahoja ja lähtemään vaan meidän piti odottaa aamu kahdeksaan asti, että joku tulisi töihin ja avaisi vastaanoton ja portin. Harmitti taas aivan kamalasti. Emme nimittäin olleet nukkunut montaakaan tuntia ja nyt menetimme melkein kaksi tuntia pelkkään odotteluun. Odotimme ja odotimme. Koitimme nukkua, siivosimme autoa, luimme, ihmettelimme onko naapurissa eläintarha vai kaupunginpuista jne. Ja viimein viisitoista vaille kahdeksan talosta kömpi ulos uninen mies joka ihmetteli meitä samassa määrin kuin me ihmettelimme häntä. Hän meni avaamaan portin jonka jälkeen selitin yleismaailmallisilla kielillä keitä me olemme ja miten päädyimme tänne, ja voisimmekohan nyt maksaa ja lähteä. Annoin ajokorttini hänelle kun pääsimme vastaanottohuoneeseen asti jossa hän tulkitsi hassusti väärin tietojani, luullen toisen nimeni olevan minun sukunimeni. No maksoimme ja pääsimme viimein jatkamaan matkaa.

Epäonneksemme kohtasimme taas tietöitä ja emme oikein osanneet tulkita oikein minne meidän piti mennä jotta päätyisimme takaisin moottoritielle kun opasteet kiertotielle olivat hieman epämääräiset, eikä GPS:stä ollut taaskaan apua, se päätti joka viides minuutti kehottamaan meitä kääntymään ympäri kuin suinkin mahdollista, ja kun oltiin pari kertaa käännytty ympäri suljettiin koko laite. Päädyimme sitten ajelemaan ylimääräisen puoli tuntia jonnekin kukkuloiden toiselle puolen ensin ylämäkeen sitten alamäkeen ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle.

*Lue myös osat 2 ja 3

kierrätyskangaspuut

Sain toissa iltana päähänpiston, joka oli muhinut takaraivossani jo jonkin aikaa. Halusin tehdä kangaspuut!

Tarkoitus ei ollut tehdä mitään kopioitua, vaan kehitellä ja ideoida miten kangaspuut edes toimivat, ilman näkemättä mallikappaletta kymmeneen vuoteen. Insinöörin aivosoluni pääsivät vihdoin koetukselle. Ideana oli valmistaa kangaspuut kotoota löytyvistä materiaaleista, mutta ilman nikkarointia, vaan askartelumielessä.

Sain ensimmäisen mallikappaleen, ja ideantyngän väsättyä muutamassa kymmenessä minuutissa idean puhkeamisesta ja käytännön järjestelyiden aloittamisesta. Tässä ensimmäinen tulos:
Se on yksinkertainen, mutta hankala työstää, sillä jouduin joka kerroksella poimimaan nuo jokatoiset langat ylös. Niimpä kehitin ideaa eteenpäin. Tämä ensimmäinen vedos toimisi paremmin jos se olisi pystyssä, eikä vaakasuunnassa, mutta aloin silti kehittämään toista vaakasuunnassa olevaa mallikappaletta.

Kaivoin kaapeista ja laatikoista kaikkea mitä kuvittelin tarvitsevani, klemmarit ja sukkapuikot tulivat aika oleellisiksi osiksi uutta prototyyppiäni. Olin myös muutama päivä sitten kaivanut kaupan ylijäämähenkarilaatikosta vaatekokoa ilmaisevia muovisia nippuloita, joita käytin tasakokoisina välikappaleina pitämään langat tietyn välimatkan päässä toisistaan.

Väsisin ehkä viisitoista minuuttia ennen kuin pääsin kokeilemaan muutamaa ensimmäistä riviä. olin tähän asti saanut niin, että pystyn nostamaan jokatoisen langan ylös vaivatta, mutta silti jokatoinen jäi nostamatta vuorollaan. Päättelin, että minun täytyy kehitellä pidemmät koukut molemmille parittomille ja parillisille langoille, jotteivät ne jäisi kiinni toisiinsa ja jotta ne sulautuisivat paremmin lomittain. Aluksi siis minulla kiersi langat vain yhtien klemmareitten lävitse.

Viimein sain monen klemmarin väännön ja kipeän peukalonpään jälkeen tämänhetkiset kangaspuut valmiiksi. Kudoin ehkä viitisen senttiä villakangasta ennekuin muistin, että tämähän oli vain mallikappale, ja nyt odotan inspiraatiota mitä itseasiassa haluaisin näillä kangaspuilla tehdä. Mallikappaleen leveys on nyt 8 senttimetriä, mutta näillä kangaspuilla voin tehdä jotain aina kahdenkymmenen neljän sentin leveydelle asti.


Kangaspuut tarvitsevat edelleen lisää painoa, muutoin lankojen kiristys on hankalaa ja jos sukkapuikko putoaa korokkeeltaan, joudun setvimään lankoja vähän aikaa. Alareunaan väkersin rautalangasta silmukoita puiseen keittokauhaan. Näiden silmukoiden kautta alalanka kiertää. Ylempänä nostin lankojen kiinnityskohdan ylemmäs sukkapuikoilla, jotka iskin tuon mustan reikäisen keittiövaasin lävitse. Tämä kulma helpottaa työskentelyä kummasti.

Kehitän ehkä joku päivä ideaa vielä pidemmälle, tekemällä vähemmän huteran kokonaisuuden, kun saan hyvän idean mitä haluan tehdä näillä kierrätyskangaspuilla. Tai sitten tämä oli vain insinöörin aivosolujen aktivointia ja työnäyte. Mutta minulle ainakin tuli hyvä mieli tämän askartelun myötä, kun sain toteuttaa itseäni ja ratkaista mekaanisia ongelmia - niin ja tietenkin kyky luoda kangasta.

Lähihistoria nykypäivää - aikamatkustusta kulttuurinvaihdoksella

Ne vanhat hyvät ajat ovat lähempänä Sloveniaa kuin Suomea!

Olen kiinnittänyt huomiota pikkuasioihin täällä asuessani, sellaisiin joista minulle tulee mieleen vanhanajan käytännöt Suomessa (tai siis ne minun lapsuuden ajan ja sitä vanhemmat ajat). Lihaa saa vielä joka kaupasta lihatiskiltä (samoin kuin juustoa ja leipää), televisio toimii analogisena, kassalla käteinen mielletään paremmaksi maksutavaksi ja persiljaa voi ostaa juurineen päivineen! Tässä muutama esimerkki. Nämä esimerkit eivät enää ole jokapäiväisiä Suomessa, toisin kuin täällä. Tosin, ajat ovat muuttumassa..

Sain juuri selville, että täällä on aikoinaan myyty pyykinpesujauhetta keittiöliinoihin pakattuna. Eikö olekin aivan mahtava myynti-idea - ja ekologinen! Siis, että pyykinpesujauhe eli tule moneenkertaan pakatussa muovi- ja pahvipakkauksissa, vaan se on suoraan pakattu monikäyttöiseen puuvillaiseen keittiöliinaan. Tämä ei ole ollut vain yhden pyykinpesujauheyrityksen käytäntö, vaan useammatkin yritykset käyttivät samaa pakkausideaa. Näistä mainittakoon esimerkiksi Omo, Persil ja Faks.

Käytännössä se tapahtui niin, että pesujauhe oli pakattu näiden liinojen sisään ja liina oli ommeltu kiinni. Ja katsokaa kuinka hyvässä kunnossa nämä keittiöliinat ovat vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen, kun ne ovat palvelleet tiensä ahkerasti pakkausmateriaalista arkikulutustavarksi!
Mietin onko Suomessa ollut vastaavaa? Tulin niin iloiseksi kuultuani tästä vanhasta jo pois käytännöstä olevasta pakkaustavasta, että halusin kirjoittaa ja ihmetellä sitä julkisesti. Vieläkö jossain maassa ollaan näin käytännönläheisiä ja mitä muita tuotteita olette nähneet pakattavan vastaavanlaisesti uudelleenkäytettäviin pakkauksiin? Itse ostin jokin aika sitten riisiä, joka oli askarreltu myös puuvillapussiin. Tosin sen sisällä oli myös muovipussi.

Secret ingredient

Sloveniassa asuessa on täytynyt muokata omia makutottumuksiaan monipuolisemmiksi. On täytynyt olla avarakatseinen ja maistella uusia makuja. Muistan kuinka reilu vuosi sitten minulla oli vielä hankaluuksia totutella vaikkapa keitettyyn lihaan ja suuriin määriin raakaa valkosipulia, mutta nykyään nekin ovat aivan tavallisia aineksia ruuissa.

Olen päässyt muokkaamaan myös vähintään Jernejn makutottumuksia siitä lähtien kun itse pääsin kokkikauhan pää hämmentäjäksi. Olen parhaani mukaan soveltanut kahden kulttuurin välisiä makuja ja koittanut loihtia jotain uutta pitäen molempien maiden perinneruokia yllä. Silti viikonloppuisin syömme pääasiallisesti Jernejn äidin valmistamia slovenialaisia ruokia. Voisin kuitenkin sanoa, että enemmän perinteisiä ruokia valmistaa Jernejn isoäiti. Olen päässyt monta kertaa auttamaan häntä ruuanvalmistuksessa tai leivonnassa. Jo ensimmäisellä kerralla kun tulin käymään Sloveniassa minut laitettiin keittiöön isoäidin kanssa kahdestaan ja annettiin meidän tutustua toisiimme vaikkemme ymmärtäneet sanaakaan toistemme kielistä. Silloin opin kuinka tärkeä ja suuri osa kommunikaatiosta kehon kieli on. Tulimme hyvin toimeen jo heti alkututustumisesta asti. Siitä lähtien meillä on ollut tietynlainen ymmärrys toisiamme kohtaan, vaikka tietenkin nykyään voidaan käydä jo ihan tavallisiakin keskusteluja kun osaan jo tarpeaksi sloveenia ilmaistakseni itseni hänelle.

Nämä kaksi naista ovat olleet suurimmat vaikuttajani minun slovenialaisen keittiön tutustumisessani. He ovat tuoneet uusia makuja elämääni ja luoneet yksinkertaisista, paikallisista raaka-aineista mitä herkullisempia ruokia. Koitin puolisen vuotta sitten tehdä joitakin samoja ruokia mitä olen nähnyt täällä tehtävän. Kysyin mitä ruokiin tulee ja valmistin samoja ruokia samoilla raaka-aineilla, mutta en ikinä saanut niistä samanmakuisia kuin mitä ne heidän valmistaminaan oli, en edes lähelle. Katsoin monta kertaa uudelleen vierestä kuinka ne ruuat tehdään ja kokeilin ja kokeilin uudelleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Sitten aloin kiinnittämään huomiota mausteisiin. Halusin selvittää mikä on se tekijä, jota en ole osannut huomioida vaikka mielestäni olen ollut jokaisen raaka-aineen lisäyksen aikana paikan päällä vieressä katsomassa. Minulla oli tosi epäilykseni voisiko se olla mauste vai ei, sillä aivan kuten suomalaiseenkin keittiöön kuuluu perinteisesti vain muutama mauste, kuten mustapippuri ja ainainen oregano, niin täällä puolestaan on mustapippurin lisäksi paprikajauhe ja esim. kumina. Huomasin kuitenkin kerran Jernejn äidin kaapissa aromisuolaa. Päätin, että tämä olisi se salainen raaka-aine, jota olen etsinyt. Joten menin kauppaan ja ostin aromisuolaa ja yritin uudelleen.

Mutta jo avattuani aromisuolapakkauksen, epäilyni heräsivät. Sillä aromisuola ei ollut lähellekään meidän suomalaisessa keittiössä tunnettua keltaista aromisuolaa, vaan täällä se oli suolaa, jossa oli yrttejä seassa, eikä se mielestäni tuoksunut hyvältä. Kävin salaa viemässä ostamani aromisuolan Jernejn äidin kaappiin, jotta se tulisi parempaan käyttöön. Ostin myöhemmin vielä toisen valmistajan aromisuolan, mutta se oli samanlainen outo yrttisuola.

Seuraava vaihtoehtoni oli vegeta. Se on jauheseos, jotakin meidän kasvisliemikuution tapaista, eli jossa on kuivattuja vihanneksia, mausteita ja suolaa. Tämä on ollut hyvä lisäys kaikkiin keittoihin, patoihin ja kastikkeisiin, mutta sekään ei ollut etsimäni salainen raaka-aine.

Vasta viime aikoina kun taas muistin tämän ikuisuusprojektini olin alkanut epäilemään uutta ideaa mikä se mahtaisi olla. Olin seurannut vierestä kuinka uuden keittiön myötä tuli myös uusia ruokalajeja, mutta silti pysyi tämä samainen jokaista ruokaa yhdistävä sivumaku. Vihdoin minulle valkeni, että kyse oli öljystä, oliiviöljystä. Olen kuullut kuinka monet ovat tykästyneet tietyn alueen oliiviöljyyn, kuten monet suomalaiset varmaan kreikkalaiseen. En ollut aiemmin sitä täysin ymmärtänyt, eikö ruokaöljy nyt ole vain öljy, miten siinä nyt niin paljon makuvivahteita voisi olla. Mutta niin vaan kävi, että minäkin tykästyin tietyn alueen oliiviöljyyn ja jäin sen makuun koukkuun. Mietin vain tietävätkö monet suomalaiset tarkemmin mistä alueelta heidän suosikkioliiviöljynsä tulee, vai vain maittain? Meidän oliiviöljy tulee perhetutuilta Šoltan saarelta Kroatiasta. Varsinaista neitsytoliiviöljyä, ja saadaan sitä suoraan omaan pulloon niin paljon kuin tarvitaan.

Nyt minäkin sain oman pulloni oliiviöljyä ja pääsin kokeilemaan viimein kuinka sen täyteläinen maku toi oman vivahteensa ruokiin.

Tosin, aina ei ole kyse yhdestä tietystä "salaisesta" ruoka-aineesta joka saa täkäläisen ruuan maistumaan tietynlaiselta. Nimittäin Jernejn isoäiti onkin jo toinen tarina. Hän ei siis käytä tätä kyseistä oliiviöljyä, ja hänen ruokansa maistuvat aivan erilaiselta kuin Jernejn äidin. Nyt vasta viime aikoina kun olen taas päätynyt keittiöön hääräämään hänen kanssaan olen päässyt selville muutamasta salaisuudesta, joka saa ruuan maistumaan niin taivaalliselta. Kyse on tietynlaisesta tekotavasta, ei niinkään raaka-aineista. Tämä jääköön kuitenkin perhesalaisuudeksi.

Dober tek!

Liian kuuma Ljubljana

Kesä on taas tullut ja rytinällä. Sillä välin kun olimme Islannissa, kesä kerkesi hiipimään Sloveniaan muutamassa viikossa liian äkkikuumiin mittarilukemiin. Ennen matkaa oli vielä aika, jolloin saatoimme välillä tarvita lämmitystä talossa, mutta Islannin jälkeen kattohuoneistomme oli kuin sauna ja harkitsimme jopa ilmastointilaitteen ostoa. Päädyimme kuitenkin ekologisempaan ratkaisuun pitää ikkunoita auki ilta- ja aamuhämärillä. Tämä tosin on hankalaa nyt kun konsertti jytää juuri ikkunan allamme aina puolille öin asti.

Pääsin viikonlopuksi koiravahdiksi Ljubljanaan ja päätin mennä koirien kanssa kaupunkikävelylle. Vedin kesämekon ylle ja sandaalit jalkaan, sekä pakkasin reppuun kameran ja muutaman litran vettä. Ajatuksena oli käydä ottamassa joitakin kaupunkikuvia Ljubljanasta tulevaa blogikirjoitustani varten, mutta idea rysähti heti alkumatkasta.

Pääsimme nimittäin vain lähikaupalle asti kun kaikki jo läähätimme kuumuutta kielet pitkinä. Pysähdyimme vanhainkodin viereen varjoiselle penkille ja joimme jo siitä istumalta litran vettä. Minun täytyi tehdä ratkaisu, joka johti meidät takaisin kotiin. Emme millään olisi päässeet keskustaan asti jos kymmenenminuutin kävely kuluttaa kolme desiä per naama. Pysähdyimme vielä puolivälissä kotimatkaa juomaan loputkin vedet ennekuin pääsimme autotalliin vilvoittelemaan.

Sääennuste lupaa vain kuumempaa ja kuumempaa. Olen viimeaikoina opetellut sloveenista juuri säätietoja ja liikennetietoja ja olen törmännyt yhteen kummallisuuteen. Melkein joka päivä näinä päivinä kerrotaan, että voi ukostaa. Tämä on ihan normaalia täällä ja tähän aikaan vuodesta, muistan sen viime- ja toissakesäisiltä vuoristoseikkailuiltamme, mutta minua aina kummastuttaa kun kerrotaan radiouutisissa tai seuraamastani ilmaisjakelulehdestä, että voi tulla paikallisia ukkoskuuria. Miksei ikinä voida tarkemmin kertoa missä päin Sloveniaa ne mahdollisesti ilmenevät, muuta kuin sääkarttakuvilta. Tännekin mahtuu ties minkälaista säävaihtelua ihan ilman ukkoskuurojakin. Siitä on tullut jo sanavarastoni perus fraasi "krajevne nevihte".
Ehkä tämä johtuu siitä, että näin kesäaikaan jokapaikassa tosiaan ukostaa, eikä ole pointtia kertoa kaikkia niitä paikkoja erikseen. Ja toisaalta seuraamalleni ilmaisjakelulehdelle voisi löytää parempia vaihtoehtoja säätietojen seuraamiseen. Slovenialla on kuitenkin erittäin kattavat verkkosivut säätietojen ja siihen liittyvine ilmiöineen todella paikkakuntakohtaisesti kerrottuna. Aina ei vaan haluaisi istua naama näytön edessä.

Ostin kaksi omenaa - sain banaanin kaupan päälle

Kävin eilen torilla ostamassa maitoa mlekomaatista, mikä on tullut jo viikottaiseksi tavakseni. Olin päättänyt tehdä sinä päivänä suomalaista perunasalaattia ja tarvitsin nyt muutaman omenan. Menin torille iltapäivästä, jolloin kojut olivatkin jo kiinni. Yleensä siis menen aamupäivästä, jolloin torilla on paljon vilinää, mutta sinä päivänä erehdyin menemään toriajan ulkopuolella. Onneksi tiesin lähistöllä olevan muutaman jokapäiväisen kojun, jotka eivät ole riippuvaisia toriaikatauluista. Ensimmäinen koju myi omenoita vain korikaupalla eikä yksittäisinä, joten kävelin vielä vähän matkaa Drava joen vartta länteen toiselle kojulle.

Siellä myyjä antoi minulle vapauden valita omat omenani. Oli muutamaakin eri lajiketta; punaisia, vihreitä ja keltaisia. Halusin punertavia ja myyjä ojensi minulle ystävällisesti pussin. En kuitenkaan ylttynyt niihin omenoihin joita päätinkin haluta, joten myyjä katsoi minulle nätimmät omenat.

Syy miksi halusin kirjoittaa tästä, oli ostoksieni hinta. Maksoin kahdesta omenasta 50 senttiä, ja sain vielä kaupan päälle banaanin. Tuli hyvä mieli. Pointti tässä oli, että mitä ikinä muuta olen torilta ostanut Sloveniassa maksaa aina tasan euron. Oli se sitten salaattia, kananmunia, vihanneksia, aina torimyyjät pyytävät minulta euron. Havahduin tähän muutama kuukausi sitten ja tajusin, että hehän luultavasti huijaavat minulta paremman hinnan kun kuulevat aksentistani, etten ole natiivi Slovenialainen. Heidän on helppo pyytää minulta sitä euroa, kun en osaa väittää vastaan ja tinkiä parempaa hintaa. Se vaan kuulostaa aina hassulta miten peräperään jokainen aina pyytää yhtä euroa. Ja nyt eilen, hinta olikin 50 senttiä. Minua ei haittaa, vaikka maksankin torilta ostamistani tuotteista korkeamman hinnan, mukava palvelu ja paikallisten tuotteiden ja työvoiman tukeminen tekee siitä käynnin arvoista. Välillä jos olen ostanut vaikka salaattia niin jo hinnan sanottuaan myyjä saattaa lapata vielä kourallisen salaattia kaupan päälle. Aivan kuin katuisi liian korkeaa hintaa. En sitten tiedä. Mutta menen jatkossakin ostamaan torilta tiettyjä tuotteita.

Kävelin takaisin kotiin jokakesäisen Lent-festivaali alueen lävitse ja pääsin keittiööni valmistamaan päivällistä - čevapčičiä ja perunasalaattia.

Oletko lähdössä Erasmus-vaihtoon Sloveniaan? Tässä muutama vinkki käytännönjärjestelyistä

Halusin koota tänne blogiini informatiivisen tekstin, jossa kerron Erasmus-vaihdon käytännönjärjestelyistä Sloveniassa. En ole itse Erasmus-opiskelija, vaan maassa muista syistä asuva, joten kokeneemmat voivat kommentoida mahdollisista virheistä. Pääsääntöisesti olen kuitenkin koonnut tietoni paikanpäällä olleilta Erasmus-opiskelijoilta. Halusin luoda tämän infopaketin, sillä jos itse olisin lähdössä vaihtoon, haluaisin löytää vastaavanlaista informaatiota yhdeltä verkkosivulta. Tein tämän myös osittain itselleni, sillä halusin selkeyttää prosessin kulkua, ymmärtääkseni paremmin tutustumiani vaihtareita. Alkuperäinen ideani tämän kirjoittamiseen syntyi, kun koin harmikseni, ettei monikaan tänne vaihtoon tullut mielestäni ollut nähnyt Sloveniaa tarpeeksi, vaan vapaa-ajallaan suuntasi herkemmin muille maille. Toivon kuitenkin, että kirjoittamastani tekstistä on joillekin hyötyä.

Suomessa:
Jos vielä harkitset vaihtoon lähtöä, voit kartuttaa tietoasi vaihtopaikoista ja saada käytännönvinkkejä edellisiltä vaihtoon lähtijöiltä osallistumalla yliopistosi vaihtoinfoon, joka luultavimmin järjestetään kahdesti vuodessa. Avainasemassa vaihtoonlähdössä on koulusi kv-koordinaattori, jonka kautta sinun tulisi saada perustiedot vaihdosta.

Yleensä vaihtoon lähdetään toisen oppivuoden jälkeen. Silloin opiskelijoilla tulisi olla riittävät perustiedot oman alansa opinnoista. Erasmus-opiskelijat suosittelevat itse, että lähtisit vaihtoon niin varhaisessa opiskelunvaiheessa kuin mahdollista, tällöin saat vaihtovuodesta tai lukuvuodesta parhaiten kaiken irti eikä suomenpään opinnoissa tule myöhemmin niin paljon ongelmia. Poikkeuksena on tietenkin, että jos suunnittelet tekeväsi päättötyösi ulkomaisessa kohdeyliopistossa, silloin luultavimmin suuntaat maailmalle koulusi loppuvaiheessa.

Kun harkitset vielä vaihtopaikkaa, minne mennä, ota selvää millä kielillä missäkin maassa voi opiskella. Se voi tulla nimittäin yllätyksenä kuinka vähän englanninkielisiä vaihtopaikkoja Euroopassa loppujenlopuksi on. Joten tarkasta kuitenkin vielä kohdeyliopiston opetuskieli, sillä ne saattavat poiketa muun maan valikoimasta. Esimerkiksi Italiassa ei voi pääsääntöisesti opiskella englanniksi, tämä tietenkin voi vaihdella yliopistojen välillä, mutta usein olen kuullut ettei siellä järjestetä englanninkielistä opetusta. Sloveniassa Erasmus-opiskelijoiden oppimiskieli on englanti.

Kun olet tehnyt päätöksen lähteä vaihtoon, sinun täytyy kirjoittaa motivaatiokirje kohdeyliopistoon. Tämän tarkoituksena on toisaalta testata kielitaitoasi toisaalta sillä voidaan karsia niin sanotut huonommat hakijat pois. Motivaatiokirje "statement of purpose" tai "motivation letter" kirjoitetaan pääsääntöisesti kohdemaan omalla kielellä jos sitä osaat, ja toissijaisesti englanniksi. Eli jos menet esimerkiksi Espanjaan, ja olet käynyt espanjankielenkursseilla, sinun kannattaa kirjoittaa motivaatiokirje espanjaksi. Sloveniaan hakiessasi kirje kirjoitetaan englanniksi (ellet nyt sattumoisin osaa sloveenia).

Itse hakuprosessi alkaa omasta yliopistostasi, tai AMK:sta sisäisellä haulla, Sloveniaan ei ole yleensä ruuhkaa, joten kaikkien halukkaiden pitäisi päästä sisään, kunhan kaikki muut asiat vaan ovat kunnossa. Myöhemmin päätetään tiedekunnittain kuka pääsee mihinkin kohdemaanyliopistoon. Suosituimpiin paikkoihin, kuten Britannian ja Espanjan yliopistoihin, voi olla ruuhkaa eikä kaikki halukkaat pääse ensisijaisesti haluamaansa paikkaan. Tämän takia hakupaperissa kysytään myös muita hakupaikkatoiveita. Yleisesti ottaen olen kuullut Slovenian olleen toissijainen hakupaikka, mutta suosittelen lämpimästi valitsemaan sen ensimmäiseksi.

Muita papereita itse hakupaperin lisäksi tarvitset esimerkiksi opintorekisteriotteen, jotta nähdään mitä kursseja olet jo suorittanut ja kohdeyliopiston on helpompi ymmärtää koulutustaustaasi. Tärkeää on tehdä learning agreement, jossa määritetään mitä kursseja aiot käydä vaihtosi aikana. Sinun kannattaa ensin tutustua kohdeyliopiston kurssivalikoimiin, jotka tosin harmillisesti eivät aina pidä paikkaansa. Nettisivuilla olevat versiot voivat olla muutaman vuoden vanhoja, ja vaikka olisivatkin ajantasaisia, mainittuja kursseja ei silti aina järjestetä. Pääset näkemään joidenkin yliopistojen kurssitarjonnan kohdekaupungin yliopiston omilta nettisuvuilta luomalla itsellesi tunnukset. Kun olet vihdoin täyttänyt tämän kyseisen lomakkeen, kannattaa käydä juttelemassa oman koulusi professorin tai yliopettajan kanssa voidaanko kurssit saada hyväksi luetuiksi sellaisenaan. Yleisesti ottaen kurssit kuuluisi saada Erasmus-periaatteen mukaan hyväksi luetuksi, mutta se ei ole aina mahdollista jos on kyse pakollisista kursseista omassa yliopistossasi, mutta vastaavasti voit saada täydentäviä tai vapaasti valittavia kursseja hyväksi luetuksi. Learning agreement täytyy lähettää kohdeyliopistoon, jossa se vielä hyväksytään. Tässä prosessissa voi vierähtää kuukausi jos toinenkin, riippuen molemminpuolisesta aktiivisuudesta. Henkilö, joka tarkastaa tämän paperin kohdeyliopistossa saattaa tehdä merkintöjä, että joitakin kursseja ei järjestetä, joten joudut myöhemmin todennäköisesti tekemään koko suunnitelman alusta loppuun uudelleen kun pääset itse paikanpäälle.

Apua kurssien etsintään ja yliopistoihin tutustumiseen alla olevista linkeistä:

Univerza v Mariboru

Erasmus contact list - Maribor

Univerza v Ljubljani

Univerza na Primorskem

Jossei sinua jostain syystä valittu kaikkien hakijoiden joukosta vaihtoon lähtijäksi haluamaasi kohdeyliopistoon, voit hakea seuraavassa hakukierroksessa uudelleen tai lähteä vapaiksi jääneille paikoille kohdemaihin, jotka eivät olleet alkuperäisessä suunnitelmassasi. Myöskin, jos heräsit vähän turhan myöhään koko vaihtoon lähtö asian kanssa, sinulla saattaa olla vielä mahdollisuuksia päästä juurikin tällaisille ylijäämäpaikoille äkkivaroituksella. Mutta normaalisti hakuprosessi kestää korkeintaan puolivuotta.

Mieltäsi varmaan myös askarruttaa raha-asiat, eikö? Eli periaatteessa sinun kuuluisi saada EU:n tukemaa avustusrahaa, jota voit hakea koulusi kv-toimistosta. Eri kouluille on myös myönnetty erikseen vielä pieniä avustusrahoja ulkomaille lähteville opiskelijoille, joten kysy vielä tämän mahdollisuuden perään. Tietenkin sinun täytyy myös ilmoittaa Kelalle olosuhteen muutoksestasi, jotta voit saada korotettua opintotukea. Jos opiskelet AMK:ssa hoidat Kelan asiat paikallisen Kelan kautta, yliopisto-opiskelijana taas opintotukilautakunnassa. Kun olet saanut hyväksymispäätöksen kohdeyliopistolta, voit mennä tekemään kv-toimistoon apurahan vastaanottamisilmoituksen. Tällä paperilla sitoudut palauttamaan rahat, jos jostain syystä vaihtoon lähtösi peruuntuisi. Eli ilmoitat pankkitilisi, mihin apurahan voi osoittaa.

Sinun kannattaa hyvissä ajoin ilmoittautua Slovenian kielikurssille, mikäli haluat oppia maan erikoista kieltä. Tästä ei tosin aina informoida Suomen päässä kovin ahkerasti, joten jos kiinnostusta löytyy, ota selvää tulevista kursseista linkin avustuksella. Nettisivulla on mainittu kaikkien eri yliopistokaupunkien kielikurssit. Ensimmäiset Erasmus-opiskelijat, keihin tutustuin Sloveniassa, olivat Nova Gorican yliopiston järjestämällä kielikurssilla.

Viimeistään maahan tullessa kannattaa kiinnittää huomiota yliopistojen eri laitosten sijaintiin. Monesti nimittäin yliopisto on hajautettu ympäri kaupunkia, niin että eri tiedekuntia on ripoteltu kauas toisistaan. Ei ole pelkkää yhtä yliopistokompleksia. Olen myös kuullut, että yliopistojen eri tiedekunnat ovat kovin itsenäisiä, eivätkä välttämättä tee yhteistyötä niin helposti keskenään. Tämän takia voi olla hankalaa koittaa suorittaa eri tiedekuntien kursseja. Vinkkinä myös, että kannattaa tutustua mielummin yliopiston eri tiedekuntien verkkosivuille, eikä ainoastaan kaupungin yliopiston pääverkkosivulle.

Paikan päällä Sloveniassa:
Hyväksymispäätöksen mukana saat todennäköisesti infopaketin kohdeyliopistostasi, jossa kerrotaan eritoten sen maan ja sen yliopiston asioista. Sinuun myös luultavasti otetaan yhteyttä kohdemaasta asuntoasioihin liittyen.

Sloveniassa asunnon voit hankkia joko yksityiseltä tai muuttaa opiskelija asuntoon. Jos päätät valita jälkimmäisen, homma sujuu hetkessä ja sinulla on koti käytännössä samantien maahan tullessasi. Jos päätät kuitenkin valita vuokra-asumisen sinun täytyy olla itse vähän aktiivisempi, mutta paikallisen yliopiston kv-sihteerien kuuluu auttaa sinua löytämään itsellesi asunto. Asiassa voi myös auttaa oma tuutorisi, jonka todennäköisesti tulet tapaamaan heti kohdeyliopistokaupunkiisi saapuessasi. Asunnot ovat täällä valmiiksi kalustettu joten sinun ei tarvitse vaivata päätäsi heti alkuun mistä saat patjan selkäsi alle. Tosin asuntojen kunto vaihtelee huomattavasti, ja suosittelen, ettet ota mitään halpoja tarjouksia vastaan näkemättä itse asuntoa. Tässä muutama linkki asunnonhakuun :
Kamrica - opiskelija asuntoja
Slovenia Real Estate

Hintataso on täällä hiukan halvempi kuin Suomessa. Asunnon vuokraaminen on halpaa ja Kela on määritellyt, että Slovenian vuokra on keskimäärin 80 euroa, joka ei pidä tosin paikkaansa yksityisillä markkinoilla. Eli todenmukaisempi vuokra-hinta yksiöstä tai kaksiosta vaihtelee 150 ja 250 euron välillä. Erittäin monet vuokralaiset haluavat vuokrata asunnon pimeästi, jolloin he kiertävät korkeat verot, joten saatat maksaa vuokraasi suoraan käteen, niin että vuokranantaja käy kerran kuussa hakemassa ne oveltasi tai että maksat sen pankissa tai postissa tilisiirtolomakkeella. Tämä tapahtuu käytännössä niin, että menet pankkiin (tai postiin) vuokranantajasi lähettämän paperin kanssa. Pankissa töissä olevat henkilöt tietävät mitä tehdä paperin kanssa ja he antavat sinulle tilisiirtolomakkeen repäistävään alaosaan leiman ja allekirjoituksen, joka jää sinulle kuitiksi tapahtuneesta. Pankissa toiminnan hinta on n.52 centtiä ja postissa 73 centtiä.

Voit avata Sloveniassa oman pankkitilin. Tarvitset sen avaamiseksi EMŠO numeron, jonka saat, kun rekisteröidyt maahan Upravna Enotassa, EMŠO numero muistuttaa meidän henkilöturvatunnusta. Tarvitset myös veronumeron, jonka saat verotoimiston asiointitiskiltä. Voit tosin vielä käydä etukäteen kysymässä pankissa mitä kukin pankki vaatii tilin avaamista varten, eivätkä opiskelijat pakosti tarvitse näitä molempia edellä mainittuja tietoja.

Edellä mainittu maahan rekisteröinti täytyy tehdä, jos oleskelet Sloveniassa yli kolme kuukautta. En kuitenkaan ole kuullut että monikaan Erasmus-opiskelija sitä olisi tehnyt. Kerron kuitenkin kuinka rekisteröinti tehdään, jos päätät edetä asianmukaisesti. Jos asut Ljubljanassa löydät paikallisen Upravna Enotan Tržaška cestan ja Tivolska cestan kulmasta. Ulkomaalaisten asiointirakennus sijaitsee tontin perällä ja jos et löydä opasteita, voit kysyä neuvoa ensimmäisestä rakennuksesta. Mariborissa vastaava virastotalo on Ul.Heroja Staneta 1:ssä. Tarvitsen mukaasi passin, kopion passista, kopion voimassaolevasta sairasvakuutuksesta, valokuvan, joka täälläpäin otetaan värillisenä ja salamalla, todistuksen siitä, että olet opiskelemassa Sloveniassa, todistus riittävästä varallisuudesta elättää itsesi (vähintään 196 euroa kuussa), sekä Eu-kansalaisen rekisteröinti lomakkeen, jonka saat odotushuoneesta. Sinun täytyy täyttää viimeksi mainittu odottaessasi vuoroasi, mikä ainakin Ljubljanassa toimii vuoronumeroilla. Lomakkeessa ei kysytä mitään hankalaa, perustietoja sekä milloin saavuit maahan. Kun pääset asiointihuoneeseen voit puhua englanniksi tai tuoda mukanasi sloveenia puhuvan ystävän, vaikka tuutorisi. Virkailija saattaa pyytää sinua tuomaan vielä joitakin papereita ja pompottamaan sinua edestakaisin ravaamaan toimistossa, kerta kaikkea ei aina osata täälläpäin sanoa kerralla. Mutta ole itse valppaana ja vaadi hyvää palvelua. Jos asia voidaan hoitaa yhdellä kertaa, niin hoitakaa se alta samantien. Sinun kuuluisi kävellä ulos rakennuksesta kuvallisen kortin kanssa, josta käy ilmi, että olet luvallisesti maassa. Koko toimenpide maksaa seitsemän euroa ja neljäkymmentä neljä senttiä. Aukiolo ajat vaihtelevat viikonpäivän mukaan. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin se on auki kahdeksasta kolmeen. Keskiviikkoisin pidempään, kahdeksasta kuuteen, mutta niin, että välissä on tunnin ruokatauko, kahdentoista ja yhden välillä, jolloin toimisto on kiinni. Sinne voi myös mennä lauantaisin, mutta vain joka kuun ensimmäisenä lauantaina. Silloin se on auki kahdeksasta kolmeen, mutta myös tällä tunnin ruokatauolla puolelta päivin.

Itse yliopisto-opiskeluun ja paikalliseen kulttuuriin sinut luultavimmin opastetaan hyvin tuutorisi tai muiden järjestettyjen tahojen puolesta. Kokosin kuitenkin muutamia epäkohtia, joita ei pakosti mainita ainakaan heti alussa, joiden tietämisestä saattaa olla hyötyä sopeutumisen kannalta.

Yhtenä suurena epäkohtana on koettu, ettei voidakkaan suorittaa ennalta suunniteltuja kursseja. Eli learning agreement ei käy loppujenlopuksi toteen. Joudut todennäköisesti käymään lävitse uudelleen kyseisen paperin paikan päällä useammakin eri professorin tai kv-asioita vastaavan henkilön kanssa ja suunnittelemaan uudelleen sen lukuvuoden tavoitteesi. Tämä johtuu osittain siitä, ettei verkkosivuilla olevat tiedot ole aina ajan tasalla, joten siellä voi näkyä esimerkiksi edellisen vuoden kurssitarjonta. Vaihtoehtoisesti ei esimerkiksi osata tulkita oikein, että mitkä kurssit kuuluvat syyslukukaudelle, ja mitkä kevätlukukaudelle.

Toisena ja ehkä ärsyttävämpänä epäkohta Sloveniassa, ei vaan pelkästään opiskelijana, vaan suomalaisena, on asioiden tapahtuminen ajallaan. Eli siis päinvastoin kuin Suomessa, jossa olemme jämptejä aikataulullisesti, täälläpäin valitsee yleinen etelä-eurooppalainen tapa viivästelyyn. Tämä koskee niin tapaamisia kuin esimerkiksi sähköposteja. Ei kannata luottaa esimerkiksi siihen, että tärkeään sähköpostiin vastattaisiin viikon varoitusajalla. Jos kyseessä on kiirellinen asia, kannattaa koittaa tavata henkilöä kasvotusten tai kysellä monista eri tietolähteistä vastausta kysymykseesi.

Aikatauluviiveeseen liittyen myöskin, Sloveniassa on yleistä niin kutsuttu akateeminen vartti, eli tunnit voivat helposti alkaa viisitoista minuuttia lukujärjestyksessä mainitun ajan jälkeen. Siltä osin, mitä Erasmus-opiskelija pääsee tavallisille luennoille. Monesti nimittäin käy niin, että vaihtoon tulleet opiskelijat laitetaan työstämään omia projektejaan tai ryhmätöitä ja kurssit suoritetaan esseillä. Sloveniassa on myös tapana pitää suullisia kuulusteluita kirjallisten tenttejen lisäksi.

Sloveniassa on järjestetty omaperäinen ruokailu opiskelijoille. Kouluissa on myös omat ruokalansa, mutta ne toimivat enemmänkin ravintoloiden tapaan kuin perinteisten kouluruokaloiden. Suurin osa opiskelijoista syö kuitenkin kaupungin ravintoloissa, sillä opiskelijoilla on käytettävinään opiskelijaetuus, eli halvemmat hinnat erikoisruokalistoillaan. Opiskelijat voivat ostaa valmiiksi ruokalippuja, jotka ovat vähintään 50 % halvempia tavalliseen ravintola-annokseen verrattuna. Toisaalta ruoka-annoksien koko ja taso vaihtelevat huomattavasti. Opiskelijoilla on vapaus valita monen eri ravintolan väliltä, ja esimerkiksi Mariborissa on yli 100 ruokailupaikkaa. Linkistä pääsee katsomaan kaikki eri kaupunkien ruokapaikat, joissa saa syödä opiskelijakupungeilla.

Huonona puolena mainittakoon, että opiskelijakupungit keskittyvät monesti ravintoloihin, jotka tarjoavat pikaruokalistoja opiskelijoille. Monesti tosin voi syödä myös erittäin monipuolisesti kolmen ruokalajin päivällisen naurettavan halvalla.

Vaihtovuoteen tai lukukauteen saa sisältymään paljon aktiviteetteja. Monesti on järjestetty koulujen puolesta paljon tekemistä, ja myöskin ryhmiytyminen muiden kanssatovereiden kanssa edesauttaa ajanviettomahdollisuuksia. Sloveniaan tulee muualta Euroopasta vaihtareita paljon esimerkiksi Ranskasta, Espanjasta, Portugalista, Turkista, Puolasta, Tsekeistä ja Saksasta. Suomalaiset tulevat kaikista parhaiten toimeen esimerkiksi saksalaisten ja ruotsalaisten kanssa, mutta kannattaa avoimesti tutustua niin moneen eri kulttuurin kansalaisiin kuin mahdollista. Mariborissa Erasmus-vaihtareista pitää huolen Erasmus student network, joka järjestää aktiivisesti ohjelmaa kaikille kaupungissa oleville vaihto-opiskelijoille. Ljubljanassa puolestaan ŠOU varmistaa opiskelijoiden edut.

Usein kuulen, kuinka viikonlopuksi vuokrataan auto ja suunnataan johonkin lähimaan suurempaan kaupunkiin tai vaihtoehtoisesti luonnonläheisempiin kohteisiin. Slovenian maantieteellisen sijainti onkin täydellinen Eurooppaa kiertäviä haluaville. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että itse Slovenia on mahtava maa, ja täällä on paljon nähtävää jo itsessään. Eli kannattaa myös varata aikaa Slovenian kiertämiseen, eikä vain jättää se Erasmus-ohjelmaan kuluvan Slovenia- kierroksen harteille, joka kierrättää bussilla opiskelijoita kaikissa kuuluisimmissa turistipaikoissa. Hyviä matkavinkkejä Slovenian tutkiskeluun voi vaikka löytää tätä blogia selaamalla.

Haluan toivottaa kaikki tulevat Erasmus-opiskelijat tervetulleeksi maahan, olette valinneet erinomaisen vaihtopaikan ja seikkailuhenkisen maan oleskeluunne. Haluan myös kiittää kaikkia niitä Erasmus-opiskelijoita, jotka antoivat minulle tietoa kirjoittaakseni tämän opastuksen.

Tässä muutama kuva kertomaan millainen maa tämä Slovenia on. Koitin koota vähän eri aihealueittain kuvia, jotta kokonaiskuva maasta muodostuisi monipuolisesti. Kuvakokoelmat tosin keskittyvät enemmän luonnonläheisiin paikkoihin, sillä ne ovat omaa sydäntäni lähellä.

Slovenia talvella

Slovenian vuoristomaisemia

Mariborin aluetta

Ljubljanaa ja lähistöä

Ljubljanassa tapahtuu

Koitan tarpeen mukaan päivittää tätä blogitekstiä. Minulle voi lähettää kommentteja blogin kommentointipalvelun avulla.

Islanti - Laava-aavikoiden ja suurten vesiputousten maa

Jaoin tämän blogitekstin kolmeen osaan, jotta lukeminen ei olisi niin raskasta. Joten voitte halutessanne lukea tarinan kolmessa osassa, jotka jaoin lähinnä geologisten sijaintien mukaan.

Osa 1 - Etelä- ja Keski-Islanti

Lähdimme kauan odotetulle kesäreissuun Islantiin. Vietimme reilu viikon kahlaten Islannin aika läpikotaisin maastoautolla ja jalkavoimin. Kirjasin yhteen monista kartoistamme ylös joitakin tapahtumapaikkoja mitä halusin tänne blogiin mainita, ja koitan nyt saada selvää hiekkateillä käsinkirjoitetuista muistinpanoistani.

Ensinnäkin, onneksemme Eyjafjallan tuhkapilvi oli juuri viikko ennen matkamme lakannut kiusaamasta Euroopan lentotilaa. Vähän oli jännäämistä edellisellä viikolla ja matkapäivää edeltävinä päivinä, että vieläkö kerkeää uutta savua tupruamaan tai kenties toinen tulivuori vielä heräämään. Onni oli onneksi matkassa. Laskeuduttuamme Keflavíkin lentokentälle suuntasimme saman tien autonvuokrausfirmaan, joka sijaitsi kävelymatkan päästä teollisuushallin näköisessä rakennuksessa. Meidän oli tarkoitus vuokrata Lada Niva, josta olimme vitsailleet ja haaveilleet keskenämme jo useita viikkoja, mutta paikanpäällä meille kerrottiin, että heillä ei ollutkaan sillä hetkellä Ladoja, vaan he olivatkin upgradenneet meidät isompaan maastoautoon samalla hinnalla. Joten lähdimme kruisailemaan Nivan sijasta Hyundai Santa Fe:llä mukanamme hinausköysi, GPS ja viiden litran bensa kanisteri, perus selviytymispaketti.

Suuntasimme aluksi ruokakauppaan, joka oli hieman hankala löytää. Mikään ruokakaupoista ei nimittäin näyttänyt ruokakaupalta ja myöhemmin selvisi että olimme ajaneet ties kuinka monen ruokakaupan ohitse ennen kuin pääsimme lähemmäs pääkaupunkiseutua. Alkumatkasta ihmettelimme laavakenttiä, pulppuavia sammaleenpeittoisia suuria kuplia maassa, jotka olivat jäähtyessään vielä ratkenneet kuvun huipulta. Samoin näimme horisontissa monia höyryäviä pisteitä. Lähempänä asutuskeskusta päätimme etsimällä etsiä ruokakauppaa, ja löysimmekin sitten yhden, jonka logossa oli suuri vaaleanpunainen säästöpossu, nimi oli Bonus. Ei olisi ihan heti tullut mieleen, että se olisi ruokakauppa, ja muistimme siinä vaiheessa ajaneemme jo useammankin vaaleanpunaisen possulogon ohitse. Ostimme perusmuonatarvikkeet, mitä muutaman päivän aikana tarvittaisiin, ennen kuin täytyisi löytää toinen ruokakauppa. Meillä oli retkikeitin ja Jernejn isän armeija aikaiset alumiiniset keittokulhot. Niin, ja kaasupullon kävimme ostamassa huoltoasemalta.
Oli jo iltapäivä ja halusimme aloittaa seikkailumme mahdollisimman heti. Jernejllä oli mukanaan paperi, jossa luki mitkä hiekkatiet ovat suljettuja. Huonokuntoisimmat hiekkatiet ovat yleensä auki vain kesäaikaan. Olimme nimittäin liikkeellä juuri ennen kuin kesäaika ja turistisesonki oli alkamassa, joten emme voineet sokeasti luottaa karttoihin, sillä esimerkiksi jäätikönreunoilla lumi oli vielä sulamassa ja pehmentämässä teitä. Suuntasimme siis kohti sisämaata tienumero 26sta. Tarkoituksenamme oli päästä vaeltamaan kuuluisa pitkä vaellusreitti, Laugavegurinn, jonne pääsisimme lähimmälle aloituspaikalle tämän tien varrelta. Näimme yhdessä tienviitassa kyltin josta Jernej tiesi, että siellä olisi jokin vesiputous. Jätimme auton aika pehmeään hiekkaan josta jäi jo syvät urat maahan ja menimme katsomaan jokea ja ensimmäistä vesiputoustamme Islanninvierailullamme ja ihmettelimme kuinka joki oli syövyttänyt itselleen jo niinkin ison kanjonin. Horisontissa näkyi myös sateenkaari.


Kun ilta alkoi hämärtää, päätimme kääntyä oikopolulle, jonka varrelta voisimme löytää sopivan telttapaikan. Emme ajaneet kaukanakaan kuuluisasta Heklasta. Näimme sen huipulla lunta. Seurasimme GPS:n osoittamaa pikkuhiekkatietä ja ajoimme kauniin värisen ilta-auringon laskun aikaan hiekkaisten kukkulaseinämien vierustaa. Jossain vaiheessa kun olimme ajaneet jo tovin jos toisenkin tie alkoi hävitä näköpiiristä, ja siellä täällä näkyi jonkun edellisen auton renkaanjälkiä. Eteemme alkoi tulla isompia kiviä ja ihmeellisiä hiekkasärkiä. Jatkoimme vielä hetken ennen kuin aloimme epäröidä tien jatkuvuutta ja GPS:sän luotettavuutta. tajusimme ajavamme kuivuneessa joenpohjassa, emmekä soratiellä. Ei kulunut montaakaan minuuttia kun päätimme kääntää auton ja ajaa takaisin isommalle tielle. Emme halunneet jäädä sinne joenpenkkaan telttailemaan, sillä ikinä tiedä milloin jokivesi saattaisi palata, ja myöhemmin saattaisi vielä sataa lisää. Oli jo hämärääkin emmekä vielä siinä vaiheessa tienneet kuinka valoisia yöt tulisi olemaan. Tarkoitus oli, että pääsisimme joenpenkasta pois näkyvän valon aikaan, ettemme kolauttaisi autoa kivenlohkareisiin, jota joenpohjalle oli kertynyt. Menetimme tällä oikopolulla melkein kaksi tuntia. Mutta saimme ainakin metsästää sateenkaaren loppupäätä, joka näytti menevän kokoajan kauemmas ja kauemmas mitä lähemmäs me ajoimme.

Kuva Jernej Burkeljca

Sinä iltana ajoimme vielä muutaman tunnin ennen kuin löysimme tasaista maata yhden hylätyn motellin takaa, jossa oli aika karmiva tunnelma, leikkipuistovälineitä keskellä nurmikkosavannia. Pääsimme nukkumaan vasta puolenyön aikaan, vaikka sitä ei uskoisikaan kuvien valoisuudesta päätellen.
Seuraavana aamuna lähdimme varhain liikkeelle ja ajoimmekin mitä kauneimpien maisemien kautta. Oli paljon järviä keskellä aavikkoa. Järven pinnat olivat peilityyniä. Minulla riitti paljon ihmettelemistä, mistä se kaikki järvivesi sinne oli päätynyt. Jäätiköihinhän se jotenkin liittyy. Olimme myöskin ainoat ihmiset siinä varmaan monen kymmenen kilometrin säteellä - todella hiljaista ja tyyntä. Ajoimme milloin hiekalla aivan järvenrannan vierellä, milloin taas keskellä hiekka-aavikkoa. Ylitimme muutaman matalan joen, jotka meidän piti kahlaamalla ensin varmistaa, ettei autonpohja naarmuttuisi veden alla piilevistä kivistä. Joki vesi oli aina kylmää, mutta löysimme sitä kautta aina turvallisimman reitin ylittää. Diesel autot kun vielä kestävät joenylitykset hyvin, varsinkin noin matalat.
Kuvat Jernej Burkeljca

Ennen puolta päivää päädyimme yhteen maailman kauneimmista paikoista. Oli peilikirkasta ja tyyntä vettä, pikkukukkuloita ja jokia, ja sitten vielä kasapäin vesilintuja. Kaikki tämä keskellä aavikkoa. Kävimme kävelyllä ja nautimme raikkaasta ilmasta.

Kuva Jernej Burkeljca

Kohta tosin saimme kiusaksemme tuhat päin hyttysiä. En ole ikinä eläissäni nähnyt niin monta hyttystä kerralla, ja niin jääräpäisiä. Ne sikisivät meidän mukaamme sammalistosta ja seurasivat aina ihan autolle asti. Ne jumittuivat auton joka kolkkaan ja rakoon. Litistimme vahingossa ties kuinka monta kymmentä. Ikkunat olivat ihan pimeinä hyttysistä. Jouduimme ajamaan takaisin keskelle aavikkoa, ennekuin pääsimme siivoamaan auton hyttysistä. Aavikolla niitä ei ainakaan tullut lisää autoon kun avasimme ovet. Mutta nämä hyttyset olivat erikoisia. Ne eivät onneksi yrittäneet edes pistää meitä, toisekseen, ne menettivät lentokykynsä saman tien kun olivat kerran laskeutuneet! Nii-in, en tiedä olivatko ne vastasyntyneitä, eivätkä tienneet osaavansa lentää laskeuduttuaan, vai olivatko niin jääräpäisiä vai vaan osa sen hyttyslajin käyttäytymistä. Ryömiä ne kylä sitten osasivat laskeuduttuaan, mutta mikseivät osanneet lentää, sitä en tiedä? Eli niin kuin arvata saattaa, emme saaneet hyttysiä pois hätyyttelemällä, vaan jouduimme nyppimään ne yksitellen auton jokaisesta nurkasta. Tähän meillä meni tunti. Otimme kaikki tavarat ulos takakontista, ja putsasimme ne yksitellen hyttysistä, joita riitti kiusaksi asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Myöhemmin kun pääsimme pois aavikolta, meillä kävi ilmi, ettemme pääsisi tälle pitkälle vaelluksellemme, sillä tiet olivat suljettu. Ja toisaalta osa vaelluksesta meni vielä vähän tupruavan Eyjafjallajökullin vierestä, joten ehkä oli viisaampaa, ettemme loppujenlopuksi menneetkään, vaikka maisemien puolesta harmitti. Kakskuutostien varrelta lähti useampikin pikkutie, joissa luki useasti, että tietä saa käyttää vain voimalaitosten työntekijät. Vastaavasti joissain luki, että voimalaitoksen padon vesi voidaan päästää irralleen ilman varoitusta. Pysyteltiin näistä teistä kaukana. Otimme torkut yhden pikkutien varrella joen vieressä, jossa oli vanhanajan joenylitykseen käytetty köysirata. Ensimmäiseksi tuli mieleen, oliko sillä siirretty lampaita joen toiselle puolelle, vai mitä. Niin ja monesti kun pienet tiet menivät joen ylitse tai ihan vaikka ojan ylitse, ne oli varustettu metallisilla pyöreillä poikkisuuntaisilla tangoilla, jonka yli ajettiin. Näistä myös pääteltiin, että ne on luultavimmin syystä, ettei lampaat mene väärälle puolelle jokea tai jää tientukoksi silloille, jotka usein olivat vain yhden auton levyisiä. Kuulimme myös, että lumien sulamisaikaan sillat saatetaan siirtää pois paikoiltaan, jotta vesi mahtuu vapaammin virtaamaan tuhoamatta siltaa, verrattuna jos voimalla tuleva vesi annettaisiin kuluttaa sillan rakenteita ja haurastuttaa sitä. Ihan kätevää.

Pysähdyimme myöhemmin automatkalla lähempänä sivistystä jaloittelemaan kalliomaisemaan, joka muistutti enemmänkin jotain villinlännen intiaaniseikkailukanjonimaisemia.

Samana päivänä menimme katsomaan muutaman turistinähtävyyden; Geysirejä ja Gulfossin massiiviset kaskadavesiputoukset. Itse kuuluisa Geysir purkautuu erittäin harvoin väliajoin, joten nykyään suurempaa huomiota saa viereinen Strokkurin suihkuava kuumalähde. Paikalla oli paljon USA:laisia turisteja, joita ei ole tälläisenä eurooppalaisena tottunut näkemään niin isoin massoin. Yleensä Saksalaiset ovat joka maailmankolkassa, mutta Islanti näytti olevan USA:laisille suosittu matkakohde. Näimme Strokkurin purkautuvan useammankin kerran, sillä se purkautuu joka neljäs-kahdeksas minuutti. Maanpäällisesti näkyvä purkaus alkaa mahtavasti isolla kuplalla, jonka mukaan harmillisesti minun kamerani ei ikinä kerennyt. Kun kupla räjähtää, niin kuuma vesihöyry suihkuaa ja ilma täyttyy rikinhajusta. Alue on aidattu, etteivät ihmiset menisi turhan lähelle geysirejä. Geysirejä pääsee katsomaan ihan melkein kuplan reunalle, ja turvalliselle etäisyydelle, vaikka joskus se onkin vain muutama kymmen senttimetri. Mutta geysirin purkautuessa vesi kerkeää jäähtyä jo tarpeeksi, ettei suihku niskaan polta vaan enemmänkin kiljututtaa.
Gulfossin massiivinen vesiputous on aika turistirysä, mutta menimme joka tapauksessa sitä katsomaan aivan vierestä. Siinä kannattaa kamera suojata hyvin vedenpitävän takin alle, ja varautua, että kengätkin voivat kastua.
Jatkoimme matkaa kohti Langjökullin jäätikköä tienumero 35sta (nimihän siis jo sisältää jäätikkösanan, mutta kirjoitin sen kuitenkin vielä perään). Päädyimme tienhaaraan, josta eteenpäin vievä tie oli suljettu ja vasemmalle menevä tie puolestaan johti jäätikölle. Käännyimme siis vasemmalle. Näimme mitä kummallisempia linja-autoja ja rekkoja. Monstereita suorastaan. Ne oltiin muokattu maastokäyttöön. Pysähdyimme kohtapuoliin yhden kukkulanjuurella ja päätimme mennä venyttelemään jalkojamme pienelle kävelyretkelle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Ajattelimme kavuta lähimmälle kukkulanhuipulle ja takaisin, mutta kävelystämme kehittyikin taas miniseikkailu. Jo alkumatkasta koimme sydämentykytyksiä kun sammaleinen kivikko ylämäki osoittautuikin lentohiekkamaiseksi uppoavaksi maastoksi. Se tuli aivan yllätyksenä, sillä yleensä ei oleta kivien uppoavan maahan. Koitimme sitten edetä hyppimällä kaikista isoimpien kivien päältä, vaikka nekin upposivat ehkä vähän liiankin syvälle. Päättelimme tämän upottavan ilmiön johtuvan sulavasta lumesta, ja maastossa kävely helpottuikin kun siirryimme lumirajan yläpuolelle. Rinteessä oli siis siellä täällä lumisia länttejä. Kun pääsimme huipulle, päätimme jatkaa matkaa seuraavalle viereiselle huipulle. Siinä matkalla näimme jäätikköjärven joka oli reunoiltaan sulamassa. Koitin siinä putsata kuraisia kenkiäni, jotka onneksi olivat hyvin vedenpitävät. Löysimme vielä mukavan lumiläntin alamäessä, jossa pääsin taas käyttämään taiteltavaa liukuriani, jota näytän kantavan mukana matkassani joka paikkaan. Sen säilytyspaikka kun on reppuni sivutaskussa, ja muistan sen aina kaivaa esiin kun päädytään lumisiin paikkoihin. Siitä on hyötyä niin kesällä kuin talvellakin. Kävelimme vielä muutamalle huipulle ja viimeisellä huipulla näimme jo vasemmalla jäätikön ja alapuolellamme suuren jäätikköjärven. Huipulle oli myös päätynyt kiirunoita, joita näimme useastikin meidän kävelyillämme. Islanti onkin lintubongarin paratiisi. Siellä näkee aivan valtavasti erilaisia lintuja, joita ei ole muualla nähnytkään. Monia kosteikkolintuja pitkine nokkineen, puhumattakaan sitten suloisista lunneista, joista sitten kerron vielä myöhemmin. Mutta Islannissa on, ei vaan lintukirjoa, vaan ihan kappalemäärältään erittäin suuria parvia lintuja kerralla kerääntyneenä yhteen. Joskus näimme esimerkiksi kokonaisen pellon täynnä laiduntavia joutsenia. Toisella puolella tietä laidunsi lampaita ja toisella joutsenia. Eikä tämä ollut mikään harvinainen näky, vaan meikein jokapäiväinen. Islannissa on paljon erilaisia merilintuja kosteikkolintujen lisäksi. On kajavia, kiisloja, suulia, kihuja ja tiiroja, puhumattakaan kaikista niistä sorsa ja ankkalajeista.
Kuvat Jernej Burkeljca

Koitimme taas matkalla alas löytää kaikista kovinta maata jalkojemme alle, mutta jouduimme myös ylittämään muutaman tälläisen suonkaltaisen kivikkomaastoon. Jatkoimme tietä eteenpäin ja päädyimme aika hankalakulkuiselle hiekkatielle joka viimein johti itse asiassa talolle, jonka omisti jäätikköseikkailuja järjestävä yritys. Ihmettelimme siinä tovin mitä meidän pitäisi tehdä, sillä päivä alkoi jo olla lopuillaan. Silloin paikalle ilmestyi yksi Uusi Seelantilainen mies pienellä autollaan, jolla oli minun unelmatyöni. Hän oli tullut monen viikon lomalle ja oli ottanut kaiken näköistä varustetta mukaansa laskettelusuksiaan myöten. Päätimme mennä kokkaamaan yhdessä talon kuistille, sillä maa oli kuraista ja oli erittäin tuulista. Hän oli ostanut parsaa itselleen, jolla lisäsi pasta-ateriansa ravintoarvoa. Mekin otimme myöhemmin tästä opista vaarin heti seuraavalla kauppareissulla. Hänellä oli myös paljon parempi retkikeitin, ja hänen ruokansa oli jo valmis siinä vaiheessa kun me vielä odotimme veden kiehumista, joten hän antoi meidän käyttää retkikeitintään. Sillä aikaa kun me valmistimme ruokaamme ja hytisimme kylmyydestä, hän meni autolle vaihtamaan vaatteita ja lähti pienelle jäätikkökävelylle tutkiskelemaan mistä voisi mahdollisesti myöhemmin tulla laskettelemaan. Päätimme ettemme jäisi ainakaan tänne yöksi, sillä paikka sijaitsi jo niin korkealla, että emme tulisi olemaan lämpimiä missään vaiheessa yötä. Kun olimme vihdoin saaneet ruokaa vatsaamme ja tiskanneet retkiastiamme, Uusi Seelantilainen mies tuli takaisin kävelyltään ja hänkin päätti poistua paikalta siltä päivältä. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa ja annoin vielä suomalaisia Dumle karkkeja hänelle matkaevääksi. Annoimme hänen mennä vaikeakulkuisella hiekkatiellä meidän edessä, jotta voitaisiin tarvittaessa avittaa isommalla autolla, jos hän joutuisi pulaan. Tienristeyksessä juttelimme vielä hetken autonikkunoista ja vaihdoimme reittiehdotuksia keskenämme. Hän ehdotti että menisimme nyt saaren eteläosaan, emmekä pohjoiseen, mitä olimme vähän suunnitelleet, joten päätimme jatkaa matkaa takaisin mistä tulimmekin, sillä saaren lävitse menevä tie oli tosiaan suljettu. Pysähdyimme vielä jonkun matkan päässä täyttämässä vesipulloja joenvarrella, jossa itse asiassa ei ollut hyvän makuista vettä, ja kaverimme pysähtyi vielä kertomaan kuinka hyviä Dumlet olivat.

Vaikka kello oli paljon (Islannissa menee siis ajantaju aivan sekaisin valoisuuden johdosta), niin jatkoimme matkaamme etelää kohti. Tarkoituksenamme oli ajaa Dyrhólaeyn lintukalliokielekkeen lähettyville, mutta sinne päästyämme näimme paljon kylttejä, joissa luki, ettei sinne saa mennä pesimäkauden aikana, joten jätimme linnut rauhaan ja yövyimme läheisellä pelonreunalla maanomistajan suostumuksella. Olimme ajaneet rannikolla hämärän aikaan ja yhdessä vaiheessa näimme sumupilven edessämme. Kun ajoimme pilvessä, jossa näkyvyys ei ollut mitenkään mukava, tajusimme vasta hetkenpäästä ajavammekin tulivuoren tuhkapilvessä, emmekä usvapilvessä. Olin jotenkin kuvitellut tuhkapilven olevan jotenkin tuhkapilven näköinen ja ehkä tummempikin, mutta tämä oli kyllä aivan sumun näköistä. Olimme pysähtyneet vielä rannikon ensimmäisellä massiivisella vesiputouksella, josta myöhemmin naureskelimme, että miksi juuri siitä oli tehty turistikohde, vaikka rannikolla oli ties kuinka monta vastaavaa vesiputousta. Syy oli ehkä se, että se oli ensimmäinen Reykjavíkistä päin tultaessa, jolloin muut vastaavat vesiputoukset säästyvät siltä turistirysältä. Tällä vesiputouksella ei tosin ollut ketään muita kävijöitä, sillä kello oli jo melkein puolenyötä.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna taisimme ajaa ihan Vatnajökullin jäätikölle asti, joka on Islannin suurin jäätikkö. Tiesimme siellä olevan yhden kuuluisan vesiputouksen, Svartifossin, jota pääsi katsomaan käveltyään ehkä tunnin verran ylämäkistä maastoa (riippuen montako kertaa pysähtyy katsomaan maisemia ja minkä reitin valitse ylös kävelyyn). Putous on tunnettu basalttikolumneistaan, joista tulee mieleen urut. Vesiputous sijaitsi Skaftafellin kansallispuistossa ja sitä vartio, tai voisiko sanoa ylläpiti joitakin puistonvartijoita, jotka myös työskentelivät jäätikön reunalla olevassa matkailijakeskuksessa. Kävimme sisällä lukemassa infotauluja ja kuulimme kuinka kaksi yhdysvaltalaista rouvaa puhuivat keskenään. Toinen kysyi toiselta onko hän lähdössä miehensä kanssa kävellen tuolle kyseiselle vesiputoukselle. Toinen vastasi että ei hän siellä nuorenakaan käynyt, miksi hän sinne nytkään menisi. Hänen miehensä lähtee aina kaikille luontokävelyille yksinään kun he ovat lomalla ja tämä rouva mieluummin loikoilee rannalla. Ihmettelimme tovin siinä Jernejn kanssa moista asennetta, miksi vaivautua Islantiin asti ja mennä vain kahville matkailukeskukseen, kun puolentunnin kävelymatkanpäässä olisi upea vesiputous. Mutta.. jokaisella on omat intressinsä. Me vaan tykätään Jernejn kanssa enemmän siitä vähän aktiivisemmasta vaihtoehdosta.
Pistimme silmämme jo siinä matkailukeskuksen vieressä olevaan vessa-suihkukompleksiin, siinä mielessä että pääsisimme pikkuvaelluksen jälkeen suihkuun, josta tuli meidän ainut viikon suihku, muutoin peseydyimme jokivarsilla. Kävelyn jälkeen kävimme vaihtamassa rahaa matkailukeskuksessa, sillä suihku toimi kolikkomasiinalla 6x50 ISK, eli noin kaksi euroa. Suihkusta tuli vettä viiden minuutin ajan, joka riitti meille molemmille hyvin samanaikaisesti käytettynä. Matkailukeskuksen parkkipaikan vieressä oli muutama seikkailuja järjestävä pikkuyrityksen koppi. Mietimme hetken, pitäisikö meidänkin mennä jäätikkökävelylle tai vastaavalle. Moottorikelkkailukaan ei ihan kuulostanut siltä kaikista ympäristöystävällisimmältä vaihtoehdolta, joten päätimme mennä joskus myöhemmin omalle jäätikkökävelylle. Nämä retketkin ovat turhan kalliita, reilusti yli sata euroa. miksi tarvitsisimme jonkun toisen kävelemään edellämme ja kertomaan jäätikön synnystä, vaikka itsekin osaamme siihen perehtyä ja lukea karttaa.
Jatkoimme taas matkaa ja huomasimme suuren sillan, jonka alitse virtasi leveä joki, ja joessa monen monta jäälauttaa ajelehtimassa väärään suuntaan. Pysähdyimme parkkipaikalle ihmettelemään tätä jäälauttajärveä, joka oli sulamisilmiö jäätiköstä. Jäälauttoja, niin valkoisia kuin sinisiäkin ajelehti järvellä ja jokea pitkin mereen, mutta meren aallokko työnsi jäälauttoja takaisin järvelle. Menimme vielä merenrannalle katsomaan näitä lauttoja. Oli kylmä. Tämäkin oli nähtävästi turistinähtävyys ja paikan nimi oli luultavimmin Jökulsárlón, mutta lähellä on myös kaksi muuta jäätikkölaguunia Fjallsárlón ja Breiðárlón.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Höfnissä, jossa taisimme syödä ensimmäistä kertaa ravintolassa. Olimme jo kokanneet kansallispuiston parkkipaikalla vähän lounasta, mutta ne kalorit tuli kulutettua jo aika nopeasti. Höfn oli pieni kylä merenrannalla, ja sinne täytyi poiketa päätie ykköseltä. Ihmettelimme missä kaikki ihmiset ovat töissä, eivät kai ne kaikki kalastajiakaan olleet. Tai muutenkin paikassa oli vähän outo tunnelma, miten ihmiset viettävät vapaa-aikaansa tai kuinka kylä näytti toisaalta teollisesti hylätyltä asuinpaikalta, muutamine söpöine värikkäine taloineen. Vähän hankala selittää. Ainiin, ja kerronkohan jo kuinka kaikilla Islantilaisilla on maastoauto. Täällä näimme kun kylän nuoriso näytti ajavan suomalaisittain tyypillistä rinksaa kylällä isoilla autoillaan. Ravintolassa Jernej pääsi lataamaan kameranakkuaan, joka oli toinen syy ravintokäynnille. Söin erittäin maukasta lampaan kylkeä, jota olisi myöhemminkin tehnyt mieli silloin kun aina täytyi kokata tuulisessa kylmässä ulkoilmassa, viritellen kivisuojuksia kaasupolttimen ympärille ettei kaikki lämpö menisi harakoille vaan osa edes lämmittäisi veden kiehuvaksi. Tosin, tajusimme ehkä vasta puolivälissä vierailuamme, että olisimme saaneet veden kiehumaan paljon nopeammin, jos pitäisimme kaasuhanaa täysillä auki. Itse kun aina säädin sen juuri sopivaksi, ettei kaasu mene keittoastian reunoille, vaan pysyisi oikeankokoisena liekkinä keittoastian alla. Mutta onneksi mukana oli kärsimätön ruuannälkäinen mies, joka keksi kerran kääntää kaasuhanan täysille, kun vedenkiehumista oltiin odotettu jo turhan monta kertaa turhan kauan.
Ei kauaakaan Höfnistä kun näimme tien varrella poroja. Olimme ihmetelleet yhdestä turistikartasta, että kuinka siihen kohtaan karttaa oli piirretty poroja, että ei kai Islannissa sentään poroja luonnollisesti elä. Sinä iltana kun olimme taas etsimässä sopivaa maastoa nukkumiselle, päädyimme yhden lammastilan nurkille. Näimme kuinka lampaita kerättiin juuri lampolaan ja nuori lammastarhanpitäjä pyysi meidät sisään lampolaan vaikka kello oli jo yli kymmenen. Poika otti syliinsä yhden karitsan ja alkoi kertomana lampolan elämästä. Heillä oli yli 200 lammasta ja lampolassa oli kova meteli. Juuri siihen aikaan vuodesta oli karitsojen syntymiskausi ja pojan käsivarsilla oleva karitsa oli syntynyt edellisenä yönä. Hän kertoi kuinka lampaat oli jaettu kolmeen ryhmään. Ne lampaat, jotka eivät aiokkaan synnyttää olivat vasemmalla, keskellä olivat ne, jotka olivat jo synnyttäneet ja oikealla ne, jotka synnyttäisivät millä hetkellä hyvänsä, eli monet luultavimmin jo heti sinä yönä. Kiertelimme lammaskarsinoiden välissä ja poika jatkoi kertomista lampaiden synnytyksenavustuksesta ja muutenkin lampolan elämästä. Hän kertoi, että heidän tilansa oli karjatila ja että kaikilla lampailla oli oikeat nimet, jotka oli sitten kirjattu korvaan. Kyselimme kaikkea mahdollista mitä tuli mieleen, mutta yksi kysymys unohtui kysyä. Mistä kaikkien karitsojen isät tulevat? Poika kertoi myös meille poroista, kuinka ne oltiin aikanaan tuotu Norjasta 1700 luvulla ja koitettu saada elämään milloin mihinkin kohtaa Islantia, mutta porot olivat kuolleet kaikissa muissa paikoissa, paitsi sitten itäisessä islannissa.
Poika antoi luvan meille ajaa ja tutkiskella heidän maastoaan ja menimmekin vierailun jälkeen maastoajelulle. En ole eläissäni mennyt autolla niin jyrkkiä ylämäkiä. Olo oli kuin vuoristoradassa. Luotimme kuitenkin auton nelivetoon, ja hyvinhän se meni. Oli kaunista; jokia, nummia, vihreää ruohoa ja valkoisia söpöjä karitsojakin tienvarrella, kaikki tämä siinä iltaruskon valossa. Käännyimme takaisin ja parkkeerasimme auton yhdelle kallionkielekkeen ulokkeelle ruohotasanteelle. Siinä oli hyvä nukkua.
Kuva Jernej Burkeljca

Olimme sinä aamupäivänä päätyneet pienelle joenpohjaseikkailulle auton kanssa, kun olimme taas seuranneet GPS:sää ja ajatelleet löytäneemme mukavan oikopolun. Tämä oikopolku kuitenkin osoittautui erittäin haastavaksi maastoksi jopa meidän autolla. Ihmettelimme jo aluksi kun tie meni muutaman yksityisen pihan poikki ja näytti enemmänkin tieltä, jolla ajetaan traktorilla ja joka on rakennettu vaikka lampaiden siirtämistä ajatellen. Eli tie oli poukkoista ja vähän väliä oli pieniä erittäin jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä monia pieniä joenylityksiä. Ei siinä vaiheessa vielä mitään, mukavaahan se oli. Mutta kun olimme ajaneet jo melkein tunnin, ja päädyimme paikkaan jossa tie häviää näkyvistä ja edessä näkyy vain jättikiviä, melkein korkeampia kuin auton maavara. Ajoimme muutama minuutti erittäin varovasti eteenpäin nähden siellä täällä yksittäisiä renkaanjälkiä, kunnes niitäkään ei enää näkynyt. Loppujenlopuksi astuimme ulos autosta päädyttyämme kanjonin suuaukolle ja ihmettelimme suurta nopeasti virtaavaa ja syvää jokea siinä ihan auton edessä. Mietimme hetken, mitä nyt pitäisi tehdä, onko tämä mahdollista ja kun kerta virtauskin oli niin voimakas, meillä syttyi onneksi itsesuojeluvaihde päälle. Raavittuamme hetken päitämme menimme takaisin autoon ja tsuumasimme GPS:sän karttaa kauemmas. Totesimme "tien" jatkuvan joenpohjassa kanjonissa 22 kilometriä. Saman tien käänsimme auton ja suuntasimme takaisin mistä tulimmekaan.
Kuvat Jernej Burkeljca