Canyoning Bohinj

Pääsimme jokin aika sitten erikoiselle retkelle. Meidät kutsuttiin vapaaehtoisiksi canyoningiin, sillä seuruetta vetävä henkilö oli vasta tuleva canyoning-ohjaaja, ja tarvitsi nyt mahdollisimman paljon käytännön harjoitusta. Suostuimme ilomielin mukaan lauantaiselle seikkailulle Bohinjin maastoon.

Meitä oli kolme. Jernej, minä ja meidän ohjaajamme, Jernejn tuttuja. Suuntasimme metsikköön Bohinjin laitamille, Jerečica joen maastoon. Menimme paikan päälle kahdella autolla, niin että toinen jätettiin joen alajuoksulle ja toinen ylös. Jätimme vaihtovaatteet tietenkin joen alapuoleiselle osuudelle. Saimme canyoning-varusteet ohjaajamme työpaikan kautta. Tällä kertaa meillä oli mukana myös varsinaisessa canyoningissä tarvittavia välineitä, kuten köysi ja Petzlin canyoning-kiipeilyvaljaat, jossa oli muovinen suojus pepun alla. Kun edellisen kerran kävimme laskemassa vesiputouksia, emme tarvineet valjaita, sillä kyseinen joki ei vaatinut vastaavia välineitä.

Pääsimme aloituspaikalle kävelemällä yksityisen maatilan halki ihanan kukkaniityn lomassa. Ruoho oli pitkää ja niittykukkia monenlaisia. Siinä vaiheessa ajattelin, että tämä on päivän kohokohta. Oli vielä muutama vanha puinen rakennus, jossa kuivatettiin heinää, jotka loivat ihanan idyllistä maalaismaisemaa.

Aloitimme canyoning seikkailumme tallustelemalla ensin joenpohjassa vähän aikaa. Jalat tottuivat kylmään veteen aika nopeasti, kädet olivat ainut kehon osa joiden kanssa tuli ongelmia kylmyyden kanssa. Varusteisiin siis kuului tietenkin märkäpuku, jota en ikinä näytä saavan omankokoista. Milloinkohan olisi muotia tehdä vaatteita pitkäsäärisille ja leveähartiaisille tytöille?

Kohta pääsimme jo ensimmäisiin liukumisiin ja köydellälaskeutumisiin. Kuvittelin aluksi että käyttäisimme köyttä kuten edellisellä canyoning kerralla, eli että meidät pudotettaisiin alas selkä kalliota vasten, mutta tämä tapahtuikin kiipeilijöille tuttuun tapaan ihan kävelemällä alas jalat seinää vasten. Ohjaaja oli mielissään, että olimme kiipeilijöitä, ja että köyden kanssa touhuaminen oli tuttua puuhaa. Tein toisaalta ensimmäisen laskeutumisen jälkeen perusvirheen, joka oli enemmänkin automatisoitunut toiminta kiipeilyyn liittyen kuin huolimattomuusvirhe. Eli jätin karbiinihaan itseeni kiinni, enkä köyteen, joka minun piti lähettää takaisin ylös vesiputouksen huipulle, jotta seuraava pääsi alas. Onneksi ylhäällä olijoilla oli toinen haka varalla.
Pääsimme liukumaan monista, välillä ahtaista, veden sileäksi uurtamista ja kurvikkaista liukumäistä. Aika suuri osa tapahtumista otti osaa varsinaisessa kanionissa, eli joenpohjassa, jota ympäröi molemmin puoleisesti jyrkät kallioseinämät, joskus jopa kattomaisesti ahtaasti muovautunut luonnollinen paikka.
Canyoning on täälläpäin monesti turistien suosima, ja meidän kanjonikin oli siitä helpoimmasta päästä, kuulemma juuri turisteille suunnattu. Vaihtoehtoisesti on olemassa paljon syvempiä kanjoneita, joissa on erittäin korkeita pudotuksia, ja joissa vesi saattaa nousta äkkinäisesti ja varoittamatta huomattavan korkealle. Näihin ei pääsääntöisesti turisteja viedä. Oppaamme tosin kertoi, että edellisellä viikolla hän vei kaksi huippu-urheilijaa, joista toinen oli uimari, tälläiseen hurjapäisempään kanioniin. Minulle riittää helposti tämä turistiversio, sillä jo tässä kanionissa oli muutama hyppy, jotka saivat minut kananlihalle. Kaikki liukumiset ja köysipudotukset olivat helppoja eivätkä nostattaneet verenpainetta, mutta nämä kaksi vapaahyppyä olivat ne pelottavat osuudet.

Kyse ei ollut kuin korkeintaan neljän metrin hypyistä, mikä ei sinänsä ole korkea, mutta kummassakin näissä tapauksissa täytyi ensin hypätä eteenpäin alaspäin loivan kiviluiskan yli, joka oli vähintään metrin pituinen. Eli ennenkuin pääsisit veden ylle olevalle osuudelle, sinun täytyi hypätä tämän luiskan yli. Sille luiskalle ei saanut mennä kävelemään ja hyppäämään sen reunalta, sillä se oli erittäin liukas, ja tietenkin siinä kävi mielessä monta kertaa, että entä jos en osaakkaan hypätä sen kiviluiskan yli, vaan liukastun sitä ennen ja lyön vaikka pääni. Meillä oli siis myös kypärät. Opas rauhoitteli ja kertoi että hänestäkin aina tuntuu siltä, ja että siksi hän aina laskeutuukin liian kauas parhaasta mahdollisesta (lue syvimmästä) laskeutumispaikasta, kerta hän koittaa hypätä mahdollisimman kauas tuosta kiviluiskasta.

Jouduin siis näiden kahden putouksen kohdalla viettämään muutaman pidemmän minuutin tsempatakseni itseni hyppäämään. Ainiin ja vielä yhtenä haasteena oli, että kerta vesi ei aina ollut tarpeeksi syvää , että voisi kokopainolla ja pituudella sinne turvallisesti hypätä, niin täytyi koukistaa polvia hypyn yhteydessä ja pehmentää sitä laskeutumista. Tässä minulla olisi vielä parantamisen varaa.
Pidimme puolivälissä seikkailua tauon ja kävin noukkimassa metsiköstä ketunleipiä evääksi. Täällä niitä kun kasvaa reilusti. Retkemmekin kesti suurin piirtein kolmisen tuntia, joten nälkä kerkesi tulemaan, vaikkei sitä itse aktiviteetin aikana muistakaan. Mutta heti kun pysähtyy, niin ajatus harhautuu herkeämättä ruoka-aiheisiin mietteisiin, eli yleensä nälkään. Onneksi pienenä opittu tapa löytää metsästä ruokaa on painutut mieleeni käytännöntasolle asti ja muistan sitä aina hyödyntää luonnossa liikkuessa. Tarjosin pojillekin ketunleipiä.
Päätimme jokiseikkailun kolmen tunnin vedessä rämpimisen jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja ajoimme takaisin joen yläjuoksulle. Sen jälkeen maistui kotimatkalla vararavinnoksi jemmaamani pähkinät.

Oletko lähdössä Erasmus-vaihtoon Sloveniaan? Tässä muutama vinkki käytännönjärjestelyistä

Halusin koota tänne blogiini informatiivisen tekstin, jossa kerron Erasmus-vaihdon käytännönjärjestelyistä Sloveniassa. En ole itse Erasmus-opiskelija, vaan maassa muista syistä asuva, joten kokeneemmat voivat kommentoida mahdollisista virheistä. Pääsääntöisesti olen kuitenkin koonnut tietoni paikanpäällä olleilta Erasmus-opiskelijoilta. Halusin luoda tämän infopaketin, sillä jos itse olisin lähdössä vaihtoon, haluaisin löytää vastaavanlaista informaatiota yhdeltä verkkosivulta. Tein tämän myös osittain itselleni, sillä halusin selkeyttää prosessin kulkua, ymmärtääkseni paremmin tutustumiani vaihtareita. Alkuperäinen ideani tämän kirjoittamiseen syntyi, kun koin harmikseni, ettei monikaan tänne vaihtoon tullut mielestäni ollut nähnyt Sloveniaa tarpeeksi, vaan vapaa-ajallaan suuntasi herkemmin muille maille. Toivon kuitenkin, että kirjoittamastani tekstistä on joillekin hyötyä.

Suomessa:
Jos vielä harkitset vaihtoon lähtöä, voit kartuttaa tietoasi vaihtopaikoista ja saada käytännönvinkkejä edellisiltä vaihtoon lähtijöiltä osallistumalla yliopistosi vaihtoinfoon, joka luultavimmin järjestetään kahdesti vuodessa. Avainasemassa vaihtoonlähdössä on koulusi kv-koordinaattori, jonka kautta sinun tulisi saada perustiedot vaihdosta.

Yleensä vaihtoon lähdetään toisen oppivuoden jälkeen. Silloin opiskelijoilla tulisi olla riittävät perustiedot oman alansa opinnoista. Erasmus-opiskelijat suosittelevat itse, että lähtisit vaihtoon niin varhaisessa opiskelunvaiheessa kuin mahdollista, tällöin saat vaihtovuodesta tai lukuvuodesta parhaiten kaiken irti eikä suomenpään opinnoissa tule myöhemmin niin paljon ongelmia. Poikkeuksena on tietenkin, että jos suunnittelet tekeväsi päättötyösi ulkomaisessa kohdeyliopistossa, silloin luultavimmin suuntaat maailmalle koulusi loppuvaiheessa.

Kun harkitset vielä vaihtopaikkaa, minne mennä, ota selvää millä kielillä missäkin maassa voi opiskella. Se voi tulla nimittäin yllätyksenä kuinka vähän englanninkielisiä vaihtopaikkoja Euroopassa loppujenlopuksi on. Joten tarkasta kuitenkin vielä kohdeyliopiston opetuskieli, sillä ne saattavat poiketa muun maan valikoimasta. Esimerkiksi Italiassa ei voi pääsääntöisesti opiskella englanniksi, tämä tietenkin voi vaihdella yliopistojen välillä, mutta usein olen kuullut ettei siellä järjestetä englanninkielistä opetusta. Sloveniassa Erasmus-opiskelijoiden oppimiskieli on englanti.

Kun olet tehnyt päätöksen lähteä vaihtoon, sinun täytyy kirjoittaa motivaatiokirje kohdeyliopistoon. Tämän tarkoituksena on toisaalta testata kielitaitoasi toisaalta sillä voidaan karsia niin sanotut huonommat hakijat pois. Motivaatiokirje "statement of purpose" tai "motivation letter" kirjoitetaan pääsääntöisesti kohdemaan omalla kielellä jos sitä osaat, ja toissijaisesti englanniksi. Eli jos menet esimerkiksi Espanjaan, ja olet käynyt espanjankielenkursseilla, sinun kannattaa kirjoittaa motivaatiokirje espanjaksi. Sloveniaan hakiessasi kirje kirjoitetaan englanniksi (ellet nyt sattumoisin osaa sloveenia).

Itse hakuprosessi alkaa omasta yliopistostasi, tai AMK:sta sisäisellä haulla, Sloveniaan ei ole yleensä ruuhkaa, joten kaikkien halukkaiden pitäisi päästä sisään, kunhan kaikki muut asiat vaan ovat kunnossa. Myöhemmin päätetään tiedekunnittain kuka pääsee mihinkin kohdemaanyliopistoon. Suosituimpiin paikkoihin, kuten Britannian ja Espanjan yliopistoihin, voi olla ruuhkaa eikä kaikki halukkaat pääse ensisijaisesti haluamaansa paikkaan. Tämän takia hakupaperissa kysytään myös muita hakupaikkatoiveita. Yleisesti ottaen olen kuullut Slovenian olleen toissijainen hakupaikka, mutta suosittelen lämpimästi valitsemaan sen ensimmäiseksi.

Muita papereita itse hakupaperin lisäksi tarvitset esimerkiksi opintorekisteriotteen, jotta nähdään mitä kursseja olet jo suorittanut ja kohdeyliopiston on helpompi ymmärtää koulutustaustaasi. Tärkeää on tehdä learning agreement, jossa määritetään mitä kursseja aiot käydä vaihtosi aikana. Sinun kannattaa ensin tutustua kohdeyliopiston kurssivalikoimiin, jotka tosin harmillisesti eivät aina pidä paikkaansa. Nettisivuilla olevat versiot voivat olla muutaman vuoden vanhoja, ja vaikka olisivatkin ajantasaisia, mainittuja kursseja ei silti aina järjestetä. Pääset näkemään joidenkin yliopistojen kurssitarjonnan kohdekaupungin yliopiston omilta nettisuvuilta luomalla itsellesi tunnukset. Kun olet vihdoin täyttänyt tämän kyseisen lomakkeen, kannattaa käydä juttelemassa oman koulusi professorin tai yliopettajan kanssa voidaanko kurssit saada hyväksi luetuiksi sellaisenaan. Yleisesti ottaen kurssit kuuluisi saada Erasmus-periaatteen mukaan hyväksi luetuksi, mutta se ei ole aina mahdollista jos on kyse pakollisista kursseista omassa yliopistossasi, mutta vastaavasti voit saada täydentäviä tai vapaasti valittavia kursseja hyväksi luetuksi. Learning agreement täytyy lähettää kohdeyliopistoon, jossa se vielä hyväksytään. Tässä prosessissa voi vierähtää kuukausi jos toinenkin, riippuen molemminpuolisesta aktiivisuudesta. Henkilö, joka tarkastaa tämän paperin kohdeyliopistossa saattaa tehdä merkintöjä, että joitakin kursseja ei järjestetä, joten joudut myöhemmin todennäköisesti tekemään koko suunnitelman alusta loppuun uudelleen kun pääset itse paikanpäälle.

Apua kurssien etsintään ja yliopistoihin tutustumiseen alla olevista linkeistä:

Univerza v Mariboru

Erasmus contact list - Maribor

Univerza v Ljubljani

Univerza na Primorskem

Jossei sinua jostain syystä valittu kaikkien hakijoiden joukosta vaihtoon lähtijäksi haluamaasi kohdeyliopistoon, voit hakea seuraavassa hakukierroksessa uudelleen tai lähteä vapaiksi jääneille paikoille kohdemaihin, jotka eivät olleet alkuperäisessä suunnitelmassasi. Myöskin, jos heräsit vähän turhan myöhään koko vaihtoon lähtö asian kanssa, sinulla saattaa olla vielä mahdollisuuksia päästä juurikin tällaisille ylijäämäpaikoille äkkivaroituksella. Mutta normaalisti hakuprosessi kestää korkeintaan puolivuotta.

Mieltäsi varmaan myös askarruttaa raha-asiat, eikö? Eli periaatteessa sinun kuuluisi saada EU:n tukemaa avustusrahaa, jota voit hakea koulusi kv-toimistosta. Eri kouluille on myös myönnetty erikseen vielä pieniä avustusrahoja ulkomaille lähteville opiskelijoille, joten kysy vielä tämän mahdollisuuden perään. Tietenkin sinun täytyy myös ilmoittaa Kelalle olosuhteen muutoksestasi, jotta voit saada korotettua opintotukea. Jos opiskelet AMK:ssa hoidat Kelan asiat paikallisen Kelan kautta, yliopisto-opiskelijana taas opintotukilautakunnassa. Kun olet saanut hyväksymispäätöksen kohdeyliopistolta, voit mennä tekemään kv-toimistoon apurahan vastaanottamisilmoituksen. Tällä paperilla sitoudut palauttamaan rahat, jos jostain syystä vaihtoon lähtösi peruuntuisi. Eli ilmoitat pankkitilisi, mihin apurahan voi osoittaa.

Sinun kannattaa hyvissä ajoin ilmoittautua Slovenian kielikurssille, mikäli haluat oppia maan erikoista kieltä. Tästä ei tosin aina informoida Suomen päässä kovin ahkerasti, joten jos kiinnostusta löytyy, ota selvää tulevista kursseista linkin avustuksella. Nettisivulla on mainittu kaikkien eri yliopistokaupunkien kielikurssit. Ensimmäiset Erasmus-opiskelijat, keihin tutustuin Sloveniassa, olivat Nova Gorican yliopiston järjestämällä kielikurssilla.

Viimeistään maahan tullessa kannattaa kiinnittää huomiota yliopistojen eri laitosten sijaintiin. Monesti nimittäin yliopisto on hajautettu ympäri kaupunkia, niin että eri tiedekuntia on ripoteltu kauas toisistaan. Ei ole pelkkää yhtä yliopistokompleksia. Olen myös kuullut, että yliopistojen eri tiedekunnat ovat kovin itsenäisiä, eivätkä välttämättä tee yhteistyötä niin helposti keskenään. Tämän takia voi olla hankalaa koittaa suorittaa eri tiedekuntien kursseja. Vinkkinä myös, että kannattaa tutustua mielummin yliopiston eri tiedekuntien verkkosivuille, eikä ainoastaan kaupungin yliopiston pääverkkosivulle.

Paikan päällä Sloveniassa:
Hyväksymispäätöksen mukana saat todennäköisesti infopaketin kohdeyliopistostasi, jossa kerrotaan eritoten sen maan ja sen yliopiston asioista. Sinuun myös luultavasti otetaan yhteyttä kohdemaasta asuntoasioihin liittyen.

Sloveniassa asunnon voit hankkia joko yksityiseltä tai muuttaa opiskelija asuntoon. Jos päätät valita jälkimmäisen, homma sujuu hetkessä ja sinulla on koti käytännössä samantien maahan tullessasi. Jos päätät kuitenkin valita vuokra-asumisen sinun täytyy olla itse vähän aktiivisempi, mutta paikallisen yliopiston kv-sihteerien kuuluu auttaa sinua löytämään itsellesi asunto. Asiassa voi myös auttaa oma tuutorisi, jonka todennäköisesti tulet tapaamaan heti kohdeyliopistokaupunkiisi saapuessasi. Asunnot ovat täällä valmiiksi kalustettu joten sinun ei tarvitse vaivata päätäsi heti alkuun mistä saat patjan selkäsi alle. Tosin asuntojen kunto vaihtelee huomattavasti, ja suosittelen, ettet ota mitään halpoja tarjouksia vastaan näkemättä itse asuntoa. Tässä muutama linkki asunnonhakuun :
Kamrica - opiskelija asuntoja
Slovenia Real Estate

Hintataso on täällä hiukan halvempi kuin Suomessa. Asunnon vuokraaminen on halpaa ja Kela on määritellyt, että Slovenian vuokra on keskimäärin 80 euroa, joka ei pidä tosin paikkaansa yksityisillä markkinoilla. Eli todenmukaisempi vuokra-hinta yksiöstä tai kaksiosta vaihtelee 150 ja 250 euron välillä. Erittäin monet vuokralaiset haluavat vuokrata asunnon pimeästi, jolloin he kiertävät korkeat verot, joten saatat maksaa vuokraasi suoraan käteen, niin että vuokranantaja käy kerran kuussa hakemassa ne oveltasi tai että maksat sen pankissa tai postissa tilisiirtolomakkeella. Tämä tapahtuu käytännössä niin, että menet pankkiin (tai postiin) vuokranantajasi lähettämän paperin kanssa. Pankissa töissä olevat henkilöt tietävät mitä tehdä paperin kanssa ja he antavat sinulle tilisiirtolomakkeen repäistävään alaosaan leiman ja allekirjoituksen, joka jää sinulle kuitiksi tapahtuneesta. Pankissa toiminnan hinta on n.52 centtiä ja postissa 73 centtiä.

Voit avata Sloveniassa oman pankkitilin. Tarvitset sen avaamiseksi EMŠO numeron, jonka saat, kun rekisteröidyt maahan Upravna Enotassa, EMŠO numero muistuttaa meidän henkilöturvatunnusta. Tarvitset myös veronumeron, jonka saat verotoimiston asiointitiskiltä. Voit tosin vielä käydä etukäteen kysymässä pankissa mitä kukin pankki vaatii tilin avaamista varten, eivätkä opiskelijat pakosti tarvitse näitä molempia edellä mainittuja tietoja.

Edellä mainittu maahan rekisteröinti täytyy tehdä, jos oleskelet Sloveniassa yli kolme kuukautta. En kuitenkaan ole kuullut että monikaan Erasmus-opiskelija sitä olisi tehnyt. Kerron kuitenkin kuinka rekisteröinti tehdään, jos päätät edetä asianmukaisesti. Jos asut Ljubljanassa löydät paikallisen Upravna Enotan Tržaška cestan ja Tivolska cestan kulmasta. Ulkomaalaisten asiointirakennus sijaitsee tontin perällä ja jos et löydä opasteita, voit kysyä neuvoa ensimmäisestä rakennuksesta. Mariborissa vastaava virastotalo on Ul.Heroja Staneta 1:ssä. Tarvitsen mukaasi passin, kopion passista, kopion voimassaolevasta sairasvakuutuksesta, valokuvan, joka täälläpäin otetaan värillisenä ja salamalla, todistuksen siitä, että olet opiskelemassa Sloveniassa, todistus riittävästä varallisuudesta elättää itsesi (vähintään 196 euroa kuussa), sekä Eu-kansalaisen rekisteröinti lomakkeen, jonka saat odotushuoneesta. Sinun täytyy täyttää viimeksi mainittu odottaessasi vuoroasi, mikä ainakin Ljubljanassa toimii vuoronumeroilla. Lomakkeessa ei kysytä mitään hankalaa, perustietoja sekä milloin saavuit maahan. Kun pääset asiointihuoneeseen voit puhua englanniksi tai tuoda mukanasi sloveenia puhuvan ystävän, vaikka tuutorisi. Virkailija saattaa pyytää sinua tuomaan vielä joitakin papereita ja pompottamaan sinua edestakaisin ravaamaan toimistossa, kerta kaikkea ei aina osata täälläpäin sanoa kerralla. Mutta ole itse valppaana ja vaadi hyvää palvelua. Jos asia voidaan hoitaa yhdellä kertaa, niin hoitakaa se alta samantien. Sinun kuuluisi kävellä ulos rakennuksesta kuvallisen kortin kanssa, josta käy ilmi, että olet luvallisesti maassa. Koko toimenpide maksaa seitsemän euroa ja neljäkymmentä neljä senttiä. Aukiolo ajat vaihtelevat viikonpäivän mukaan. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin se on auki kahdeksasta kolmeen. Keskiviikkoisin pidempään, kahdeksasta kuuteen, mutta niin, että välissä on tunnin ruokatauko, kahdentoista ja yhden välillä, jolloin toimisto on kiinni. Sinne voi myös mennä lauantaisin, mutta vain joka kuun ensimmäisenä lauantaina. Silloin se on auki kahdeksasta kolmeen, mutta myös tällä tunnin ruokatauolla puolelta päivin.

Itse yliopisto-opiskeluun ja paikalliseen kulttuuriin sinut luultavimmin opastetaan hyvin tuutorisi tai muiden järjestettyjen tahojen puolesta. Kokosin kuitenkin muutamia epäkohtia, joita ei pakosti mainita ainakaan heti alussa, joiden tietämisestä saattaa olla hyötyä sopeutumisen kannalta.

Yhtenä suurena epäkohtana on koettu, ettei voidakkaan suorittaa ennalta suunniteltuja kursseja. Eli learning agreement ei käy loppujenlopuksi toteen. Joudut todennäköisesti käymään lävitse uudelleen kyseisen paperin paikan päällä useammakin eri professorin tai kv-asioita vastaavan henkilön kanssa ja suunnittelemaan uudelleen sen lukuvuoden tavoitteesi. Tämä johtuu osittain siitä, ettei verkkosivuilla olevat tiedot ole aina ajan tasalla, joten siellä voi näkyä esimerkiksi edellisen vuoden kurssitarjonta. Vaihtoehtoisesti ei esimerkiksi osata tulkita oikein, että mitkä kurssit kuuluvat syyslukukaudelle, ja mitkä kevätlukukaudelle.

Toisena ja ehkä ärsyttävämpänä epäkohta Sloveniassa, ei vaan pelkästään opiskelijana, vaan suomalaisena, on asioiden tapahtuminen ajallaan. Eli siis päinvastoin kuin Suomessa, jossa olemme jämptejä aikataulullisesti, täälläpäin valitsee yleinen etelä-eurooppalainen tapa viivästelyyn. Tämä koskee niin tapaamisia kuin esimerkiksi sähköposteja. Ei kannata luottaa esimerkiksi siihen, että tärkeään sähköpostiin vastattaisiin viikon varoitusajalla. Jos kyseessä on kiirellinen asia, kannattaa koittaa tavata henkilöä kasvotusten tai kysellä monista eri tietolähteistä vastausta kysymykseesi.

Aikatauluviiveeseen liittyen myöskin, Sloveniassa on yleistä niin kutsuttu akateeminen vartti, eli tunnit voivat helposti alkaa viisitoista minuuttia lukujärjestyksessä mainitun ajan jälkeen. Siltä osin, mitä Erasmus-opiskelija pääsee tavallisille luennoille. Monesti nimittäin käy niin, että vaihtoon tulleet opiskelijat laitetaan työstämään omia projektejaan tai ryhmätöitä ja kurssit suoritetaan esseillä. Sloveniassa on myös tapana pitää suullisia kuulusteluita kirjallisten tenttejen lisäksi.

Sloveniassa on järjestetty omaperäinen ruokailu opiskelijoille. Kouluissa on myös omat ruokalansa, mutta ne toimivat enemmänkin ravintoloiden tapaan kuin perinteisten kouluruokaloiden. Suurin osa opiskelijoista syö kuitenkin kaupungin ravintoloissa, sillä opiskelijoilla on käytettävinään opiskelijaetuus, eli halvemmat hinnat erikoisruokalistoillaan. Opiskelijat voivat ostaa valmiiksi ruokalippuja, jotka ovat vähintään 50 % halvempia tavalliseen ravintola-annokseen verrattuna. Toisaalta ruoka-annoksien koko ja taso vaihtelevat huomattavasti. Opiskelijoilla on vapaus valita monen eri ravintolan väliltä, ja esimerkiksi Mariborissa on yli 100 ruokailupaikkaa. Linkistä pääsee katsomaan kaikki eri kaupunkien ruokapaikat, joissa saa syödä opiskelijakupungeilla.

Huonona puolena mainittakoon, että opiskelijakupungit keskittyvät monesti ravintoloihin, jotka tarjoavat pikaruokalistoja opiskelijoille. Monesti tosin voi syödä myös erittäin monipuolisesti kolmen ruokalajin päivällisen naurettavan halvalla.

Vaihtovuoteen tai lukukauteen saa sisältymään paljon aktiviteetteja. Monesti on järjestetty koulujen puolesta paljon tekemistä, ja myöskin ryhmiytyminen muiden kanssatovereiden kanssa edesauttaa ajanviettomahdollisuuksia. Sloveniaan tulee muualta Euroopasta vaihtareita paljon esimerkiksi Ranskasta, Espanjasta, Portugalista, Turkista, Puolasta, Tsekeistä ja Saksasta. Suomalaiset tulevat kaikista parhaiten toimeen esimerkiksi saksalaisten ja ruotsalaisten kanssa, mutta kannattaa avoimesti tutustua niin moneen eri kulttuurin kansalaisiin kuin mahdollista. Mariborissa Erasmus-vaihtareista pitää huolen Erasmus student network, joka järjestää aktiivisesti ohjelmaa kaikille kaupungissa oleville vaihto-opiskelijoille. Ljubljanassa puolestaan ŠOU varmistaa opiskelijoiden edut.

Usein kuulen, kuinka viikonlopuksi vuokrataan auto ja suunnataan johonkin lähimaan suurempaan kaupunkiin tai vaihtoehtoisesti luonnonläheisempiin kohteisiin. Slovenian maantieteellisen sijainti onkin täydellinen Eurooppaa kiertäviä haluaville. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että itse Slovenia on mahtava maa, ja täällä on paljon nähtävää jo itsessään. Eli kannattaa myös varata aikaa Slovenian kiertämiseen, eikä vain jättää se Erasmus-ohjelmaan kuluvan Slovenia- kierroksen harteille, joka kierrättää bussilla opiskelijoita kaikissa kuuluisimmissa turistipaikoissa. Hyviä matkavinkkejä Slovenian tutkiskeluun voi vaikka löytää tätä blogia selaamalla.

Haluan toivottaa kaikki tulevat Erasmus-opiskelijat tervetulleeksi maahan, olette valinneet erinomaisen vaihtopaikan ja seikkailuhenkisen maan oleskeluunne. Haluan myös kiittää kaikkia niitä Erasmus-opiskelijoita, jotka antoivat minulle tietoa kirjoittaakseni tämän opastuksen.

Tässä muutama kuva kertomaan millainen maa tämä Slovenia on. Koitin koota vähän eri aihealueittain kuvia, jotta kokonaiskuva maasta muodostuisi monipuolisesti. Kuvakokoelmat tosin keskittyvät enemmän luonnonläheisiin paikkoihin, sillä ne ovat omaa sydäntäni lähellä.

Slovenia talvella

Slovenian vuoristomaisemia

Mariborin aluetta

Ljubljanaa ja lähistöä

Ljubljanassa tapahtuu

Koitan tarpeen mukaan päivittää tätä blogitekstiä. Minulle voi lähettää kommentteja blogin kommentointipalvelun avulla.

Iški vintgar - Lähiretkeilystä jokiseikkailuksi

Eräänä kauniina pääsiäislauantaina päätimme lähteä Jernejn ja koirien kanssa mukavalle iltapäiväkävelylle lounaan jälkeen. Suuntasimme Krimin kukkulan toiselle puolelle Iškan kylän halki virtaavan saman nimisen joen varrelle. Olimme käyneet muutaman kerran jo aiemminkin täällä, koirien tai pyörien kanssa, mutta emme olleet koskaan päätyneet niin pitkälle retkelle kuin tänään.

Paikka on tunnettu kesäisin jokivarrella pikniköivistä kaupunkilaisista, ketkä saattavat pulahtaa raikkaan kirkkaaseen jokiveteen iltapäivän helteessä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä se aika vuodesta, vaan vesi oli vielä hyytävän kylmää ja paikalla oli vain muutama pariskunta romanttisella iltapäiväkävelyllä, sekä lapsiperhe tutustumassa luontoon ja hyppimässä vesilätäköissä.

Suurin osa retkeilijöistä päättää retkensä aina samaan paikkaan, hiekkaiseen jokirantaan, jossa joki on hiukan syvempää kuin muualla, jotta iltapäivä pulahtaminen onnistuu tarvittaessa. Joki virtaa useimmissa kohdista vauhdikkaasti, mutta tässä kohtaa joen vauhti ei tempaise mukaansa uidessa niin etteikö sitä voisi lihasvoimin hillitä. Koirathan olivat uimisesta innoissaan jo heti samalla sekunnilla kun hyppäsivät autosta ulos, heidän turkkinsa näyttää olevan veden pitävää sorttia. Tai siis se alempi kerros turkista, joka on harmaata nukkamaista höttöistä karvaa, joka ei pääse kastumaan uimisen yhteydessä, pitää koirat lämpiminä näinä hyisinä uimakeleinäkin.

Pysähdyimme nyt tässä hiekkasärkällä ja koirat pulahtivat jokeen jo useamman kerran. Hanibal on innokas hyppääjä, ja hän uskaltaa hypätä täältä meidän lähijoen laituristakin kauas. Hän aina hyppää veteen hyppytyylillä, vaikkei olisikaan mitään mistä hypätä. Eli hän siis loikkaa jokeen kuin antilooppi. Kun Hanibal oli saanut terpeekseen joko uinnista tai kylmästä vedestä hän päättikin uida vastarannalle, eikä meidän puoleiselle pikkukivirannalle. Ongelmana oli, että vastapuolella ei ollut vastaavanlaista rantaa, vaan iso kiviseinämä. Hanibal kuitenkin löysi tiensä pienen pienelle kielekkeelle seinämässä ja koitti tasapainotella siellä hetken häntä alhaalla kunnes kutsuimme hänet takaisin meidän puolelle rantaa.

Jatkoimme matkaamme eteenpäin, tai siis ylämäkeen. Tähän asti maasto on helppokulkuista polulla tallustelua. Alkumatkasta voi nähdä idyllisiä mummonmökkejä piknikkäyttöön, tai osa niistä on varmaan yksityisiäkin. Mutta iso polku ja muut merkit sivilisaatiosta loppuikin kutakuinkin tuohon rantatöykälle. Pieni jalkapolku tosin vei eteenpäin korkeintaan puolikilometriä, ennen kuin sekin hävisi käyttämättömänä aluskasvillisuuteen. Emme kävelleet vähään aikaan joenrannassa, sillä tämä pikkupolku sijaitsi hieman ylempänä joesta. Näimme ties mitä ihania luonnonmuodostelmia, joista tuli heti retkeily fiilis ja extreme luontoseikkailut mieleen. Oli kallionseinämä katosta, jonka alla voisi nukkua sateisenakin yönä, oli yhteen kasvaneita puita, joiden yhtymäkohtaan olisi mukava rakentaa puumaja, oli joenpäälle ilmaan kaatuneita sammaleisia tukkia, joiden päällä olisi kiva tasapainoilla. Istuskelin sitten hiljaa tuollaisessa sammaleisessa puuyhdyskunnassa sekä tasapainoilin joenrantaa lähenevää tukkea pitkin Jernejn auttavan käden voimin.

Alueella liikkuu silloin tällöin karhuja. Mielikuvituksemme sai jälleen lisäpotkua kun näimme peuran karvatupsuja ympäriinsä niin maassa kuin puun oksillakin. Mysteeriksi jäi, miten peuran karvat päätyivät puuhun, ja että mitä peuralle oli käynyt, missään ei näkynyt verta eikä luurankoja. Outoa. Löysimme myös joenvarrelta ruostuneen vanhanajan avaimen, pullonnokan, jonka läpi kasvoi juurakko sekä koon 35 vaaleanpunaisen läpsykkään.
Tästä piakkoin pääsimmekin sitten seikkailullemme. Seikkailumieli oli jo nyt rakennettu valmiiksi mielikuvituksen ja pienten omakokemusten voimin. Toisaalta mehän olimme vain mukavalla lauantaikävelyllä, emmekä olleet suunnitelleet päätyvämme seikkailuun, molemmat vain halusimme jatkaa joenvartta aina vain yhä edemmäs ja edemmäs. Maasto vaihtui haastavammaksi; kävelimme milloin jyrkästi vinossa olevaa rinnettä pitkin, josta ei meinannut löytää tukevaa jalansijaa, milloin pompimme pikkukiviä pitkin puron ylitse saareen. Yhdessä vaiheessa päädyimme pattitilanteeseen, joko jatkaisimme matkaa joenvartta vaiko ylempänä metsässä. Jokivarsi tässä kohtaa tarkoitti sitä, ettei joenvieressä kulkenut mitään mukavaa rantahiekkaa, vaan kallioseinämä, jota pitkin pitäisi kiivetä miinuskulmassa joitakin metrejä ja yläreitti metsään puolestaan edellytti kiipeämistä mutaisesta ja epävakaasta maanvyörymäkohdasta. Näitä kohtia oli useampiakin. Välillä minä menin yksin koirien kanssa alareittiä kiipeillen kallionseinämää pitkin ja myöhemmin menin Jernejn perässä tälläistä mutavyörykohtaa ylös. Tosin minä siis olin se joka kiipesi maanvyörymäkohdasta ylös, Jernej huomasi mennä hieman sivummasta. Niinpä kuinka arvata saattaa askeleeni eivät olleet tukevat, ja jalat lipesivät liukkaasta mudasta kokoajan. Sain välillä tukea mudasta esiin pilkahtavista voimakkaista juurista, mutta loppujen lopuksi Jernej tuli pelastamaan minut pinteestä. Hän otti koirien hihnan; paksun, lyhyen ja voimakasta vetoa kestävän, ja heitti toisen pään minulle. Tartuin toisella kädellä hihnaan, ja toisella pidin juurakosta kiinni, sitten laskettiin kolmeen ja hän veti samalla kun minä ponnistin.

Oli myös kohtia, joissa meidän piti varmistaa koirien turvallisuus. Sellaisia, joissa käveltiin jyrkästi alaspäin vievää rinnettä sivusuunnassa, kuten suurimman osan matkaa, mutta niin, että meidän piti ylittää maanvyöryn aiheuttamia aukkoja, joka tarkoitti siis sitä, että edessämme oli jo muutenkin epävakaa kävelyalusta plus aukkoja vinossa rinteessä. Niimpä laskimme koirat yksitellen hihnassa tälläisten kohtien yli, jotteivat he putoisivat alas mutavyörykohdasta ja päätyisi jokeen maamassan mukana.

Päädyimme taas pattitilanteeseen kun saavutimme kapean mutta erittäin korkean vesiputouksen. Jernej tiesi entuudestaan, että toisella puolella jokea menisi merkitty polku, ja että juurikin tämän vesiputouksen yhtymäkohdassa löytäisimme helpoiten tuon polun toisella puolella jokea. Olimme jo jonkun aikaa katselleet kunnioittavasti toisella puolella jyrkästi kohoavia kalliorinteitä, kanjoneita suorastaan. Se ei ollut yhtenäistä kallionseinämää, vaan kuin linnake, jossa joka toinen torni olisi hävitetty. Eli siis jylhien kallioseinämien huiput olivat kuin torneja, joiden lippupaikalla oli näin luonnossa jalopuita kasvamassa.

Nyt meidän piti päästä alas joenvierustaan ja mennä yli. Helpommin sanottu kuin tehty. Jouduimme jo rinteen alastulossa turvautumaan puihin ja juuriin, jottemme molskahtaisi jokeen kuperkeikka-alastulossa. Sitten päätimme tehdä jotain, joka oli meille tuttua jo parin vuoden takaa yhteisiltä jokiseikkailuiltamme niin Ikariasta kuin viime syksyn Ruotsin Abiskon kansallispuistosta, eli ylittäisimme kylmän ja nopeasti virtaavan metsäjoen kaikkine varusteinemme, paitsi housut ja kengät reppuun köytettyinä. Pakkasin kamerani ja kelloni mahdollisimman keskelle reppua kaikki repussa olevat vaatteet niitä ympäröiden sillä aikaa kun Jernej kävi hakemasta rinteestä meille turvakeppiä.
Sovimme, että minä menen ensin. Kastoin paljaat varpaani hyiseen veteen, joka ei siis ollut itselleni ongelma, vaan ongelma oli se, että kun astui liukkaalta kiveltä jokeen, niin virtaus meinasi viedä jalat alta. Voimakasta virtausta vastaan ei voinut niin vain taistella puoliksi vedessä puoliksi sen päällä, pitäisi olla jompikumpi kokonaan, jotta tasapaino edes pysyisi.Eli uiden tai vaikka kanootilla pinnalla pysyen. Mutta kumpikaan näistä ei nyt ollut mahdollisuus, vaan piti tasapainoilla voimakkaassa virtauksessa yläreisiin asti ylettyvässä vedessä. No, sitten Jernej tuli jokeen, hän otti kepin kädestäni ja näytti kuinka se pitää asettaa pohjaan niin, että tasapaino vielä pysyy, vaikka virtaus olisi mikä. Niimpä hän käveli seuraavalle kivelle ja huusi Hanbalin kaverikseen. Hanibal hyppäsi yhdellä loikalla rannalta liukkaalle kivelle, uskomaton suoritus! Dina taisi uida tyynen rauhallisesti saman tien joen puolelta puolelle. Jernejn piti hätistää Hanibal pois kiveltä, että minä mahdun astumaan vuorostani kivelle. Etenimme niin, että Jernejn meni metrin edeltä, piti kepin pohjassa niin, että minä sain pitää kiinni samasta kepistä, kunnes päästiin taas seuraavalle levähdyskivelle. Niinpä olimme vähän ajan päästä kaikki neljä kuivin vaattein toisella puolella jokea. Istahdimme rantakiville kuivaamaan jalkojamme ja pukemaan yllemme. Kello oli vähän yli neljä.

Nyt olimme turvallisemmalla puolella jokea ja rauhallinen lauantaikävelymme sai alkaa. Tosin meidän piti ensin päästä joenpohjalta ylös sinne missä ne kanjonin huiputkin olivat. Nyt meidän piti kävellä pystysuoraan jyrkkää ja epävakaata ylämäkeä ylös. Huomasin, että maa on paljon vakaampi mitä nopeammin menen ylös, ja mitä hitaammin ja varovaisemmin koitti mennä, sitä epävakaammalta maa tuntui. Niinpä päädyin puoli juoksemaan rinnettä ylös. Ylhäällä Jernej osoitti minulle mystisen näköisen paikan suuntaan toisella puolella ylänköä. Näin, että kaukana alhaalla virtasi joki ja sinne pääsyyn vei taas yksi jyrkkärinteinen mäki. Se onkin sitten jonkun toisen kerran seikkailu. Nyt meidän piti jo suunnata kotiin sillä nälkä alkoi kurnia vatsan pohjalla eikä päivänvaloakaan ollut enää niin montaa tuntia jäljellä. Ihailimme kuitenkin tuota mystistä paikkaa kauempaa ja sinne vievää sammaleista puustoa.
Olimme vihdoin päässeet helpolle ja mukavalle polulle, jota pitkin ei kestänyt kauaakaan takaisin tutummille kulmille. Valitettavasti minulla ei ole esittää valokuvia kaikista tilanteista ja tapahtumapaikoista, joita tällä retkellä kohtasimme, mutta toivottavasti mielikuvituksenne on tarpeeksi luova, jotta voitte kuvitella meidät tälle jokiseikkailulle. Tässä kuitenkin muutama otos matkan varrelta turvallisemmalta puolen jokea.



Ainiin, ja paikalla kasvaa tunnetusti villivalkosipulia. Se ei näytä ollenkaan valkosipulilta, vaan esimerkiksi kielon lehdiltä. Näiden kasvupaikan voi tunnistaa jo vähän matkan päästä hajuaistilla, sillä paikka tuoksuu jo kauas ruokaisalta, tarkemmin siis valkosipulilta. Vaarana on kuitenkin se, että on olemassa muutama samantyylinen kasvi, joiden jotkin osat ovat myrkyllisiä. Ne, ketkä tietävät, miltä villivalkosipuli näyttää voivat onnellisesti poimia tätä ruokakasvia luonnosta, mutta jos ei ole tarkemmin asiaan perehtynyt niin voi käydä köpelösti. Yksi näistä samantyylisen näköisistä kasveista on juuri kielo. Toiset ovat vähän kauempaa haettu, mutta esimerkiksi syysmyrkkylilja voi ennen kukkaan puhkeamistaan näyttää hyvinkin samalta kuin villivalkosipuli (Karhunlaukka, Allium ursinum). Villivalkosipulia voi käyttää mausteena, salaattina, leivänpäällisenä tai siitä voi tehdä vaikka pestoa.

Alppimaiden laskettelua

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa laskettelureissuistamme, mutta päätin koota nyt tänne tämän talven laskettelukertomuksia kun niitä on kerennyt kertyä jo mukavasti.

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan muistuttaa, että en siis osaa lasketella, mutta olen silti mennyt poikien mukaan mäkeen ja ollut siellä sitten häntäpäässä kiljumassa liian kovasta vauhdista ja liian jyrkistä mäistä.

Laitan tässä aluksi listan paikoista, joissa olemme käyneet laskettelemassa, joissakin olemme käyneet usempaankin kertaan, mutta mainitsen ne vain kerran.

Gerlitzen - Itävalta
Katchberg - Itävalta
Tarvisio - Monte Lussari - Italia
Kanin - Slovenia, maan pohjoisosassa, meidän vuoristoseikkailut kohdistuvat tänne alueelle usein.
Vogel - Slovenia
Stari Vrh - Slovenia, Ljubjanan lähin laskettelukeskus
Zelenica - Slovenia

Varauduin tämän talven laskettelukauteen jo hyvissä ajoin ostamalla itselleni omat laskettelumonot lasketteluvälineiden suurkirpputorilta. Tapahtuma oli hyvin organisoitu viikonloppu tapahtuman Ljubljanassa, johon kaikki vanhat lasketteluvälineensä sai viedä myytäväksi niin, että koko toimintaa pyöritti organisoitu ryhmittymä. Niimpä hallissa oli erikseen isot tilat monoille, suksille, kypärille jne. Sain omani hyvään hintaan, ja ensi vuonna mennään katsastamaan minulle oikeankokoisia suksia, jolla olisi helpompi oppia laskettelemaan. Nyt olen laskenut Jernejn äidin vanhoilla violeteilla suksilla. Ostin myös itselleni ihka uuden kypärän, sillä tähän asti lainaamani kypärät ovat olleet liian isoja.

Kuva Jernej Burkeljca
Aloitimme tämän talven laskettelut Zelenicasta, jossa olimme jo edellisenä talvenakin käyneet. Viime kerralla paikalla oli auki vain yksi rinne, mutta nyt suuntasimme paljon paljon korkeammalle laskettelualueen monipuolisempaan paikkaan. Ja niinkuin arvata saattaa tietenkin näin heti aluksi täytyi käydä kömmähdysten kasauma. Menimme ties kuinka monella hissillä ylös, ja aina vain ylemmäs seuraavalla ja sitä seuraavalla hissillä. Suurin osa oli yksipaikkaisia tuolihissejä. Mutta viimeinen, joka vei kaikista huipuimmalle, oli nappihissi. Tämä hissi vei meidät ylös laskettelukeskuksen korkeimpaan hissillä saavutettavaan paikkaan. Rinne oli jyrkkä. Jernej matkusti minun edelläni, ja koitin pysytellä hänen suksienjälkiensä perässä, sillä paikalla ei ollut ollut montakaan laskettelijaa meitä ennen. Paikka oli aivan kuollut ja hiljainen, ja aivan jäässä. Kaikki puut olivat täynnä jääpuikkoja tuulen osoittamaan suuntaan ja kuusten neulaset olivat kaikki huurussa.

Saavuimme pitkän nappihissimatkan päätteeksi rinteen jyrkimpään kohtaan. Katsoin kauhulla, kuinka paikassa jossa hissistä jäätiin pois, Jernej humpsahti näkymättömiin kuoppaan, joka oli hissipaikan lopussa. Pelotti, että nyt kun minäkin päästän irti tästä hissistä niin humpsahdan tuonne kuoppaan enkä pääse ylös. Mutta sitten Jernej tulikin näkyviin. Nyt oli minun vuoroni päästää hissistä irti, mutta panikoin ja päästin vähän liian aikaisin hissistä irti, sillä en tosiaan halunnut pudota siihen syvään kuoppaan johon hissimatka näytti loppuvan. Niinpä putosinkin siihen siihen jyrkkään rinteeseen, jota olimme tulleet ylös hissillä. Kiepsahdin nurinkurin ja laskin mäkeä takaperin ja lopputuloksena sukset olivat ristissä ja minä makasin syvässä lumihangessa juuri ja juuri paikoillani. Olin saanut pysäytettyä itseni siinä jyrkässä rinteessä ja kun koitin liikkua aloin taas valumaan alaspäin. No Jernej tuli sitten auttamaan minua, otti suksensa pois jaloistaan ja tuli vetämään minut ylös jyrkkärinteisestä hangesta. Koitin selitellä teoriaani, etten halunnut pudota siihen syvään kuoppaan , jonka olin nähnyt edessäni, ja siksi päästin irti liian aikaisin, jotta voisin jäädä pois kummunlaella enkä kuopanpohjalla. Nolotti nähdä, ettei siellä kummun takana ollut mitään syvää rotkoa, mutta perus fysiikalla voidaan sanoa, että kun itse tulin jyrkkää rinnettä ylös, niin se näytti siltä, että kummun takana oli syvän syvä äkkipudotus. Tämän lisäksi vielä paikanpäälle oli tullut pelastusmies lumiskootterilla. Hän pysähtyi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja ajoi sitten pois kun olimme päässeet pois lumihangesta.

Itse laskettelukaan ei sujunut aluksi melkein millään. Oli kovin sumuista ja rinne oli jyrkkää. En nähnyt minne olin laskemassa ja kuinka jyrkkää mäkeä olin menossa sillä kaikki oli valkoista, ei nähnyt montaakaan metriä eteenpäin. Myöhemmin näimme kuinka laskettelukeskuksessa oli menossa lumivyörypelastuspartion harjoitukset. Heillä oli pitkät tikut mukanaan, ja muistaakseni muutama koirakin ja myöhemmin näimme kuinka he harjoittelivat loukkaantuneen kuljettamista paareilla niin, että kaksi laskettelijaa kuljettaa välissään (edessä ja takana) kelkkamaista paaria, jossa "uhri" makasi.

Kuva Jernej Burkeljca
Sittemmin muutama laskettelureissu meni mukavammin ja opettelin laskettelun perusteita, käännöksiä ja sen semmoisia. Minulle on aina ongelmana jos paikan päällä on liikaa ihmisä, sillä silloin en voi keskittyä omaan laskemiseen kun kyttään ettei takaa tule kukaan kuka laskisi päälleni. Myöskin lumen laadulla on paljon asian kanssa tekemistä. Jos laskimme iltapäivällä rinteet olivat jo ihan kumpuraisia kun lumi oli kasaantunut sen mukaan miten laskettelijat olivat tehneet käännöksiä. Ja toisaalta oli alueita jotka olivat todella liukkaita, suorastaan jäätä, johon suksen reunan jarruttelut eivät tepsineet.

Kun vihdoin sain tuntumaa laskettelusta ja uskalsin mennä nopeammin sain myös hullunkurista kritiikkiä. Olin nyt opetellut tekniikkaa, jossa lasketaan varpasillaan, silloin todennäköisemmin nojataan eteenpäin niinkuin olisi tarkoitus, toisin kuin mitä yleensä tein, eli nojasin taaksepäin, sillä mielestäni menin liian lujaa, ja taaksepäin nojaaminen vaikutti keinolta, jolla hillitä sitä vauhtia. Myöskin Jernejn äiti oli opettanut kuinka kallistaa peppua kurveissa. Ja tämä sitten osuikin kritiikin kohteeksi. Nyt kun siis viimein uskalsin mennä lujempaa ja tein kurvit nätisti, suksipari yhdessä eikä kurkiasennossa, niin minulle kerrottiin että käännyn kurveissa vain takapuoleni painovoiman ansiosta. Eli tarkoituksena ei ole kallistaa peppua, vaan koukistaa polvia.

Kun olimme laskettelemassa Vogelissa, joka on todella monipuolinen ja suhteellisen suuri laskettelukeskus, minulle siellä oli kuitenkin vain kaksi rinnettä. Syynä tähän olivat ankkurihissit. En siis millään uskalla mennä niihin, sillä muistan huonoja kokemuksia kymmenenvuoden takaa kuinka hankalaa se hissistä poistuminen on. Niinpä kerta kakki muut paitsi kaksi rinnettä operoivat ankkurihisseillä minulle jäi vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Harmillista oli, että tämä toinen oli todella helppo ja tylsä jopa minulle, ja tämä toinen jonka vahingossa löysin oli erittäin jyrkkä ja vaativa ja kapea ja monia kilometrejä pitkä. Tämän sain kokea kantapään kautta. Lähdin siis itsekseni laskemaan tätä mäkeä aivan huipulta asti ja minulta kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia alastulossa. Aluksi tietenkin minulla oli ongelmia laskettelutuntuman saannin kanssa, joka yleensä kestää puolituntia ennen kuin saan tarpeeksi tuntumaa tekniikkaan ja uskallan mennä kävelyvauhtia kovempaa. Pysähdyin myös monta kertaa valokuvaamaan, sillä rinteiden vastapuolella oli Triglav, Slovenian korkein vuori.

Kun puolituntia oli kulunut päädyin tienhaaraan, jossa vasen puoli vei hiihtohisseille, ja oikea jatkoi alas. Kaikki muut kurvasivat vasemmalle, joten päättelin, että minäkin menen. Mutta kun huomasin, että hissi vie ylös, tai ylipäätänsä että siellä oli hissi, jota ei tienhaarasta nähnyt päätin kavuta takaisin tienhaaraan ylämäkeä ja ottaa sen oikeanpuoleisen reitin. Näin vilaukselta kyltin jossa luki, että tämä reitti on monen monta kilometriä pitkä. En enää muista montako, kun siitä on jo aikaa, mutta se taisi olla jotain viiden ja kahdeksan kilometrin välistä. Maisema avautui ensimmäisen kurvin jälkeen. Olin yksin metsässä jyrkkine rinteineni, jotka olivat melkein liian kapoisia minun laskettelutyylilleni. Monesti rinteet olivat myös jäisiä. Menin sitten pikkuhiljaa omalla tahdillani alaspäin ja silloin tällöin takaani tuli harvoin joku pienryhmä muita laskijoita jotka ohittivat minut. Matkan varrellani näin nuorta koivikkoa, kuusikkoa, kalliorinteitä ja sen semmoisia. Kun vihdoin aloin näkemään ensimmäisiä viitteitä laskettelukeskuksesta, olinkin jo alhaalla. Koko matka oli siis yksin laskettelua jyrkkä kurvi toisensa perään sellaista metsätietä ilman minkään näköistä viitettä kuinka kaukana olin päämäärästäni. Niinpä puolentoista tunnin laskun jälkeen olin saavuttanut pohjan, ja sitä myös tarkoitin. Olin laskettelukeskuksen vuoren rinteen alla, vaikka itse laskettelukeskus sijaitsi puolestavälistä vuorta aina huipulle asti. Niinpä otin sukset pois jalastani ja tallustelin paikkaan, josta ostimme hiihtopassit ja menin monikymmenpaikkaisella gondolihissillä takaisin ylös laskettelukeskukseen. Minulla oli hyvä tuuri, sillä gondoli operoi vain puolentoista tunnin välein ja olin saapunut sinne juuri ennekuin oli aika lastata väki hissin sisään.
Niinpä siinä ajassa kun olin taas päässyt ylös laskettelukeskukseen olin jo käyttänyt puolet siitä ajasta joka meillä oli käytettävänämme sinä päivänä. Kun oli aika mennä takaisin autolle, laskimme Jernejn kanssa yhdessä tuon metsäpolun ja meillä meni vain 20 minuuttia.

Kun olimme puolestaan viikonloppulaskettelureissulla Slovenian vuoristoseudulla Kaninin vuoristossa ja Italiassa päätimme myös tehdä extra retken vuoristoon kahden kesken. Kun olimme saaneet tarpeeksemme laskettelusta Italian Monte Lussarin laskettelukeskuksessa päätimme lähteä suksinemme kohti Mangartin pohjoispuolta Italiaan. Jätimme auton parkkipaikalle jossa oli monta italiaan rekisteröityä autoa ja pakkasimme Jernejn sukset reppuun. Itse puin lumisuojat nilkkoihin, ettei lunta pääse kenkiin ja housunlahkeita sisään. Kaikki muut ihmiset paikanpäällä, eli italialaiset, olivat varustautuneet lumikengin, mikä ei näyttänyt meidän mielestämme tarpeelliselta. Tosin vähän myöhemmin niistä olisi ollut paljonkin apua meille.
Kuva Jernej Burkeljca
Nämä italialaiset kävelivät aurattua pikkutietä pitkin vuoristoa ylemmäs, me puolestaan otettiin "oikopulku" kapeasti tampatulta reitiltä lumihangen keskeltä. Kukaan ei seurannut meitä. Polkumme kierteli ja kaarteli metsänreunaa ja päädyimme pian aukealle alueelle. Ajateltiin, että tästä täytyy saada kuva sillä Mangartin pohjoispuoli oli juuri avautunut eteemme. Niimpä Jernej peruutti lumihankeen, jotta minä mahduin kuvaruutuun, ja hups kuinka kävikään hän upposi vyötäröä myöten äkkisyvään lumihankeen. Minulla oli naurussa pidättelemistä ja kesti aikansa ennekuin pääsin hankeen häntä auttamaan. Vedin hänet pakkautuneesta lumihangesta sauvan avulla ylös. Tässä vaiheessa tajusimme kuinka hyödyllistä lumikengät olisivat, jottei hanki pettäisi alla. Lumihanki oli hämäävää, sillä näytti, että polun vieressä on korkeintaan kymmenen senttiä lunta, mutta kun astui polulta pois niin toisiaan lumi petti ja putousta oli vyötärölle asti. Tämä tampattu polku oli kuin hankikantonen, eli polku ei ollut maata vasten, vaan polun alla oli melkein metri lunta. Onneksi pieni tampattu polku oli tarpeeksi kestävä suurimmalta osalta matkaa, ainakin paikoittain. Joskus upposimme siinäkin siis itse polulla, ilman polulta poikkeamista, polvia myöten yhtäkkisesti. Vihdoin muutaman metsäosuuden jälkeen ja päädyimme takaisin tielle, jossa italialaisetkin kävelivät.
Ylämäki alkoi olla raskasta ja päivä alkoi muuttua pikkuhiljaa iltahämäräksi. Emme oikeen tienneet kuinka kauan ylös asti meidän kannattaisi kavuta ennenkuin oli tarkoitus kääntyä takaisin autolle. Niinpä kun aurinko alkoi laskea tarpeeksi matalalle ja kun olimme kiivenneet ylös jo toista tuntia päätimme kääntyä alas. Ja siitä alkoikin tämä ennenkokematon suksiseikkailu. Meillä oli nimittäin mukana vain yksi suksipari, ja tarkoituksena oli laskea me molemmat sillä yhdellä suksiparilla. Jernej laittoi sukset jalkaansa ja käski hypätä kyytiin. Niinpä astuin suksien päälle hänen taakseen ja tarrasin lujasti vyötäröstä kiinni. Ja sitten lähdimme laskien alas!

Matkamme oli kurvikas, ja oikaisimme aina kurvissa hieman penkan puolelta, jotta vauhti vähän hidastuisi. Vauhti siis ei ollut mitenkään kova tai päätä huimaava, sellainen ettei minua kerennyt pelottamaan. Meillä meni hyvin yhdessä, suksiseikkailumme toimi vallan mainiosti, kunnes..vaihdoin jalkani asentoa muutaman sentin ja jalkani lipesivät pois suksien päältä. Tarrasin automaattisesti lujempaa Jernejstä kiinni ennenkuin tajusin jättää irti ja mätkähdin nenältäni maahan. ei sattunut, niinpä jatkoimme samaan tyyliin matkaamme alas. Päätimme yhdessä kurvissa ottaa muistoksi kuvan ajastustoiminnolla, jota olisi myöhempinä vuosina kiva katsella jälkikäteen.
Edessämme käveli joukko italialaisia alamäkeen, joita meidän täytyi varoitella takaatulemisestamme vislaten ja huutaen. He kerkesivät hyvissä ajoin hypätä tiensivuun ja nauroivat meidän suksiseikkailullemme iloisesti. Juuri vähän ennen matkan loppua jalkani taas lipesivät paikaltaan ja mätkähdin uudelleen mahaltani maahan. Tällä kertaa en onneksi koittanut jäädä Jernejn takin helmaan roikkumaan, vaan päästin irti samalla sekunnilla. Lasku oli pehmeä. Sillä aikaa kun Jernej putsasi suksiaan ja vaihtoi vaatteitaan minä menin tutustumaan parkkipaikan vieressä olevaan järveen. Italian puolella kun on heti useampikin järvi tosin kuin Sloveniassa. Matka järvelle oli raskas, sillä lumihanki oli niin korkea. Joku oli tehnyt ison lumiukon järvenrantaan.
En nyt muista muuta mainittavan arvoista kertomista, mutta tässä joitakin kuvia niistä paikoista joissa meillä oli kamera mukana, ja joissa patterit kestivät kylmyyttä, eivätkä jäätyneet tuulenvoimakkuudesta ja pakkasesta.

Kanin - Slovenia

Kanin - Slovenia

Gerlitzen - Itävalta

Gerlitzen - Itävalta

Katchberg - Itävalta

Stari Vrh - Slovenia. Kuva Jernej Burkeljca

Vogel - Slovenia

Tarvisio - Monte Lussari - Italia