Canyoning Bohinj

Pääsimme jokin aika sitten erikoiselle retkelle. Meidät kutsuttiin vapaaehtoisiksi canyoningiin, sillä seuruetta vetävä henkilö oli vasta tuleva canyoning-ohjaaja, ja tarvitsi nyt mahdollisimman paljon käytännön harjoitusta. Suostuimme ilomielin mukaan lauantaiselle seikkailulle Bohinjin maastoon.

Meitä oli kolme. Jernej, minä ja meidän ohjaajamme, Jernejn tuttuja. Suuntasimme metsikköön Bohinjin laitamille, Jerečica joen maastoon. Menimme paikan päälle kahdella autolla, niin että toinen jätettiin joen alajuoksulle ja toinen ylös. Jätimme vaihtovaatteet tietenkin joen alapuoleiselle osuudelle. Saimme canyoning-varusteet ohjaajamme työpaikan kautta. Tällä kertaa meillä oli mukana myös varsinaisessa canyoningissä tarvittavia välineitä, kuten köysi ja Petzlin canyoning-kiipeilyvaljaat, jossa oli muovinen suojus pepun alla. Kun edellisen kerran kävimme laskemassa vesiputouksia, emme tarvineet valjaita, sillä kyseinen joki ei vaatinut vastaavia välineitä.

Pääsimme aloituspaikalle kävelemällä yksityisen maatilan halki ihanan kukkaniityn lomassa. Ruoho oli pitkää ja niittykukkia monenlaisia. Siinä vaiheessa ajattelin, että tämä on päivän kohokohta. Oli vielä muutama vanha puinen rakennus, jossa kuivatettiin heinää, jotka loivat ihanan idyllistä maalaismaisemaa.

Aloitimme canyoning seikkailumme tallustelemalla ensin joenpohjassa vähän aikaa. Jalat tottuivat kylmään veteen aika nopeasti, kädet olivat ainut kehon osa joiden kanssa tuli ongelmia kylmyyden kanssa. Varusteisiin siis kuului tietenkin märkäpuku, jota en ikinä näytä saavan omankokoista. Milloinkohan olisi muotia tehdä vaatteita pitkäsäärisille ja leveähartiaisille tytöille?

Kohta pääsimme jo ensimmäisiin liukumisiin ja köydellälaskeutumisiin. Kuvittelin aluksi että käyttäisimme köyttä kuten edellisellä canyoning kerralla, eli että meidät pudotettaisiin alas selkä kalliota vasten, mutta tämä tapahtuikin kiipeilijöille tuttuun tapaan ihan kävelemällä alas jalat seinää vasten. Ohjaaja oli mielissään, että olimme kiipeilijöitä, ja että köyden kanssa touhuaminen oli tuttua puuhaa. Tein toisaalta ensimmäisen laskeutumisen jälkeen perusvirheen, joka oli enemmänkin automatisoitunut toiminta kiipeilyyn liittyen kuin huolimattomuusvirhe. Eli jätin karbiinihaan itseeni kiinni, enkä köyteen, joka minun piti lähettää takaisin ylös vesiputouksen huipulle, jotta seuraava pääsi alas. Onneksi ylhäällä olijoilla oli toinen haka varalla.
Pääsimme liukumaan monista, välillä ahtaista, veden sileäksi uurtamista ja kurvikkaista liukumäistä. Aika suuri osa tapahtumista otti osaa varsinaisessa kanionissa, eli joenpohjassa, jota ympäröi molemmin puoleisesti jyrkät kallioseinämät, joskus jopa kattomaisesti ahtaasti muovautunut luonnollinen paikka.
Canyoning on täälläpäin monesti turistien suosima, ja meidän kanjonikin oli siitä helpoimmasta päästä, kuulemma juuri turisteille suunnattu. Vaihtoehtoisesti on olemassa paljon syvempiä kanjoneita, joissa on erittäin korkeita pudotuksia, ja joissa vesi saattaa nousta äkkinäisesti ja varoittamatta huomattavan korkealle. Näihin ei pääsääntöisesti turisteja viedä. Oppaamme tosin kertoi, että edellisellä viikolla hän vei kaksi huippu-urheilijaa, joista toinen oli uimari, tälläiseen hurjapäisempään kanioniin. Minulle riittää helposti tämä turistiversio, sillä jo tässä kanionissa oli muutama hyppy, jotka saivat minut kananlihalle. Kaikki liukumiset ja köysipudotukset olivat helppoja eivätkä nostattaneet verenpainetta, mutta nämä kaksi vapaahyppyä olivat ne pelottavat osuudet.

Kyse ei ollut kuin korkeintaan neljän metrin hypyistä, mikä ei sinänsä ole korkea, mutta kummassakin näissä tapauksissa täytyi ensin hypätä eteenpäin alaspäin loivan kiviluiskan yli, joka oli vähintään metrin pituinen. Eli ennenkuin pääsisit veden ylle olevalle osuudelle, sinun täytyi hypätä tämän luiskan yli. Sille luiskalle ei saanut mennä kävelemään ja hyppäämään sen reunalta, sillä se oli erittäin liukas, ja tietenkin siinä kävi mielessä monta kertaa, että entä jos en osaakkaan hypätä sen kiviluiskan yli, vaan liukastun sitä ennen ja lyön vaikka pääni. Meillä oli siis myös kypärät. Opas rauhoitteli ja kertoi että hänestäkin aina tuntuu siltä, ja että siksi hän aina laskeutuukin liian kauas parhaasta mahdollisesta (lue syvimmästä) laskeutumispaikasta, kerta hän koittaa hypätä mahdollisimman kauas tuosta kiviluiskasta.

Jouduin siis näiden kahden putouksen kohdalla viettämään muutaman pidemmän minuutin tsempatakseni itseni hyppäämään. Ainiin ja vielä yhtenä haasteena oli, että kerta vesi ei aina ollut tarpeeksi syvää , että voisi kokopainolla ja pituudella sinne turvallisesti hypätä, niin täytyi koukistaa polvia hypyn yhteydessä ja pehmentää sitä laskeutumista. Tässä minulla olisi vielä parantamisen varaa.
Pidimme puolivälissä seikkailua tauon ja kävin noukkimassa metsiköstä ketunleipiä evääksi. Täällä niitä kun kasvaa reilusti. Retkemmekin kesti suurin piirtein kolmisen tuntia, joten nälkä kerkesi tulemaan, vaikkei sitä itse aktiviteetin aikana muistakaan. Mutta heti kun pysähtyy, niin ajatus harhautuu herkeämättä ruoka-aiheisiin mietteisiin, eli yleensä nälkään. Onneksi pienenä opittu tapa löytää metsästä ruokaa on painutut mieleeni käytännöntasolle asti ja muistan sitä aina hyödyntää luonnossa liikkuessa. Tarjosin pojillekin ketunleipiä.
Päätimme jokiseikkailun kolmen tunnin vedessä rämpimisen jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja ajoimme takaisin joen yläjuoksulle. Sen jälkeen maistui kotimatkalla vararavinnoksi jemmaamani pähkinät.