Paikka on tunnettu kesäisin jokivarrella pikniköivistä kaupunkilaisista, ketkä saattavat pulahtaa raikkaan kirkkaaseen jokiveteen iltapäivän helteessä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä se aika vuodesta, vaan vesi oli vielä hyytävän kylmää ja paikalla oli vain muutama pariskunta romanttisella iltapäiväkävelyllä, sekä lapsiperhe tutustumassa luontoon ja hyppimässä vesilätäköissä.
Suurin osa retkeilijöistä päättää retkensä aina samaan paikkaan, hiekkaiseen jokirantaan, jossa joki on hiukan syvempää kuin muualla, jotta iltapäivä pulahtaminen onnistuu tarvittaessa. Joki virtaa useimmissa kohdista vauhdikkaasti, mutta tässä kohtaa joen vauhti ei tempaise mukaansa uidessa niin etteikö sitä voisi lihasvoimin hillitä. Koirathan olivat uimisesta innoissaan jo heti samalla sekunnilla kun hyppäsivät autosta ulos, heidän turkkinsa näyttää olevan veden pitävää sorttia. Tai siis se alempi kerros turkista, joka on harmaata nukkamaista höttöistä karvaa, joka ei pääse kastumaan uimisen yhteydessä, pitää koirat lämpiminä näinä hyisinä uimakeleinäkin.
Jatkoimme matkaamme eteenpäin, tai siis ylämäkeen. Tähän asti maasto on helppokulkuista polulla tallustelua. Alkumatkasta voi nähdä idyllisiä mummonmökkejä piknikkäyttöön, tai osa niistä on varmaan yksityisiäkin. Mutta iso polku ja muut merkit sivilisaatiosta loppuikin kutakuinkin tuohon rantatöykälle. Pieni jalkapolku tosin vei eteenpäin korkeintaan puolikilometriä, ennen kuin sekin hävisi käyttämättömänä aluskasvillisuuteen. Emme kävelleet vähään aikaan joenrannassa, sillä tämä pikkupolku sijaitsi hieman ylempänä joesta. Näimme ties mitä ihania luonnonmuodostelmia, joista tuli heti retkeily fiilis ja extreme luontoseikkailut mieleen. Oli kallionseinämä katosta, jonka alla voisi nukkua sateisenakin yönä, oli yhteen kasvaneita puita, joiden yhtymäkohtaan olisi mukava rakentaa puumaja, oli joenpäälle ilmaan kaatuneita sammaleisia tukkia, joiden päällä olisi kiva tasapainoilla. Istuskelin sitten hiljaa tuollaisessa sammaleisessa puuyhdyskunnassa sekä tasapainoilin joenrantaa lähenevää tukkea pitkin Jernejn auttavan käden voimin.
Alueella liikkuu silloin tällöin karhuja. Mielikuvituksemme sai jälleen lisäpotkua kun näimme peuran karvatupsuja ympäriinsä niin maassa kuin puun oksillakin. Mysteeriksi jäi, miten peuran karvat päätyivät puuhun, ja että mitä peuralle oli käynyt, missään ei näkynyt verta eikä luurankoja. Outoa. Löysimme myös joenvarrelta ruostuneen vanhanajan avaimen, pullonnokan, jonka läpi kasvoi juurakko sekä koon 35 vaaleanpunaisen läpsykkään.
Oli myös kohtia, joissa meidän piti varmistaa koirien turvallisuus. Sellaisia, joissa käveltiin jyrkästi alaspäin vievää rinnettä sivusuunnassa, kuten suurimman osan matkaa, mutta niin, että meidän piti ylittää maanvyöryn aiheuttamia aukkoja, joka tarkoitti siis sitä, että edessämme oli jo muutenkin epävakaa kävelyalusta plus aukkoja vinossa rinteessä. Niimpä laskimme koirat yksitellen hihnassa tälläisten kohtien yli, jotteivat he putoisivat alas mutavyörykohdasta ja päätyisi jokeen maamassan mukana.
Päädyimme taas pattitilanteeseen kun saavutimme kapean mutta erittäin korkean vesiputouksen. Jernej tiesi entuudestaan, että toisella puolella jokea menisi merkitty polku, ja että juurikin tämän vesiputouksen yhtymäkohdassa löytäisimme helpoiten tuon polun toisella puolella jokea. Olimme jo jonkun aikaa katselleet kunnioittavasti toisella puolella jyrkästi kohoavia kalliorinteitä, kanjoneita suorastaan. Se ei ollut yhtenäistä kallionseinämää, vaan kuin linnake, jossa joka toinen torni olisi hävitetty. Eli siis jylhien kallioseinämien huiput olivat kuin torneja, joiden lippupaikalla oli näin luonnossa jalopuita kasvamassa.
Nyt meidän piti päästä alas joenvierustaan ja mennä yli. Helpommin sanottu kuin tehty. Jouduimme jo rinteen alastulossa turvautumaan puihin ja juuriin, jottemme molskahtaisi jokeen kuperkeikka-alastulossa. Sitten päätimme tehdä jotain, joka oli meille tuttua jo parin vuoden takaa yhteisiltä jokiseikkailuiltamme niin Ikariasta kuin viime syksyn Ruotsin Abiskon kansallispuistosta, eli ylittäisimme kylmän ja nopeasti virtaavan metsäjoen kaikkine varusteinemme, paitsi housut ja kengät reppuun köytettyinä. Pakkasin kamerani ja kelloni mahdollisimman keskelle reppua kaikki repussa olevat vaatteet niitä ympäröiden sillä aikaa kun Jernej kävi hakemasta rinteestä meille turvakeppiä.
Nyt olimme turvallisemmalla puolella jokea ja rauhallinen lauantaikävelymme sai alkaa. Tosin meidän piti ensin päästä joenpohjalta ylös sinne missä ne kanjonin huiputkin olivat. Nyt meidän piti kävellä pystysuoraan jyrkkää ja epävakaata ylämäkeä ylös. Huomasin, että maa on paljon vakaampi mitä nopeammin menen ylös, ja mitä hitaammin ja varovaisemmin koitti mennä, sitä epävakaammalta maa tuntui. Niinpä päädyin puoli juoksemaan rinnettä ylös. Ylhäällä Jernej osoitti minulle mystisen näköisen paikan suuntaan toisella puolella ylänköä. Näin, että kaukana alhaalla virtasi joki ja sinne pääsyyn vei taas yksi jyrkkärinteinen mäki. Se onkin sitten jonkun toisen kerran seikkailu. Nyt meidän piti jo suunnata kotiin sillä nälkä alkoi kurnia vatsan pohjalla eikä päivänvaloakaan ollut enää niin montaa tuntia jäljellä. Ihailimme kuitenkin tuota mystistä paikkaa kauempaa ja sinne vievää sammaleista puustoa.
Ainiin, ja paikalla kasvaa tunnetusti villivalkosipulia. Se ei näytä ollenkaan valkosipulilta, vaan esimerkiksi kielon lehdiltä. Näiden kasvupaikan voi tunnistaa jo vähän matkan päästä hajuaistilla, sillä paikka tuoksuu jo kauas ruokaisalta, tarkemmin siis valkosipulilta. Vaarana on kuitenkin se, että on olemassa muutama samantyylinen kasvi, joiden jotkin osat ovat myrkyllisiä. Ne, ketkä tietävät, miltä villivalkosipuli näyttää voivat onnellisesti poimia tätä ruokakasvia luonnosta, mutta jos ei ole tarkemmin asiaan perehtynyt niin voi käydä köpelösti. Yksi näistä samantyylisen näköisistä kasveista on juuri kielo. Toiset ovat vähän kauempaa haettu, mutta esimerkiksi syysmyrkkylilja voi ennen kukkaan puhkeamistaan näyttää hyvinkin samalta kuin villivalkosipuli (Karhunlaukka, Allium ursinum). Villivalkosipulia voi käyttää mausteena, salaattina, leivänpäällisenä tai siitä voi tehdä vaikka pestoa.
No comments:
Post a Comment