Iški vintgar - Lähiretkeilystä jokiseikkailuksi

Eräänä kauniina pääsiäislauantaina päätimme lähteä Jernejn ja koirien kanssa mukavalle iltapäiväkävelylle lounaan jälkeen. Suuntasimme Krimin kukkulan toiselle puolelle Iškan kylän halki virtaavan saman nimisen joen varrelle. Olimme käyneet muutaman kerran jo aiemminkin täällä, koirien tai pyörien kanssa, mutta emme olleet koskaan päätyneet niin pitkälle retkelle kuin tänään.

Paikka on tunnettu kesäisin jokivarrella pikniköivistä kaupunkilaisista, ketkä saattavat pulahtaa raikkaan kirkkaaseen jokiveteen iltapäivän helteessä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä se aika vuodesta, vaan vesi oli vielä hyytävän kylmää ja paikalla oli vain muutama pariskunta romanttisella iltapäiväkävelyllä, sekä lapsiperhe tutustumassa luontoon ja hyppimässä vesilätäköissä.

Suurin osa retkeilijöistä päättää retkensä aina samaan paikkaan, hiekkaiseen jokirantaan, jossa joki on hiukan syvempää kuin muualla, jotta iltapäivä pulahtaminen onnistuu tarvittaessa. Joki virtaa useimmissa kohdista vauhdikkaasti, mutta tässä kohtaa joen vauhti ei tempaise mukaansa uidessa niin etteikö sitä voisi lihasvoimin hillitä. Koirathan olivat uimisesta innoissaan jo heti samalla sekunnilla kun hyppäsivät autosta ulos, heidän turkkinsa näyttää olevan veden pitävää sorttia. Tai siis se alempi kerros turkista, joka on harmaata nukkamaista höttöistä karvaa, joka ei pääse kastumaan uimisen yhteydessä, pitää koirat lämpiminä näinä hyisinä uimakeleinäkin.

Pysähdyimme nyt tässä hiekkasärkällä ja koirat pulahtivat jokeen jo useamman kerran. Hanibal on innokas hyppääjä, ja hän uskaltaa hypätä täältä meidän lähijoen laituristakin kauas. Hän aina hyppää veteen hyppytyylillä, vaikkei olisikaan mitään mistä hypätä. Eli hän siis loikkaa jokeen kuin antilooppi. Kun Hanibal oli saanut terpeekseen joko uinnista tai kylmästä vedestä hän päättikin uida vastarannalle, eikä meidän puoleiselle pikkukivirannalle. Ongelmana oli, että vastapuolella ei ollut vastaavanlaista rantaa, vaan iso kiviseinämä. Hanibal kuitenkin löysi tiensä pienen pienelle kielekkeelle seinämässä ja koitti tasapainotella siellä hetken häntä alhaalla kunnes kutsuimme hänet takaisin meidän puolelle rantaa.

Jatkoimme matkaamme eteenpäin, tai siis ylämäkeen. Tähän asti maasto on helppokulkuista polulla tallustelua. Alkumatkasta voi nähdä idyllisiä mummonmökkejä piknikkäyttöön, tai osa niistä on varmaan yksityisiäkin. Mutta iso polku ja muut merkit sivilisaatiosta loppuikin kutakuinkin tuohon rantatöykälle. Pieni jalkapolku tosin vei eteenpäin korkeintaan puolikilometriä, ennen kuin sekin hävisi käyttämättömänä aluskasvillisuuteen. Emme kävelleet vähään aikaan joenrannassa, sillä tämä pikkupolku sijaitsi hieman ylempänä joesta. Näimme ties mitä ihania luonnonmuodostelmia, joista tuli heti retkeily fiilis ja extreme luontoseikkailut mieleen. Oli kallionseinämä katosta, jonka alla voisi nukkua sateisenakin yönä, oli yhteen kasvaneita puita, joiden yhtymäkohtaan olisi mukava rakentaa puumaja, oli joenpäälle ilmaan kaatuneita sammaleisia tukkia, joiden päällä olisi kiva tasapainoilla. Istuskelin sitten hiljaa tuollaisessa sammaleisessa puuyhdyskunnassa sekä tasapainoilin joenrantaa lähenevää tukkea pitkin Jernejn auttavan käden voimin.

Alueella liikkuu silloin tällöin karhuja. Mielikuvituksemme sai jälleen lisäpotkua kun näimme peuran karvatupsuja ympäriinsä niin maassa kuin puun oksillakin. Mysteeriksi jäi, miten peuran karvat päätyivät puuhun, ja että mitä peuralle oli käynyt, missään ei näkynyt verta eikä luurankoja. Outoa. Löysimme myös joenvarrelta ruostuneen vanhanajan avaimen, pullonnokan, jonka läpi kasvoi juurakko sekä koon 35 vaaleanpunaisen läpsykkään.
Tästä piakkoin pääsimmekin sitten seikkailullemme. Seikkailumieli oli jo nyt rakennettu valmiiksi mielikuvituksen ja pienten omakokemusten voimin. Toisaalta mehän olimme vain mukavalla lauantaikävelyllä, emmekä olleet suunnitelleet päätyvämme seikkailuun, molemmat vain halusimme jatkaa joenvartta aina vain yhä edemmäs ja edemmäs. Maasto vaihtui haastavammaksi; kävelimme milloin jyrkästi vinossa olevaa rinnettä pitkin, josta ei meinannut löytää tukevaa jalansijaa, milloin pompimme pikkukiviä pitkin puron ylitse saareen. Yhdessä vaiheessa päädyimme pattitilanteeseen, joko jatkaisimme matkaa joenvartta vaiko ylempänä metsässä. Jokivarsi tässä kohtaa tarkoitti sitä, ettei joenvieressä kulkenut mitään mukavaa rantahiekkaa, vaan kallioseinämä, jota pitkin pitäisi kiivetä miinuskulmassa joitakin metrejä ja yläreitti metsään puolestaan edellytti kiipeämistä mutaisesta ja epävakaasta maanvyörymäkohdasta. Näitä kohtia oli useampiakin. Välillä minä menin yksin koirien kanssa alareittiä kiipeillen kallionseinämää pitkin ja myöhemmin menin Jernejn perässä tälläistä mutavyörykohtaa ylös. Tosin minä siis olin se joka kiipesi maanvyörymäkohdasta ylös, Jernej huomasi mennä hieman sivummasta. Niinpä kuinka arvata saattaa askeleeni eivät olleet tukevat, ja jalat lipesivät liukkaasta mudasta kokoajan. Sain välillä tukea mudasta esiin pilkahtavista voimakkaista juurista, mutta loppujen lopuksi Jernej tuli pelastamaan minut pinteestä. Hän otti koirien hihnan; paksun, lyhyen ja voimakasta vetoa kestävän, ja heitti toisen pään minulle. Tartuin toisella kädellä hihnaan, ja toisella pidin juurakosta kiinni, sitten laskettiin kolmeen ja hän veti samalla kun minä ponnistin.

Oli myös kohtia, joissa meidän piti varmistaa koirien turvallisuus. Sellaisia, joissa käveltiin jyrkästi alaspäin vievää rinnettä sivusuunnassa, kuten suurimman osan matkaa, mutta niin, että meidän piti ylittää maanvyöryn aiheuttamia aukkoja, joka tarkoitti siis sitä, että edessämme oli jo muutenkin epävakaa kävelyalusta plus aukkoja vinossa rinteessä. Niimpä laskimme koirat yksitellen hihnassa tälläisten kohtien yli, jotteivat he putoisivat alas mutavyörykohdasta ja päätyisi jokeen maamassan mukana.

Päädyimme taas pattitilanteeseen kun saavutimme kapean mutta erittäin korkean vesiputouksen. Jernej tiesi entuudestaan, että toisella puolella jokea menisi merkitty polku, ja että juurikin tämän vesiputouksen yhtymäkohdassa löytäisimme helpoiten tuon polun toisella puolella jokea. Olimme jo jonkun aikaa katselleet kunnioittavasti toisella puolella jyrkästi kohoavia kalliorinteitä, kanjoneita suorastaan. Se ei ollut yhtenäistä kallionseinämää, vaan kuin linnake, jossa joka toinen torni olisi hävitetty. Eli siis jylhien kallioseinämien huiput olivat kuin torneja, joiden lippupaikalla oli näin luonnossa jalopuita kasvamassa.

Nyt meidän piti päästä alas joenvierustaan ja mennä yli. Helpommin sanottu kuin tehty. Jouduimme jo rinteen alastulossa turvautumaan puihin ja juuriin, jottemme molskahtaisi jokeen kuperkeikka-alastulossa. Sitten päätimme tehdä jotain, joka oli meille tuttua jo parin vuoden takaa yhteisiltä jokiseikkailuiltamme niin Ikariasta kuin viime syksyn Ruotsin Abiskon kansallispuistosta, eli ylittäisimme kylmän ja nopeasti virtaavan metsäjoen kaikkine varusteinemme, paitsi housut ja kengät reppuun köytettyinä. Pakkasin kamerani ja kelloni mahdollisimman keskelle reppua kaikki repussa olevat vaatteet niitä ympäröiden sillä aikaa kun Jernej kävi hakemasta rinteestä meille turvakeppiä.
Sovimme, että minä menen ensin. Kastoin paljaat varpaani hyiseen veteen, joka ei siis ollut itselleni ongelma, vaan ongelma oli se, että kun astui liukkaalta kiveltä jokeen, niin virtaus meinasi viedä jalat alta. Voimakasta virtausta vastaan ei voinut niin vain taistella puoliksi vedessä puoliksi sen päällä, pitäisi olla jompikumpi kokonaan, jotta tasapaino edes pysyisi.Eli uiden tai vaikka kanootilla pinnalla pysyen. Mutta kumpikaan näistä ei nyt ollut mahdollisuus, vaan piti tasapainoilla voimakkaassa virtauksessa yläreisiin asti ylettyvässä vedessä. No, sitten Jernej tuli jokeen, hän otti kepin kädestäni ja näytti kuinka se pitää asettaa pohjaan niin, että tasapaino vielä pysyy, vaikka virtaus olisi mikä. Niimpä hän käveli seuraavalle kivelle ja huusi Hanbalin kaverikseen. Hanibal hyppäsi yhdellä loikalla rannalta liukkaalle kivelle, uskomaton suoritus! Dina taisi uida tyynen rauhallisesti saman tien joen puolelta puolelle. Jernejn piti hätistää Hanibal pois kiveltä, että minä mahdun astumaan vuorostani kivelle. Etenimme niin, että Jernejn meni metrin edeltä, piti kepin pohjassa niin, että minä sain pitää kiinni samasta kepistä, kunnes päästiin taas seuraavalle levähdyskivelle. Niinpä olimme vähän ajan päästä kaikki neljä kuivin vaattein toisella puolella jokea. Istahdimme rantakiville kuivaamaan jalkojamme ja pukemaan yllemme. Kello oli vähän yli neljä.

Nyt olimme turvallisemmalla puolella jokea ja rauhallinen lauantaikävelymme sai alkaa. Tosin meidän piti ensin päästä joenpohjalta ylös sinne missä ne kanjonin huiputkin olivat. Nyt meidän piti kävellä pystysuoraan jyrkkää ja epävakaata ylämäkeä ylös. Huomasin, että maa on paljon vakaampi mitä nopeammin menen ylös, ja mitä hitaammin ja varovaisemmin koitti mennä, sitä epävakaammalta maa tuntui. Niinpä päädyin puoli juoksemaan rinnettä ylös. Ylhäällä Jernej osoitti minulle mystisen näköisen paikan suuntaan toisella puolella ylänköä. Näin, että kaukana alhaalla virtasi joki ja sinne pääsyyn vei taas yksi jyrkkärinteinen mäki. Se onkin sitten jonkun toisen kerran seikkailu. Nyt meidän piti jo suunnata kotiin sillä nälkä alkoi kurnia vatsan pohjalla eikä päivänvaloakaan ollut enää niin montaa tuntia jäljellä. Ihailimme kuitenkin tuota mystistä paikkaa kauempaa ja sinne vievää sammaleista puustoa.
Olimme vihdoin päässeet helpolle ja mukavalle polulle, jota pitkin ei kestänyt kauaakaan takaisin tutummille kulmille. Valitettavasti minulla ei ole esittää valokuvia kaikista tilanteista ja tapahtumapaikoista, joita tällä retkellä kohtasimme, mutta toivottavasti mielikuvituksenne on tarpeeksi luova, jotta voitte kuvitella meidät tälle jokiseikkailulle. Tässä kuitenkin muutama otos matkan varrelta turvallisemmalta puolen jokea.



Ainiin, ja paikalla kasvaa tunnetusti villivalkosipulia. Se ei näytä ollenkaan valkosipulilta, vaan esimerkiksi kielon lehdiltä. Näiden kasvupaikan voi tunnistaa jo vähän matkan päästä hajuaistilla, sillä paikka tuoksuu jo kauas ruokaisalta, tarkemmin siis valkosipulilta. Vaarana on kuitenkin se, että on olemassa muutama samantyylinen kasvi, joiden jotkin osat ovat myrkyllisiä. Ne, ketkä tietävät, miltä villivalkosipuli näyttää voivat onnellisesti poimia tätä ruokakasvia luonnosta, mutta jos ei ole tarkemmin asiaan perehtynyt niin voi käydä köpelösti. Yksi näistä samantyylisen näköisistä kasveista on juuri kielo. Toiset ovat vähän kauempaa haettu, mutta esimerkiksi syysmyrkkylilja voi ennen kukkaan puhkeamistaan näyttää hyvinkin samalta kuin villivalkosipuli (Karhunlaukka, Allium ursinum). Villivalkosipulia voi käyttää mausteena, salaattina, leivänpäällisenä tai siitä voi tehdä vaikka pestoa.