Itävallassa laskettelemassa - Skiing in Austria

Eräänä iltapäivänä sain tiedon, että olemme lähdössä laskettelemaan pitkäksi viikonlopuksi Itävaltaan. Aluksi minua huoletti kuinka saan yhdistettyä kokeisiin lukemisen ja laskettelun, mutta kuka nyt laskettelisi koko päivää?

Pakkasimme autoon kolme paria suksia ja kävimme ostamassa kymmenen päivän tarran Itävallan moottoriteille. Sitten suuntasimme kohti Salzburgia, kuitenkaan sinne asti ajamatta.








Google 2011: maps.google.com

Tauplitz
Ensimmäinen laskettelu paikka oli Tauplitz, Itävallan Styriassa. Matka sinne oli aika pitkä ja jäimme jopa jumiin yhteen liikenneruuhkaan maantiellä kun kaikki muutkin näyttivät menevän laskettelemaan samana päivänä. Onneksi monet suuntasivat suurempiin laskettelukeksuksiin ja me saimme jatkaa matkaamme hiljaisilla pikkutiellä saapuen laaksoon, jonka reunoilla avartui laskettelukeskus, Tauplitz.
Laskettelimme aikamme ja sain tutustua "uusiin" suksiini. Välillä laskettiin yhdessä, toisinaan erikseen. Ollaan kuitenkin ihan eri kategorioissa tässä lajissa. Jernej halusi näyttää minulle näkymät vuorenrinteen toiselle puolella josta näki alas laaksoon, missä ei ollut paljoakaan infastruktuuria ja jossa oli jopa yksi järvi. Päädytiin laskemaan vuoren rinteelle koskemattomassa lumessa ja kurkattiin reunaman toiselle puolelle. Tuuli. Sain pistävää jäälunta kasvoilleni kun tuulipyörre tempaisi lumikerroksen ylimmät kiteet ilmaan.
Myöhemmin samana päivänä ajoimme majapaikkaamme, joka sijaitsi Sankt Veit im Pongaussa keskeisellä sijainnilla meidän muihin laskettelupaikkoihin nähden. Majoituimme kylän reunamalle ekologiseen maalaisvierastaloon. Meillä oli oma huone, suihku ja vessa sekä aamuisin iso aamiainen joka perustui paljolti tilan lehmien maidontuotantoon.

Saalbach-Hinterglemm-Leongang
Seuraavana aamuna raskaan aamiaisen jälkeen seitsemältä lähdimme laskettelemaan Saalbachiin, joka kuuluu Salzburgin alueeseen. Ajomatka ja valmistelut kestivät ainakin tunnin, joten kerettiin sulatella isoa aamiaista eikä nälkäkään tullut nopeasti. Evästä oltiin pakattu jo kotoota asti, ettei tarvitsisi ostella kalliita ruokia Itävallasta. Käytiin kuitenkin kerran päivässä teellä laskettelukeskusten vuoristomökeissä, jotta saatiin jotain lämmintä keskelläkin päivää.
Meillä oli koko viikonlopun hyvät säät. Jopa plussan puolella. Tämä tosin ei tarkoita sitä että lumi laskettelurinteissä olisi mitenkään hyvä, paremminkin epäsuotuisa. Ensin aamuisin lumi oli jäässä ja täynnä aaltoilevia jälkiä kun koneet olivat tasoittaneet tykkilumen. Iltapäivisin puolestaan aurinko sulatti tämän lumen, jossa oli kyllä helmpompi laskea, sillä se oli paljon pehmeämpää, mutta samalla siitä tuli vaarallisempaa kun lumikinoksia muodostui riippuen laskettelijoiden kurvien suuruudesta. Eli ensin aamulla laskettelu kolisteli hampaita ja iltapäivällä puolestaan silmien piti olla tarkkana, että osasi kurvat oikeissa kohdissa, eikä lumikinoksen lävitse, jolloin jäisi jumiin ja kaatuisi.
Aina välillä Jernej vei minut kokeilemaan miltä puhtaalla lumella laskeminen tuntui. Välillä jäin jumiin, toisinaan väistelin pikku mäntyjä haarat levällään.

Itävallassa minua aina suututtaa kuinka he pitävät huolta metsistään. Tai siis kun että he eivät pidä. Ymmärrän että Suomessa voi tehdä avohakkuita, ilman että siitä syntyy katastrofia, vaikka Suomessakin toivoisin metsien hoidon olevan enmmän harvennustyötä läiskikkäiden maa-alueiden sijaan. Itävällassa laskettelukeskukset raivaavat lisää rinteitä laskettelukäyttöön jättäen käytännössä yhtäkään puuta sitomaan maaperää. Tämä aiheuttaa välillä vakaviakin seurauksia kun eroosio ja maanvyöryt, sekä talvella lumivyöryjen määrä lisääntyy huomattavasti verrattuna luonnolliseen metsään, joka kasvaa jyrkissä rinteissä. Eikö Itävallalla ole jo tarpeeksi laskettelurinteitä? Oli hankalaa löytää kuvaa paikasta jossa ei olisi tehty avohakkuita, mutta allavasta kuvasta saatte jonkin näköistö ideaa heidän ongelmistaan.

Toisaalta on mukavaa, että Itävaltalaiset sitovat puuta moneksi vuodeksi käyttöen sitä rakennuksissaan. Huomattavan suuri osa taloista on rakennettu osittain puusta ja puukäsityö kulttuuri näyttää olevan vieläkin voimissaan. Erityistä huomiota kiinnitin, kuinka sahat ja puuvarastot on tehty puusta ja kuinka ne näyttävät kohtuullisen mukavilta.

Zell am See - Kaprun - Kitzsteinhorn glacier
Olimme vieneet edellisenä iltana laskettelu suksemme huoltoon läheiseen urheiluliikkeeseen, josta haimme ne aamulla ennen rinteeseen menoa. Tänään yhdistimme kaksi laskettelukeskusta. Molemmat olivat niin isoja, että kerettiin vain kerran laskemaan kaikki mäet alas jos sitäkään. Ensimmäisestä laskettelukeskuksesta menimme toiseen bussilla. Tämän jälkimmäinen Kaprun sijaitsi itseasiassa jäätiköllä, Kitzsteinhorn nimeltään. Oli ensimmäinen jäätikkö, jolla ikinä olen lasketellut, laskenuthan olen jo Islannissa jäätiköllä, mutta ilman suksia.
Lumi tuntui aika erilaiselta jäätiköllä verrattuna lumitykkilumeen. Sillä oli paljon helpompi lasketella, sillä lumi oli aitoa, eikä se hetkessä sula, vaikka aurinkoista siellä ylhäälläkin on. Jäätikkö sijaitsee yli 3000 metriä merenpinnan yläpuolella, joten siellä voi lasketella myös kesäisin. Samalla jäätikkö toimi korkeimpana kohtana maailmassa jossa olen tähän asti käynyt. Toisaalta saavutushan se ei ole mikään, sillä menimme ylös hiihtohisseillä, ainakin viidellä. Yksi hissi ei riittäisi menemään huipulle asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Tämä laskettelu keskus tarjosi monta vaihtoehto ofroad kokeiluun. Paikalla oli merkittyjä freeride reittejä x, johin sai mennä omalla vastulla. Ennekuin lähti laskemaan rinteitä x, piti lukea turvallisuus säännöt jossa kerrattiin, ettei saa mennä yksin laskemaan, ja että pitää jättää turvaväli ja aina sopia etukäteen tapaamispaikka, nyt muutama mainitakseni. Laskimme kahdesti korkeimman huipun välittömässä läheisyydessä olevan reitin x1 "Ice age". Rinne oli aluksi aika jyrkkä, eikä siitä ollut monikaan laskenut. Molemmat jäimme kerran jumiin hankeen, sillä ylin lumikerros petti allamme ja humahdimme alempaan pehmeään lumeen jääden sinne oikomaan suksiamme.Toinen reitti jota laskimme oli x2 "Westside story". Se on luokiteltu vaikeaksi, luultavasti koska matkan varrella on muutama aika kapea paikka jossa joutuu tekemään paljon pieniä käännöksiä.
Kolme kuvaa: Jernej Burkeljca

Kävimme vielä sinäkin päivänä teellä ja tutustumassa lumilinnaan, joka oli rakennettu jäätikön juurelle. Lumilinnan sisään oli ajettu Volvo, ja siellä oli vaikka mitä tekniikkaa ja auton suunnittelu screeniä.
Zauchensee
Viimeinen Itävällan reissun laskettelukeskus oli avoinna vielä siinäkin vaiheessa kun starttasimme auton majapaikalta. Jernej olisi halunnut mennä yhteen suureen laskettelukeskukseen, mutta kerta ei ollut satanut yhtään uutta lunta, hän ei nähnyt pointtia että menisimme niin kivaan paikkaan ilman luonnollista pelikenttää. Päädyimme siten yhteen pienempään laskettelukeskukseen, joka oli meidän kotimatkan varrella; Zauhenseehen.
Loppujen lopuksi se ei edes ollut pieni paikka, ja kerkesimme nauttia siitä ajasta jonka satsasimme sen päivän lasketteluun.

Jos jollekin jäi epäselväksi, niin me lasketellaan kypärät päässä ja kilpparit selässä.

Kotimatkalla nähtiin viimein yksi kauniskin vuori, joka ei oltu pilattu laskettelukeskuksilla (ainakaan niin että sitä näkisi)

Kneža stream and the gorges

Kneža virta ja kanjonit sekä lukuisat vesiputoukset

Kotimatkalla Italian laskettelu reissulta, pysähdyimme Slovenian luode kolkassa harvoin ihmisten vierailemassa jokilaaksossa ja pääsimme ihailemaan joen muodostamia rotkoja. Paikka sijaitsi lähellä Knežan kylää ja Tolminin kaupunkia.

Pikku hiekkatie oli täynnä reilun nyrkin kokoisia kiven murikoita, joskus isompiakin, joita piti väistellä kokoajan autolla ajaessa. Nämä kivenmurikat olivat päätyneet tielle jokilaaksoa ympäröivistä vuorista, jotka kuluivat todella nopeaan. Vuoret olivat muodostuneet sivuttaisista kivikerroksista, jotka altistuvat eroosiolle helpommin kuin yhtenäisemmät kivilajit. Uskon, että kyläläiset välillä poistavat näitä kiviä tieltä, mutta uusia kiviä putoilee jatkuvasti alas. Kaikilla ei kuitenkaan varmaan ole maastureita, vaikka asuvatkin niin kaukana kaikesta muusta.

Mietittiin, että nämä syrjäiset kylät ovat varmaan aikoinaan eläneet metsänhakkuulla ja tukinuitolla, muuta syytä emme keksineet miksi siellä edes olisi asutusta. Viljelläkkään siellä ei voi, sillä tasaista maata ei löydy kuin tilkku joka kymmenes neliökilometri.


Joki on kuluttanut vuosieen mittaan kaksi rotkoa; Velike Luti ja Male Luti. Näimme aluksi pienemmän rotkon, sillä saavuimme jokilaaksoon Kneža virran ja Bača joen liittymäkohdassa. Rotko ei ollut paljon muuta kuin isoja kiven murikoita joessa, mutta isompi rotko, melkein kanjoni oli ylempänä virtaa ja se oli kolmekymmentä metriä syvä ja erittäin kapea. Vinot kivet olivat esillä kaikkialla mihin menimmekin.

Jatkoimme vielä matkaa ylemmäs virtaa, ja näimme monta pientä vesiputousta sekä vanhoja siltoja ehkä rooman ajoista jäljellä. Teimme vielä pienen kävelykiipeilyretken yhden vesiputouksen alajuoksulta sen juurelle jonne päästyämme näimme vielä kaksi muutakin vesiputousta.

Lumiretkellä - uphill skiing - Sorica

Kävimme tammikuun lopulla vuoristoisella lumiretkellä Soriška planinalla. Emme halunneet mennä laskettelemaan koko päiväksi, sillä lupasimme olla kotona lounasaikaan. Niimpä päätimme suunnata vuorille tuttuun tapaan, mutta tällä kertaa Jernejllä oli mukanaan ylämäki hiihtoon soveltuvat välineet - karvat suksien alle, ja oikeanlaiset siteet joilla pystyy kävelemään ylämäkeen. Itselläni ei ollut moisia, enkä vielä olisikaan valmis laskemaan niitä mäkiä, joilla niillä suksillä pääse ylös, niimpä itselläni oli lähinnä talvivuoristokengät, sauvat ja lumisuojat nilkoissa.

Ajoimme pikkuteitä pitkin yhden laskettelurinteen lähettelyville, sillä Jernej halusi kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tarkistaa jotakin maastotietoja, joita hän tarvitsee väitöskirjaansa. paikka oli Sorica. Olimme käyneet siellä muutama vuosi sitten laskettelemassa ja kesällä kävelemässä, joten paikka oli tuttu.

Lähdimme kävelemään ylös rinnettä laskettelukeskuksen lähettyvillä harvakasvuisessa metsässä. Näimme kuin vuoristopelastajat valmistautuivat harjoittelemaan lumivyöry operaatiota varten koiriensa ja keppiensä kanssa.
Meitä vastaan tuli muutama jalan, muutoin seurasimme muiden ylämäki hiihtajien jälkiä aina vuorenhuipulle asti.
Sillä molemmilla oli eri kulkuvälineet, sovittiin että tullaan molemmat omaa reittiä alas, Jernej suksineen ja minä kenkineni, sillä mäkeä laskemalla kestää kaksi minuuttia kun taas kävellen puolesta tunnista tuntiin. Haistelimme raikasta vuoristoilmaa hetken huipulla, enenkuin Jernej lähti siitä kiitämään alaspäin. Seisoin itse siiinä vaiheessa toisella pikku huipulla, sillä ylähäälä oli tuulista ja jäistä eli liukasta, en voinut mennä samalle huipun nyppylälle, mihin Jernej pääsi välineineen. Hetken sydän jyskytti kun en nähnyt minnä hän päätyi toiselle puolelle vuorta. Tapasimme kuitenkin vielä kymmeneminuutin päästä alempana jossa Jernej katseli vuoren toiselle puolelle alas laaksoon.
Jernej meni vielä yhden huipun kautta ylös ennenkuin aloitti matkansa alas. Siinä vaiheessa itse seurasin samoja polkuja joita tultiin ylöskin. Kerrottiin molemmat toisillemme tarkasti mitä kautta mennään alaspäin ja milloin oletetaan olevan alhaalla auton luona. Mollemmilla oli autonavaimet. Tämä siksi, että tietää olla huolissaan jos toinen ei palaa odotettuun aikaan. Muistakaa aina kertoa jollekin mihin olette menossa, ja milloin luulette olevanne takaisin! reitti, mitä Jernej meni suksineen oli sama mitä joskus kesällä kävelimme, joten tiesin aika tarkkaan hänen reittinsä, samoin kun hän minun. Sinä päivänä ei ollut lumivyöryn vaaraa. Voit myös katsoa meidän kesäversion samasta paikasta: July 2009 Hidden treasure.
Minä olin itseasiassa viisi minuuuttia ennen Jernejtä autonluona. Kerkesin jo toivoa, että hänellä menisi puoli tuntia enemmän, jotta voisin mennä vuoristokahvilaan lukemaan kokeisiin, mutta samalla kun avasin takakontin hän soitti olevansa alhaalla kahdessa minuutissa.

Söimme päivälliseksi risottoa.

Pasja Ravan - lättänä kukkula

Ljubljana sai viimein lumipeitteen.
Jernej halusi viedä minut johonkin paikkaan, jossa ei ollut vielä itse aiemmin käynyt. Starttasimme auton ja ainut kriteeri oli, että jossain suhteellisen lähellä. Hän antoi auto kartan ja sanoi, valitse jokin kukkula ja kerro miten sinne ajetaan.

Valitsin ensin jonkun kukkulan, jossa Jernej olikin jo käynyt, joten päädyimme valitsemaan viereisen, Pasja Ravanin. Ajoimme pieniä kyläteitä ja vanhojen maaseutukylien halki, josta päin Jernejn isoiso vanhemmat tulevat toiselta puolelta sukua. Lähempänä määränpäätä ajoimme ylämäkeä ainakin puolituntia. Aina kun saavuimme kyläkeskittymään, kylän nimi oli aina sama: Črni vrh, eli musta huippu. Hämmentävää.

Oli liukasta, kaikissa mutkissa renkaat suti. Jätimme auton lumisen pikkutien päähän ja koirat ulos takakontista. Sitten suuntasimme ylös kukkulalle. Olimme jo starttausvaiheessa aika ylhäällä, joten matka huipulle ei kestänyt kuin alle puoli tuntia. Ei ollut tarkoitus lähteä rehkimään, vaan pitkän sairaanaolo ajan jälkeen täytyy harkita kaikki tälläiset tapahtumat tilannekohtaisesti.

Oli mukava kun oli lunta. Koirat olivat yhtä innoissaan kun minäkin. Temmellettiin lumihangessa ja laskettiin mäkeä kun löydettiin sopiva. Huipulle päästyämme ihmettelimme miksi se oli lättänä. Yleensä kukkuloiden huipulla on paljon puita, ja edes jotenkin selkeä nyppylä, että mikä on korkein kohta. Tällä kaikki oli avaraa ja lättänää. Näytti vähän epätodelliselta. Tuuli.
Kuva: Jernej Burkeljca
Myöhemmin selvisi, että paikka oli ollut vanha armeijan tukikohta. Siellä oli vielä monia maahan puoliksi piiloitettuja rakennelmia, joihin pääsi sisälle kurkkaamaan jos uskalsi ja näki jotain. Koirien haukkuessa sisällä kaikui.
Sää oli aurinkoinen ja valonsäteitä pilkahteli metsäpuiden lomista.
Näimme paljon ympärillemme. Korkeimmat vuoret olivat sen verran lumen peitossa ja valkoisia, ettei niitä nähnyt kunnolla, sillä taivas sinerti. Mutta näimme esimerkiksi massiivisen Blegošin lähietäisyydellä.

SYKSY

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan mitään. Olen ollut sairaana ja bloggaaminen on jäänyt vähiin. Minulla on kuitenkin monta tarinaa vielä kerrottavana edelliseltä kesältä. Syksy kuitenkin kerkesi jo hiipiä tänne Etelä-Eurooppaankin, joten päätin aloittaa postaamisen näin syksyn valokuvin.

Kaikki on jo vähän harmaata. Puista on pudonnut lehdet, vain havupuut antavat väriä muutoin synkkään maisemaan. Toisaalta, ilma on raikasta, jopa humaluttavaa. Varsinkin kun ei ole päässyt vähään aikaan verryttelemään lihaksiaan raikkaassa ulkoilmassa niin vuoristoilma tekee ihmeitä.

Joissa ei tällä hetkellä ole paljoa vettä, mutta se on yhä yhtä raikasta ja exoottisen väristä kuin aina ennekin - sinistä kaakaota.

Vuoren huipuilla on jo lunta. Jernej odottaa innolla laskettelukauden alkamista. Itse mielelläni bongailisin vielä viimeisiä ötököitä ennen lumien tuloa.