Kiipeilyä Kroatiassa

Aloitimme tämän kesän ulkokiipeilyt Sloveniassa tutustuen aluksi Kamnitnikin kalliovalikoimaan Škofja Lokan maastossa. Kallioseinämä on lyhyt, mutta tarpeeksi monipuolinen. Oman tasoisia kiipeilyratoja löytyi riittävästi. Olimme ostaneet itsellemme 60 metrisen köyden joka riitti hyvin valittuihin reitteihin. Olin aina kuvitellut, että kiipeäisin ulkomaastossa paljon varovaisemmin kuin sisäseinällä, mutta olin väärässä. Ulkona minusta kehittyi kiipeilijä, joka ei kaihtanut pieniä riskejä. En esimerkiksi olisi kuvitellut, että kiipeäisin ulkona miinusasteisia ulokkeita, mutta niin siinä vain kävi että adrenaliinin lisäys veressä laittoi minut kokeilemaan rajojani. Ja jokainen tästä hetkestä alkaen liidaamani ulokkeita sisältävä kallioseinämä oli minulle pieni seikkailu ja mukava kutkutus vatsanpohjassa.
Seuraava kiipeilypaikka oli maan tuulisessa kolkassa, Vipavska Belassa. Menimme kiipeämään Jernejn veljen kanssa ja otimme myös koirat mukaan. Heitä piti välillä käyttää uimassa viereisessä joessa, jonka maisemat muistuttivat yllättävän läheisesti Ikarian jokimaastoja. Pikku lammikoita pyöreine muotoineen, kun joki on aikojen saatossa hionut "uima-altaiden" reunat sileäksi.

Kävimme vielä kahdessaan kiipeämässä Bohinjin maastossa. Siellä köytemme pituus joutui jo koetukselle, sillä liidasin yhtä korkeimmista kallioseinämistä mitä olen tähän asti kiivennyt.
Kuva Jernej Burkeljca

Päätimme lähteä viikon lomareissulle Kroatiaan. Tarkoitus oli mennä aktiiviselle lomalle, jossa Jernej pääsisi sukeltamaan ja menisimme yhdessä kiipeämään uusiin paikkoihin. Valitettavasti sukelluskausi ei ollut auki vielä täydessä muodossaan, joten Jernej ei päässyt sukeltamaan haluamiinsa paikkoihin. Tyydyimme sitten snorklaamaan märkäpuvut päällä ja keskityimme kiipeilyyn. Merivesi oli siis todella kylmää huhtikuun lopussa, jossei se tullut vielä ilmi edellisestä lauseesta. Emme nähneet ketään muuta uimassa koko viikon lomareissulla.
Vietimme kaksi päivää Krk saarella. Kiipeilimme kahdessa eri seinämällä; Portafortunalla ja Bunculukalla. Ensimmäinen oli tähänastisesti kaikista mieleenpainuvin paikka kivityypiltään ja monipuolisuudeltaan. Kiipesimme aluksi muutama tunti viitosluokan ratoja, ja kun ne tuntuivat liian helpoilta siirryimme vähän vasemmalla section C kiipeilyseinäosuuteen. Siellä kohtasin ensimmäisen seinämän, joka tuotti epämiellyttäviä perhosia vatsanpohjassa. Päätimme koittaa kiivetä yhtä mielenkiintoisen näköistä kallionhalkeamarataa pitkin ylös. Minä lupauduin menemään ensimmäisenä ja valmistauduin koetukseen sillä mielellä, että jos tämä rata osoittautuu liian vaativaksi, niin emme ainakaan jätä uusimpia varusteitamme seinään, vaan meillä oli mukana Jernejn isän muutama vanha karabina.
Olimme unohtaneet reittivalikoimasta kertovan paperin autoon kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päästä kiipeilypaikasta, joten emme tienneet minkä asteista rataa aloimme nyt kiipeämään. Alku vaikutti kuitenkin aika helpolta, vaikka kivityyppi vähän epäilyttikin. Ensimmäiset kymmenen metriä menivät aika mukavasti, vaikka siinäkin jo joutui puuskimaan löytääkseen sopivia kädensijoja. Mutta sitten tapahtui jo ennalta arvattava, eli kivityyppi, savimaista kun oli, hajosi jalkojeni alla ja päädyin roikkumaan sormivoimillani seinämässä samalla kun Jernej koitti väistellä putoavia murikoita. Meillä oli kypärät päässä, niin kuin ulkona kiipeillessä on tapana, joten vältyimme haavereilta. Kesti tosin vähän aikaa ennen kuin löysin uudet jalansijat ja menetin jo suurimman osan lihasvoimastani. Seinä muuttui haastavaksi, enkä enää luottanut kiveen. Väsymys alkoi painaa päälle eikä mistään löytynyt otteita, pieniä kivenmurikoitakin putoili vähän väliä maahan. Päätimme keskeyttää operaation ja vaihdoin uuden karabinan vanhaan, niin kuin olimme alussa sopineet. Jouduin vielä kiipeämään alas, enkä laskeutumaan, ja niin kuin kiipeilijät tietävät alas meno on hankalampaa kuin ylös kiipeäminen. Ei näe kunnolla mihin laittaa jalkoja. Kun pääsin vihdoin alas maankamaralle Jernej halasi minua ja päätti käydä hakemassa vanhan karabinan seinältä. Hänelläkin oli vaikeuksia kiivetä alas, ja koitin parhaani mukaan huudella sopivia jalansijoja, kun tiesin jo entuudestaan mitkä kohdat kallionseinämästä ovat luotettavia ja mitkä eivät. Ilta alkoi jo hämärtämään ja olimme viettäneet seinällä useita tunteja. Päätimme lopettaa sen päivän kiipeilyt ja lepuuttaa lihaksiamme yön yli. Palattuamme autolle katsoimme mitä reittiohje kertoi keskeytetystä radasta; "closed project" siinä luki. Eli onneksi ei koitettu mennä pidemmälle, sillä loppua ei ollut. Muutoin olisi tullut vieläkin enemmän hankaluuksia.

Seuraavana aamuna menimme Bunculukan kiipeily seinämälle. Kallio sijaitsi paikallisen nudisticampin vieressä. Suoraa näköyhteyttä ei ollut puoli eikä toisin, vaan kiipeilijät saivat kiivetä rauhassa ja nudistit saivat ottaa aurinkoa rauhassa. Tosin kiipeilypaikkaan pääsi ainoastaan kävelemällä nudistirannan lävitse. Niin kuin arvata saattaa emme enää jaksaneet kiivetä samalla innolla, eikä lihaksistakaan enää ollut paljoa voimia jäljellä neljän päivän kiipeilyn jälkeen, joten tyydyimme minimaaliseen suoritukseen ja kunhan vain pääsimme tutustumaan sen paikan valikoimiin, olimme tyytyväisiä. Olimme jo aiemmin lukeneet, että tässä kiipeilypaikassa voi nähdä kalliossa ikivanhoja fossiileita. Menin paikalle mielenkiinnolla ja minulla oli suuret ennakko-odotukset minkä näköisiä otuksia siellä näkisi, sillä kun viimeksi olimme Kroatian rannikolla yhdellä pienellä saarella näimme ties mitä ihmeellisyyksiä kivissä. Mutta petyin fossiilivalikoimaan, nähtiin vain joitakin matoja ja simpukkaetanoita, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Jo samana päivänä ajoin meidät seuraavaan ja viimeiseen kiipeilypaikkaamme. Euroopan laajuisesti kiipeilijöiden keskuudessa tunnettu Paklenica kanjoni oli meidän kohteemme. Kirjauduimme sisään Paklenican leirintäalueelle ja kävimme pystyttämässä telttamme ennen kuin lähdimme katsastamaan viikonlopun kiipeilykanjonia. Ilta oli viileä ja leirintäalueen rannalla kävi voimakas tuuli. Otimme kiipeilyvarusteemme mukaan, jotta pääsisimme paikan kiipeilytarjonnan makuun. Kolmen päivän sisäänpääsymaksu kansallispuistoon, jossa tämä kanjoni sijaitsee, maksaa kiipeilijöille 80 kunaa, joka on n.11 euroa.
Kiipesimme muutaman radan ja kävelimme jonkin matkaa kanjonin pohjaa tuonnemmas. Päätimme palata seuraavana aamuna paikanpäälle jo hyvissä ajoin, sillä olimme päättäneet tehdä pienen vaellusretken kanjonin huipulle. Kuva Jernej Burkeljca

Aamulla heräsimme aikaisin ja virkeinä päivän haasteisiin. Viereisellä telttapaikalla oli alankomaalaisia kiipeilijöitä ja yksi saksalainen vanhempi mies asuntoautolla. Lähdimme tarpomaan kanjonin pohjaa koilliseen ja näimme hienoja maisemia niin kanjonin pohjalla kuin vähän ylempänäkin. Minusta oli mukavaa, että paikalla oli töissä park rangereita, jotka itseasiassa pyörittivät myös leirintäpaikkaamme. Meidän edellämme käveli alkumatkasta yksi tälläinen puistonvartija. Saavutettuamme kanjonin huipun saimme ihmetellä avaraa maisemaa vuoristoseudulla. Slovenian puolella jos kiipeää vuorelle niin näkee vuoristomaisemaa, mutta Kroatiassa näkee avaraa kitukasvuista puustomaata kilometritolkulla. Käveltyämme jonkin matkaa tasaista päädyimme erikoiseen paikkaan. Siellä kasvoi oikeita puita. Kaikkialla muualla oli lyhyttä kasvillisuutta, mutta nämä puut olivat metsäpuiden korkuisia. Syynä oli paikan entisajan asutus. Kuka siinä olikaan ikinä asunut, oli pystyttänyt asumusaikanaan puita varjoksi ja nyt nämä puut kasvoivat vieläkin samassa paikassa ja riemastuttivat retkeilijöitä tuomalla suotua varjoa, jota Kroatian auringonpaahteessa herkästi kaipaa. Tutkiskelimme taloraunioita ja kuvittelin mielessäni millainen asutuspaikka se oli aikanaan ollut.

Ei kauaakaan kun saavuimme jo oikeaan metsään. Sekin oli kummallisuus sinänsä, sillä metsä koostui valtavista pystysuorista puista, joiden rungoissa ei ollut oksia muuta kuin vasta aivan huipulla. Maasto oli kasvillisuudeltaan erittäin avaraa mutta silti paikka oli hämärässä. Ylempänä maastossa näimme useita käärmeitä ja sisiliskoja. Yksi käärme näytti ihan meidän kyyltä, en sitten tiedä oliko. Kuva Jernej Burkeljca

Päämääränämme sillä retkellä oli majapaikka, josta sai kuulemma myös ruokaa. Mutta kun pääsimme mökille paikka vilisi päiväturisteja, jotka olivat valinneet kanjonin pohjaa myöten menevän helppokulkuisen reitin ja olivat nyt juomassa kylmää kaljaa kävelysuorituksensa huipennukseksi. Koitimme etsiä paikan ylläpitäjää, mutta hän oli soluttautunut kaljoittelijoiden joukkoon, eikä paikalta edes saanut loppujen lopuksi ruokaa. Söimme sitten viimeiset eväsrippeemme ja jatkoimme matkaa sitä helppokulkuista leveää joenvartta pitkin menevää hiekkatietä. Kävelimme yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olimme jo erittäin nälkäisiä, sillä päivällissuunnitelmamme oli mennyt mönkään. Meille oli molemmille vielä käynyt moka kenkävalinnassa, sillä emme tietenkään olleet olettaneet, että päätyisimme vaellusretkelle Kroatiassa, joten meillä oli kenkinä Merrelin metsäkengät eikä vuoristoon tarkoitetut vaelluskengät. Olimme silti paljon muita varustautuneempia, sillä kaljoittelijat olivat kävelleet maastossa citykengillä, tai sitten osa oli ironisesti varustautunut extrakoviin korkeanvuoristonvaelluskenkiin, jotka olivat jo ylilyönti siihen maastoon, kerta ne ihmiset kävelivät tasaista maastoa hiekkatiellä. Alas tullessa huomasimme kuinka jalkapohjia oli alkanut kolottamaan ja kuinka olimme pilanneet kenkien sisäpohjalliset kävellen ne lyttyyn. Ulkopohjat meidän kengissä oli kuitenkin sopivat siihen maastoon, oli tarpeeksi uraa ettei jalka livennyt kivikkoisessa maastossa kävellessä ylä- tai alamäkeä, mutta sisäpohjat joudumme valitettavasti uusimaan, sillä meidän kenkiä ei oltu tarkoitettu niin kovaan maastoon yhtäjaksoisesti monta tuntia käytettynä.

Takaisin kanjonin suulla, jossa suurin osa kiipeilystäkin otti sijaa, vilisi jo monia kiipeilijöitä. Paikalla nimittäin järjestettäisiin seuraavana päivänä big wall speed climbing kilpailu ja nyt paikalle oli kerääntynyt niin kilpailuun osaaottavat kiipeilijät, kuin myös muut kiipeilyharrastajat harjoittelemaan kiipeilytaitojaan isoissa seinissä. Sponsoreiden mainoksia oli kiinnitetty kanjonin korkeisiin seinämiin ja siellä täällä kanjonin seinämillä näkyi enimmäkseen punapaitaisia läiskiä. Paklenicassa on eri tietolähteiden mukaan kolmesta sadasta jopa viiteensataan eri kiipeilyrataa. Onpahan kaikille tilaa kiivetä. Ja ratojen vaikeusaste on myös laidasta laitaan.
Käytyämme syömässä palasimme takaisin kanjoniin ja kiipeilimme sen päivän kiipeilyt. Emme vieläkään jaksaneet kiivetä paljoa, sillä monen päivän yhtäjaksoinen kiipeily verotti kummasti lihaksia. Olisimme tarvineet sen ison Krk saarella olevan seinämän jälkeen ainakin yhden kiipeilyttömän päivän palauttaaksemme lihaskuntomme. Illalla kävimme viereisen hotellin tiloissa katsomassa elokuvailtaa, jonka kiipeilijät olivat järjestäneet. Itse tehdyissä elokuvissa kerrottiin kiipeilyretkistä muille maille. Elokuvien laatu vaihteli huomattavasti. Illan päätteeksi myös ilmoitettiin ja esiteltiin seuraavan päivän kilpailun osanottajat.

Seuraavana päivänä oli meidän kotiinpaluupäivä. Aamulla kun kasasimme telttaa kuulin kuinka viereisen telttapaikan saksalainen toivotti onnea alankomaalaisille nuorukaisille kiipeilykilpailua varten. Nuorukaiset kuitenkin vastasivat hymyssä suin, että he eivät ota osaa tämän päivän kilpailuun vaan että he tarvitsevat vielä joidenkin vuosien kiipeilykokemusta lisää. Vaikka olenkin nyt kertonut tässä ja aiemmissa kirjoituksissa kiipeilystä, se ei tarkoita että laskisin itseni kiipeilijäksi. Kävimme Jernejn kanssa pitkän keskustelun asiasta, että miksi voimme itseämme kutsua, ja päädyimme siihen tulokseen, että olemme moniurheilullisia, ei vain yhden lajin suoriutujia, vaan sellaista sakkia, joka nauttii monipuolisesti eri urheilulajien tuomasta hyvästä mielestä. Menimme taas kiipeämään muutaman radan aamulla ja seurasimme naisten kiipeilysuoristuksia. Sitten olikin jo aika lähteä kotia kohti. Meillä oli monen tunnin ajomatka Ljubljanaan, joten päätimme pysähtyä Kroatian yhdessä toisessa kansallispuistossa, Plitvička jezerassa. Alue koostuu kuudestatoista turkoosin värisestä järvestä, sekä lukuisista korkeista vesiputouksista. Tosin kuin Paklenican kansallispuisto, alue kuuluu UNESCON maailmaperintöluetteloon. Alue on ihmeellinen luonnonmuotojensa ansiosta. Vesi on kuluttanut aikojen saatossa alueen kivityyppiä niin, että näkymä on nyt kuin keskeneräisiä kanjoneita olisi yhdistetty toinen toisensa perässä olevia vesiputouksia ja järviä. Ihmettelimme kuinka alueella vilisi paljon linja-autoja ja kadun yli pomppi niin nuoria kuin vanhojakin turisteja. Kauhistelimme jo siinä vaiheessa, että mihin turistirysään olemme oikein menossa. Alueen parkkipaikat olivat kaikki melkein täynnä ja koko paikka vaikutti jo siinä vaiheessa epämiellyttävältä sen turistimassan takia. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa maisemia kerta olimme tänne asti ajaneet ja ottaneet jo parkkilipukkeen.

Käveltyämme ikuisuuden parkkipaikalta tien toiselle puolelle yläkulkusiltaa pitkin näimme yhä enemmän ja enemmän viliseviä turisteja joka puolella ja sillalla kävellessä piti tuuppia tiensä eteenpäin. Päästyämme sisäänpääsykassalle päätimme yhteistuumin, että emme menisi sisälle. Niin kammottavaa se turistirysä oli. Sovimme, että palaamme paikalle joskus talvella, jolloin turistimäärä pitäisi olla edes jotenkin hillittyä. Tämä meno kävi mielestäni jo luonnonrasituksesta. Miksi paikasta on tehty sellainen turistirysä. Kaunis paikkahan toki oli kyseessä, mutta ei sellaisesta luontoarvoltaan rikkaasta paikasta voi nauttia jos joka puolella täytyy tuuppia tiensä nähdäkseen jotain ja kaikki kiljuu ympärillä ja sohivat kameroidensa kanssa. Luontoon mennään lepuuttamaan silmiä ja mieltä eikä stressaamaan kenellä on paras näköalapaikka. Mielestäni teimme oikean ratkaisun ettemme menneet sisään kansallispuistoon, saipahan kaksi muuta turistia nähdä enemmän kun me emme olleet tiellä. Paikka oli kuitenkin meidän matkan varrella, joten emme menettäneet kuin alle euron parkkimaksuun ja saimmehan lepuuttaa jalkoja autossa istumisen sijaan melkein tunnin. Niin, eli parkkipaikan syrjäisimmästä kolkasta sisäänpääsyyn ja takaisin kestää 45 minuuttia, tiedoksi niille, ketkä pyrkivät sisään pahimpaan ruuhka-aikaan.

Onneksi löysimme myöhemmin puolentunnin sisään vastaavanlaisen paikan, joka oli silti osa tätä vesiputous-järvi-vesiputous rykelmää ja kävimme nopealla kävelyllä maantienvarrelta näköalapaikalle. Ajoin koko matkan kotiin kiemurtelevia pikkuteitä pitkin. Kroatian itärajalla oli monia alueita, joista vieläkin näki sodanajan kaaoksen. Taloja oli tulitettu, eikä niitä oltu sittemmin korjattu. Seinissä näkyi rykelmittäin luodinreikiä. Alueella oli myös paljon jäljellä maamiinoja, joihin vieläkin kuolee vuosittain väkeä. Maisemat olivat kauniit, ja köyhät kylät sympaattisia. Näin monta arkkitehtuuriltaan mielenkiintoista vanhaa maalaistaloa ja huokailin niiden tuoman hyvän mielen mielikuvituksen perään.

Pyöräilyä Pohorjella

Eräänä keväisenä aamupäivänä päätimme lähteä pitkälle pyöräilyretkelle. En tosin itse tiennyt alkuvaiheessa, kuinka pitkä siitä tulisi kehittymään. Aloitimme matkamme suuntaamalla alueen suurimman kukkulan juurta, Porhorjea. Emme pyöräilleet kohti turistikasta laskettelukeskusta, vaan suuntasimme sivummalle pyöräillen pikkumaalaiskylien halki. Näimme kuinka kylänväki oli touhuamassa aamuaskareitaan ja hoitivat talvenyli levänneitä kasvimaitaan.

Ei pyöräilty kauaakaan kun saavutimme jo kukkulan juuren. Pysähdyimme juomaan lehtimetsässä puronvarrella paikassa, josta pitkä ylämäkemme alkaisi, vaihdoimme myös säähän sopivampaa vaatetusta. Sitten alkoi raskas ja pitkä ylämäki. Pyöräilimme, pyöräilimme ja pyöräilimme, ja silti emme olleet lähelläkään huippua. Kun käännyimme katsomaan alaspäin, näimme Mariborin kaupungin kaukana alhaalla taloryöppäänä. Oli jo kulunut ainakin tunti kun aloimme kuulla ampuma-ase ääniä. Aluksi se kuulosti kaukaiselta halonhakkuulta tai talotyömaa läheiseltä ääneltä, sillä aamulla näimme myös muutaman talotyömaan, jossa työskenneltiin kattojen parissa. Kun pääsimme lähemmäs huippua totesimme äänten olevan peräisin ampumisesta. Jernej kertoi, että metsässä oli metsästysseuran ampuma-alue ja mökkejä, ja ainoat autot, jotka meidät ohittivat olivat itse asiassa metsästäjiä. Pääsimme lopulta paikkaan johon kaikki metsästäjät olivat kerääntyneet. Kävimme kurkkaamassa pienen hiekkatienpätkän loppuosuutta, joka johti niitylle ja sen reunamalla olevaan tähystystorniin. Siitä eteenpäin näimme monia metsästykseen liittyviä rakennelmia, oli tähystystorneja sekä kauriille tarkoitettuja ruokailupaikkoja. Ne aluksi vähän ihmetyttivät; miksi ruokkia kauriita metsessä ja sitten ampua aterian päätteeksi. Nimittäin aina tälläisten viljaruokintapaikkojen vieressä oli myös tähystystorni. Aika epäreilua. Kolmen tunnin ylämäki pyöräilyn päätteeksi päädyimme lopulta viimein huipulle. Juurin kun olimme saavuttaneet paikan, josta alkaisi alamäki, alkoi sataa rakeita. Paikalla oli myös juuri tälläinen metsästysyhdistelmä; ruokinta paikka ja ampumatorni (anteeksi väärät sanavalintani). Koitimme päästä sateensuojaan tähystystorniin, mutta se oli lukittu. Söimme sitten eväitämme torniin vievillä rappusilla. Tämä torni oli rakennettu erikoisesti. Yleensä nimittäin rappuset ovat mökin sivulla, niin kuin ovikin, mutta tähän tähystysmökkiin mentiin sisään lattiasta, joten myös rappuset olivat sateensuojassa lattian alla. Raekuuro ei kestänyt kauaakaan, joten pääsimme jatkamaan matkaamme. Tosin nyt hiekkatie oli kurainen ja ei kestänyt kauaakaan että pyörämme ja vaatteemme olivat aivan kurassa siitä roiskemäärästä mikä takarenkaista lensi. Alamäkimatkallamme näimme monta kaunista paikkaa. Tietynlaiset metsäosuudet lämmittivät mieltä, tai metsissä olevat aukot, joista näki alas muille kukkuloille ja niiden lomassa oleviin pikkukyliin. Mutta kaikkein mieleisin maisema löytyi aina kurvista. Monessa kohtaa tien alitti pieni puro, joka oli muokannut oman pienen kivikkoisen tien itselleen. Nämä metsäpurot ovat jotenkin mystisiä, sammalisia, ja valo pääsi puiden lomasta niihin todella kauniisti tuoden näiden purojen parhaat puolet esiin. Kun pääsimme vihdoin ihmistenilmoille, aloimme häpeämään ironisesti housujen takaosaan kertynyttä kuraa. Päätimme mennä pesemään pyörämme kurasta autonpesupaikkaan. Olimme viime kerralle pesseet pyörämme itsepalvelu kylmäasemalla, mutta nyt suuntasimme huoltoasemalle. Koitimme löytää autopesun hintaluokasta meidän tarpeisiin olevaa hinnoittelua, mutta missään ei oikein mainittu mitä polkupyörän pesu maksaisi. Jernej kävi kysymässä josko voisimme pestä pyörämme autopesun painepesurilla, ja myyjä oli sen verran mukava, että sanoi, että voidaan pestä pyörämme ihan ilmaisiksi pesurilla. Niimpä polkaisimme putipuhtailla pyörillä kotia kohti kuraisine housuinemme.
Kokonaisuudessaan pyörälenkkimme oli 37 km, joista kolme tuntia oli ylämäkeä ja reilu tunti alamäkeä.

Iški vintgar - Lähiretkeilystä jokiseikkailuksi

Eräänä kauniina pääsiäislauantaina päätimme lähteä Jernejn ja koirien kanssa mukavalle iltapäiväkävelylle lounaan jälkeen. Suuntasimme Krimin kukkulan toiselle puolelle Iškan kylän halki virtaavan saman nimisen joen varrelle. Olimme käyneet muutaman kerran jo aiemminkin täällä, koirien tai pyörien kanssa, mutta emme olleet koskaan päätyneet niin pitkälle retkelle kuin tänään.

Paikka on tunnettu kesäisin jokivarrella pikniköivistä kaupunkilaisista, ketkä saattavat pulahtaa raikkaan kirkkaaseen jokiveteen iltapäivän helteessä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä se aika vuodesta, vaan vesi oli vielä hyytävän kylmää ja paikalla oli vain muutama pariskunta romanttisella iltapäiväkävelyllä, sekä lapsiperhe tutustumassa luontoon ja hyppimässä vesilätäköissä.

Suurin osa retkeilijöistä päättää retkensä aina samaan paikkaan, hiekkaiseen jokirantaan, jossa joki on hiukan syvempää kuin muualla, jotta iltapäivä pulahtaminen onnistuu tarvittaessa. Joki virtaa useimmissa kohdista vauhdikkaasti, mutta tässä kohtaa joen vauhti ei tempaise mukaansa uidessa niin etteikö sitä voisi lihasvoimin hillitä. Koirathan olivat uimisesta innoissaan jo heti samalla sekunnilla kun hyppäsivät autosta ulos, heidän turkkinsa näyttää olevan veden pitävää sorttia. Tai siis se alempi kerros turkista, joka on harmaata nukkamaista höttöistä karvaa, joka ei pääse kastumaan uimisen yhteydessä, pitää koirat lämpiminä näinä hyisinä uimakeleinäkin.

Pysähdyimme nyt tässä hiekkasärkällä ja koirat pulahtivat jokeen jo useamman kerran. Hanibal on innokas hyppääjä, ja hän uskaltaa hypätä täältä meidän lähijoen laituristakin kauas. Hän aina hyppää veteen hyppytyylillä, vaikkei olisikaan mitään mistä hypätä. Eli hän siis loikkaa jokeen kuin antilooppi. Kun Hanibal oli saanut terpeekseen joko uinnista tai kylmästä vedestä hän päättikin uida vastarannalle, eikä meidän puoleiselle pikkukivirannalle. Ongelmana oli, että vastapuolella ei ollut vastaavanlaista rantaa, vaan iso kiviseinämä. Hanibal kuitenkin löysi tiensä pienen pienelle kielekkeelle seinämässä ja koitti tasapainotella siellä hetken häntä alhaalla kunnes kutsuimme hänet takaisin meidän puolelle rantaa.

Jatkoimme matkaamme eteenpäin, tai siis ylämäkeen. Tähän asti maasto on helppokulkuista polulla tallustelua. Alkumatkasta voi nähdä idyllisiä mummonmökkejä piknikkäyttöön, tai osa niistä on varmaan yksityisiäkin. Mutta iso polku ja muut merkit sivilisaatiosta loppuikin kutakuinkin tuohon rantatöykälle. Pieni jalkapolku tosin vei eteenpäin korkeintaan puolikilometriä, ennen kuin sekin hävisi käyttämättömänä aluskasvillisuuteen. Emme kävelleet vähään aikaan joenrannassa, sillä tämä pikkupolku sijaitsi hieman ylempänä joesta. Näimme ties mitä ihania luonnonmuodostelmia, joista tuli heti retkeily fiilis ja extreme luontoseikkailut mieleen. Oli kallionseinämä katosta, jonka alla voisi nukkua sateisenakin yönä, oli yhteen kasvaneita puita, joiden yhtymäkohtaan olisi mukava rakentaa puumaja, oli joenpäälle ilmaan kaatuneita sammaleisia tukkia, joiden päällä olisi kiva tasapainoilla. Istuskelin sitten hiljaa tuollaisessa sammaleisessa puuyhdyskunnassa sekä tasapainoilin joenrantaa lähenevää tukkea pitkin Jernejn auttavan käden voimin.

Alueella liikkuu silloin tällöin karhuja. Mielikuvituksemme sai jälleen lisäpotkua kun näimme peuran karvatupsuja ympäriinsä niin maassa kuin puun oksillakin. Mysteeriksi jäi, miten peuran karvat päätyivät puuhun, ja että mitä peuralle oli käynyt, missään ei näkynyt verta eikä luurankoja. Outoa. Löysimme myös joenvarrelta ruostuneen vanhanajan avaimen, pullonnokan, jonka läpi kasvoi juurakko sekä koon 35 vaaleanpunaisen läpsykkään.
Tästä piakkoin pääsimmekin sitten seikkailullemme. Seikkailumieli oli jo nyt rakennettu valmiiksi mielikuvituksen ja pienten omakokemusten voimin. Toisaalta mehän olimme vain mukavalla lauantaikävelyllä, emmekä olleet suunnitelleet päätyvämme seikkailuun, molemmat vain halusimme jatkaa joenvartta aina vain yhä edemmäs ja edemmäs. Maasto vaihtui haastavammaksi; kävelimme milloin jyrkästi vinossa olevaa rinnettä pitkin, josta ei meinannut löytää tukevaa jalansijaa, milloin pompimme pikkukiviä pitkin puron ylitse saareen. Yhdessä vaiheessa päädyimme pattitilanteeseen, joko jatkaisimme matkaa joenvartta vaiko ylempänä metsässä. Jokivarsi tässä kohtaa tarkoitti sitä, ettei joenvieressä kulkenut mitään mukavaa rantahiekkaa, vaan kallioseinämä, jota pitkin pitäisi kiivetä miinuskulmassa joitakin metrejä ja yläreitti metsään puolestaan edellytti kiipeämistä mutaisesta ja epävakaasta maanvyörymäkohdasta. Näitä kohtia oli useampiakin. Välillä minä menin yksin koirien kanssa alareittiä kiipeillen kallionseinämää pitkin ja myöhemmin menin Jernejn perässä tälläistä mutavyörykohtaa ylös. Tosin minä siis olin se joka kiipesi maanvyörymäkohdasta ylös, Jernej huomasi mennä hieman sivummasta. Niinpä kuinka arvata saattaa askeleeni eivät olleet tukevat, ja jalat lipesivät liukkaasta mudasta kokoajan. Sain välillä tukea mudasta esiin pilkahtavista voimakkaista juurista, mutta loppujen lopuksi Jernej tuli pelastamaan minut pinteestä. Hän otti koirien hihnan; paksun, lyhyen ja voimakasta vetoa kestävän, ja heitti toisen pään minulle. Tartuin toisella kädellä hihnaan, ja toisella pidin juurakosta kiinni, sitten laskettiin kolmeen ja hän veti samalla kun minä ponnistin.

Oli myös kohtia, joissa meidän piti varmistaa koirien turvallisuus. Sellaisia, joissa käveltiin jyrkästi alaspäin vievää rinnettä sivusuunnassa, kuten suurimman osan matkaa, mutta niin, että meidän piti ylittää maanvyöryn aiheuttamia aukkoja, joka tarkoitti siis sitä, että edessämme oli jo muutenkin epävakaa kävelyalusta plus aukkoja vinossa rinteessä. Niimpä laskimme koirat yksitellen hihnassa tälläisten kohtien yli, jotteivat he putoisivat alas mutavyörykohdasta ja päätyisi jokeen maamassan mukana.

Päädyimme taas pattitilanteeseen kun saavutimme kapean mutta erittäin korkean vesiputouksen. Jernej tiesi entuudestaan, että toisella puolella jokea menisi merkitty polku, ja että juurikin tämän vesiputouksen yhtymäkohdassa löytäisimme helpoiten tuon polun toisella puolella jokea. Olimme jo jonkun aikaa katselleet kunnioittavasti toisella puolella jyrkästi kohoavia kalliorinteitä, kanjoneita suorastaan. Se ei ollut yhtenäistä kallionseinämää, vaan kuin linnake, jossa joka toinen torni olisi hävitetty. Eli siis jylhien kallioseinämien huiput olivat kuin torneja, joiden lippupaikalla oli näin luonnossa jalopuita kasvamassa.

Nyt meidän piti päästä alas joenvierustaan ja mennä yli. Helpommin sanottu kuin tehty. Jouduimme jo rinteen alastulossa turvautumaan puihin ja juuriin, jottemme molskahtaisi jokeen kuperkeikka-alastulossa. Sitten päätimme tehdä jotain, joka oli meille tuttua jo parin vuoden takaa yhteisiltä jokiseikkailuiltamme niin Ikariasta kuin viime syksyn Ruotsin Abiskon kansallispuistosta, eli ylittäisimme kylmän ja nopeasti virtaavan metsäjoen kaikkine varusteinemme, paitsi housut ja kengät reppuun köytettyinä. Pakkasin kamerani ja kelloni mahdollisimman keskelle reppua kaikki repussa olevat vaatteet niitä ympäröiden sillä aikaa kun Jernej kävi hakemasta rinteestä meille turvakeppiä.
Sovimme, että minä menen ensin. Kastoin paljaat varpaani hyiseen veteen, joka ei siis ollut itselleni ongelma, vaan ongelma oli se, että kun astui liukkaalta kiveltä jokeen, niin virtaus meinasi viedä jalat alta. Voimakasta virtausta vastaan ei voinut niin vain taistella puoliksi vedessä puoliksi sen päällä, pitäisi olla jompikumpi kokonaan, jotta tasapaino edes pysyisi.Eli uiden tai vaikka kanootilla pinnalla pysyen. Mutta kumpikaan näistä ei nyt ollut mahdollisuus, vaan piti tasapainoilla voimakkaassa virtauksessa yläreisiin asti ylettyvässä vedessä. No, sitten Jernej tuli jokeen, hän otti kepin kädestäni ja näytti kuinka se pitää asettaa pohjaan niin, että tasapaino vielä pysyy, vaikka virtaus olisi mikä. Niimpä hän käveli seuraavalle kivelle ja huusi Hanbalin kaverikseen. Hanibal hyppäsi yhdellä loikalla rannalta liukkaalle kivelle, uskomaton suoritus! Dina taisi uida tyynen rauhallisesti saman tien joen puolelta puolelle. Jernejn piti hätistää Hanibal pois kiveltä, että minä mahdun astumaan vuorostani kivelle. Etenimme niin, että Jernejn meni metrin edeltä, piti kepin pohjassa niin, että minä sain pitää kiinni samasta kepistä, kunnes päästiin taas seuraavalle levähdyskivelle. Niinpä olimme vähän ajan päästä kaikki neljä kuivin vaattein toisella puolella jokea. Istahdimme rantakiville kuivaamaan jalkojamme ja pukemaan yllemme. Kello oli vähän yli neljä.

Nyt olimme turvallisemmalla puolella jokea ja rauhallinen lauantaikävelymme sai alkaa. Tosin meidän piti ensin päästä joenpohjalta ylös sinne missä ne kanjonin huiputkin olivat. Nyt meidän piti kävellä pystysuoraan jyrkkää ja epävakaata ylämäkeä ylös. Huomasin, että maa on paljon vakaampi mitä nopeammin menen ylös, ja mitä hitaammin ja varovaisemmin koitti mennä, sitä epävakaammalta maa tuntui. Niinpä päädyin puoli juoksemaan rinnettä ylös. Ylhäällä Jernej osoitti minulle mystisen näköisen paikan suuntaan toisella puolella ylänköä. Näin, että kaukana alhaalla virtasi joki ja sinne pääsyyn vei taas yksi jyrkkärinteinen mäki. Se onkin sitten jonkun toisen kerran seikkailu. Nyt meidän piti jo suunnata kotiin sillä nälkä alkoi kurnia vatsan pohjalla eikä päivänvaloakaan ollut enää niin montaa tuntia jäljellä. Ihailimme kuitenkin tuota mystistä paikkaa kauempaa ja sinne vievää sammaleista puustoa.
Olimme vihdoin päässeet helpolle ja mukavalle polulle, jota pitkin ei kestänyt kauaakaan takaisin tutummille kulmille. Valitettavasti minulla ei ole esittää valokuvia kaikista tilanteista ja tapahtumapaikoista, joita tällä retkellä kohtasimme, mutta toivottavasti mielikuvituksenne on tarpeeksi luova, jotta voitte kuvitella meidät tälle jokiseikkailulle. Tässä kuitenkin muutama otos matkan varrelta turvallisemmalta puolen jokea.



Ainiin, ja paikalla kasvaa tunnetusti villivalkosipulia. Se ei näytä ollenkaan valkosipulilta, vaan esimerkiksi kielon lehdiltä. Näiden kasvupaikan voi tunnistaa jo vähän matkan päästä hajuaistilla, sillä paikka tuoksuu jo kauas ruokaisalta, tarkemmin siis valkosipulilta. Vaarana on kuitenkin se, että on olemassa muutama samantyylinen kasvi, joiden jotkin osat ovat myrkyllisiä. Ne, ketkä tietävät, miltä villivalkosipuli näyttää voivat onnellisesti poimia tätä ruokakasvia luonnosta, mutta jos ei ole tarkemmin asiaan perehtynyt niin voi käydä köpelösti. Yksi näistä samantyylisen näköisistä kasveista on juuri kielo. Toiset ovat vähän kauempaa haettu, mutta esimerkiksi syysmyrkkylilja voi ennen kukkaan puhkeamistaan näyttää hyvinkin samalta kuin villivalkosipuli (Karhunlaukka, Allium ursinum). Villivalkosipulia voi käyttää mausteena, salaattina, leivänpäällisenä tai siitä voi tehdä vaikka pestoa.

Run from the rain

Nyt kun on virallisesti kevät ollut jo jonkun aikaa, niin olemme taas alkaneet ulkoilemaan muissa kuin laskettelun ja kelkkailunkin merkeissä. Niinpä tässä kuvaus yhdestä keväisestä päivästä, jolloin kävimme heittelemässä frisbiitä Dinan kanssa yhdellä pellonreunalla Ljubjanan laitamilla.
Ajoimme kohti Krimin kukkulaa ja pyshdyimme pieneelle peltotielle, josta oli hyvät ja näkymät niin Krimin suuntaan kuin sen lähikukkuloihinkin, ja tietenkin pohjoiseen katsessamme näimme kaukaiset vuoret. Jätimme auton pellonreunaan ja lähdimme kohti vihertävää avaraa maalaismaisemaa. Ei tarvinut olla edes takkeja päällä ja aurinkolasit olivat suotavat siinä valon kyllyydessä. Toisaalta ilmassa oli raskaan kostean ukkosen tunnetta, mutta silti puolet taivaasta oli sininen ja siellä täällä oli nättejä cumuluspilvejä, kun taas edempänä puolet taivaasta peitti harmaat sadepilvet,joista näki kuinka kustakin pilvestä vuoronperään roikkui sadeparvi kaukaisiin peltoihin.
Ihmettelin peltotien toisella puolella olevaa ojaa. Siinä oli aikoinaan virrannut joki, joka oli nyttemmin siirtynyt melkien puoli kilometriä vasemmalle. Nyt jäljellä oli vain kosteikko. Tämä kosteikko oli lähiaikoina poltettu, vai sittenkin kulotettu, ja jäljellä oli vain mättäitä ruohotupsuineen. Tarkempi tarkastelu vielä osoitti kuinka kostean pohjamättään päältä löytyi myös lehmänkallo, sekä lukuisia puolipoltettuja lastenvaatteita.
Jatkoimme matkaamme eteenpäin ja huomasimme kuinka maastoautollinen naisia astui ulos autosta ja suuntasi pellolle muovikasseineen. Kauempaa näytti kuin he olisivat tekemässä jonkin näköistä biologista tutkimusta, mutta lähempänä näimme, kuinka he keräsivätkin voikukkia salaatiksi.

Pian olimme kävelleet jo suoraa peltotietä niin kauas, että saavutimme Ljubjanaan suuntaavat raiteet. Menimme pienen rautatietunnelin alitse ja ihmettelin kuinka tunnelin sivustoille oli rakennettu vallit. Oli ensin se normaali tie, jossa me kävelimme, ja sitten tunnelin oikeassa reunassa ensin syvempi valli, jonka jälkeen oli vielä koroke. Jernej selitti, että tulva aikaan, tai aikoinaan kun joki vielä virtasi siitä kohtaa, niin tämä rautatietunneli oli veden vallassa, jolloin ali pääsi vain kävelemällä tuota koroketta pitkin.
Pian tunnelin jälkeen alkoi sataa. Sadepisarat olivat kevyitä ja lämpimiä. Päällemme oli ajelehtinut pienen pieni sadepilvi, joka näytti matkaavan samaa tahtia mitä mekin. Nimittäin kun aloimme kävelemään takaisin päin, pilvi vain seurasi meitä. Ehdotin Jernejlle että joko odotetaan muutama minuutti, tai sitten hölkätään nopeammin kuin pilvi meitä seurasi. Niinpä tihensimme askeltemme väliä ja saimme pilven pois kannoiltamme. Oli hauska idea mennä pilveä karkuun, vaikka todellisuudessa pilvi taisi kuitenkin kurvata loppujen lopuksi oikealle Ljubljanan kaupungin suuntaan.

Alppimaiden laskettelua

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa laskettelureissuistamme, mutta päätin koota nyt tänne tämän talven laskettelukertomuksia kun niitä on kerennyt kertyä jo mukavasti.

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan muistuttaa, että en siis osaa lasketella, mutta olen silti mennyt poikien mukaan mäkeen ja ollut siellä sitten häntäpäässä kiljumassa liian kovasta vauhdista ja liian jyrkistä mäistä.

Laitan tässä aluksi listan paikoista, joissa olemme käyneet laskettelemassa, joissakin olemme käyneet usempaankin kertaan, mutta mainitsen ne vain kerran.

Gerlitzen - Itävalta
Katchberg - Itävalta
Tarvisio - Monte Lussari - Italia
Kanin - Slovenia, maan pohjoisosassa, meidän vuoristoseikkailut kohdistuvat tänne alueelle usein.
Vogel - Slovenia
Stari Vrh - Slovenia, Ljubjanan lähin laskettelukeskus
Zelenica - Slovenia

Varauduin tämän talven laskettelukauteen jo hyvissä ajoin ostamalla itselleni omat laskettelumonot lasketteluvälineiden suurkirpputorilta. Tapahtuma oli hyvin organisoitu viikonloppu tapahtuman Ljubljanassa, johon kaikki vanhat lasketteluvälineensä sai viedä myytäväksi niin, että koko toimintaa pyöritti organisoitu ryhmittymä. Niimpä hallissa oli erikseen isot tilat monoille, suksille, kypärille jne. Sain omani hyvään hintaan, ja ensi vuonna mennään katsastamaan minulle oikeankokoisia suksia, jolla olisi helpompi oppia laskettelemaan. Nyt olen laskenut Jernejn äidin vanhoilla violeteilla suksilla. Ostin myös itselleni ihka uuden kypärän, sillä tähän asti lainaamani kypärät ovat olleet liian isoja.

Kuva Jernej Burkeljca
Aloitimme tämän talven laskettelut Zelenicasta, jossa olimme jo edellisenä talvenakin käyneet. Viime kerralla paikalla oli auki vain yksi rinne, mutta nyt suuntasimme paljon paljon korkeammalle laskettelualueen monipuolisempaan paikkaan. Ja niinkuin arvata saattaa tietenkin näin heti aluksi täytyi käydä kömmähdysten kasauma. Menimme ties kuinka monella hissillä ylös, ja aina vain ylemmäs seuraavalla ja sitä seuraavalla hissillä. Suurin osa oli yksipaikkaisia tuolihissejä. Mutta viimeinen, joka vei kaikista huipuimmalle, oli nappihissi. Tämä hissi vei meidät ylös laskettelukeskuksen korkeimpaan hissillä saavutettavaan paikkaan. Rinne oli jyrkkä. Jernej matkusti minun edelläni, ja koitin pysytellä hänen suksienjälkiensä perässä, sillä paikalla ei ollut ollut montakaan laskettelijaa meitä ennen. Paikka oli aivan kuollut ja hiljainen, ja aivan jäässä. Kaikki puut olivat täynnä jääpuikkoja tuulen osoittamaan suuntaan ja kuusten neulaset olivat kaikki huurussa.

Saavuimme pitkän nappihissimatkan päätteeksi rinteen jyrkimpään kohtaan. Katsoin kauhulla, kuinka paikassa jossa hissistä jäätiin pois, Jernej humpsahti näkymättömiin kuoppaan, joka oli hissipaikan lopussa. Pelotti, että nyt kun minäkin päästän irti tästä hissistä niin humpsahdan tuonne kuoppaan enkä pääse ylös. Mutta sitten Jernej tulikin näkyviin. Nyt oli minun vuoroni päästää hissistä irti, mutta panikoin ja päästin vähän liian aikaisin hissistä irti, sillä en tosiaan halunnut pudota siihen syvään kuoppaan johon hissimatka näytti loppuvan. Niinpä putosinkin siihen siihen jyrkkään rinteeseen, jota olimme tulleet ylös hissillä. Kiepsahdin nurinkurin ja laskin mäkeä takaperin ja lopputuloksena sukset olivat ristissä ja minä makasin syvässä lumihangessa juuri ja juuri paikoillani. Olin saanut pysäytettyä itseni siinä jyrkässä rinteessä ja kun koitin liikkua aloin taas valumaan alaspäin. No Jernej tuli sitten auttamaan minua, otti suksensa pois jaloistaan ja tuli vetämään minut ylös jyrkkärinteisestä hangesta. Koitin selitellä teoriaani, etten halunnut pudota siihen syvään kuoppaan , jonka olin nähnyt edessäni, ja siksi päästin irti liian aikaisin, jotta voisin jäädä pois kummunlaella enkä kuopanpohjalla. Nolotti nähdä, ettei siellä kummun takana ollut mitään syvää rotkoa, mutta perus fysiikalla voidaan sanoa, että kun itse tulin jyrkkää rinnettä ylös, niin se näytti siltä, että kummun takana oli syvän syvä äkkipudotus. Tämän lisäksi vielä paikanpäälle oli tullut pelastusmies lumiskootterilla. Hän pysähtyi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja ajoi sitten pois kun olimme päässeet pois lumihangesta.

Itse laskettelukaan ei sujunut aluksi melkein millään. Oli kovin sumuista ja rinne oli jyrkkää. En nähnyt minne olin laskemassa ja kuinka jyrkkää mäkeä olin menossa sillä kaikki oli valkoista, ei nähnyt montaakaan metriä eteenpäin. Myöhemmin näimme kuinka laskettelukeskuksessa oli menossa lumivyörypelastuspartion harjoitukset. Heillä oli pitkät tikut mukanaan, ja muistaakseni muutama koirakin ja myöhemmin näimme kuinka he harjoittelivat loukkaantuneen kuljettamista paareilla niin, että kaksi laskettelijaa kuljettaa välissään (edessä ja takana) kelkkamaista paaria, jossa "uhri" makasi.

Kuva Jernej Burkeljca
Sittemmin muutama laskettelureissu meni mukavammin ja opettelin laskettelun perusteita, käännöksiä ja sen semmoisia. Minulle on aina ongelmana jos paikan päällä on liikaa ihmisä, sillä silloin en voi keskittyä omaan laskemiseen kun kyttään ettei takaa tule kukaan kuka laskisi päälleni. Myöskin lumen laadulla on paljon asian kanssa tekemistä. Jos laskimme iltapäivällä rinteet olivat jo ihan kumpuraisia kun lumi oli kasaantunut sen mukaan miten laskettelijat olivat tehneet käännöksiä. Ja toisaalta oli alueita jotka olivat todella liukkaita, suorastaan jäätä, johon suksen reunan jarruttelut eivät tepsineet.

Kun vihdoin sain tuntumaa laskettelusta ja uskalsin mennä nopeammin sain myös hullunkurista kritiikkiä. Olin nyt opetellut tekniikkaa, jossa lasketaan varpasillaan, silloin todennäköisemmin nojataan eteenpäin niinkuin olisi tarkoitus, toisin kuin mitä yleensä tein, eli nojasin taaksepäin, sillä mielestäni menin liian lujaa, ja taaksepäin nojaaminen vaikutti keinolta, jolla hillitä sitä vauhtia. Myöskin Jernejn äiti oli opettanut kuinka kallistaa peppua kurveissa. Ja tämä sitten osuikin kritiikin kohteeksi. Nyt kun siis viimein uskalsin mennä lujempaa ja tein kurvit nätisti, suksipari yhdessä eikä kurkiasennossa, niin minulle kerrottiin että käännyn kurveissa vain takapuoleni painovoiman ansiosta. Eli tarkoituksena ei ole kallistaa peppua, vaan koukistaa polvia.

Kun olimme laskettelemassa Vogelissa, joka on todella monipuolinen ja suhteellisen suuri laskettelukeskus, minulle siellä oli kuitenkin vain kaksi rinnettä. Syynä tähän olivat ankkurihissit. En siis millään uskalla mennä niihin, sillä muistan huonoja kokemuksia kymmenenvuoden takaa kuinka hankalaa se hissistä poistuminen on. Niinpä kerta kakki muut paitsi kaksi rinnettä operoivat ankkurihisseillä minulle jäi vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Harmillista oli, että tämä toinen oli todella helppo ja tylsä jopa minulle, ja tämä toinen jonka vahingossa löysin oli erittäin jyrkkä ja vaativa ja kapea ja monia kilometrejä pitkä. Tämän sain kokea kantapään kautta. Lähdin siis itsekseni laskemaan tätä mäkeä aivan huipulta asti ja minulta kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia alastulossa. Aluksi tietenkin minulla oli ongelmia laskettelutuntuman saannin kanssa, joka yleensä kestää puolituntia ennen kuin saan tarpeeksi tuntumaa tekniikkaan ja uskallan mennä kävelyvauhtia kovempaa. Pysähdyin myös monta kertaa valokuvaamaan, sillä rinteiden vastapuolella oli Triglav, Slovenian korkein vuori.

Kun puolituntia oli kulunut päädyin tienhaaraan, jossa vasen puoli vei hiihtohisseille, ja oikea jatkoi alas. Kaikki muut kurvasivat vasemmalle, joten päättelin, että minäkin menen. Mutta kun huomasin, että hissi vie ylös, tai ylipäätänsä että siellä oli hissi, jota ei tienhaarasta nähnyt päätin kavuta takaisin tienhaaraan ylämäkeä ja ottaa sen oikeanpuoleisen reitin. Näin vilaukselta kyltin jossa luki, että tämä reitti on monen monta kilometriä pitkä. En enää muista montako, kun siitä on jo aikaa, mutta se taisi olla jotain viiden ja kahdeksan kilometrin välistä. Maisema avautui ensimmäisen kurvin jälkeen. Olin yksin metsässä jyrkkine rinteineni, jotka olivat melkein liian kapoisia minun laskettelutyylilleni. Monesti rinteet olivat myös jäisiä. Menin sitten pikkuhiljaa omalla tahdillani alaspäin ja silloin tällöin takaani tuli harvoin joku pienryhmä muita laskijoita jotka ohittivat minut. Matkan varrellani näin nuorta koivikkoa, kuusikkoa, kalliorinteitä ja sen semmoisia. Kun vihdoin aloin näkemään ensimmäisiä viitteitä laskettelukeskuksesta, olinkin jo alhaalla. Koko matka oli siis yksin laskettelua jyrkkä kurvi toisensa perään sellaista metsätietä ilman minkään näköistä viitettä kuinka kaukana olin päämäärästäni. Niinpä puolentoista tunnin laskun jälkeen olin saavuttanut pohjan, ja sitä myös tarkoitin. Olin laskettelukeskuksen vuoren rinteen alla, vaikka itse laskettelukeskus sijaitsi puolestavälistä vuorta aina huipulle asti. Niinpä otin sukset pois jalastani ja tallustelin paikkaan, josta ostimme hiihtopassit ja menin monikymmenpaikkaisella gondolihissillä takaisin ylös laskettelukeskukseen. Minulla oli hyvä tuuri, sillä gondoli operoi vain puolentoista tunnin välein ja olin saapunut sinne juuri ennekuin oli aika lastata väki hissin sisään.
Niinpä siinä ajassa kun olin taas päässyt ylös laskettelukeskukseen olin jo käyttänyt puolet siitä ajasta joka meillä oli käytettävänämme sinä päivänä. Kun oli aika mennä takaisin autolle, laskimme Jernejn kanssa yhdessä tuon metsäpolun ja meillä meni vain 20 minuuttia.

Kun olimme puolestaan viikonloppulaskettelureissulla Slovenian vuoristoseudulla Kaninin vuoristossa ja Italiassa päätimme myös tehdä extra retken vuoristoon kahden kesken. Kun olimme saaneet tarpeeksemme laskettelusta Italian Monte Lussarin laskettelukeskuksessa päätimme lähteä suksinemme kohti Mangartin pohjoispuolta Italiaan. Jätimme auton parkkipaikalle jossa oli monta italiaan rekisteröityä autoa ja pakkasimme Jernejn sukset reppuun. Itse puin lumisuojat nilkkoihin, ettei lunta pääse kenkiin ja housunlahkeita sisään. Kaikki muut ihmiset paikanpäällä, eli italialaiset, olivat varustautuneet lumikengin, mikä ei näyttänyt meidän mielestämme tarpeelliselta. Tosin vähän myöhemmin niistä olisi ollut paljonkin apua meille.
Kuva Jernej Burkeljca
Nämä italialaiset kävelivät aurattua pikkutietä pitkin vuoristoa ylemmäs, me puolestaan otettiin "oikopulku" kapeasti tampatulta reitiltä lumihangen keskeltä. Kukaan ei seurannut meitä. Polkumme kierteli ja kaarteli metsänreunaa ja päädyimme pian aukealle alueelle. Ajateltiin, että tästä täytyy saada kuva sillä Mangartin pohjoispuoli oli juuri avautunut eteemme. Niimpä Jernej peruutti lumihankeen, jotta minä mahduin kuvaruutuun, ja hups kuinka kävikään hän upposi vyötäröä myöten äkkisyvään lumihankeen. Minulla oli naurussa pidättelemistä ja kesti aikansa ennekuin pääsin hankeen häntä auttamaan. Vedin hänet pakkautuneesta lumihangesta sauvan avulla ylös. Tässä vaiheessa tajusimme kuinka hyödyllistä lumikengät olisivat, jottei hanki pettäisi alla. Lumihanki oli hämäävää, sillä näytti, että polun vieressä on korkeintaan kymmenen senttiä lunta, mutta kun astui polulta pois niin toisiaan lumi petti ja putousta oli vyötärölle asti. Tämä tampattu polku oli kuin hankikantonen, eli polku ei ollut maata vasten, vaan polun alla oli melkein metri lunta. Onneksi pieni tampattu polku oli tarpeeksi kestävä suurimmalta osalta matkaa, ainakin paikoittain. Joskus upposimme siinäkin siis itse polulla, ilman polulta poikkeamista, polvia myöten yhtäkkisesti. Vihdoin muutaman metsäosuuden jälkeen ja päädyimme takaisin tielle, jossa italialaisetkin kävelivät.
Ylämäki alkoi olla raskasta ja päivä alkoi muuttua pikkuhiljaa iltahämäräksi. Emme oikeen tienneet kuinka kauan ylös asti meidän kannattaisi kavuta ennenkuin oli tarkoitus kääntyä takaisin autolle. Niinpä kun aurinko alkoi laskea tarpeeksi matalalle ja kun olimme kiivenneet ylös jo toista tuntia päätimme kääntyä alas. Ja siitä alkoikin tämä ennenkokematon suksiseikkailu. Meillä oli nimittäin mukana vain yksi suksipari, ja tarkoituksena oli laskea me molemmat sillä yhdellä suksiparilla. Jernej laittoi sukset jalkaansa ja käski hypätä kyytiin. Niinpä astuin suksien päälle hänen taakseen ja tarrasin lujasti vyötäröstä kiinni. Ja sitten lähdimme laskien alas!

Matkamme oli kurvikas, ja oikaisimme aina kurvissa hieman penkan puolelta, jotta vauhti vähän hidastuisi. Vauhti siis ei ollut mitenkään kova tai päätä huimaava, sellainen ettei minua kerennyt pelottamaan. Meillä meni hyvin yhdessä, suksiseikkailumme toimi vallan mainiosti, kunnes..vaihdoin jalkani asentoa muutaman sentin ja jalkani lipesivät pois suksien päältä. Tarrasin automaattisesti lujempaa Jernejstä kiinni ennenkuin tajusin jättää irti ja mätkähdin nenältäni maahan. ei sattunut, niinpä jatkoimme samaan tyyliin matkaamme alas. Päätimme yhdessä kurvissa ottaa muistoksi kuvan ajastustoiminnolla, jota olisi myöhempinä vuosina kiva katsella jälkikäteen.
Edessämme käveli joukko italialaisia alamäkeen, joita meidän täytyi varoitella takaatulemisestamme vislaten ja huutaen. He kerkesivät hyvissä ajoin hypätä tiensivuun ja nauroivat meidän suksiseikkailullemme iloisesti. Juuri vähän ennen matkan loppua jalkani taas lipesivät paikaltaan ja mätkähdin uudelleen mahaltani maahan. Tällä kertaa en onneksi koittanut jäädä Jernejn takin helmaan roikkumaan, vaan päästin irti samalla sekunnilla. Lasku oli pehmeä. Sillä aikaa kun Jernej putsasi suksiaan ja vaihtoi vaatteitaan minä menin tutustumaan parkkipaikan vieressä olevaan järveen. Italian puolella kun on heti useampikin järvi tosin kuin Sloveniassa. Matka järvelle oli raskas, sillä lumihanki oli niin korkea. Joku oli tehnyt ison lumiukon järvenrantaan.
En nyt muista muuta mainittavan arvoista kertomista, mutta tässä joitakin kuvia niistä paikoista joissa meillä oli kamera mukana, ja joissa patterit kestivät kylmyyttä, eivätkä jäätyneet tuulenvoimakkuudesta ja pakkasesta.

Kanin - Slovenia

Kanin - Slovenia

Gerlitzen - Itävalta

Gerlitzen - Itävalta

Katchberg - Itävalta

Stari Vrh - Slovenia. Kuva Jernej Burkeljca

Vogel - Slovenia

Tarvisio - Monte Lussari - Italia