Alppimaiden laskettelua

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa laskettelureissuistamme, mutta päätin koota nyt tänne tämän talven laskettelukertomuksia kun niitä on kerennyt kertyä jo mukavasti.

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan muistuttaa, että en siis osaa lasketella, mutta olen silti mennyt poikien mukaan mäkeen ja ollut siellä sitten häntäpäässä kiljumassa liian kovasta vauhdista ja liian jyrkistä mäistä.

Laitan tässä aluksi listan paikoista, joissa olemme käyneet laskettelemassa, joissakin olemme käyneet usempaankin kertaan, mutta mainitsen ne vain kerran.

Gerlitzen - Itävalta
Katchberg - Itävalta
Tarvisio - Monte Lussari - Italia
Kanin - Slovenia, maan pohjoisosassa, meidän vuoristoseikkailut kohdistuvat tänne alueelle usein.
Vogel - Slovenia
Stari Vrh - Slovenia, Ljubjanan lähin laskettelukeskus
Zelenica - Slovenia

Varauduin tämän talven laskettelukauteen jo hyvissä ajoin ostamalla itselleni omat laskettelumonot lasketteluvälineiden suurkirpputorilta. Tapahtuma oli hyvin organisoitu viikonloppu tapahtuman Ljubljanassa, johon kaikki vanhat lasketteluvälineensä sai viedä myytäväksi niin, että koko toimintaa pyöritti organisoitu ryhmittymä. Niimpä hallissa oli erikseen isot tilat monoille, suksille, kypärille jne. Sain omani hyvään hintaan, ja ensi vuonna mennään katsastamaan minulle oikeankokoisia suksia, jolla olisi helpompi oppia laskettelemaan. Nyt olen laskenut Jernejn äidin vanhoilla violeteilla suksilla. Ostin myös itselleni ihka uuden kypärän, sillä tähän asti lainaamani kypärät ovat olleet liian isoja.

Kuva Jernej Burkeljca
Aloitimme tämän talven laskettelut Zelenicasta, jossa olimme jo edellisenä talvenakin käyneet. Viime kerralla paikalla oli auki vain yksi rinne, mutta nyt suuntasimme paljon paljon korkeammalle laskettelualueen monipuolisempaan paikkaan. Ja niinkuin arvata saattaa tietenkin näin heti aluksi täytyi käydä kömmähdysten kasauma. Menimme ties kuinka monella hissillä ylös, ja aina vain ylemmäs seuraavalla ja sitä seuraavalla hissillä. Suurin osa oli yksipaikkaisia tuolihissejä. Mutta viimeinen, joka vei kaikista huipuimmalle, oli nappihissi. Tämä hissi vei meidät ylös laskettelukeskuksen korkeimpaan hissillä saavutettavaan paikkaan. Rinne oli jyrkkä. Jernej matkusti minun edelläni, ja koitin pysytellä hänen suksienjälkiensä perässä, sillä paikalla ei ollut ollut montakaan laskettelijaa meitä ennen. Paikka oli aivan kuollut ja hiljainen, ja aivan jäässä. Kaikki puut olivat täynnä jääpuikkoja tuulen osoittamaan suuntaan ja kuusten neulaset olivat kaikki huurussa.

Saavuimme pitkän nappihissimatkan päätteeksi rinteen jyrkimpään kohtaan. Katsoin kauhulla, kuinka paikassa jossa hissistä jäätiin pois, Jernej humpsahti näkymättömiin kuoppaan, joka oli hissipaikan lopussa. Pelotti, että nyt kun minäkin päästän irti tästä hissistä niin humpsahdan tuonne kuoppaan enkä pääse ylös. Mutta sitten Jernej tulikin näkyviin. Nyt oli minun vuoroni päästää hissistä irti, mutta panikoin ja päästin vähän liian aikaisin hissistä irti, sillä en tosiaan halunnut pudota siihen syvään kuoppaan johon hissimatka näytti loppuvan. Niinpä putosinkin siihen siihen jyrkkään rinteeseen, jota olimme tulleet ylös hissillä. Kiepsahdin nurinkurin ja laskin mäkeä takaperin ja lopputuloksena sukset olivat ristissä ja minä makasin syvässä lumihangessa juuri ja juuri paikoillani. Olin saanut pysäytettyä itseni siinä jyrkässä rinteessä ja kun koitin liikkua aloin taas valumaan alaspäin. No Jernej tuli sitten auttamaan minua, otti suksensa pois jaloistaan ja tuli vetämään minut ylös jyrkkärinteisestä hangesta. Koitin selitellä teoriaani, etten halunnut pudota siihen syvään kuoppaan , jonka olin nähnyt edessäni, ja siksi päästin irti liian aikaisin, jotta voisin jäädä pois kummunlaella enkä kuopanpohjalla. Nolotti nähdä, ettei siellä kummun takana ollut mitään syvää rotkoa, mutta perus fysiikalla voidaan sanoa, että kun itse tulin jyrkkää rinnettä ylös, niin se näytti siltä, että kummun takana oli syvän syvä äkkipudotus. Tämän lisäksi vielä paikanpäälle oli tullut pelastusmies lumiskootterilla. Hän pysähtyi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja ajoi sitten pois kun olimme päässeet pois lumihangesta.

Itse laskettelukaan ei sujunut aluksi melkein millään. Oli kovin sumuista ja rinne oli jyrkkää. En nähnyt minne olin laskemassa ja kuinka jyrkkää mäkeä olin menossa sillä kaikki oli valkoista, ei nähnyt montaakaan metriä eteenpäin. Myöhemmin näimme kuinka laskettelukeskuksessa oli menossa lumivyörypelastuspartion harjoitukset. Heillä oli pitkät tikut mukanaan, ja muistaakseni muutama koirakin ja myöhemmin näimme kuinka he harjoittelivat loukkaantuneen kuljettamista paareilla niin, että kaksi laskettelijaa kuljettaa välissään (edessä ja takana) kelkkamaista paaria, jossa "uhri" makasi.

Kuva Jernej Burkeljca
Sittemmin muutama laskettelureissu meni mukavammin ja opettelin laskettelun perusteita, käännöksiä ja sen semmoisia. Minulle on aina ongelmana jos paikan päällä on liikaa ihmisä, sillä silloin en voi keskittyä omaan laskemiseen kun kyttään ettei takaa tule kukaan kuka laskisi päälleni. Myöskin lumen laadulla on paljon asian kanssa tekemistä. Jos laskimme iltapäivällä rinteet olivat jo ihan kumpuraisia kun lumi oli kasaantunut sen mukaan miten laskettelijat olivat tehneet käännöksiä. Ja toisaalta oli alueita jotka olivat todella liukkaita, suorastaan jäätä, johon suksen reunan jarruttelut eivät tepsineet.

Kun vihdoin sain tuntumaa laskettelusta ja uskalsin mennä nopeammin sain myös hullunkurista kritiikkiä. Olin nyt opetellut tekniikkaa, jossa lasketaan varpasillaan, silloin todennäköisemmin nojataan eteenpäin niinkuin olisi tarkoitus, toisin kuin mitä yleensä tein, eli nojasin taaksepäin, sillä mielestäni menin liian lujaa, ja taaksepäin nojaaminen vaikutti keinolta, jolla hillitä sitä vauhtia. Myöskin Jernejn äiti oli opettanut kuinka kallistaa peppua kurveissa. Ja tämä sitten osuikin kritiikin kohteeksi. Nyt kun siis viimein uskalsin mennä lujempaa ja tein kurvit nätisti, suksipari yhdessä eikä kurkiasennossa, niin minulle kerrottiin että käännyn kurveissa vain takapuoleni painovoiman ansiosta. Eli tarkoituksena ei ole kallistaa peppua, vaan koukistaa polvia.

Kun olimme laskettelemassa Vogelissa, joka on todella monipuolinen ja suhteellisen suuri laskettelukeskus, minulle siellä oli kuitenkin vain kaksi rinnettä. Syynä tähän olivat ankkurihissit. En siis millään uskalla mennä niihin, sillä muistan huonoja kokemuksia kymmenenvuoden takaa kuinka hankalaa se hissistä poistuminen on. Niinpä kerta kakki muut paitsi kaksi rinnettä operoivat ankkurihisseillä minulle jäi vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Harmillista oli, että tämä toinen oli todella helppo ja tylsä jopa minulle, ja tämä toinen jonka vahingossa löysin oli erittäin jyrkkä ja vaativa ja kapea ja monia kilometrejä pitkä. Tämän sain kokea kantapään kautta. Lähdin siis itsekseni laskemaan tätä mäkeä aivan huipulta asti ja minulta kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia alastulossa. Aluksi tietenkin minulla oli ongelmia laskettelutuntuman saannin kanssa, joka yleensä kestää puolituntia ennen kuin saan tarpeeksi tuntumaa tekniikkaan ja uskallan mennä kävelyvauhtia kovempaa. Pysähdyin myös monta kertaa valokuvaamaan, sillä rinteiden vastapuolella oli Triglav, Slovenian korkein vuori.

Kun puolituntia oli kulunut päädyin tienhaaraan, jossa vasen puoli vei hiihtohisseille, ja oikea jatkoi alas. Kaikki muut kurvasivat vasemmalle, joten päättelin, että minäkin menen. Mutta kun huomasin, että hissi vie ylös, tai ylipäätänsä että siellä oli hissi, jota ei tienhaarasta nähnyt päätin kavuta takaisin tienhaaraan ylämäkeä ja ottaa sen oikeanpuoleisen reitin. Näin vilaukselta kyltin jossa luki, että tämä reitti on monen monta kilometriä pitkä. En enää muista montako, kun siitä on jo aikaa, mutta se taisi olla jotain viiden ja kahdeksan kilometrin välistä. Maisema avautui ensimmäisen kurvin jälkeen. Olin yksin metsässä jyrkkine rinteineni, jotka olivat melkein liian kapoisia minun laskettelutyylilleni. Monesti rinteet olivat myös jäisiä. Menin sitten pikkuhiljaa omalla tahdillani alaspäin ja silloin tällöin takaani tuli harvoin joku pienryhmä muita laskijoita jotka ohittivat minut. Matkan varrellani näin nuorta koivikkoa, kuusikkoa, kalliorinteitä ja sen semmoisia. Kun vihdoin aloin näkemään ensimmäisiä viitteitä laskettelukeskuksesta, olinkin jo alhaalla. Koko matka oli siis yksin laskettelua jyrkkä kurvi toisensa perään sellaista metsätietä ilman minkään näköistä viitettä kuinka kaukana olin päämäärästäni. Niinpä puolentoista tunnin laskun jälkeen olin saavuttanut pohjan, ja sitä myös tarkoitin. Olin laskettelukeskuksen vuoren rinteen alla, vaikka itse laskettelukeskus sijaitsi puolestavälistä vuorta aina huipulle asti. Niinpä otin sukset pois jalastani ja tallustelin paikkaan, josta ostimme hiihtopassit ja menin monikymmenpaikkaisella gondolihissillä takaisin ylös laskettelukeskukseen. Minulla oli hyvä tuuri, sillä gondoli operoi vain puolentoista tunnin välein ja olin saapunut sinne juuri ennekuin oli aika lastata väki hissin sisään.
Niinpä siinä ajassa kun olin taas päässyt ylös laskettelukeskukseen olin jo käyttänyt puolet siitä ajasta joka meillä oli käytettävänämme sinä päivänä. Kun oli aika mennä takaisin autolle, laskimme Jernejn kanssa yhdessä tuon metsäpolun ja meillä meni vain 20 minuuttia.

Kun olimme puolestaan viikonloppulaskettelureissulla Slovenian vuoristoseudulla Kaninin vuoristossa ja Italiassa päätimme myös tehdä extra retken vuoristoon kahden kesken. Kun olimme saaneet tarpeeksemme laskettelusta Italian Monte Lussarin laskettelukeskuksessa päätimme lähteä suksinemme kohti Mangartin pohjoispuolta Italiaan. Jätimme auton parkkipaikalle jossa oli monta italiaan rekisteröityä autoa ja pakkasimme Jernejn sukset reppuun. Itse puin lumisuojat nilkkoihin, ettei lunta pääse kenkiin ja housunlahkeita sisään. Kaikki muut ihmiset paikanpäällä, eli italialaiset, olivat varustautuneet lumikengin, mikä ei näyttänyt meidän mielestämme tarpeelliselta. Tosin vähän myöhemmin niistä olisi ollut paljonkin apua meille.
Kuva Jernej Burkeljca
Nämä italialaiset kävelivät aurattua pikkutietä pitkin vuoristoa ylemmäs, me puolestaan otettiin "oikopulku" kapeasti tampatulta reitiltä lumihangen keskeltä. Kukaan ei seurannut meitä. Polkumme kierteli ja kaarteli metsänreunaa ja päädyimme pian aukealle alueelle. Ajateltiin, että tästä täytyy saada kuva sillä Mangartin pohjoispuoli oli juuri avautunut eteemme. Niimpä Jernej peruutti lumihankeen, jotta minä mahduin kuvaruutuun, ja hups kuinka kävikään hän upposi vyötäröä myöten äkkisyvään lumihankeen. Minulla oli naurussa pidättelemistä ja kesti aikansa ennekuin pääsin hankeen häntä auttamaan. Vedin hänet pakkautuneesta lumihangesta sauvan avulla ylös. Tässä vaiheessa tajusimme kuinka hyödyllistä lumikengät olisivat, jottei hanki pettäisi alla. Lumihanki oli hämäävää, sillä näytti, että polun vieressä on korkeintaan kymmenen senttiä lunta, mutta kun astui polulta pois niin toisiaan lumi petti ja putousta oli vyötärölle asti. Tämä tampattu polku oli kuin hankikantonen, eli polku ei ollut maata vasten, vaan polun alla oli melkein metri lunta. Onneksi pieni tampattu polku oli tarpeeksi kestävä suurimmalta osalta matkaa, ainakin paikoittain. Joskus upposimme siinäkin siis itse polulla, ilman polulta poikkeamista, polvia myöten yhtäkkisesti. Vihdoin muutaman metsäosuuden jälkeen ja päädyimme takaisin tielle, jossa italialaisetkin kävelivät.
Ylämäki alkoi olla raskasta ja päivä alkoi muuttua pikkuhiljaa iltahämäräksi. Emme oikeen tienneet kuinka kauan ylös asti meidän kannattaisi kavuta ennenkuin oli tarkoitus kääntyä takaisin autolle. Niinpä kun aurinko alkoi laskea tarpeeksi matalalle ja kun olimme kiivenneet ylös jo toista tuntia päätimme kääntyä alas. Ja siitä alkoikin tämä ennenkokematon suksiseikkailu. Meillä oli nimittäin mukana vain yksi suksipari, ja tarkoituksena oli laskea me molemmat sillä yhdellä suksiparilla. Jernej laittoi sukset jalkaansa ja käski hypätä kyytiin. Niinpä astuin suksien päälle hänen taakseen ja tarrasin lujasti vyötäröstä kiinni. Ja sitten lähdimme laskien alas!

Matkamme oli kurvikas, ja oikaisimme aina kurvissa hieman penkan puolelta, jotta vauhti vähän hidastuisi. Vauhti siis ei ollut mitenkään kova tai päätä huimaava, sellainen ettei minua kerennyt pelottamaan. Meillä meni hyvin yhdessä, suksiseikkailumme toimi vallan mainiosti, kunnes..vaihdoin jalkani asentoa muutaman sentin ja jalkani lipesivät pois suksien päältä. Tarrasin automaattisesti lujempaa Jernejstä kiinni ennenkuin tajusin jättää irti ja mätkähdin nenältäni maahan. ei sattunut, niinpä jatkoimme samaan tyyliin matkaamme alas. Päätimme yhdessä kurvissa ottaa muistoksi kuvan ajastustoiminnolla, jota olisi myöhempinä vuosina kiva katsella jälkikäteen.
Edessämme käveli joukko italialaisia alamäkeen, joita meidän täytyi varoitella takaatulemisestamme vislaten ja huutaen. He kerkesivät hyvissä ajoin hypätä tiensivuun ja nauroivat meidän suksiseikkailullemme iloisesti. Juuri vähän ennen matkan loppua jalkani taas lipesivät paikaltaan ja mätkähdin uudelleen mahaltani maahan. Tällä kertaa en onneksi koittanut jäädä Jernejn takin helmaan roikkumaan, vaan päästin irti samalla sekunnilla. Lasku oli pehmeä. Sillä aikaa kun Jernej putsasi suksiaan ja vaihtoi vaatteitaan minä menin tutustumaan parkkipaikan vieressä olevaan järveen. Italian puolella kun on heti useampikin järvi tosin kuin Sloveniassa. Matka järvelle oli raskas, sillä lumihanki oli niin korkea. Joku oli tehnyt ison lumiukon järvenrantaan.
En nyt muista muuta mainittavan arvoista kertomista, mutta tässä joitakin kuvia niistä paikoista joissa meillä oli kamera mukana, ja joissa patterit kestivät kylmyyttä, eivätkä jäätyneet tuulenvoimakkuudesta ja pakkasesta.

Kanin - Slovenia

Kanin - Slovenia

Gerlitzen - Itävalta

Gerlitzen - Itävalta

Katchberg - Itävalta

Stari Vrh - Slovenia. Kuva Jernej Burkeljca

Vogel - Slovenia

Tarvisio - Monte Lussari - Italia

Täällä tuulee

Jääpuikkoja kasvaa myös maasta!

Lupasin kertoa vähän lisää Slovenian tuulisimmasta seudusta. Se sijaitsee Ljubljanasta kohti rannikkoseutua, Krasin alueella. Paikallisella tuulella on jopa oma nimensä; Kraška burja. Tämä tuulisuus johtuu kun kylmä ja lämmin rintama kohtaavat. Kylmä ilma tulee vuorilta ja kulkee kohti lämmintä rannikkoa. Kylmä ilma on tiheämpää ja raskaampaa kuin lämmin ja näin ollen pyrkii alaspäin heti kun Nanosin vuoristotasanne loppuu. Niinpä Burja -tuuli pyyhkäisee Vipavska dolinan halki puhaltaen erittäin kylmää ilmaa erittäin voimakkaalla nopeudella. Tästä tuulesta johtuen alueella on kylmää ja tuulista, varsinkin näin talvisin. Tuulta riittää niin kovasti, että vuoristotasanteilla lumi ei meinaa pysyä maassa. Tuuli tempaisee mukaansa kaiken irtonaisen lumen, ja jättää vain kovan lumen maahan. Tämä kova lumi on sitä meidän suomalaisten hankikantoa, ja lasten "leipä" lunta. Lumi ja jää sen sijaan kerääntyvät puiden runkoihin. Rungot ovat kuin sivelty jäällä. Maasta myös nousee eriskummallisia jäätikkuja, aivan kuin kesällä kasvaa ruohoa, niin talvella täällä kasvaa jäätikkuja.

Itse olimme jo aiemmin käyneet reilu vuosi sitten Nanosilla, joten nyt menimme moottoritien, ja Vipavska dolinan toiselle puolelle Vremščicaniin kävelylle. Korkeutta vuoristotasanteella on suomalaisen tunturin korkeuden verran, eli reilu kilometri.

Olimme jättäneet auton alemmas mäkeä. Ajoimme niin ylös kuin suinkin mahdollista, mutta ylämäki oli liian liukas edettäväksi kitkarenkailla. Meillä oli tosin kettingit renkaisiin takakontissa tälläisiä tilanteita varten, mutta huipulle ei ollut kuin ehkä puolentunnin matka autolta, joten emme katsoneet kettinkien laittoa tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olimme nähneet matkalla Vremščicaniin kuinka auto oli suistunut tieltä kurvissa ja sitä oltiin nostamassa ylös kun ajoimme siitä ohitse. Liukasta ole sen verran, että tilannenopeus oli tarpeen pohtia tarkasti autolla ajettaessa. Niinkuin jo kerroin edellisessä kirjoituksessani, kuinka moottoritiellä yli kolmeakymmpiä ajavat olivat suistuneet pellolle.

Kun pääsimme vuoristotasanteen huipulle alkoi hirmuinen tuuli. Piti äkkiä laittaa kaikki mahdolliset huput päähän, hanskat käteen ja pipo korville. Jos hetkeksikään erehtyi ottamaan hanskat pois kädestä niistämistä varten tai valokuvaamista varten, olivat kädet kylmästä kankeat jo samalla sekunnilla. Ohitsemme ajoi metsästäjä maastoautolla, hänellä näytti olevan tarpeeksi pitoa renkaissa. Hän ihmetteli miten Jernej oli saanut naisen (minut) mukaansa näin sivistyksestä kaukaiseen paikkaan näin kylmällä ilmalla. Jernej selitti kuinka minä olin Suomesta, ja että meillä on ihan normaalia että on kylmää. Silloin metsästäjäkin ymmärsi, mutta kertoi sään olevan liian kylmä hänelle, joten hän kääntyi takaisin kotiin.

Päädyimme aukealle paikalle, jossa tapasimme näitä aiemmin mainitsemiani jääpuikkoja, jotka kasvoivat maasta. Sitä seurasi metsänreuna, jossa kaikki puut olivat jään peitossa.

Kuva Jernej Burkeljca

Emme kävelleet kauaakaan kun päätimme jo kääntyä takaisin autolle, sillä koirat hytisivät jo kylmyydestä. Olimme päätyneet laakean mäen päälle, josta avautui näkymä kauas eteenpäin; valkoista, valkoista, valkoista. Päätin siis testata liukuriani, joka minulla oli ollut huomaamattani mukana reppuni sivutaskussa. Se oli sellainen taiteltava liukuri, kahta eri materiaalia; toinen liukaspintaista muovia, toinen kangasta jossa enemmän pitoa. Niinpä aloin laskemaan laakeaa mäkeä alaspäin. Eipä kauaakaan kuin jo kiljuin kivusta huomattuani laskeneeni jääpuikkojen päältä, tai mitä siitä maasta nyt olikaan törröttänyt. Testasin liukuria sitten vähän myöhemmin toisessa mäessä, jossa oli vähemmän jääpuikkoja ja tikkuja törröttämässä maasta. vaikka mäki oli erittäin loiva, niin vauhti oli hurja, sillä lumikerros oli niin liukasta, jäämäistä melkeinpä, vaikka se olikin lunta. Koirat juoksivat vieressäni iloisina. Minulla oli hankaluuksia pysäyttää liukuri, sillä jäiseen lumikerrokseen ei tepsinyt jarrutukseni. Niinpä jouduin kumoamaan itseni maahan pysäyttääkseni itseni.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla autolle kaatusin tiellä kolmesti. Oli todella liukasta. Olisimme tarvineet sellaiset kävelypiikit kenkiimme, jottei kävisi näin hullunkurisesti. En onneksi satuttanut itseäni pahasti, nauratti lähinnä oma kömpelyyteni. Tai siis Jernejkin taisi kaatua kahdesti. Koitin vielä tiellä laskea liukurilla, kerta se oli jäässä, jotten kaatuisi niin korkealta. Kun jalat olivat jo valmiiksi maassa ja pää polvien korkeudella, niin uskoin etten satuttaisi itseäni niin pahasti kuin jos pääni tulisi alas yli puolestatoista metristä. Mutta tässäkin teoriassa oli huonot puolensa. Tie nimittäin koostui joistakin epämääräisistä terävistä partikkeleista, jotka repivät liukurini hajalle. Mikseivät nämä epämääräiset partikkelit sitten olleet riittävä pito kengänpohjassa olikin sitten toinen mysteeri. Liukuri oli onneksi korjattavissa ilmastointiteipillä.

Sunnuntaikävelyllä rannikkoseudulla

Vietimme vaihteeksi vähän erilaisen viikonlopun.

Emme mennet laskettelemaan tai kelkkailemaan vaan suuntasimme merenrannalle aurinkoisempaan säähän. Viikonlopuksi oli luvattu vain sadetta ja räntää joten päiväkävely aurinkoisella rannikolla ei kuulostanut hassummalta idealta.

Ajoimme ensin kohti Triesteä, tarkoituksena mennä helpolle päiväkävelylle mäntymetsään koko perheen kanssa koirat mukaan lukien. Parkkeerasimme auton männikön alle ja avattuamme auton ovet saimme aimo tuulahduksen meri-ilmastoa. Lämpöäkin oli yli kymmenen astetta tosin kuin Ljubljanan kurja nollakeli.

Kävelimme pikkupolkua pitkin avarassa, matalassa männikössä sähköaidan vierustaa pitkin. Kesällä aitauksen sisällä olisi ollut vuohia laiduntamassa mutta näin talviaikaan sähköt eivät olleet päällä ja. Seurasimme polun opasviitteitä, pieniä punaisia maalattuja renkuloita puun rungoissa tai kivissä maassa ja huomasimme kuinka ne jatkuivatkin sähköaidan toisella puolella. Kesti vähän aikaa enennen kuin päätimme mennä aidan ylitse, itselläni ainakin oli jännityksen tunnetta siinä että oliko sähköaita varmasti käännetty pois päältä näin talvi aikaan. Olin vielä lainannut Jernejn metsähousuja, joissa haarat roikkuivat alempana kuin normaalisti joten jouduin nostamaan housuja reippaasti ylöspäin ennen kuin uskalsin harpata sähköaidan ylitse. Viime syksynä nimittäin kun olimme keräämässä kastanjoita yhden vuohiaitauksen vierestä koirat saivat pienet sähköshokit aidasta kun innostuivat vuohista toisella puolella aitaa. Mutta siitä aidasta kuuli jo että sähköt olivat päällä. Sellaista pientä sirinää kuin niistä sähköisistä kärpäslätkistä. Vaarallisia kapistuksia.

Päädyimme avarammalle paikalle kallionreunamalle, josta avartui näkymä rannikkoseudun kaupunkeihin. Jatkoimme vielä matkaa eteenpäin hiekkatietä pitkin entisellä Jugoslavian armeijan mailla kävellen päätyen vanhan linnan raunioiden luokse. Raunio sijaitsi kalliojyrkänteen päällä ulokkeessa ja se oli rakennettu kuin jatkuvaksi kallionseinämää. Vähän matkan päässä oli sota-ajan bunkkeri tähystystilanteita varten. Näimme myös metsässä vanhoja kivisiä rauniota entisistä armeijan barrakseista. Hederat olivat jo vallanneet oman elintilansa taloista ja lattioistakin kasvoi jo mäntyjä.


Palasimme takaisin autolle ja suuntasimme syömään lounasta. Menimme Koperin lähistölle, Jernejn perhetutun naapurin kotiravintolaan. Kutsuimme myös perhetutun lounastamaan kanssamme. Lounaan jälkeen kävelytimme koiria Rižana joen varrella. Joki tulvi, samoin kuin kaikki muutkin joet Sloveniassa sillä viime päivien sade ja korkeampi lämpötila sulatti nyt kaikkia niitä lumikinoksia joita oli kertynyt viime viikkojen kuluessa. Puunrungot olivat veden vallassa ja joki virtasi voimakkaammalla nopeudella kuin suurimman osan vuotta.
Päätimme vielä lounaan jälkeen mennä kävelylle läheisille viinitiloille meren rannalle. Paikka sijaitsi Koperin ja Triesten välissä Slovenian puolella. Oli keväinen sää, plus 12 astetta ja mutaista. Takkeja ei enää tarvinut. Viinit eivät vielä vihertäneet, vaikka läheisten peltojen maissit oli jo kylvetty ja ne kasvoivat vihertävinä pienoiskoossaan. Löysimme merenrannalle vievät kivirappuset ja koirat ryntäsivät uimaan kylmään meriveteen. Itse ihastelin simpukoita rannalla.
Ajoimme takaisin Ljubljanaan Nanoksen ohitse, josta olen kertonut aiemmin juttua, että se on Slovenian tuulisinta seutua. Muutama viikko sitten pakkasten aikaan kun moottoritielläkin oli mustaa jäätä ja tuuli valtavan kovaa, autot jotka ajoivat yli kolmeakymppiä moottoriteillä suistuivat läheiselle pellolle sivuttain. Lähiaikoina lisää tarinaa tuulisesta paikasta.

Tapahtumia ja juhlapyhiä

Halusin listata tänne muutamia erikoisen tuntuisia tapahtumia, jotka ovat herättäneet huomiota näin suomalaisen silmissä. Ensinnäkin minusta tuntuu että jotkin pyhäpäivät ovat jollain tapaa ylikorostettuja täällä. Niistä tehdään näyttäviä ja kovin materiaalisia ja moni ottaa niihin osaa. Esimerkkinä näin aluksi kuolleiden muistopäivä Marraskuun alussa. Olin jo edellisenä vuonna kuullut että kyseinen pyhä päivä ajaa kaupunkien liikenteen kaaokseen. Sain myös itse kokea tämän muistopäivän henkilökohtaisesti vierailemalla suurimmalla hautausmaalla minkä olen eläissäni nähnyt.

Lähdimme Jernejn kanssa pyörällä kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle suurelle Žalen hautausmaalle viemään kynttilöitä omaisten haudoille. Päivä oli erityisen kylmä ja olin saanut lainaksi Jernejn 90-luvun vanhan toppatakin ja värikkäät lasketteluhanskat. Olo oli vähän hölmö, miltä nyt yleensä tuntuu kun on vieraat, ylisuuret ja vähän nolot vaatteet päällä. menimme tarkoituksella pyörillä sillä Jernej tiesi jo kokemuksesta kuinka kaoottista liikenne autoteillä tulisi olemaan. Niimpä kiertelimme ja kaartelimme taajaman viheralueita ja pikkukatuja pitkin välttäen suurempia valtaväyliä pitkän ja kylmän matkamme aikana.

Kun saavuimme lähelle hautausmaata aloimme nähdä ruuhkautuneen kasan autoja ja ratin takana turhautuneita kansalaisia. Autoja oli pilvin pimein joka suuntaan mihin katsoikin. Hautausmaan läheiset kadut oltiin jopa muunnettu yksisuuntaiseksi sen päivän liikennettä varten, ja silti kadut olivat kaaoksessa. Meillä oli hankaluuksia mahtua pyörien kanssa liikkumaan autojen vierustassa joten päädyimme ajamaan keskellä katua autojen välissä emmekä kadun reunalla.

Saavuimme vihdoin hautausmaalle. Siinä vaiheessa aloin ihmettelemään suurta määrää kukkakauppiaita hautausmaan porttien pielustalla. Niitä oli siis aivan pilvin pimein. Pöytiä vierivieressä kauniiden, värikkäiden leikkokukkien kanssa. Kukkakauppiaat todella tiesivät että tämä päivä tuottaisi hyvää tulosta. Kun pääsimme hautausmaan porttien sisäpuolelle aloin ihmettelemään toista kummallisuutta. Kaikkien kynttilälyhdyt olivat kirkkaan violetteja tai punertavia, mutta ei ainakaan valkoisia. Koko hautausmaa oli siis yhtä värishowta värikkäiden leikkokukkien ja kynttilälyhtyjen kanssa.

Sitten vielä kolmantena ihmetyksen aiheena oli se väenpaljous ja kuinka ärhäkkäitä ja turhautuneita kaikki olivat siitä yltäkylläisestä väkimäärästä. Ihmiset melkeinmpä tönivät toisiaan päästääkseen ohitse pikku poluilla hautojen edessä. Niin ja ne haudat! Nekin olivat ihmetyksen aihe. tai lähinnä hautojen edustat. Suurimmalla osalla hautoja oli edustana olisikohan se nyt sitten jokikiveä, sellaista vaaleaa sileää pikkukiveä. Reunuksilla taas paljon leikkokukkia vaaseissa, osalla ihan minipuita tai pidempiaikaisiakin kasveja. Ainiin, ja joissain hautakivissä oli vielä kuva henkilöstä, (tai henkilöistä, sukuhaudat myös yleisiä) joka oli haudattu kyseiseen kohtaan. Kuvat olivat kauniita mustavalkoisia soikion muotoisia teoksia, jossa kuvattu henkilö oli nuoruusvuosinaan kuin vanhanajan potreteissa.

Hautausmaa oli niin iso, että meillä oli ongelmia löytää etsimämme hautapaikat. Kävimme viemässä kynttilöitä (meilläkin siis sellaiset värikkäät lyhdyt) kolmeen eri sukuhautaan. Viimeistä etsiessä jouduimme soittamaan kotiin ja kysymään neuvoa. Paikka oli siis niin iso, että sinne eksyisi helposti ensikertalainen.

Hyvän tavan mukaan minulla ei ole kuvia tästä erikoisesta tapahtumasta, mutta toivottavasti kirjallinen kuvaukseni oli tarpeeksi värikäs, jotta osaatte kuvitella tämän päivän tapahtumat mielessänne.

Slovenia-Venäjä jalkapallo ottelu 18.11.2009
Olimme Mariborissa niihin aikoihin kun tämä ottelu pelattiin. Siitä oli ollut jo hieman kohua etukäteen ja varsinaisena ottelupäivänä kaupungilla tiesi, että tänään oli suuri päivä. Vaikka tiesin riskit jalkapallohuligaaneista päätin silti lähteä kiertämään kaupunkia kameran kanssa. Menin kuitenkin ennen peliä kun toisen maan kannattajat eivät olleet vielä vihoissaan tappiostaan.

Väki oli juuri kokoontumassa jalkapallostadionille ja kaupunki kuhisi turisteista. siellä täällä oli porukkaa hoilaamassa kansallislauluja ja kisaotteluhymnejä. Monet olivat somistautuneet jalkapalloaiheisiin asurekvisiittoihin ja maidensa lippuihin. Toisaalta Venäjän lippu ja Slovenian lippu eivät paljoa eroa toisistaan. Slovenian lipussa on valko-sini-puna raitojen lisäksi vaakuna, jossa komeilee Trglav.

Kävelin stadionin ohitse ja suuntasin Pyramidi kukkulalle, josta voisin ottaa kuvia stadionista. Juuri kun olin pääsemässä huipulle näin kun taivaanrannasta joka suuntasi kohti stadionia. Yhtäkkiä välkähti ja kummastelin mitä siellä taivaalla tapahtuu. Seurasin hetken tilannetta ennekuin viimein lentokone lensi lähemmäs minua ja näin, että sen siipien alle oli kirjoitettu tekstiä. Siinä vaihteli erilaisia slouganeja mainosmielessä. Mutta siis aluksi näytti kuin pienkone olisi räjähtänyt ilmaan kun se yhtäkkiä alkoi välkkymään leveyssuunnassaan.

Palasin takaisin kaupunkiin. Keskustaan oli kokoontunut joukkoryökkiöitä yleisötelevisioiden eteen. Yhdenkin ravintolan ulkopuolelle oli pystytetty valkokangas jonka takana ihmismassa seurasi ilakoiden pelin kulkua. Vähänmatkan päässä taas ihmiset olivat kerääntyneet MC Donaldsin ikkunoiden taakse kyttäämään teeveestä pistetilannetta. Loppujen lopuksi Slovenia voitti Venäjän yksi nolla ja pääsee näin pelaamaan Etelä-Afrikkaan.

Suomi aiheiset tapahtumat
Minut kutsuttiin ottamaan osaa hyväntekeväisyysbasaariin Ljubljanan messuhalliin. Tässä tapahtumassa siis kaikki Sloveniassa oleskelevat muun maalaisten maat saivat tilaisuuden esitellä itseään ja kotimaansa tuotteita ja jossa tuotot lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen. Nyt on aivan pakko sanoa, mutta Suomella oli kaikista hienoin pöytä! Suomalaiset olivat panostaneet käsitöihin ja leipomiseen kun taas muut maat myivät valmistuotteita. Suomen koju oli kotoisa ja luokseen kutsuva. Suomella oli myynnissä kaikkea käsintehdyistä luonnonmateriaalisista joulukoristeista aina karjalanpiirakoihin ja piparkakkutaloihin.

Harmitti että sain kuulla tapahtumasta vasta päivää ennen tapahtumaa, joten en itse päässyt leipomisiin mukaan. Autoin sitten itse tapahtuman aikana ja jälkipurussa. Silloin minut myös kutsuttiin suurlähettilään itsenäisyyspäiväjuhlille.

Itsenäisyyspäivän juhlat pidettiin vähän ennen varsinaista juhlapäivää. Paikkana oli Ljubljanan kaupunginmuseo. Paikalle oli kutsuttu kaikki Sloveniassa sillä hetkellä asuvat suomalaiset sekä heidän avecinsa. Tapahtuma alkoi suurlähettilään ja varasuurlähettilään kättelyllä jonka jälkeen siirryttiin koktailkutsujen tapaan korkeiden pienten pöytien ympärille jutustelemaan. Paikalle oli kutsuttu ystäväkaksikko soittamaan tilanteeseen hyvin suunniteltua ja hienosti esitettyä soittoesitystä, jossa Slovenialainen Jaka Kopač soitti saxofonia ja suomalainen Tuomas Turunen pianoa.

Joulu
En ole vielä itse viettänyt täällä joulua, mutta kerron niistä kokemuksista jotka olen saanut ennen ja jälkeen joulun. Joulunavajaiset pidettiin heti meidän itsenäisyysjuhlien jälkeen. Silloin Ljubljanan keskusta täyttyi jouluvaloista ja pienistä kojuista, jotka myivät joululahjaksi kelpaavia hyödykkeitä ja pikkupurtavaa. Jouluvalot olivat suurin jouluvalokompleksi mitä olen eläissäni nähnyt. Joka paikkaan oli ripustettu mitä kekseliäimpiä valoyhdistelmiä. Talojen ääriviivat olivat kuin piirretty valoilla, puskat, puut ja katulaput sekä melkein koko ilma talojen välissä oli ripustetut täyteen jouluvaloja.

Mariborissa puolestaan jouluvalot pidettiin kaupunkivirkistyksenä tai ärsykkeenä pitkälle tammikuunloppuun.

Eräs kesäinen kiipeilyseikkailu - Velika Baba

Minulta on jäänyt kertomatta eräs ikimuistoinen vuoristoseikkailu viime kesältä.

Tapahtumapaikkana oli Slovenian ja Itävallan rajaseudun Kamnikin Alppivuoristo. Olemme käyneet sillä seudulla aiemminkin, Jezersko järven rannalla, sekä olemme ajaneet rajanylitys vuoriston halki. Aiemmin joskus kerroin kuinka Jernej laski sitä polkupyörällä alas ja minulla oli iso työ pysyä autolla perässä niissä kurveissa. Alempana vaihdoimme sitten niin, että minä ajoin pyörällä ja Jernej tuli autolla perässä kun ei ollut enää niin jyrkkää. Mutta tämä tarina ei ole pyöräilystä, vaan vuorikiipeilystä.

Niinpä eräänä kauniina aamuna pakkasimme autoon vuoristovarusteemme kypäristä aina via ferrata klipseihin, sekä aimo annoksen reipasta mieltä. Paikan päällä oli jo muutama muukin innokas vuorikiipeilijä ja parkkeerasimme auton nurmikolle vuorenjuurelle. Aloimme tarpomaan aluksi normaalia hiekkatietä ylös ja tapasimme hetken päästä kolme mummoa niityn reunalla syömässä eväitä vanhalla puisella pirttipenkillä. He olivat olleet aikaisin liikenteessä, niinkuin vuoristoseikkailut kuuluukin aloittaa.
Aluksi siis maisemat olivat niittyä, sitten puolestaan metsää, kunnes alkoi varsinainen vuoristo-osuus. Alkutaivallus on aina rankinta. Nousu on jyrkkää ja pohkeissa tuntuu todella että töitä on tehty. Pysähdyimme erään vuoristoniityn kohdalla, jossa metsä oli juuri vaihtumassa vuoristoksi. Ihailimme maisemia ja minä istahdin ketokukkien sekaan levähtämään ja lepuuttamaan silmiäni kauniissa maisemassa. Siinä vaiheessa olimme kävelleet jo kauan aikaa ja aloimme miettimään, että nyt meidän pitäisi kyllä jo olla oikeassa vuoristossa kiipeilemässä eikä vieläkin patikoimassa niityillä ja metsässä. Katseltuamme karttaa hetken päättelimme, että olimme kääntyneet yhdestä tienhaarasta vasemmalle kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Siinä vaiheessa pohdimme pitkään pitäisikö kääntyä takaisin vai koittaa onnea tämän reitin kanssa.
Päädyimme jälkimmäiseen. Ilmassa oli tuohtumisen merkkejä, sillä emme seuranneet alkuperäistä suunnitelmaa, jossa meidän piti päästä klipsuttelemaan itsemme kallioon jo vuoriston alkuvaiheessa. Molempia harmitti, sillä emme tienneet pääsisimmekö ollenkaan itse vuorikiipeilyvaiheeseen.
Jatkoimme kuitenkin matkaa, joka siis osoittautui paljon pidemmäksi mitä sen piti alunperin olla. Puut alkoivat harventua ja näimme ensimmäisiä merkkejä itse kallioisesta maaperästä. Kuulimme myös ensimmäisiä ihmisiä kaukaisuudessa moneen tuntiin. Kävelimme sen verran reippaasti että tavoitimme nuo kaukaiset ihmiset heidän ollessa syömässä eväitä yhden kielekkeen päällä. Mekin päätimme etsiä oman kielekkeen ja syödä omia eväitämme. Tässä vaiheessa vuoristo oli jo vuoristoa, joten päätimme laittaa kypärät päähämme, varsinkin kun nyt vuorilla oli muitakin liikkujia, ja heidän kulkiessaan ylhäältä saattoi pudota kiviä meidän niskaan.
Löysin yhdeltä tasanteelta mustikoita ja poimin niitä evääksi matkan varrella.

Näimme punapukuisen miehen syömässä eväitä kukkulan laella. Alhaalla vasemmalla näkyy myös meidän niittyinen levähdyspaikka.

Olin jo aivan puhki ja Jernej jälleen kerran puntaroi, että mahdanko jaksaa loppuun asti, varsinkin kun emme edes tienneet missä loppu on, sekä tietenkin, että olimme vasta menossa ylöspäin, ja alasmeno veisi melkein yhtä monta tuntia kuin ylöskin kiipeäminen. Minä kuitenkin vakuutin hänellä, että meinaan jaksaa loppuun asti, kesti kuinka paljon kestikään. Muistan vieläkin nimittäin hieman katkerana, kuinka meidän aivan ensimmäisellä vuoristoseikkailulla olimme samassa tilanteessa, jossa ylhäällä vuoristossa Jernejn täytyi päättää, että riittävätkö minun voimani ja kuntoni hänen suunnittelemansa reitin loppuun, vai pitääkö meidän turvautua varasuunnitelmaan B. Ja silloin hän päätti, ettei minun kuntoni kestäisi sitä mitä oli suunnitelmissa. Meiltä jäi silloin näkemättä vaikka mitä, ja siitä päivästä lähtien olen päättänyt, että kun hän kysyy tuon kysymyksen niin en meinaa luovuttaa vaan silloin kaivetaan se suomalainen sisu esiin ja mennään seikkailu loppuun asti uudella puhdilla. Ja näin on siis käynyt siitä päivästä eteenpäin.

Eli, vaikka olimmekin ottaneet väärän reitin ylös ja kävelleet monta tuntia (turhaan) ja vaikka olin kuinka väsynyt, päätimme jatkaa matkaa ylös. Mutta onneksi juuri siinä vaiheessa alkoi mielenkiintoinen osuus. Ainoastaan vuorta, vuorta ja vuorta. Tällöin kun ollaan itse vuorikiipeilyosuudessa unohtaa jotenkin, että oli aivan puhki ja joka paikkaan särki ja kolotti, ja nälkäkin oli. Siinä tilanteessa keskittyy vain ja ainoastaan siihen kiipeilyyn ja nauttii siitä kaikin rinnoin.

otimme kiinni nelihenkisen seurueen, joka aiemmin oli ollut syömässä eväitä, ja joka käveli meidän edellä. Siihen kuului kaksi pariskuntaa. Pariskunnan naiset kuulemman valittivat kokomatkan ylös, kuinka he evät enää jaksa kävellä askeltakaan, ja heidän miehensä joutuivat odottamaan heitä kokoajan ja auttamaan ylös joistakin hankalimmista paikoista. Me siis menimme samaa tahtia miesten kanssa.
Kävelimme usealle vuorenhuipulle. Piikkejä oli peräjälkeen vuoristojonon huipulla. Muutama ensimmäinen jonka saavutimme olivat todella teräviä ja lähellä toisiaan kun taas kauimmaisille meno oli jo oma tarinansa. Pysähdyimme kolmannen piikin päällä taas tankkaamaan itseemme lisää energiaa. Kaksikkopariskunnan toinen mies tarjoutui ottamaan meistä valokuvan huipulla.
Tästä eteenpäin matka oli todella mielenkiintoista. Menimme vauhdilla alaspäin kunnes saavutimme kohdan jossa polku haarautui taas kahtia. Meidän piti päättää menisimmekö pitkää kävelyreittiä, vaiko kiipeämällä alas melkein pystysuoraa sileää vuorenseinämää. Otimme taas jälkimmäisen :)
Matka oli pitkä. Minä menin edeltä ja pyysin Jernejn jättämään kunnon turvavälin ennen kuin hän aloittaa alastulon. Siinä vaiheessa kun hän oli aloittamassa laskeutumista alas kaksikkopariskunta oli taas saavuttanut meidät ja olivat samassa tilanteessa pohtien, jatkaisivatko matkaa kiiveten vai kävellen. Katselimme kauhuissamme kun pariskunnan toinen mies alkoi kavuta alas kallionseinämää ilman varusteita ottaen kiinni metallivaijereista johon olimme itsemme kiinnittäneet. Onneksi mies tuli järkiinsä ja seurue päätti jatkaa matkaa jalan. Heillä ei siis kenelläkään ollut minkään näköisiä kiipeilyvarusteita, vaan he olivat tulleet vuorille kävelemään.
Vaihdoimme välillä niin että Jernej menee edeltä ja minä perästä. Hän sai muutaman valokuvankin otettua siinä paikassa. Oman kameran patterit loppuivat jo alkumatkasta siellä kukkaniityllä ensimmäisen kuvan jälkeen. Vähänkö harmitti. Mutta sain aina silloin tällöin kameran muutamaksi sekunniksi auki että sain yhden kuvan silloin tällöin otettua.

Tämän kallioseinämän jälkeen kävelimme vaakatasossa kallionseinämää pitkin muutaman tunnin ajan kokoajan kiinnitettynä kallioon. Välillä allamme oli muutama sata metriä tyhjää, toisinaan kävelimme sulavan jäätikön ohitse. Jos jalka lipsahti ja kalliosta irtosi kivenpalanen kuului pitkän aikaa kivenpudotusääniä kun kivenmurikka törmäili kallionseinään ennen kuin se viimein jämähti paikalleen tasaisemmalle maalle. Oli kovin hiljaista.
Näimme jo kaukaisuudessa heti alkumatkasta vuoristomökin, johon meidän oli tarkoitus päästä levähtämään, mutta sinne kävely kesti muistaakseni muutaman tunnin. Kun vihdoin pääsimme mökille huomasimme, että kävelyreitin pariskunnat olivat juuri saapuneet paikalle. Kumpikaan ei siis voittanut kovasti ajallisesti. Emme tietenkään tosin tiedä olivatko he esimerkiksi pysähtyneet ottamaan valokuvia tai levähtämään kesken heidän kävelyään. Mutta itse olin iloinen että olimme valinneet tämän kiipeilyreitin omaksi reittivalinnaksemme.
Mökillä joimme paljon vettä ja söimme eväitämme. Sitten jatkoimme matkaamme alaspäin. Mökillä oli paljon muitakin vuoristoseikkailijoita. Joillakin oli itseasiassa sukset mukana vaikkei lähistöllä näkynytkään lunta. Olimme ainoastaan bonganneet yhden lumikinoksen, joka ennemminkin määriteltäisiin jäätiköksi, joten jäi hiukan mietityttämään missä he meinasivat suksiaan käyttää keskellä kesää.

Alas meno tapahtui aika vauhdilla. Molemmilla tosin varpaat olivat koetuksella jyrkästä alamäestä ja hiukan liian pienistä kengistä mäen jyrkkyyteen nähden. Menimme puolijuoksua suurimman osan matkasta. Yhdessä vaiheessa edellämme kulki vanha mies, joka myös meni reippahasti. Ohitimme hänet ja jatkoimme vieläkin reippaammin alas kurvikasta jyrkännettä. Sitten kuulimme takaamme murahduksen. Mies makasi pusikossa kielekkeen alapuolella. Ryntäsimme takaisin auttamaan häntä. Onneksi hän oli kunnossa ja jatkoi taas matkaansa reippaasti. Hän siis selvisi pelkällä säikähdyksellä.

Alempana meitä vastaan alkoi tulemaan enemmänkin ihmisiä vastaan, jotka olivat vasta matkalla vuoristomökille. Tämä reitti tosin oli kaikista nopein mökille, ja kesti vain muutaman tunnin. Osa vastaantulevista ihmisistä oli kotoisin Kroatiasta. Heillä ei näyttänyt olevan ihan kunnollisia kenkiä saatikaan muitakaan varusteita siihen maastoon. Ja kuinka kävikään, juuri kun olimme ohittaneet toisemme eräs nainen kaatui sekunti ohitettuaan minut. Mikä tuuri, jo toinen kaato! Tai siis eihän minulla ollut mitään asian kanssa tekemistä, mutta alkoi jo tuntua hieman oudolta, että juuri kun ollaan ohitettu joku niin samantien ne kaatuvat. Hänkin selvisi säikähdyksellä.
Kuivunut joenpohja laaksossa.

Pian olimme saavuttaneet metsärajan ja pääsimme vilvottelemaan paahtavaa aurinkoa metsän varjossa. Istahdimme kostean viileän mättäisen kiven päälle ja levähdimme hetken ennen viimeistä kävelyosuutta autolle.

Retken loputtua tuli taas ihmeteltyä että missä kaikkialla sitä taas olikaan tänään tullut seikkailtua.

Graz

Kun kerta asumme aivan Itävallan naapurissa, päätimme mennä tutustumaan naapurimaan lähimpään Kaupunkiin Graziin. Kävimme muutaman kerran Jernejn kanssa yhdessä kiipeilemässä Grazin jättimäisen isossa kiipeilykeskuksessa, mutta emme oikeastaan ikinä menneet sitten kaupunkiin asti, vaikka kiipeilykeskus sijaitsikin aivan kävelymatkan päässä kaupungista. Niinpä päätin mennä ominpäin tutustumaan tähän hienoon vanhaan kaupunkiin. Virikkeenä tietenkin oli, että olimme unohtaneet kiipeilyvarusteemme kiipeilykeskukseen, joten minulla oli hyvä syy palata kaupunkiin. Edestakainen matka junalla maksoi vain kymmenen euroa. Minulla on nuorisokortti junamatkustusta varten, jonka saa alle 26-vuotiaat. Sillä saa hyviä alennuksia, ei kuitenkaan yhtä hyviä kuin mitä Suomessa saa opiskelijakortilla. Matkakin kesti vain tunnin suuntaansa.

Aluksi päätin kiivetä Grazin linnanmäelle. Sieltä sitten napsin muutaman kuvan muistoksi.
Lapset leikkivät linnan rinteen alapuolisen koulun pihalla

Bongasin majesteettisen lintulaudan. Hienoa suunnittelua.
Zuumasin kaukaisuuteen, jossa huomasin tämän katedraalin.
Grazin aamuliikennettä.

Niin, ja sitten itse kiipeilyä. Ostin vihdoin itselleni omat kiipeilykengät! Tähän asti olin kiipeillyt Jernejn suurilla kengillä, jotka olivat todellakin aivan liian isot takaamaan minun hyvä kiipeilysuoritukseni. Ja kuinka kävikään, samantien kuin aloin kiipeämään omankokoisilla kengillä, kiipeilysuoritukseni taso nousi huimasti.
Grazin city adventure centterissä on paljon tilaa kiipelylle. Siellä taisi olla 15 metriä korkeat seinät. Kiipeilyratojakin löytyy huimat 250. Ensimmäisessä kuvassa vasta yksi huone esillä. Kiipesin ensimmäistä kertaa kuutostason reittiä. Meille tuli kilpailutilanne Jernejn kanssa, kun normaalisti hän menee yhtä astetta vaativampia seiniä kuin minä, mutta nyt kävikin niin, että mitä ikinä hän päätti kiivetä, minä kiipesin perässä (käyttäen ainoastaan yhtä väriä). Jossain vaiheessa, kun olin tarpeaksi monta kertaa osoittanut paremmat kiipeilytaidot omilla kengilläni, niin Jernej näytti kuitenkin loppujenlopuksi olevan se parempi kiipeilijä. Koitin mennä 6,5 rataa ylös, mutta en millään päässyt yhdestä vaiheesta eteenpäin. Luovutin kun olin tarpeeksi monta kertaa koittanut samaa reittiä aina jumittuen samaan paikkaan. Niinpä Jernej päätti kokeilla tätä samaa rataa, ja pääsi kuin pääsikin ylös asti. Silloin luovutin hänelle takaisin statuksen paremmasta kiipeilijästä. Mutta oli mukava tunne kerrankin tuntea itsensä oikeaksi kiipeilijäksi.
Kuva Jernej Burkeljca

cottony cushion scale

Taistelimme lokakuussa sitruunapuuta hyökänneitä ötököitä vastaan.


Ennenkuin aloimme torjumaan hyönteisiä ja vähentämään niiden populaatiota, koitin tunnistaa mikä laji oli kyseessä, jotta toimisimme oikein torjunnan suhteen. Tarkastelimme ensin yksilöitä pienen suurennuslasin lävitse ennekuin muistin , että saankin kamerani makroominaisuudella paremman kuvan ötökästä.

Kuvan kanssa koitin sitten etsiä netistä mahdollista ötökkälajia, ja löysin kuin löysinkin useiden googlauksien jälkeen oikean lajin. Kyse oli siis Icerya purchasista, yleisellä nimellä cotton cushion scale.

Ötökkä on valkoinen takaosastaan, etuosassaan sillä on punaruskea täplikäs ehkä sarvikuonomainen epätasainen pinta. Takaosan valkoinen osa on raidoittunut niin, että on syvempiä ja kohollaan olevia raitoja. Ötökällä on monta karvaista jalkaa. Sitruunapuussa näkee ötökän kaikki kehittymisvaiheet. On kotiloita, nahanluonnin eri asteisia pikkuötököitä ja kehittyneempiä, sekä lisääntymiskykyisiä munakotelollisia naaraita.

cottony cushion scalet tuottaa tahmaista mesikastetta, jota esimerkiksi muurahaiset syövät. Käteen joutuessaan limaa ei meinaa saada millään pestyä pois. Joka puolella puuta on myös hämähäkinverkkomaisia valkoisia riuhtoja, jotka irtoavat ötököistä.

Torjuntakeinoksi löysin, että ötökät täytyy irrottaa yksitellen mekaanisesti puusta. Mitkään torjunta-aineet eivät tepsi, sillä ötököiden pintakuori on suojaavaa ainesta, jolloin torjunta-aineet eivät pääse uusia jälkeläisiä kantavien yksilöiden munakotelon sisään tuhoamaan poikuetta. Joten kaikki torjunta-aineet ovat hyödyttämiä tämän ötökän kanssa. Sen sijaan ötökät täytyy irrottaa yksitellen hammasharjan ja laimean saippuaveden kanssa. Työ on hidasta ja sotkuisaa. Puun alla kannattaa laittaa vaikka sanomalehteä, sillä maahan pudotessaan ötökät jättävät tahmean tahran lattiaan.

Suurin osa ötököistä piileskelee lehtien alla ja lehtien kiinnityskohdissa. Ne paikat kannattaa siis katsoa erityisen tarkasti putsatessa sitruunapuuta.

Ötökät ilmaantuivat puuhun kun se kannettiin ulkoa sisälle talven ajaksi. Ei kulunut monta päivääkään tai viikkoa kun ötökät olivat jo ilmestyneet sitruunapuuhun. Ovat kuulemman lämpötila herkkiä, joten sisäänsiirtäminen vaikutti olevan syy ötököiden ilmaantumiseen. Myöskin se, ettei sisätiloissa ole ötököiden luonnollisia vihollisia antaa ötököille valtavan edun lisääntyä tahdittomasti.

Monen tunnin harjaamisen jälkeen ötökät olivat viimein poissa. Viikon tai parin kuluttua teimme uusintakatsauksen ja poistimme pienen määrän yksilöitä, jotka olivat jääneet huomaamatta edellisellä kerralla. Toivottavasti sitruuna puu menestyy jatkossa kevään lämmön ja ulkosateiden myötä.

Kirjoitin tämän, jotta jos jollakulla on suomessa sitruuna puu ja samanlaisia ötökkäongelmia, niin löytyy vastaus hoito-ohjeisiin.