Osa 2 - Itä-, Pohjois- ja Koillis-Islanti

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa muutaman vuonon kautta. Taisimme tosin ottaa vuoristoisen oikopolun, jonka varrella näimme monta kaunista ja suurta vesiputousta (tämä oli vaihteeksi luetettava oikopolku). Vähintään tässä vaiheessa vesiputouksista alkoi jo tulla liian yleinen nähtävyys ja siihen jo turtui eikä uudet vesiputoukset enää tehneet niin suurta vaikutelmaa, eikä kaikkien niiden kohdalla enää pysähtynyt ihastelemaan. Toisaalta sääli. Vuoristossa oli sumuista ja ajoimme taas jossain lumirajalla. Suuntasimme nyt Lagarfljotin järvelle. Viereinen Hallormsstaðhurin metsä taisi itse asiassa olla ensimmäinen paikka jossa näimme enemmän puita. Toinen puustoinen paikka on pohjoisessa, Vaglaskógurissa. Islannissahan ei ole oikeastaan enää puita. Aikoinaan puitakin oli, mutta ilmaston muuttuessa kylmemmäksi, hakkuiden paljoudesta sekä voisiko sanoa, ylilaiduntamisesta (tai enemmänkin maapalstan käyttöön ottaminen maanviljelys ja vastaavaan hyötykäyttöön) johtuen puusto on nyt minimaalinen. Islannin geologinen sijainti ja erikoisuudet, kuten jatkuvasti muovautuva maa, sekä voimakkaiden tuulten osasyynä voimistava eroosio, ovat hidastaneet pysyvästi puuston luontaisen uusiutumisen. Arktisella sijainnillaan on tietenkin osuutensa puuston lajistoon, eli mitä siellä voi edes luontaisesti kasvaa. Siellä täällä on kitukasvuisia varhaiskoivuja, mutta Hallormsstaðhurin metsässä ne kasvoivat jo korkeampina ja vähän oli muitakin puulajeja. Islannissa vitsi kuuluu näin: Jos eksyt metsään, nouse ylös seisomaan.

Jossain vaiheessa ajettuamme järven eteläistä puolta, järven yli oli rakennettu iso silta, jonka heti jälkeen oli parkkipaikka ylläpidetyn vessan kera. Parkkipaikalta lähti retkeilypolku isoille vesiputouksille jonne tietenkin suuntasimme. Viimeisimmän vesiputouksen nimi oli Hengifoss (Hanging falls), joka on yksi Islannin korkeimmista vesiputouksista 118 m. Vaikka matkalla näkikin paljon vaikuttavampiakin putouksia, kuten Litlanesfossin Hengifoss on enemmän tunnettu ehkä punaisten raitojensa ansiosta. En nyt muista ihan tarkalleen niiden syntyä, mutta osittain siihen liittyi eri tulivuoren purkauksista syntynyttä laavaa vuosien saatossa, ja niiden välille laavakerrosten päälle on kerääntynyt rautapitoista maa-ainesta ja savea, jotka ovat myöhemmin reagoineet hapen kanssa ja näin muuttunut punertavaksi. Pitkä prosessi, jossa punertuvuus voimistui eri kerrosten muodostuessa. Litlanesfossin, kuten moni muukin Islantilainen vesiputous kulkee basalttipilareiden lomasta. Nämä basalttipilarit ovat myös syntyneet laavasta kun se jähmettyy. Kiviaines jatkaa jäähtymistä huomattavan ajan, muodostaen pilareja jotka ovat usein kuusikulmaisia. Nämä pilarit ovat aina kohtisuoraan jäähtymispintaan nähden ja ovat näin ollen pystysuoria laavakerrostumia tai vastaavasti horisontaalisesti valuneita pilareja.
Kävelimme aivan putoukselle asti. Pysähdyimme tietenkin monta kertaa ihastelemaan maisemia, mikä pidensi retkeen kulunutta aikaa. Vesiputouksen juurella oli niin sanottu vieraskirja johon kirjasimme nimemme ja kotimaamme. Loppumatka putoukselle ei ole kaikkien retkeilijöiden saavutettavissa. Kävelypolku vie vain ehkä puoleenväliin matkaa, jossa kerkee jo ihastelemaan Litlanesfossia ja sen takana olevaa Hengifossia, mutta jossain vaiheessa täytyy ylittää joki hyppimällä pienten kivien kautta tai ottamalla kengät pois ja kastamalla jalkansa hyytävään veteen. Tästä eteenpäin ei ole enää turvallista ja leveää ylläpidettyä kävelypolkua, vaan pieni lammaspolku. Välillä piti kävellä jyrkkää hiekkaista pientä polkua pitkin sivuttain ilman turvakaiteita ja alapuolella kuohuava joki. Toisaalta putoukselle pääsee myös ylempää reittiä nummeja pitkin, mutta silloinkin edessä on tälläinen hiekkainen sivuttainkävely. Jernej halusi mennä katsomaan vesiputousta vielä ylhäältä päin, itse tiesin, ettei sieltä näkisi mitään uutta, joten lupasin mennä tekemään meille sillä välin ruokaa kun Jernej kävisi ylhäällä. Siitä taisi tulla 45 minuutin ylimääräinen kävelylenkki. Sain juuri ruuan valmiiksi kun Jernej palasi kävelyltään, ja niin kuin olin arvellut, ei putouksen alkujuurilla ollut mitään henkeäsalpaavaa, mutta siellä oli jotain muuta, joka voi kiinnostaa jotakin toista, joten en sitä tässä paljasta.
Kuva Jernej Burkeljca

Lagarfljotin järveltä jatkoimme vielä vähän eteenpäin kunnes käännyimme oikealle jyrkkää ja mutkikasta ylämäkeä päätyen Fljótsdalurin isolle voimalaitokselle. Se oli suurin näkemäni pato. Ajoimme kahden eri padon ylle rakennetun tien ylitse ja ihmettelimme silmät pyöreinä suuremman padon alapuolista kanjonia. Valtava railo maassa! Voimalaitos on ollut suunnitteilla jo kuusikymmentäluvulta lähtien. Jäätikköjoissa on varastoitunut valtavasti energiaa, jota on haluttu hyödyntää sähköntuotannossa. Padolta sähkö johdetaan pääsääntöisesti rannikolla, Reyðarfjörðurissa, olevaan alumiinin sulattamoon. Kárahnjúkastíflan pato on Hafrahvammar kanjonin loppupäässä, joka on noin 700 m pitkä ja 198 m korkea, mikä tekee siitä yhden maailman korkeimmista CFRD (concrete faced rockfill dam) padoista ja Euroopan korkeimman CFRD-padon. Ei ihme etten ole aiemmin niin korkeaa patoa nähnyt.
Vähän voimalaitoksen jälkeen saavuimme tienristeykseen, josta suurin osa teistä näytti olevan suljettu, otimme oikeanpuoleisen, joka oli auki, mutta epäröimme jo siinä vaiheessa vuoristo oikopolun turvallisuutta. Ja niin kävikin, että jouduimme piakkoin kääntymään, kun renkaat upposivat liikaa maahan, vaikka ajoimmekin sallitulla tiellä emme halunneet ottaa riskiä jumiin jäämisestä aavikolle. Emme olleet nähneet ainuttakaan autoa viimeiseen tuntiin. Siinä aivan lähettyvillä oli yksi Islannin korkeimmista vuorista, Snæfell 1838m. Myöhemmin kerron vastaavan nimisestä jäätiköstä saaren länsiosassa.
Kuva Jernej Burkeljca

Täällä ylängöllä oli mielenkiintoista, kuinka niin valtavat alueet maata oli upottavaa ja suomaista. Luimme, että ennen vanhaan väki kulki näiden ylänköjen halki hevosilla sen ollessa lyhin reitti Þingvellirin parlamentin kokouksiin, joita pidettiin monta kertaa vuodessa. Monet upposivat hevosillaan suohon, joka ei siis tosiaankaan näytä suolta vaan ihan vakaalta kivikkoiselta kuivalta maalta. Monesti näki tienvarrella kiviröykkiöitä, jotka on pystytetty toisaalta tienviitaksi, toisaalta toivottamaan turvallista matkaa vaikeakulkuiseen maastoon. Koitimme mennessämme padolle yhtä GPS:n näyttämää oikopolkua Snæfellille, mikä myös osoittautui liian pehmeäksi maaksi. Sillä tiellä oli jopa lunta. Jos autolla pysähtyi, ei ollut helppoa jatkaa matkaa kun renkaat vaan sutivat tyhjää ja kura roiskui.

Jouduimme siis palaamaan takaisin järvelle ja ajamaan suurempaa vuoristotietä seuraavaan levähdyspaikkaamme. Tämäkin vuoristo oli tarunomainen ja synkkä. Muistaakseni jokaisessa korkealla sijaitsevassa vuoristoteillä, näillä suomaisilla alueilla oli aika kummitusmainen tunnelma. Aina oli sumua ja muita ihmisiä ja asutusta oli harvassa. Näimme toisaalta naalin, Islannin ainoan petoeläimen, jossei niitä sääskiä lasketa, kerta ne eivät edes verta himonneet.

Kuva Jernej Burkeljca

Välimatkat Islannissa ovat pitkiä, vaikka ne kartalla näyttävät lyhyiltä. Esimerkiksi nopeusrajoitukset saattavat hämätä matkantekoa, sillä GPS laskee perille saapumisajan nopeimman sallitun nopeusrajoituksen mukaan, johon ei kannattaisi luottaa. Islannissa nimittäin suurin sallittu nopeus on 90km/h, joka on lähinnä vain pääteillä, hiekkateillä puolestaan se on 80 km/h. Tämä ei ollenkaan vastaa sitä todellisuutta millä nopeudella siellä voi ajaa, sillä esimerkiksi tuo 90km/h voi tuntua liian hitaalta vauhdilta kymmeniä kilometrejä pitkillä viivasuorilla aavikkojen lävitse menevillä teillä, se nyt ei tietenkään ole ongelma, vaan tuo hiekkateiden nopeusrajoitus. Monella pienemmällä hiekkatiellä kun hädin tuskin voi ajaa yli neljää kymppiä, niin GPS:n antama perilletuloaika on liian optimistinen. Opimme tietenkin lukemaan parinpäivän pettymyksen jälkeen GPS:sää niin, että asetimme itsellemme kaksi kertaa pidemmän matka-ajan, mitä laite näytti. Islannin teillä on erikoista se, että lampaita saattaa olla missä tahansa tien läheisyydessä tai itse tiellä. Tämän takia luultavimmin suurin sallittu nopeus on 90 eikä esimerkiksi 120. Muutamia muita erikoisuuksia on, että teiltä löytyy monia sokeita harjanteita, jolloin täytyy pitää huoli, että ajaa omalla puolella tietä, vaikka muutoin kapeilla hiekkateillä ajaisikin keskellä tietä. Joenylitykset ja kapeat sillat taisinkin jo mainita aiemmin. Monesti myös on vaikeakulkuisimmilla teillä merkki, ettei siellä saa ajaa muilla kuin nelivetoautoilla, sillä teillä voi olla suuriakin kivenlohkareita, möykkyjä ja tietenkin joenylityksiä, joihin kaikkiin vaaditaan korkeampi maavara ja erikoishuolellisuutta.

Vatsamme taas kurni kun pääsimme vihdoin sumuisen vuoristotasanteen toiselle puolelle. Pysähdyimme Dettifossin putouksilla, joka on Islannin massiivisin virtaavalta vesimäärältään. Sen kyllä huomaa alla olevasta kuvasta. Vaikka vesiputous on vain 44 metriä korkea, siitä menee 212 tonnia vettä sekunnissa. Niin valtava vesimassa aikaansaa lähiympäristöön huminaa ja jyrinää. Lähistöllä oli kuulemma monia muitakin vesiputouksia saman joen varrella, mutta meillä ei ollut nyt tarpeeksi aikaa lähteä niiden luo vaeltamaan.
Oli kylmä ja tuulista. Jernej sanoi haluavansa jäädä ottamaan vesiputouksesta vielä enemmän kuvia, joten itse juoksin takaisin parkkipaikalle ja aloin lämmittämään meille ruokaa paikalla olevan vessan katoksessa. Jossain vaiheessa alkoi sataakin ja ruuan tekemisessä meni taas ikuisuus. Siinä kylmässä värrytellessä kerkeää jo kiukkua kehittyä kun vatsa kurnii tarpeeksi, eikä lihapullat olleet edes hyviä.

Ajoimme Ásbyrgin kanjonin vierestä tietämättä sen olemassaolosta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Molemmat Dettifoss ja Ásbyrgi sijaitsevat Jökulsárgljúfurin kansallispuistossa, jossa oli kaikin puolin hienot maisemat, mutta olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä, emmekä näköjään kiinnittäneet tarpeeksi huomiota mitä ympärillämme oli. Tämä paikka on siis tutkiskelun arvoinen kun joskus tullaan uudelleen Islantiin, niin tänne varmasti tullaan tekemään ikimuistoinen vaellus. Lähempänä rannikkoa matkalla Húsavíkkiin pysähdyimme nukkumaan yhdellä nätillä nurmikkotasanteella merenrannalla kielekkeellä jossa meidän saapumisaikana oli kaksi ampumaharrastajaa koiran kanssa. He olivat juuri pakkailemassa heitintornia ja aseitaan autoon kun saavuimme. Koira tervehti meitä iloisesti.

Saavuimme varmaan aamu seitsemän aikaan Húsavíkiin, jolloin mikään ei tietenkään ollut auki. Kävimme pesemässä autoa huoltoasemalla, mistä olimme kiitollisia aika monestikin. Islannissa kun saa pestä autoaan ilmaiseksi letkuilla ja harjoilla melkein kaikilla huoltoasemilla. Kerroinkohan jo kuinka tankkasimme yleensä auton. Monesti huoltoasemien itsepalveluautomaatit eivät hyväksyneet Jernejn maksukorttia (olimme siis jakaneet kustannukset niin, että minä maksan retkimuonat ja hän polttoaineet), joten kysyimme jo heti ensimmäisenä tankkauskerralla paikallisilta miten maksu sujuisi kaikista parhaiten. Paikallinen mies kertoi, että Islannissa ostetaan prepaid kortteja, joilla voi ostaa polttoainetta myös kylmäasemilta. Niitä myytiin 10 000, 6 000 ja 3 000 kruunun arvoisina kortteina. 10 000:nen kruunun kortti mahtui hyvin tyhjään tankkiin vinkiksi niille, kenellä ei ole vielä käsitystä kruunun arvosta. Dieselin litrahinta oli pyöreästi 200 ISK. Jos tankissa ei olekkaan tilaa esimerkiksi tuolle 10 000 kruunun arvoiselle määrälle polttoainetta, kortti täytyy syöttää uudelleen automaattiin ja se rekisteröi jäljelle jääneen rahan määrään. Eli bensa ei tietenkään pulppua ulos tankista. Niin, ja automaatien kieli on ainoastaan islanti. Minun ruotsin taidoistani oli siinä vaiheessa apua kun selviteltiin mitä automaatti koitti meille kertoa, Jernejn saksankielentaito oli sen verran kaukana islannista, ettei sillä kieltä ymmärtänyt.

Olimme jo viime syksynä meidän pohjoisen road tripillä halunneet päästä Norjassa katsomaan valaita. Olimme myös siellä käymässä kesäsesongin ulkopuolella, joten nyt Islannissa olimme taas liikkeellä ennen kesän turistisesonkia. Olin jo pitkään kerennyt pohtia onko valasretket ympäristöystävällistä puuhaa vai ei. Kun perehdyin enemmän asiaan, totesin, ettei onneksi monet yritykset käytä valaita häiritseviä kaikuluotaimia, jotka tuottavat ääntä ja tekevät ilkivaltaa valaille. Niitäkin yrityksiä löytyy valasbongauksen takaamiseksi, mutta onneksi ainakaan Húsavíkissä meidän valitsema yritys ei ollut moinen. Siellä bongausodotukseksi ilmoitettiin noin 99%.

Ennen kuin pääsisimme valaita katsomaan, meidän piti kuluttaa useampikin tunti. Päätimme lähteä autolla pienelle retkelle Mývatnin järvelle. Aivan alkumatkasta kuitenkin bongasin tienvierustalta lammen, jonka pinnalla oli höyryä. Ajattelin aluksi, että se olisi aamu-usvaa, mutta ilahdukseksemme se olikin lämmin lampi. Päätimme sitten saman tien pulahtaa ruumiinlämpöiseen veteen vuorotellen ja nauttia hetkestä.

Päästyämme Mývatnin alueelle, olimme vähän pettyneitä miltä se näytti. Olihan järvellä tietenkin mukavia ihmeellisiä saaria, ja alueella oli paljon möykkyistä laavamaata, sekä kuumia lähteitä, mutta meidän mielenkiintomme herätti tulivuorenkraateri, joka oli pelkkää mustaa hiekkaa. Ajoimme lähemmäs ja lähemmäs kunnes päätimme hypätä autosta ulos ja lähteä katsomaan kraateria vähän lähempää. Päädyimme kiipeämään Hverfellin kraaterin huipulle asti ja ihmettelemään maisemia. Joka puolella ympärillämme höyrysi pieniä paikallisia lähteitä ja melkein mihin tahansa suuntaan katsoi, niin aina näkyi muitakin kraatereita.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun ajoimme takaisin Húsavíkiin, puimme päällemme lämpimästi ja menimme ostamaan retkiliput. Venematka kesti muutaman tunnin ja kaikille osanottajille jaettiin lämpimiä haalareita, sillä merellä oli kylmä ja tuulista. Meille kerrottiin jo heti alkumatkasta perustietoa valaista ja kuinka ne voi bongata parhaiten. Kaikkien piti olla valppaina ja huutaa jos näkee valaan ja kertoa missä kellonsuunnassa valaan oli nähnyt. Ei kauaakaan kun minä pääsin jo huutamaan ensimmäisestä valasnäystä ja kapteeni käänsi venettä. Suuntasimme kohti valasta ja taas se pilkahti vedenpinnasta. Tällöin myös oppaamme näki valaan ja varmisti sen olevan lahtivalas. Kukaan muu seurueesta ei nähnyt tätä valasta, vaikka se kävi pinnalla haukkaamassa happea muutamankin kerran vielä. Pyörimme sillä alueella aikamme, kunnes valas ei enää näyttäytynyt ja suuntasimme sitten Puffin-saarelle. Koko saari oli täynnä lunneja. Heillä oli kokonainen yhdyskunta pienine koloineen kallionkielekkeellä. Oppaamme kertoi, että lunni voi sukeltaa yli kolmeenkymmeneen metriin hakemaan kalaa. Lunnit ovat suloisia ihanasti väritettyjä lintuja, jotka lentävät hassusti todella lähellä vedenpintaa, toisin kuin monet muut merilinnut.
Toinen valasretkeilyalus oli bongannut delfiinejä siinä lähettyvillä ja mekin suuntasimme paikan päälle. Siellä saimme sitten ihastella valkokuonodelfiinien uteliasta elämää, kun ne tulivat aivan veneen viereen pomppimaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla takaisin rannalle tulin kovin merikipeäksi ja oksensin laidan yli juuri ennen kuin meille tarjoiltiin kaakaota ja paikallisia leivonnaisia. Oli myös kylmä ja kun palautimme lämpimät haalarit, olimme aivan jäässä ja halusimme päästä sisätiloihin syömään. Pyysimme, että saisimme ladata puhelimia ja kameranakkuja whalewatching yrityksen toimistossa ja kysyimme ravintola vinkkejä. Meille suositeltiin yhden hotellin ravintolaa, joka oli paikkakunnan halvin verrattuna varsinaisiin ravintoloihin, mutta käveltyämme hotellille saimme todeta, ettei ravintola ole vielä auki moneen tuntiin. Palasimme takaisin satamaan ja menimme viikinki ravintolaan syömään paikallista päivän saalista.

Meillä oli edessä monen tunnin ajomatka, ja onneksemme meillä oli mukava kaupunki edessämme. Akureyri oli ihana idyllinen pastellinvärisine puutaloineen ja muutenkin rauhallisine kaupunkimiljöineen. Emme tosin viettäneet siellä aikaa, lähinnä ajoimme lävitse ihastellen autonikkunoista. Ajoimme pitkän matkan Islannin pohjoisrannikkoa pitkin suuntanamme länsivuonot. Maisemat olivat kauniita, välillä ajoimme vuonomaisissa maisemissa, välillä laaksoissa ja toisaalta vuoristossa. Körröttelin kolmisen tuntia yhden pienen rekan perässä, sillä kun edessä oli samaa vauhtia liikkuva kiintopiste, ajaminen oli helpompaa, eikä tarvinut tuijottaa tietä yhtä intensiivisesti kuin jos ajaisimme tyhjillä teillä.
Pohjoisella rannikolla piti olla paljonkin hylkeitä, mutta vaikka kuinka tarkasti tuijotimme autonikkunoista aina kun näimme rantaa tien vieressä, emme nähneet yhtäkään hyljettä. Ehkä ajoimme siltä seudulta väärään kellonaikaan, tai juuri niissä rantatörmillä ei vaan ollut hylkeitä lepäilemässä. Pysähdyimme yhdessä levähdyspaikassa tekemään ruokaa ennen kuin jatkoimme matkaamme aivan vuonoille asti. Pääsimme vuonojen alkupäähän vasta hämäräntultua, ja pysähdyimme nukkumaan rannikon jyrkänteellä lammasfarmin vieressä nurmikkoisella tasanteella.

Varhain aamulla jatkoimme taas matkaamme, eikä montakaan tuntia kun näimme mitä ihanimman jokimaaston, jonka varrella peseydyimme. Ajoimme vuonoissa vuorotellen sisään vuonoon ja taas ulos vuonosta monen monta tuntia. Viimein saavuimme Ísafjörðuriin puolenpäivän maissa. Ennen matkaamme Islantiin Jernejllä oli yhtenä haaveena päästä melomaan kanootilla pohjoisella merialueella, joten tiesimme tämän olevan oikea paikka sille aktiviteetille. Etsimme siis aluksi GPS:n voimin kanootinvuokrauspaikkoja, mutta jokin meni mönkään, emmekä päätyneet sellaisen talon nurkille, joka näyttäisi kanootinvuokrauspaikalta. Menimme sitten etsimään paikallisen turisti-infon, josta pyysimme apua. Infossa meitä palveli kaksi samannäköistä veljestä luultavimmin. Kerroimme heille mitä haluaisimme tehdä ja toinen tarttui puhelimeen saman tien soittaen kanoottipaikkaan. Ihmettelimme jo siinä vaiheessa, ettemme kerenneet keskustelemaan asiasta edes puoliakaan, kun hän jo soitti eteenpäin. Ja niin kuin arvata saattaa, hän joutui soittamaan vielä muutaman kerran lisää, sillä halusimme tietää esimerkiksi missä melonta järjestettäisiin, mihin aikaan, päästäisiinkö melomaan kaksikolla ja paljonko se maksaisi. Loppujenlopuksi hän oli jo varaamassa meille kanoottia ja kirjoittamassa ylös tietojamme ennen kuin olimme saaneet vastauksen puoliinkaan kysymyksiimme. Harmiksemme kuulimme, että melontaa järjestettäisiin ainoastaan vuonoissa, joissa olimme juuri monta tuntia ajaneet, ja taas vuonon ulkopuoliset melonnat olivat aivan liian kalliita meille, emmekä olisi edes päässeet melomaan kaksikolla. Joten harmiksemme unelma ei toteutunut. Ja muutenkin nämä Islannin vuono eivät olleet mitään verrattuna Norjan vuonoihin, joten tiesimme jo aika nopeasti, ettemme saisi mitä halusimme. Täytyy nähtävästi mennä Norjaan melomaan vuonoihin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vatsamme kurni jo kovasti, joten meidän piti löytää rauhaisa paikka valmistaa ruokaa. Ajoimme vieläkin kauemmas vuonon loppupäähän muutaman kivisen tunnelin alitse, nähden pohjoisessa vuonon osassa syrjäisen ja tiettömän Drangajökullin jäätikön alueen. Päädyimme ajamaan seuraavan pienen kylän lävitse ylös vuoristoon ja alas laaksoon. Vuoristossa päätimme koota kivistä tuuliesteen ja kokata siinä hienoissa maisemissa, kun taas alhaalla merenrannalla kävimme kävelyllä ihmettelemässä reikäistä hiekkarantaa. Koko Islannin pohjoisosan rannikolta voi sieltä täältä bongata valkoisia tukkeja, jotka ovat ajelehtineet rannikolle. Ihmettelimme mistä nämä kaikki tukit ovat peräisin, todella kummallista. Roskaa, varsinkin muovia , näytti olevan myös rannat täynnä. Otimme iltapäivä torkut rannikolla aluspatjat allamme ja kaikki takit päällämme. Tässä kohtaa olimme kaikista lähinnä Grönlantia, vain muutama sata kilometriä.
Olimme jo jokin aika sitten päättäneet, että olimme saaneet tarpeeksemme monien tuntien kestoisista ajomatkoista, joten päätimme ottaa oikopolun etelänpuoleisista vuonoista. Kysyimme jo Ísafjörðurin turisti-infosta autolauttojen aikataulua ja hintoja, ja kiirehdimme sen päivän viimeisimpään lauttaan, joka lähti Brjánslækurista Stykkishólmuriin. Meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan Islannin suurinta merikalliolintukielekettä, Látrabjargia, joka sijaitsi näissä länsivuonoissa, mutta sillä päivässä meni talvisesongin aikaan vain yksi autolautta, johon kerkeäisimme meidän aikataululla samana päivänä, emme katsoneet, että kielekkeelle menoon kannattaisi uhrata yksi kokonainen päivä, sillä käsittääkseni oli vielä lintujen pesimäkausi, jolloin kielekkeelle pääsy saattaisi olla sitä paitsi kielletty. Joten ajoimme toiselle puolelle vuonoja rannikolle ja menimme ostamaan autolauttaan liput, josta olimme etukäteen laskeneet, että ne maksaisivat saman verran kuin mitä meillä menisi polttoaineeseen vuonoissa kiemurrellessa, ja sitä paitsi tarvitsimme tauon siitä ainaisesta ajamisesta.
Kuva Jernej Burkeljca
Lauttamatka kesti muutamantunnin, verrattuna monen moneen autolla ajotuntiin samaan paikkaan. Autolautta pysähtyi Flateyn saarella, joka oli ihanan värikäs taloiltaan. Lautalta lähti pois turistipariskunta, ketä oli vastassa saaren paikallinen asukas. Näytti siltä, että saaressa oli ehkä yksi majapaikka. Autolautta toi samalla saarelle puhdasta vettä, sillä saarihan sijaitsi merellä. Mietimme pysyykö tai pidetäänkö meriväliä auki talvisin. Lahdessa, josta lautta kulki, asuu myös valaita ja jaksoimme jonkun aikaa tuijotella horisonttiin mahdollisia valashavaintoja tehden. Mutta ulkona kannella oli kylmä, eikä merellä näkynyt elämää. Menimme sisälle lukemaan ja katsomaan elokuvaa.
Saavuimme Stykkishólmuriin ehkä yhdeksän aikaa illalla, joten halusimme saman tien löytää sopivan rauhaisan nukkumapaikan. Ajoimme ehkä tunnin länttä kohti, kunnes parkkeerasimme erään hevostilan nurkille ja nukuimme siinä yömme rauhassa.

Osa 3 - Länsi- ja Lounais-Islanti

Seuraavana aamuna suuntasimme minun ehdottamalleni seikkailupaikalle Snæfellsjökullille. Olin ehdottanut Jernejlle, että kerta emme päässeet melomaan, löytäisimme aivan varmasti muuta mielekästä tekemistä. Vähän aikaa tutkiskeltuani karttaa, ehdotin, että nyt olisi hyvä aika meidän jäätikkökävelyllemme. Ajoimme siis kohti maagista ja jopa Jules Vernen matka maan keskipisteeseen kirjasta tunnettuun jäätikön reunamille. Tienhaarassa, josta pääsi ylös jäätikölle, oli varoituskyltti, että tie on huonossa kunnossa, ja ehkä pääsemätön, sekä että jäätiköt ovat vaarallisia ja arvaamattomia, sillä niissä esiintyy railoja. Tielle ei oltu kuitenkaan laitettu puomeja, niin kuin muissa vastaavissa varoituskylttitienhaaroissa, joten päätimme ajaa ylämäkeen. Pääsimme huipulle, jossa vielä kerroksittain lunta tienvieressä, ehkä ne oli vasta aurattu vähän aika sitten, ja siksi varoituskyltit, jos olisi tullut uutta lunta. Näimme myös kyltin, jossa oli reitti moottorikelkoille, melkein kaikille jäätiköille kun järjestetään täällä kelkkailua.
Pysäytimme auton ja tutkiskelimme maastoa hetken. Tutkimusmatkamme ei näyttänyt lupaavalta, sillä näimme railoja lumessa ylämäessä, joka johti huipulle. Näimme myös tosin, että aivan huipulle asti menee myös moottorikelkkarata, joka vähän ihmetytti, sillä se näytti menevän myös erittäin läheltä railoja. Päätimme löytää vähän turvallisemman aloituspaikan, ja ajoimme pikkutietä vielä vähän eteenpäin. Vastaamme tuli pienellä autolla pariskunta vastaan, joten tiesimme, että tie on auki myös toiselta puolelta jäätikköä. Näimme jäätikkötulivuoren toisella puolella enemmän sulaa ja kivistä maata. Päätimme hetken miettimisen jälkeen, että tämä olisi meidän aloituspaikkamme. Käännyimme vieläkin pienemmälle ja poukkoiselle soratielle, joka johti lähemmäs tulivuorta. Jossain vaiheessa matkaamme tuli kuitenkin este. Tie oli poikki. Edessämme oli syvä oja, jonka pohjassa oli joki. Syvä oja oli liian jyrkkäreunainen, että pääsisimme autolla siitä ylitse, joten jouduimme jättämään auton siihen paikkaan ja jatkamaan matkaa jalan.
Kuva Jernej Burkeljca

Pakkasimme mukaamme jo kotoa mukaan ottamamme lumisuojat, paljon vaatetta, aurinkolasit, sekä auton hinausköyden. Aloitimme kävelyn teepaitasilteen ja vasta myöhemmin ylempänä jäätiköllä puimme takkia päälle. Suuntasimme aluksi vanhalle jo raunioituneelle hiihtohissille, johon asti pääsi kävellen normaalisti tietä pitkin noin tunnin verran. Vasta hiihtohisseiltä alkoi varsinainen lumessa kävely, jota tosin koitimme välttää ainakin alkumatkasta ja kävelimme mieluummin laavakiviä pitkin. Kivityyppi oli tosin erittäin teräväreunaista, johon helposti saattoi satuttaa itsensä, ja kivet lähtivät herkästi vyörymään alaspäin. Eli maa oli epävakaata kulkea. Emme kuitenkaan halunneet kävellä lumessa vielä kun ei tarvinut, sillä emme tosiaan tienneet josko railoja olisi myös ihan siinä meidän valitsemalla kävelyreitillä. Pysähdyimme välillä ja käännyimme ympäri katsomaan maisemia. Kirkkaalla säällä sieltä pystyi näkemään jopa Reykjavíkiin asti. Nyt oli tosin vähän usvaista ehkä siellä suunnalla, joten ihastelimme lähivuoria. Jäätikön korkeus on 1446 metriä.
Kuvat Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme ei ollut lähteä valloittamaan korkeinta huippua, sillä emme olleet täysin varustautuneita retkeen. Asetimme täten itsellemme oman tavoitteen ensimmäiselle näkemällemme huipulle, jonne saavuimme kahden tunnin kävelyn jälkeen. Päästyämme tavoittelemallemme huipulle päätimme jatkaa vieläkin korkeammalle, kerta tänne asti olimme tulleet ja voimia vielä riitti. Tässä vaiheessa puimme yllemme turvalaitteemme. Eli köytimme toisemme kiinni auton hinausköydellä reppujemme vyötärösolkimiin. Tämä viritys toi lisäturvallisuuden tunnetta, ja ehkä sekunnin lisäreaktioajan jos jompikumpi liukastuisi tai putoaisi railoon. Kertasimme vielä perushätäpysäytyskeinot, jolla voi hiljentää vauhtia jos alkaa liusumaan jäätiköltä holtittomasti alaspäin. Kävelimme nyt muutaman metrin toisistamme erillään ja laskeuduimme pienen kukkulan alle vuorotellen, toisen pitäen huolta jarrutuksesta.
Kuva Jernej Burkeljca

Nyt edessämme oli pelkkää lunta ja jäätä ja loiva ylämäki. Lumi oli sulamassa jäätikön pinnalta, joten jalkamme upposi välillä syvemmällekin lumeen. Jonkun matkaa käveltyämme vierekkäin pysähdyimme katsahtamaan pilvitilanteen taivaalla, näytti että saattaisimme joutua huipulla pilveen. Kun olin jatkamassa matkaa, Jernej yhtäkkiä huudahti varoituksen ja säikähdin aivan hirveästi, että mitä tapahtuu, lumivyöry vai mitä, ja koitin katsella ympärilleni pysähtyen. Vastaus Jernejn varoitushuutoon löytyi suoraan nenän edestä, tai paremminkin muutamakymmen senttimetri kengistä, eli edessäni oli railo. Sitä ei nähnyt hyvin kuin tosiaan aivan vasta siinä vieressä seisoessa. Peruutimme ja ohitimme railon oikealta.
Kuva Jernej Burkeljca

Meillä kesti vielä tunti varsinaiselle huipulle. Aivan huipulla oli jo aiemmin alhaalta nähty moottorikelkkatie ja siellä oli myös erittäin kylmä ja todella tuulista. Huipulla oli kaksi piikkiä; toinen luminen, toinen sininen ja jäinen. Sen verran meilläkin oli järkeä mukana, ettemme menneet kummallekaan näistä huipuista kiipeämään, sillä meillä ei ollut tarvittavia välineitä. Vaikka olimmekin omin päin jäätikölle lähteneetkin, emme halunneet ottaa enää ylinmääräisiä riskejä. Tosiaan luin vasta myöhemmin jostain, ettei olisi suositeltavaa tai sallittua lähteä yksi jäätikölle ilman paikallisopastusta, ihan järkevästäkin syystä. Näimme nimittäin huipun toisella puolella tulivuoren kraaterissa jättirailoja, joihin ei haluaisi pudota.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme mennä alas samaa reittiä mitä tulimme ylöskin, paitsi että nyt menisimme ainoastaan lumessa. Meillä kesti vain kaksikymmentä minuuttia takaisin vanhalle hiihtohissille, sillä juoksimme, liu'uimme kenkienpohjillamme ja minun joka paikkaan raahaamallani liukurillani. Mäki oli ihanan loiva, että siinä pystyi juoksemaan todella kovaa vauhtia ilman tuntemista, että oikeasti juoksisi tai että hengästyttäisi. Juoksimme alas hymyssä suin ennen kuin vaihdoimme kengänpohjaliukumiseen ja liukuriin. Ja niin kuin yleensä, nauru loppui lyhyeen aikanaan. Nimittäin kun olimme tarpeeksi kauan saaneet nauttia ilosta ja mukavasta vauhdista kävi jo ennalta arvattava, eli aloimme kaatuilemaan. Olimme vieläkin köytettynä toisiimme, ja saimme pysäytettyä toisen liukumasta alas mäkeen tarvittaessa. Muutama ensimmäinen tömähdys maahan oli pehmeä ja siitä pääsi ylös samalla sekunnilla, mutta viimeinen kaatuminen sai hymyn hyytymään. Kellahdin pyllylleni kovaan lumeen, ja satutin häntäluuni aivan kuin hiihtäessä tai luistellessa kaaduttaessa. Onneksi olimme jo lumirajan tuntumassa ja kohta pääsimme kulkemaan normaalilla maalla, eikä autolle kävely kestänyt kuin enää puolisen tuntia. Jäätikköretkestämme jäi mukavat muistot, mutta häntäluu jatkoi jyskyttävää kipuaan vielä seuraavaan päivään.

Nyt meillä ei ollut enää pitkä aika kun olisimme Islannintutkimusretken loppusuoralla. Löysimme mukavan myöskin vähän lämpimän puoleisen joen, jossa pääsimme virkistäytymään, ja jonka varrella aloimme keittämään sen päivän lounasta. Harmiksemme kaasupullo tyhjeni kesken pastanvalmistumisen ja jouduimme ajamaan lähimmälle huoltoasemalle kyselemään uuden perään. Tarvitsimme kuitenkin tietynlaisen kaasupullon, eikä sitä mallia löytynyt kaikilta huoltoasemilta. Ajoimme sitten Borgarnesiin asti, jossa oli muutamakin eri huoltoasema. Valmistimme päivällisen merenrannalla. Siinä samalla kun ruoka kypsyi, seurasimme ohikulkevia autoja. Oli viikonloppu tulossa ja kaikki liikenne näytti tulevan Reykjavíkin suunnalta. Näimme myös todella monta autoa, jotka hinasivat perässään, ei asuntovaunua, vaan peräkärrytelttaa. Ne näyttivät olevan erittäin suosittuja Islannissa.

Me suuntasimme ruuan jälkeen taas pikkuteille kohteena tällä kertaa mannerlaattojen erkanemispaikka, eli Þingvellir. Ajoimme monta tuntia taas keskellä ei mitään näkemättä ketään. Tie oli todella poukkoinen ja kesti ikuisuus päästä paikasta toiseen. Vaikka etäisyys olikin reilusti alle sata kilometriä, ajoimme sitä matkaa monta monta tuntia. Vähän ennen Þingvelliriä näimme GPS:stä että lähellä pitäisi olla järvi. Kun pääsimme "järvelle" niin paikalla ei ollut muuta kuin hiekkamyrsky. Oli outoa tuijottaa kuivunutta järveä, joka oli täynnä hiekkaa, ja nyt tuuli leikki hiekalla ja muodosti pieniä tornadon näköisiä hiekkapylväitä ilmaan. Ajoimme myös läheltä Langjökullin jäätikköä ja ohitimme kartan mukaan Islannin korkeimman vesiputouksen, Glymurin, jonne pääsee pienen patikkamatkan jälkeen.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme iltasella Þingvellirin kansallispuistoon ja lähdimme kävelylle rotkoon, jossa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat eroavat. Olin kuvitellut rotkon olevan jotenkin syvempi, ja olin ehkä siksi pettynyt näkemääni. Saimmepahan jaloitella taas monen tunnin ajomatkan jälkeen. Mutta mielenkiintoisempaa oli suomaasto siinä nurkilla ja ehkä alueen historia. Paikalle nimittäin kokoontui entisaikaan Islannin parlamenttia ja ihmiset toiselta puolen saarta matkasivat paikan päälle niiden haastavakulkuisten suomaisten vuoristoteiden kautta ja heidät majoitettiin vanhanaikaisiin puolitelttamaisiin majoihin. Islannissa näkee paikkapaikoin maanläheisiä rakennuksia, joissa on kivijalka ja talon seinän vierustaa myöten aina katon alkamiseen asti rakennettu kukkula, joka on päällystetty heinällä ja sammalilla. Kattorakenne on pohjaltaan puuta, mutta sen päälle voi joko pystyttää telttamaisen katon tai sitten jos kyse on pidempiaikaisesta asumuksesta niin ruohokaton. Todella suloisia turpeisia majapaikkoja. Toinen mielenkiintoinen asia historiasta oli hukuttamiset. Paikalla hukutettiin lainkuuliattomia ja väärintekeviä naisia.
Aiemmin mainitsemani alueen suo oli taas puolestaan nähtävän arvoinen. Jernej oli jo aiemmin lukenut ja tutustunut, että hän voisi mennä sukeltamaan syviin railoihin, joita tässä suomaisemassa riitti. Railot olivat osa tätä halkeamaa, jossa mannerlaatat erkanevat, ja voitte kuvitella kuinka mystinen paikka se voi olla. Näimme kymmeniä metrejä vedenpinnasta alas kristallinkirkkaasta, mutta tummanturkoosin vivahteisesta vedestä. Jernej meni myöhemmin snorklaamaan tänne, kun sai kuulla uskomattoman kalliin sukellushinnaston. Snorklaukseen annettiin kuivapuku ylle, vesi oli nimittäin jäätävän kylmää ja erittäin hyvän makuista.
Etsimme lähistöltä paikkaa nukkua. Itse kansallispuistossa ei saanut leiriytyä minne halusi, siellä oli tosin myös leirintä alue, mutta halusimme jo jatkaa matkaa, joten löysimme sopivan paikan autollemme yhden pienen hiekkatien varrelta.

Seuraavana aamuna halusimme löytää kuumia lähteitä, joissa pääsisimme pulikoimaan. Niin kuin saatoin jo aiemmin kertoa, emme olleet kiinnostuneet ylituristikkaasta Blue lagoonista, vaan halusimme löytää jonkun enemmän yksityisemmän luonnonihmeen. Tiesimme suurin piirtein mistäpäin etsiä, joten suuntasimme geysirin ja Gulfosista vielä eteenpäin sisämaahan niille seuduille joissa olimme jo aiemmin ensimmäisinä päivinä ajelleet. Tuolloin maan halki johtava tie oli suljettu, mutta nyt se oli jo auki. Tai ainakaan tiepuomi ei ollut pystyssä. Ennenkuin pääsimme isommalle tielle Þingvelliristä Gulfosin suuntaan, meidän piti ylittää kaksi jokea.
Ajoimme kahden eri jäätikön välistä keskellä aaviikkomaisemia kaikista poukkoisimmalla tiellä mitä olemme tähän asti ajaneet. Jouduimme ajamaan melkein nenä kiinni tuulilasissa kun piti nähdä kaikki isot kivet keskellä tietä. Keskituntinopeus oli jotain kolmen kympin luokkaa. Kun olimme ajaneet pari tuntia taas näkemättä ketään ja ihmetelleet karuja maisemia bongasin viimein höyryä horisontista. Ennen kuin pääsimme itse höyryävään paikkaan, meidän piti ajaa ainakin puoli tuntia. Siinä ohi ajoimme yhden kiitotien ohitse, joista oli tullut jo aika tuttu näky Islannissa. Varsinaisia lentokenttiä on vain muutama, mutta hiekkaisia kiitoteitä löytyy melkeinpä jokaiselta paikkakunnalta. Olisiko tällä tekemistä sen kanssa, että monet välietäisyydet on helpompi kulkea lentoteitse kuin maitse.

Pääsimme vihdoin höyryävän kiintopisteen juurelle ja totesimme toisaalta harmiksemme, että sekin oli ihmisten valloittama. Vieressä nimittäin sijaitsi yksinäinen sääasema. Mahtoi olla työntekijöillä hyvät työsuhde-edut. Kuumien lähteiden viereen oli rakennettu kulkuväyliä puusta ja se meidän kauan odotettu uimiseen tarkoitettu kuumalähde löytyi täältä, tosin vähän ihmiskäden avustuksen höystämänä. Luonnolliseen turkoosiin syvänteeseen, johon kuuma vesi valui yläpuolisilta lähteiltä, oli myös johdettu kylmävesiputki viereiseltä joelta. Sillä sai säädettyä altaan lämpötilaa, mutta ilman tätä kylmävesiputken vaikutusta vesi olisi ollut liian kuumaa pulikoitavaksi.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme nyt siis viimein rentoutumaan tälläisessä luonnollisessa terveysvaikutteisessa lähteessä, joka sai ihon tuntumaan pehmeältä. Olimme hieman huolissamme, tarttuisiko voimakas rikinhaju myös ihoomme tai pyyhkeeseen, mutta onneksemme se ei ollut ongelma. Ja se ihovaikutus tuntuu sellaiselta liukkaalta öljymäiseltä kerrokselta iholla, joka tuntuu ainoastaan kun on itse altaassa, en ainakaan itse muista tarkkailleen josko vaikutus jäi myös altaasta poistuttaessa.

Kävimme vielä kylvyn jälkeen kävelemässä ja ihmettelemässä kuumia mutalähteitä, ja viheltäviä kerrostuma höyryvuoria.
Meillä oli taas pitkä ajomatka edessä, ja nyt viimein suuntanamme oli Islannin pääkaupunki Reykjavík. Jernejn työkavereita oli tulossa sinä iltapäivänä maahan, ja yhtenä ajatuksena olisi ollut tavata heidät lentokentällä, jolloin olisimme voineet ajaa heidät kaupunkiin yöpymispaikkoihinsa, mutta kerta hiekkatiellä kesti odotettua pidempään, emme kerenneet paikalle tarpeeksi ajoissa. tiesimme tämän onneksi jo tunteja ennen heidän lentokoneen laskeutumista, joten he eivät turhaan odottaneet meitä kentällä. Tapasimme sen sijaan myöhemmin illemmalla kaupungilla, jonne päädyimme monen tunnin matkanteon jälkeen ja muutaman ruokatauon pidettyämme.

Jätimme auton parkkiin kaupungin uimahallin lähistölle. Uimahallin logosta tulisi näin suomalaisena enemmänkin mieleen poliisiasema kuin uimahallia. Uimahallista vähän matkan päässä oli suuri kirkko, jonka rakennustyyli muistutti minusta Islannissa luonnossa nähtäviä basalttipilareita, jotka reunustavat monia vesiputouksia.
Reykjavík on kaikin puolin erittäin mukavan kokoinen pieni pääkaupunki. Siellä on paljon idyllisiä ja värikkäitä taloja, jotka luovat tervetulleen ilmapiirin ja jotka saivat minun silmäni ainakin kiinnittämään huomiota talojen erikoiseen rakennustapaan. Kaukaa katsoen talot nimittäin näyttävät puutaloilta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että ne ovatkin tehty aaltoilevasta pellistä. Rakennustekniikka on varmasti todettu hyväksi menetelmäksi, sillä melkein poikkeuksetta kaikki nuo idylliset muutama kerroksiset koristeelliset talot olivat päällystetty tällä aaltopellillä.
Meillä oli vain vähän aikaa vietettävänämme Reykjavíkissä, sillä itse lähtisin Suomessa käymään ja olimme päätyneet tosiaan Reykjavíkkiin vasta aivan viimeisinä päivinä. Kävimme seuraavana päivänä syömässä kaupungilla kun olimme palauttaneet auton takaisin.
Kuva Jernej Burkeljca

Ennen autonpalautusta kävimme vielä Reykjavíkin lähimaastoja tutkimassa. Ajoimme Hellisheiðin alueelle, joka on myös tunnettu kuumista läheteistä. Teimme pienen kävelyretken kukkulalle, mutta kerta olimme nähneet jo vastaavanlaisia lähteitä muuallakin, kävelymme olikin lähinnä virkistäytymistä kuin nähtävyyskiertue. Ajoimme vielä takaisin Keflavíkin lentokentälle Reykjanesin peninsulan halki. Koko alue Islannin lounaisosassa on täynnä muinaisia tulivuoria ja kuumia lähteitä. Vähän väliä oli tienviittoja näköalapaikoille tai kuuman lähteen luo. Näimme myös kävelijöitä ja pyöräilijöitä retkillään tällä alueelle, sillä se on myös hyvin tunnettu lintujenbongauspaikka. Ja itse penisula on sellaisenaan nähtävyys. Kallionkielekkeet lintuyhdyskuntineen ovat osa suurenmoista elämystunnetta puhumattakaan niistä silmän kantamattomista laavakentistä. Ajoimme myös sen kuuluisan Blue lagoonin ohitse, joka näytti olevan keskellä ei mitään, ja jonka lähin pikkukylä oli muutettu aika turistirysäksi.
Lentokentältä oli bussiyhteys takaisin Reykjavíkiin, jossa nukuimme yön majatalossa. Aamulla lensinkin jo sitten suoraan Helsinkiin. Keflavíkin lentokentälle näyttää olevan tehty hyvin organisoitu, mutta tosin pahoja ruuhkia aiheuttava systeemi. Eli kaikki Islannista lähtevät lennot ovat pääsääntöisesti aamulla ja aamupäivällä, ja puolestaan laskeutuvat iltapäivällä ja illalla. Lentoasemalle järjestetty bussiyhteys on suoraan laitettu toimimaan lentokoneiden aikataulujen mukaisesti, eli teoriassa et voi ikinä myöhästyä lennolta. Bussin saa myös tilata hakemaan suoraan tiettyjen hotellien ulko-oven edestä. Vinkkinä myös, että bussilippu kaupunkiin maksaa vähemmän jos ostat edestakaisen lipun, mutta täytyy tietää etukäteen haluatko erikoisen hakupalvelun, joka maksaa enemmän, vai että jäätkö bussiasemalla pois. Bussiasema nimittäin sijaitsee vähän keskustasta syrjemmässä.

Lyhyesti kerrattuna; ajoimme 3500 kilometriä Islannissa noin viikon vierailumme aikana, joten vietimme kieltämättä muutaman ylimääräisen pitkän tunnin autossa, sillä tosiaan paikkapaikoin keskinopeutemme oli lähempänä kolmea kymppiä kuin yhdeksää. Suosituksena muille Islantiin vuokra-autolla suuntaaville, että ei kannata pitäytyä ainoastaan sen kaikista suosituimman reitin, eli valtatie ykkösen välittömässä läheisyydessä, jonka pituus on reilu 1300 kilometriä saaren ympäri, vaan kannattaa rohkeasti suunnata myös Islannin sisäosiin siltä osin, mitä se valitulta autolta onnistuu.