Osa 3 - Länsi- ja Lounais-Islanti

Seuraavana aamuna suuntasimme minun ehdottamalleni seikkailupaikalle Snæfellsjökullille. Olin ehdottanut Jernejlle, että kerta emme päässeet melomaan, löytäisimme aivan varmasti muuta mielekästä tekemistä. Vähän aikaa tutkiskeltuani karttaa, ehdotin, että nyt olisi hyvä aika meidän jäätikkökävelyllemme. Ajoimme siis kohti maagista ja jopa Jules Vernen matka maan keskipisteeseen kirjasta tunnettuun jäätikön reunamille. Tienhaarassa, josta pääsi ylös jäätikölle, oli varoituskyltti, että tie on huonossa kunnossa, ja ehkä pääsemätön, sekä että jäätiköt ovat vaarallisia ja arvaamattomia, sillä niissä esiintyy railoja. Tielle ei oltu kuitenkaan laitettu puomeja, niin kuin muissa vastaavissa varoituskylttitienhaaroissa, joten päätimme ajaa ylämäkeen. Pääsimme huipulle, jossa vielä kerroksittain lunta tienvieressä, ehkä ne oli vasta aurattu vähän aika sitten, ja siksi varoituskyltit, jos olisi tullut uutta lunta. Näimme myös kyltin, jossa oli reitti moottorikelkoille, melkein kaikille jäätiköille kun järjestetään täällä kelkkailua.
Pysäytimme auton ja tutkiskelimme maastoa hetken. Tutkimusmatkamme ei näyttänyt lupaavalta, sillä näimme railoja lumessa ylämäessä, joka johti huipulle. Näimme myös tosin, että aivan huipulle asti menee myös moottorikelkkarata, joka vähän ihmetytti, sillä se näytti menevän myös erittäin läheltä railoja. Päätimme löytää vähän turvallisemman aloituspaikan, ja ajoimme pikkutietä vielä vähän eteenpäin. Vastaamme tuli pienellä autolla pariskunta vastaan, joten tiesimme, että tie on auki myös toiselta puolelta jäätikköä. Näimme jäätikkötulivuoren toisella puolella enemmän sulaa ja kivistä maata. Päätimme hetken miettimisen jälkeen, että tämä olisi meidän aloituspaikkamme. Käännyimme vieläkin pienemmälle ja poukkoiselle soratielle, joka johti lähemmäs tulivuorta. Jossain vaiheessa matkaamme tuli kuitenkin este. Tie oli poikki. Edessämme oli syvä oja, jonka pohjassa oli joki. Syvä oja oli liian jyrkkäreunainen, että pääsisimme autolla siitä ylitse, joten jouduimme jättämään auton siihen paikkaan ja jatkamaan matkaa jalan.
Kuva Jernej Burkeljca

Pakkasimme mukaamme jo kotoa mukaan ottamamme lumisuojat, paljon vaatetta, aurinkolasit, sekä auton hinausköyden. Aloitimme kävelyn teepaitasilteen ja vasta myöhemmin ylempänä jäätiköllä puimme takkia päälle. Suuntasimme aluksi vanhalle jo raunioituneelle hiihtohissille, johon asti pääsi kävellen normaalisti tietä pitkin noin tunnin verran. Vasta hiihtohisseiltä alkoi varsinainen lumessa kävely, jota tosin koitimme välttää ainakin alkumatkasta ja kävelimme mieluummin laavakiviä pitkin. Kivityyppi oli tosin erittäin teräväreunaista, johon helposti saattoi satuttaa itsensä, ja kivet lähtivät herkästi vyörymään alaspäin. Eli maa oli epävakaata kulkea. Emme kuitenkaan halunneet kävellä lumessa vielä kun ei tarvinut, sillä emme tosiaan tienneet josko railoja olisi myös ihan siinä meidän valitsemalla kävelyreitillä. Pysähdyimme välillä ja käännyimme ympäri katsomaan maisemia. Kirkkaalla säällä sieltä pystyi näkemään jopa Reykjavíkiin asti. Nyt oli tosin vähän usvaista ehkä siellä suunnalla, joten ihastelimme lähivuoria. Jäätikön korkeus on 1446 metriä.
Kuvat Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme ei ollut lähteä valloittamaan korkeinta huippua, sillä emme olleet täysin varustautuneita retkeen. Asetimme täten itsellemme oman tavoitteen ensimmäiselle näkemällemme huipulle, jonne saavuimme kahden tunnin kävelyn jälkeen. Päästyämme tavoittelemallemme huipulle päätimme jatkaa vieläkin korkeammalle, kerta tänne asti olimme tulleet ja voimia vielä riitti. Tässä vaiheessa puimme yllemme turvalaitteemme. Eli köytimme toisemme kiinni auton hinausköydellä reppujemme vyötärösolkimiin. Tämä viritys toi lisäturvallisuuden tunnetta, ja ehkä sekunnin lisäreaktioajan jos jompikumpi liukastuisi tai putoaisi railoon. Kertasimme vielä perushätäpysäytyskeinot, jolla voi hiljentää vauhtia jos alkaa liusumaan jäätiköltä holtittomasti alaspäin. Kävelimme nyt muutaman metrin toisistamme erillään ja laskeuduimme pienen kukkulan alle vuorotellen, toisen pitäen huolta jarrutuksesta.
Kuva Jernej Burkeljca

Nyt edessämme oli pelkkää lunta ja jäätä ja loiva ylämäki. Lumi oli sulamassa jäätikön pinnalta, joten jalkamme upposi välillä syvemmällekin lumeen. Jonkun matkaa käveltyämme vierekkäin pysähdyimme katsahtamaan pilvitilanteen taivaalla, näytti että saattaisimme joutua huipulla pilveen. Kun olin jatkamassa matkaa, Jernej yhtäkkiä huudahti varoituksen ja säikähdin aivan hirveästi, että mitä tapahtuu, lumivyöry vai mitä, ja koitin katsella ympärilleni pysähtyen. Vastaus Jernejn varoitushuutoon löytyi suoraan nenän edestä, tai paremminkin muutamakymmen senttimetri kengistä, eli edessäni oli railo. Sitä ei nähnyt hyvin kuin tosiaan aivan vasta siinä vieressä seisoessa. Peruutimme ja ohitimme railon oikealta.
Kuva Jernej Burkeljca

Meillä kesti vielä tunti varsinaiselle huipulle. Aivan huipulla oli jo aiemmin alhaalta nähty moottorikelkkatie ja siellä oli myös erittäin kylmä ja todella tuulista. Huipulla oli kaksi piikkiä; toinen luminen, toinen sininen ja jäinen. Sen verran meilläkin oli järkeä mukana, ettemme menneet kummallekaan näistä huipuista kiipeämään, sillä meillä ei ollut tarvittavia välineitä. Vaikka olimmekin omin päin jäätikölle lähteneetkin, emme halunneet ottaa enää ylinmääräisiä riskejä. Tosiaan luin vasta myöhemmin jostain, ettei olisi suositeltavaa tai sallittua lähteä yksi jäätikölle ilman paikallisopastusta, ihan järkevästäkin syystä. Näimme nimittäin huipun toisella puolella tulivuoren kraaterissa jättirailoja, joihin ei haluaisi pudota.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme mennä alas samaa reittiä mitä tulimme ylöskin, paitsi että nyt menisimme ainoastaan lumessa. Meillä kesti vain kaksikymmentä minuuttia takaisin vanhalle hiihtohissille, sillä juoksimme, liu'uimme kenkienpohjillamme ja minun joka paikkaan raahaamallani liukurillani. Mäki oli ihanan loiva, että siinä pystyi juoksemaan todella kovaa vauhtia ilman tuntemista, että oikeasti juoksisi tai että hengästyttäisi. Juoksimme alas hymyssä suin ennen kuin vaihdoimme kengänpohjaliukumiseen ja liukuriin. Ja niin kuin yleensä, nauru loppui lyhyeen aikanaan. Nimittäin kun olimme tarpeeksi kauan saaneet nauttia ilosta ja mukavasta vauhdista kävi jo ennalta arvattava, eli aloimme kaatuilemaan. Olimme vieläkin köytettynä toisiimme, ja saimme pysäytettyä toisen liukumasta alas mäkeen tarvittaessa. Muutama ensimmäinen tömähdys maahan oli pehmeä ja siitä pääsi ylös samalla sekunnilla, mutta viimeinen kaatuminen sai hymyn hyytymään. Kellahdin pyllylleni kovaan lumeen, ja satutin häntäluuni aivan kuin hiihtäessä tai luistellessa kaaduttaessa. Onneksi olimme jo lumirajan tuntumassa ja kohta pääsimme kulkemaan normaalilla maalla, eikä autolle kävely kestänyt kuin enää puolisen tuntia. Jäätikköretkestämme jäi mukavat muistot, mutta häntäluu jatkoi jyskyttävää kipuaan vielä seuraavaan päivään.

Nyt meillä ei ollut enää pitkä aika kun olisimme Islannintutkimusretken loppusuoralla. Löysimme mukavan myöskin vähän lämpimän puoleisen joen, jossa pääsimme virkistäytymään, ja jonka varrella aloimme keittämään sen päivän lounasta. Harmiksemme kaasupullo tyhjeni kesken pastanvalmistumisen ja jouduimme ajamaan lähimmälle huoltoasemalle kyselemään uuden perään. Tarvitsimme kuitenkin tietynlaisen kaasupullon, eikä sitä mallia löytynyt kaikilta huoltoasemilta. Ajoimme sitten Borgarnesiin asti, jossa oli muutamakin eri huoltoasema. Valmistimme päivällisen merenrannalla. Siinä samalla kun ruoka kypsyi, seurasimme ohikulkevia autoja. Oli viikonloppu tulossa ja kaikki liikenne näytti tulevan Reykjavíkin suunnalta. Näimme myös todella monta autoa, jotka hinasivat perässään, ei asuntovaunua, vaan peräkärrytelttaa. Ne näyttivät olevan erittäin suosittuja Islannissa.

Me suuntasimme ruuan jälkeen taas pikkuteille kohteena tällä kertaa mannerlaattojen erkanemispaikka, eli Þingvellir. Ajoimme monta tuntia taas keskellä ei mitään näkemättä ketään. Tie oli todella poukkoinen ja kesti ikuisuus päästä paikasta toiseen. Vaikka etäisyys olikin reilusti alle sata kilometriä, ajoimme sitä matkaa monta monta tuntia. Vähän ennen Þingvelliriä näimme GPS:stä että lähellä pitäisi olla järvi. Kun pääsimme "järvelle" niin paikalla ei ollut muuta kuin hiekkamyrsky. Oli outoa tuijottaa kuivunutta järveä, joka oli täynnä hiekkaa, ja nyt tuuli leikki hiekalla ja muodosti pieniä tornadon näköisiä hiekkapylväitä ilmaan. Ajoimme myös läheltä Langjökullin jäätikköä ja ohitimme kartan mukaan Islannin korkeimman vesiputouksen, Glymurin, jonne pääsee pienen patikkamatkan jälkeen.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme iltasella Þingvellirin kansallispuistoon ja lähdimme kävelylle rotkoon, jossa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat eroavat. Olin kuvitellut rotkon olevan jotenkin syvempi, ja olin ehkä siksi pettynyt näkemääni. Saimmepahan jaloitella taas monen tunnin ajomatkan jälkeen. Mutta mielenkiintoisempaa oli suomaasto siinä nurkilla ja ehkä alueen historia. Paikalle nimittäin kokoontui entisaikaan Islannin parlamenttia ja ihmiset toiselta puolen saarta matkasivat paikan päälle niiden haastavakulkuisten suomaisten vuoristoteiden kautta ja heidät majoitettiin vanhanaikaisiin puolitelttamaisiin majoihin. Islannissa näkee paikkapaikoin maanläheisiä rakennuksia, joissa on kivijalka ja talon seinän vierustaa myöten aina katon alkamiseen asti rakennettu kukkula, joka on päällystetty heinällä ja sammalilla. Kattorakenne on pohjaltaan puuta, mutta sen päälle voi joko pystyttää telttamaisen katon tai sitten jos kyse on pidempiaikaisesta asumuksesta niin ruohokaton. Todella suloisia turpeisia majapaikkoja. Toinen mielenkiintoinen asia historiasta oli hukuttamiset. Paikalla hukutettiin lainkuuliattomia ja väärintekeviä naisia.
Aiemmin mainitsemani alueen suo oli taas puolestaan nähtävän arvoinen. Jernej oli jo aiemmin lukenut ja tutustunut, että hän voisi mennä sukeltamaan syviin railoihin, joita tässä suomaisemassa riitti. Railot olivat osa tätä halkeamaa, jossa mannerlaatat erkanevat, ja voitte kuvitella kuinka mystinen paikka se voi olla. Näimme kymmeniä metrejä vedenpinnasta alas kristallinkirkkaasta, mutta tummanturkoosin vivahteisesta vedestä. Jernej meni myöhemmin snorklaamaan tänne, kun sai kuulla uskomattoman kalliin sukellushinnaston. Snorklaukseen annettiin kuivapuku ylle, vesi oli nimittäin jäätävän kylmää ja erittäin hyvän makuista.
Etsimme lähistöltä paikkaa nukkua. Itse kansallispuistossa ei saanut leiriytyä minne halusi, siellä oli tosin myös leirintä alue, mutta halusimme jo jatkaa matkaa, joten löysimme sopivan paikan autollemme yhden pienen hiekkatien varrelta.

Seuraavana aamuna halusimme löytää kuumia lähteitä, joissa pääsisimme pulikoimaan. Niin kuin saatoin jo aiemmin kertoa, emme olleet kiinnostuneet ylituristikkaasta Blue lagoonista, vaan halusimme löytää jonkun enemmän yksityisemmän luonnonihmeen. Tiesimme suurin piirtein mistäpäin etsiä, joten suuntasimme geysirin ja Gulfosista vielä eteenpäin sisämaahan niille seuduille joissa olimme jo aiemmin ensimmäisinä päivinä ajelleet. Tuolloin maan halki johtava tie oli suljettu, mutta nyt se oli jo auki. Tai ainakaan tiepuomi ei ollut pystyssä. Ennenkuin pääsimme isommalle tielle Þingvelliristä Gulfosin suuntaan, meidän piti ylittää kaksi jokea.
Ajoimme kahden eri jäätikön välistä keskellä aaviikkomaisemia kaikista poukkoisimmalla tiellä mitä olemme tähän asti ajaneet. Jouduimme ajamaan melkein nenä kiinni tuulilasissa kun piti nähdä kaikki isot kivet keskellä tietä. Keskituntinopeus oli jotain kolmen kympin luokkaa. Kun olimme ajaneet pari tuntia taas näkemättä ketään ja ihmetelleet karuja maisemia bongasin viimein höyryä horisontista. Ennen kuin pääsimme itse höyryävään paikkaan, meidän piti ajaa ainakin puoli tuntia. Siinä ohi ajoimme yhden kiitotien ohitse, joista oli tullut jo aika tuttu näky Islannissa. Varsinaisia lentokenttiä on vain muutama, mutta hiekkaisia kiitoteitä löytyy melkeinpä jokaiselta paikkakunnalta. Olisiko tällä tekemistä sen kanssa, että monet välietäisyydet on helpompi kulkea lentoteitse kuin maitse.

Pääsimme vihdoin höyryävän kiintopisteen juurelle ja totesimme toisaalta harmiksemme, että sekin oli ihmisten valloittama. Vieressä nimittäin sijaitsi yksinäinen sääasema. Mahtoi olla työntekijöillä hyvät työsuhde-edut. Kuumien lähteiden viereen oli rakennettu kulkuväyliä puusta ja se meidän kauan odotettu uimiseen tarkoitettu kuumalähde löytyi täältä, tosin vähän ihmiskäden avustuksen höystämänä. Luonnolliseen turkoosiin syvänteeseen, johon kuuma vesi valui yläpuolisilta lähteiltä, oli myös johdettu kylmävesiputki viereiseltä joelta. Sillä sai säädettyä altaan lämpötilaa, mutta ilman tätä kylmävesiputken vaikutusta vesi olisi ollut liian kuumaa pulikoitavaksi.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme nyt siis viimein rentoutumaan tälläisessä luonnollisessa terveysvaikutteisessa lähteessä, joka sai ihon tuntumaan pehmeältä. Olimme hieman huolissamme, tarttuisiko voimakas rikinhaju myös ihoomme tai pyyhkeeseen, mutta onneksemme se ei ollut ongelma. Ja se ihovaikutus tuntuu sellaiselta liukkaalta öljymäiseltä kerrokselta iholla, joka tuntuu ainoastaan kun on itse altaassa, en ainakaan itse muista tarkkailleen josko vaikutus jäi myös altaasta poistuttaessa.

Kävimme vielä kylvyn jälkeen kävelemässä ja ihmettelemässä kuumia mutalähteitä, ja viheltäviä kerrostuma höyryvuoria.
Meillä oli taas pitkä ajomatka edessä, ja nyt viimein suuntanamme oli Islannin pääkaupunki Reykjavík. Jernejn työkavereita oli tulossa sinä iltapäivänä maahan, ja yhtenä ajatuksena olisi ollut tavata heidät lentokentällä, jolloin olisimme voineet ajaa heidät kaupunkiin yöpymispaikkoihinsa, mutta kerta hiekkatiellä kesti odotettua pidempään, emme kerenneet paikalle tarpeeksi ajoissa. tiesimme tämän onneksi jo tunteja ennen heidän lentokoneen laskeutumista, joten he eivät turhaan odottaneet meitä kentällä. Tapasimme sen sijaan myöhemmin illemmalla kaupungilla, jonne päädyimme monen tunnin matkanteon jälkeen ja muutaman ruokatauon pidettyämme.

Jätimme auton parkkiin kaupungin uimahallin lähistölle. Uimahallin logosta tulisi näin suomalaisena enemmänkin mieleen poliisiasema kuin uimahallia. Uimahallista vähän matkan päässä oli suuri kirkko, jonka rakennustyyli muistutti minusta Islannissa luonnossa nähtäviä basalttipilareita, jotka reunustavat monia vesiputouksia.
Reykjavík on kaikin puolin erittäin mukavan kokoinen pieni pääkaupunki. Siellä on paljon idyllisiä ja värikkäitä taloja, jotka luovat tervetulleen ilmapiirin ja jotka saivat minun silmäni ainakin kiinnittämään huomiota talojen erikoiseen rakennustapaan. Kaukaa katsoen talot nimittäin näyttävät puutaloilta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että ne ovatkin tehty aaltoilevasta pellistä. Rakennustekniikka on varmasti todettu hyväksi menetelmäksi, sillä melkein poikkeuksetta kaikki nuo idylliset muutama kerroksiset koristeelliset talot olivat päällystetty tällä aaltopellillä.
Meillä oli vain vähän aikaa vietettävänämme Reykjavíkissä, sillä itse lähtisin Suomessa käymään ja olimme päätyneet tosiaan Reykjavíkkiin vasta aivan viimeisinä päivinä. Kävimme seuraavana päivänä syömässä kaupungilla kun olimme palauttaneet auton takaisin.
Kuva Jernej Burkeljca

Ennen autonpalautusta kävimme vielä Reykjavíkin lähimaastoja tutkimassa. Ajoimme Hellisheiðin alueelle, joka on myös tunnettu kuumista läheteistä. Teimme pienen kävelyretken kukkulalle, mutta kerta olimme nähneet jo vastaavanlaisia lähteitä muuallakin, kävelymme olikin lähinnä virkistäytymistä kuin nähtävyyskiertue. Ajoimme vielä takaisin Keflavíkin lentokentälle Reykjanesin peninsulan halki. Koko alue Islannin lounaisosassa on täynnä muinaisia tulivuoria ja kuumia lähteitä. Vähän väliä oli tienviittoja näköalapaikoille tai kuuman lähteen luo. Näimme myös kävelijöitä ja pyöräilijöitä retkillään tällä alueelle, sillä se on myös hyvin tunnettu lintujenbongauspaikka. Ja itse penisula on sellaisenaan nähtävyys. Kallionkielekkeet lintuyhdyskuntineen ovat osa suurenmoista elämystunnetta puhumattakaan niistä silmän kantamattomista laavakentistä. Ajoimme myös sen kuuluisan Blue lagoonin ohitse, joka näytti olevan keskellä ei mitään, ja jonka lähin pikkukylä oli muutettu aika turistirysäksi.
Lentokentältä oli bussiyhteys takaisin Reykjavíkiin, jossa nukuimme yön majatalossa. Aamulla lensinkin jo sitten suoraan Helsinkiin. Keflavíkin lentokentälle näyttää olevan tehty hyvin organisoitu, mutta tosin pahoja ruuhkia aiheuttava systeemi. Eli kaikki Islannista lähtevät lennot ovat pääsääntöisesti aamulla ja aamupäivällä, ja puolestaan laskeutuvat iltapäivällä ja illalla. Lentoasemalle järjestetty bussiyhteys on suoraan laitettu toimimaan lentokoneiden aikataulujen mukaisesti, eli teoriassa et voi ikinä myöhästyä lennolta. Bussin saa myös tilata hakemaan suoraan tiettyjen hotellien ulko-oven edestä. Vinkkinä myös, että bussilippu kaupunkiin maksaa vähemmän jos ostat edestakaisen lipun, mutta täytyy tietää etukäteen haluatko erikoisen hakupalvelun, joka maksaa enemmän, vai että jäätkö bussiasemalla pois. Bussiasema nimittäin sijaitsee vähän keskustasta syrjemmässä.

Lyhyesti kerrattuna; ajoimme 3500 kilometriä Islannissa noin viikon vierailumme aikana, joten vietimme kieltämättä muutaman ylimääräisen pitkän tunnin autossa, sillä tosiaan paikkapaikoin keskinopeutemme oli lähempänä kolmea kymppiä kuin yhdeksää. Suosituksena muille Islantiin vuokra-autolla suuntaaville, että ei kannata pitäytyä ainoastaan sen kaikista suosituimman reitin, eli valtatie ykkösen välittömässä läheisyydessä, jonka pituus on reilu 1300 kilometriä saaren ympäri, vaan kannattaa rohkeasti suunnata myös Islannin sisäosiin siltä osin, mitä se valitulta autolta onnistuu.