Vuoristoviikonloppu

Lähdimme erääksi viikonlopuksi pohjoiseen isoille vuorille. Tiesimme jo sinne matkustaessa, mitä kaikkia seikkailuja tulisimme kokemaan viikonlopun aikana. Tiedossa oli vuorikiipeilyä, vaellusta ja koskenlaskua. Hyvä mieli tulevista seikkailuista sai auto matkan sujumaan sutjakasti. Ja tietenkin nätit maisemat jo sinne ajaessa.

Majoituimme Jernejn entisen koulukaverin kesäasunnolle Boveciin. Asunto sijaitsi turistikkaasta keskustasta kauempana, paikassa jossa paikalliset asuivat tiiviisti rakennetussa yhteisössään. Se olikin ihmeellistä kuinka paikassa jossa on paljon tilaa talot on rakennettu vieriviereen. Ja kyse on isoista omakotitaloista, kolmikerroksisista kivi-betoni taloista. Alue on seismisesti herkkää ja viimeisimmät maanjäristykset tapahtuivat 1998 ja 2004. Aikaisemmassa voimakkuus oli 5,6 Richteriä ja viimeisimmässä 4,8. Kylässä on vieläkin nähtävillä, kuinka joidenkin talojen seinissä on halkeamia. Osa taloista kärsi pahoja vaurioita ja nyt kylällä voi nähdä vanhojen talojen seassa uusia taloja, jotka korvasivat maanjäristyksessä tuhoutuneet. Talo, jossa yövyimme kärsi järistyksestä vain vähän. Talon ulkoseinällä on vieläkin nähtävillä pieni halkeama, jonka järisevä maa sai aikaan.

Saavuimme perille aika myöhään, sillä olimme samana päivänä olleet Slovenian koillisosassa Mariborissa, jossa Jernej piti loppuseminaarinsa ja valmistui media communicationin koulutusohjelmasta. Sen päivän aikana emme kerenneet tekemään muuta kuin purkamaan matkatavaramme ja käydä muiden talossa asuvien kanssa kaakaolla kylällä.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti läheisintä vuoriryhmää Kaninin vuoria. Vuoristossa oli laskettelualue, jonka gondoli hisseillä matkasimme juuri reilu kahden kilometrin korkeuteen. Olimme pakanneet mukaamme sauvakävelysauvojen tapaiset vuoristosauvat, kiipeilykypärät sekä muutama metri köyttä varmuuden vuoksi. Olin myös pitänyt huolen eväspuolesta ja loihtinut meille aamulla hyvät herkkuleivät mukaan. Gondolihissimatka kesti puolisen tuntia ja edestakainen kyyti maksoi reilu kympin. Siinä ajassa kerkesimme ihastelemaan allamme avautuvaa vuoristolaaksoa, jossa Boveckin sijaitsi (lausutaan Bouts). Joka puolella oli korkeita vuoria ja niiden välissä laaksoja ja laakson pohjalla virtasi Soča, Slovenian hurjin joki. Samassa hississä oli mies ja hänen paracliding varusteensa. Myöhemmin ylhäällä näimme, kuinka hän leijaili ilmassa alas laaksoon.


Huipulla oli vielä lunta paikkapaikoin. Talvella siellä oli parhaimmillaan kahdeksan metriä lunta, mutta yleensä kuitenkin vain kuusi. Kuulostaa suomalaiseen korvaan aika isolta kasalta lunta, mutta täällä se on ihan normaalia vuoristossa. Meillä oli shortsit jalassa ja vain muutenkin kevyttä vaatetta yllä, mutta olimme myös varautuneet tuuliseen säähän huipulla. Hattu ja aurinkolasit olivat tarpeen, sillä niin korkealla aurinko paistoi ja paljon.

Kuva Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme oli kavuta Veliki Kaninille ja Mali Kaninille, eli suurelle ja pienelle Kaninin vuorelle. Mutta jo aika alkumatkasta tapahtumat johtivat meidät erään toisen vuoren huipulle. Alkumatkasta kävelimme pientä lumipolkua pitkin aika jyrkkärinteisessä mäessä. Jos ei pysynyt polulla, niin luultavasti horjahti, ja olisi kierinyt muutama sata metriä alemmas laskettelurinnettä alas. Välillä lumipolku vaihtui kivipoluksi. Kivet olivat niitä irtokiviä, joista olen aiemminkin kertonut; teräväreunaisia, epävakaita kiviä kasassa ja vielä vinossa rinteessä, ei siis hyvä yhdistelmä, siinäkin tapahtuisi sama horjahtaessa kuin edellä, mutta lumen sijasta niskaan saisi teräviä kiviä vyörynä perässä. Välillä jalka lipsahti polulta ja saimme aikaan muutaman kiven liikkumisen paikaltaan. Siinä ei onneksi muuta käynyt kuin että sydän löi muutaman ekstra kierroksen.

Irtokivipolku

Kuva Jernej Burkeljca

Osa lumesta oli sulanut, vaikka paikkapaikoin lunta oli vielä puolitoista metriä. Lumenreunalla (jossa lumi kohtaa ison kiven) oli syviä aukkoja, ja lumenreuna oli sulanut niin, että ihan reuna oli todella ohut, eikä siihen kannattanut astua. Alla näki vain pimeyttä. Siinä kyseisessä vuoristossa oli nimittäin paljon syviä luolia, jotka olivat pystysuoria alaspäin, ja ikinä ei tiennyt lumenreunalla, että olisiko siinä kohtaa juuri tälläinen jopa kilometrin syvyinen aukko. Siksi hyppäsimme aina isomman harppauksen kun lähestyimme kiven ja lumen reunamaa. Kertaakaan emme rikkoneet reunaa ja uponneet mihinkään.


Alueella oli merkitty vaellusreitti. Puna-valkoisia palluroita seuraamalla pääsi tietyille vuorille, tiettyjä polkuja seuraamalla. Lunta oli kuitenkin vielä sen verran paljon, että osa palluroista oli sen peitossa, emmekä näin ollen aina tienneet kävelimmekö oikeassa kohtaa. Siellä ei ollut käynyt muita vuoristokävelijöitä vähään aikaan niin kaukana mihin me olimme jo päätyneet, eikä maassa näkynyt enää kenenkään kengänjälkiä. Niinpä jonkun ajan päästä kadotimme lopullisesti niin pallot kuin jalanjäljetkin, joita seurata. Kummastelimme hetken ja pyörimme ympyrää koittaen etsiä läheisiä merkkejä, mutta turhaan. Niinpä kaivoimme vuoristokartan esille ja päätimme suunata nenämme kohti läheisintä huippua, joka näytti mielenkiintoisen muotoiselta.

Lähdimme siis kapuamaan suoraan ylöspäin. Suunta apuna ei enää ollut merkkejä maassa, vain huippu suoraan edessä. Vuori muuttui jyrkemmäksi, sillä olimme jo reilussa kahdessa kilometrissä, emmekä nähneet muuta kuin kalliota edessämme. Niin ja aiemmin meitä seurasi sankka sumu tai pilvi, jonka takia katsoimme parhaaksemme kavuta läheisimmälle vuorenhuipulle, emmekä kaukaisille Kaninin vuorille, joihin olisimme ehkä joutuneet kävelemään tunteja rankassa sumussa näkemättä eteemme.

Kun olimme melkein huipulla, täytyi meidän kiivetä vuorikiipeilytyyliin ylös melkein pystysuoraa seinämää joitakin metrejä. Kapuaminen oli kuitenkin helppoa, otteita oli paljon niin jaloille kuin käsillekin ja reppu mahtui hyvin olemaan selässä, vaikka välillä täytyi työntyä ahtaampien kivien välistä. Suoritettuamme kiipeilyosuuden olimme päätyneet pienelle tasanteelle, jonka sivulla oli näkymä vuoren toiselle puolelle suurten kivenlohkareiden välistä. Allamme oli pudotusta suoraan alaspäin ainakin kilometri seuraavaan tasanteeseen. Onneksi ei tuullut.


Kun pääsimme varsinaiselle huipulle edellä mainittujen kivenlohkareiden ylle kävelimme hetken huipun tasanteella päämääränämme vuoren huipun toisen puolen loppureunama. Viimeisillä metreillä huomasimme, että huipulla oli muitakin samoilijoita, nimittäin "vuoristovuohia", eli oikealta nimeltään Chamois (Rupicapra Rupicapra). Laji on itseasiassa vuohiantilooppi, eikä vuohi niinkuin olen itse aiemmin erehtynyt kertomaan. Suomessa lajia kutsutaan Gemssiksi. Huipun korkeimmalla kohdalla, johon huippu oli merkitty kivikasalla laidunsi ja venytteli tälläinen Chamois. Se ei paljoa meistä välittänyt, vaikka olikin villieläin, ja saimme lähestyä sitä aika vapaasti. Emme menneet aivan lähelle, sillä jos eläin olisikin vauhkoontunut ja panikoinut, olisi hän saattanut pudota jyrkänteeltä alas. Niinpä asetuimme lähitienoille syömään pakkaamiani voileipiä ja ihastelimme huipulla avautumaa maisemaa. Näimme jopa merelle asti, vaikka sinne oli melkein muutama sata kilometrejä.


Eväsleipätuokion jälkeen aloimme kapuamaan alaspäin vuorelta. Näimme myös ensimmäiset toiset ihmiset niin kaukana laskettelukeskuksesta. He eivät osanneet liikkua vuoristossa varovasti, sillä he pudottivat jatkuvasti kiviä liikkuessaan vuorella ja aiheuttivat pieniä kivivyörymiä, jotka olivat taas vaaraksi heidän alapuolellaan kapuaville. Alempana joukossa näytti olevan nelihenkinen perhe, joka oli köytetty toinen toiseensa. He ehkä kuvittelivat sen olevan jotenkin turvallinen keino vuoristossa, mutta heidän puutteellisilla varusteillaan se oli ennemminkin vaarallista. Eri asia olisi jossain Himalajalla, jossa retkeilijät on köytetty toisiinsa, mutta heillä on mukanaan jääpiikit, joilla voidaan napata kiinni maasta, jos joku käyden päästä putoaa alas. Tällä perheellä ei ollut muuta kuin yksi pari sauvakävelysauvoja.

Kun olimme päässeet tasaisemmalle maalle, vaikka siis olimme silti korkealla vuoristossa, kävelimme aivan ihmeellisissä paikoissa. Näimme, kuinka lumi oli kuin imaistu maan sisään viemärin tavoin, sillä kuvio, jonka lumi oli muodostanut vaikutti siltä. Epäilin, että ehkä siinä kohtaa oli aiemmin mainittu syvä rotko, joka lumen sulaessa imee lisää lunta rotkoon. Emme menneet kävelemään sinne, vaan paljon vakaampaan lumeen, jossa siinäkin oli paljon viiruja ja syviä rotkohalkeamia lumenreunalla.



Kuva Jernej Burkeljca

Olimme kävelleet kohti vuoristomökkiä, jossa vaeltajat tai laskettelijat voivat yöpyä. Nyt se oli kuitenkin kiinni. Mökin takana oli iso järkäle, jonka huipulle päätimme kavuta. Pääsimme taas koettelemaan kiipeilytaitojamme ja huipulle vei useampikin eri reittivaihtoehto. Kiipeäminen oli niin mukavaa, että kiipesimme ylös pariin kertaan. Lohkareen huipulla oli tasanne, joka oli ehkä sata metriä pitkä. Kävelimme sen toiselle reunalle ja takaisin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vuoristomökki ei ollut enää kuin ehkä puolentunnin päässä hiihtokeskuksesta, joten loppumatkan kävelimme aika reippaasti, sillä maasto oli helppokulkuista. Jouduimme tosin taas harppomaan yli lumenreunojen syvänteiden ja laskeutumaan alas takaperin jyrkistä kohdista, kuin olisimme kiivenneet. Näimme yhdellä vanhalla hissiasemalla työmiehiä korjaustöissä. Mies, joka näytti olevan johdossa sanoi Jernejlle, että millainen tyttö kävelee näillä yksinäisillä vuorilla, pidä kiinni hänestä.


Saavuttuamme takaisin Gondolihissiasemalle huomasimme, että meillä oli vielä puolisen tuntia, ennen kuin seuraava hissi olisi menossa alaspäin. Niinpä päätimme lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mihin viimeksi, kohti laskettelualueen vuoren toisen puolen rinteitä. Huipulle päästyämme meille avautui taas aivan erinäköinen mahtava näkymä. Oikealla näkyi korkeita jyrkänteitä, joidenka välistä laskettelurinteet menivät. Mahtoi olla hienoa lasketella tälläisissa maisemissa. Minun laskettelutaidoille paikka oli kuitenkin aivan liian jyrkkä.

Matkasimme takaisin alas hissillä kahdestaan ja söimme hätäravinnoksi pakkaamani toiset eväsleivät samalla kun ihastelimme alapuolisia maisemia laaksossa. Pakkasimme varusteemme takaisin autoon ja ajoimme Soča joelle vilvoittelemaan jalkojamme. Matkanvarrella näimme paikallisen korkean vesiputouksen. Joenvarrella oli juuri päättymässä vesiurheilutuokio. Nuoret kajakin kokeilijat olivat matkansa loppusuoralla ja meloivat kajakkinsa rantaan. Osalla näytti olevan ongelmia kajakin saannissa rantaan, sillä virtaus oli nopeaa ja näimme kuinka yksi meni nurin kajakkinsa kanssa. Hän pääsi kuitenkin kierähtämällä ympäri omin voimin takaisin pinnalle ja sai viimein kajakin rantaan.


Myöhemmin samana päivänä kävimme tutustumassa sodanaikaiseen linnoitukseen ja vuoristoon rakennettuihin passipaikkoihin. Aluksi kapusimme vuorenrinnettä ehkä puolisen tuntia aina silloin tällöin kurkistaen pimeisiin passipaikkoihin, jossa pidettiin vahtia vihollisia vastaan pienistä tiirausrei’istä. Kävelimme myös pitkän (harmillisesti) valaistun tunnelin lävitse, jossa oli sivutunneleita taas näihin passipaikkoihin. Kun olimme päässeet ylös varsinaiselle linnoitukselle huomasimme kuinka pommitettu se oli verrattuna passipaikkoihin. Viholliset eivät näköjään ollut löytänyt tiirailupaikkoja, vaan pommittaneet suoraan suurimpaan tukikohtaan.


Maan päällä linnoituksessa oli kaksi kerrosta, maan alla useampikin. Tutkimme koko linnoituksen vaellellen kosteissa sisätiloissa ihmetellen sortuneita kattoja ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä. Myöskin oli suuria reikiä ensimmäisen kerroksen lattiassa, josta näki maan alla oleviin kerroksiin. Tuhottu siis koko paikka. Yksi huone oli kiinnostavampi kuin muut. Se oli täynnä vettä. Huoneen valaistus oli mitä upeampi, oviaukosta tulvi ihan vähän vain valoa ja vedenpinta väreili jännästi. Vettä oli päässyt sisälle katosta tippa kerrallaan ja katossa, niin kuin muuallekin taloon oli muodostunut tippukiviä, samoja mitä tippukiviluolissa.

Jernejn oli myös kuullut että paikalla oli maanalainen tunnelisto, josta pääsi tukikohdan omaan pommituspaikkaan. Etsimme tämän maanalaisen tunneliston sisäänkäynnin joka löytyi nurkan takaa maasta. Maanalle johtivat metalliset pystysuorat rappuset pienen maassa olevan reiän kautta. Kun rappusia kapusi alas sai päälleen jostain kokoajan vesipisaroita, vaikkei ulkona satanutkaan. Kun olimme molemmat päässeet alas tunnelistoon lähdimme kohtalaisen loivia kivirappusia alas syvemmälle maanalle. Meillä oli onneksi mukana otsalaput, sillä maan alla oli pilkkopimeää. Kun lähestyimme pommituspaikkoja valoa alkoi tulvia pienessä määrin edestämme ja voimistui mitä lähemmäs pääsimme ulkoaukkoa. Kävimme kurkkaamassa ulos asti ja ihailimme vuoristomaisemia. Sinne ei kyllä millään kukaan eksyisi vuorikiipeillessään, sen verran hyvin piilossa ja jyrkällä paikalla se sijaitsi. Ihmeteltiin myös kuinka rajantakaiset pommittajat olivat tienneet niin tarkasti tämän tukikohdan koordinaatit, että olivat osanneet pommittaa sen niinkin raunioiksi.

Matkalla alas meitä vastaan tepasteli neljä vuohta. Aluksi oli kiva seurata kuinka he söivät kaikessa rauhassa heinää pysähtyen eteemme kun kumpikaan valjakko ei päässyt eteenpäin. Tukimme molemmat toistemme kulkureitit ja niin vuohet kuin mekin ihmettelimme kummat pääsee ensiksi ohi. Aikamme ihmeteltyämme kehitin ideaa, jolla päästään vuohista ohitse. Otin maasta kepin ja pidin sitä alavartalolla (siltä varalta, että vuohet puskisivat minua sarvillaan) ja lähestyin vuohia. Tai siis en varsinaisesti vuohia, vaan koitin mennä niiden ohitse polulla. Mutta samaan aikaan kaksi vuohta päätti tulla minua kohti. Pysähdyin. Ensin vuohet nuuskivat keppiä, josta siirtyivät sormiini, molemmat vuohet eri käsien sormiin. Olin piiritetty. Vasemmanpuoleinen vuohi nuuski sormiani kovin läheltä, mutta oikeanpuoleinen vieläkin lähempää. Tämä vuohi nimittäin päätti maistaa miltä sormeni maistuvat ja kolhaisi hampaillaan sormeeni haavan. Siinä ei pystynyt muuta kuin nauramaan ja lopulta myös päätimme vain kävellä vuohista ohitse. Mutta aina kun otimme askeleen heitä kohti hekin ottivat meitä kohti ja jännitys pysyi yllä kunnes molemmat osapuolet olivat ihmetelleet aikansa toisten touhuja. Niin me pääsimme vihdoin jatkamaan matkaamme alas takaisin jokilaaksoon.


Seuraavassa kirjoituksessa kerron sman viikonlopun vesiurheilutapahtumista.

Hiddden treasure

Jokin viikko sitten lähdimme yhtenä arkipäivänä kohti pohjoista. Emme ajaneet kauaakaan kun saavuimme jo tutuille vuorille. Olimme käyneet samassa paikassa laskettelemassa kuukausia aiemmin, mutta nyt vuori näytti kuin mikä tahansa viereinen vuorikin. Oli paljon vihreää heinää, paljon perhosia ja todella paljon erilaisia niittykukkia. Vaikka olimme aika korkealla, paikka oli silti sen verran matalalla ja tasaista, että siellä laidunsi lehmiä ja lampaita. Olimme saapuneet Soriška Planinalle.

Olimme ottaneet koirat mukaamme tällekin kävelylle, he ovat aina innoissaan kun pääsevät nuuskimaan uusia puskanjuuria. Vuorilla kulki myös Via Alpina reitti, jota sivuutimme huipulle päästyämme. Ennen huippua kuitenkin kapusimme tovin jos toisenkin ylämäkeä. Minä jäin ihastelemaan jokaisen uuden kukkasen viereen ja harmittelin kuinka olin unohtanut ottaa kamerani mukaan. Minulle uusia lajeja oli kymmenittäin.

Kun pääsimme lähemmäs huippua saavuimme vihreälle nyppylämäiselle osuudelle. Se muistutti paljon Skotlantia ja Irlantia. Tapasimme myös ensimmäiset lampaat täällä. Koirat vainusivat pörröiset päkäpäät ja olivat pää ja korvat pystyssä valppaina. He olisivat halunneet juosta lampaitten sekaan ja aiheuttaa kaaoksen vauhkoontuvien lampaiden juostessa karkuun. Pidimme kuitenkin koirat aisoissa ja pysyttelimme toisella puolella kukkulaa toistaiseksi.


Kun pääsimme ylös näimme hienot maisemat molemmin puolin vuorta. Näimme lisää ja lisää vuoria minhin ikinä suuntaan käänsimme päämme. Alhaalla näimme myös Bohinjsko järven. Vuoreksi paikka oli ehkä vähän liian matala, vähän reilu puolitoista kilometriä vain. Aloimme kävelemään vuorenhuipulle muodostunutta tasannetta pitkin eteenpäin. Ylhäällä meni polkuja, jokin niistä oli aiemmin mainitsemani Via Alpina. Paikka oli erikoinen siitä, että siellä oli aikoinaan pidetty vahtia vihollis kansoja vastaan. Ylhäällä vuorilla oli ensimmäisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, jotka olivat hyvin maastoutuneet ympäristöön. Bunkkereiden sisäänkäynnit olivat nyppylän toisellapuolella kun taas pienet tähystysikkunat toisella.

Kuva Jernej Burkeljca

Menimme tutustumaan yhteen bunkkeriin lähemmin. Jo heti oviaukolla haisi lampaankökköreet ja maa oli kurainen jätöksistä. Bunkkereita ei ollut tarvittu vuosiin ja nyt ne olivat löytäneet uuden käyttötarkoituksen lammassuojana. Sisällä oli pimeää. Jernejllä oli vain aurinkolasit, ja hän ei nähnyt mitään miiden kanssa, eikä ilmankaan ilman vahvuuksia. Joten menimme tutustumaan bunkkerin sisältöön tunnustellen seiniä, jotta tiesimme minne päin kävellä. Sisällä oli muutama eri suuntiin vievä käytävä, ja lähdin kohti yhtä, josta näytti pilkahtavan valoa. Päästyäni peremmälle saavuin pieneen huoneeseen jossa oli pienen pieni ikkuna, josta valoa pääsi bunkkeriin. Jernejkin näki jo jotain. Ikkunan edessä oli korkea tasanne ja tasanteella pakattuja vesipulloja. Päättelimme, että ne olivat siellä janoisia vaeltajia varten, ja otimme muutaman kylmän vesipullon matkaamme. Tuntui kuin pelaisimme muuttuvaa labyrinttiä ja olisimme juuri löytäneet salaisen kätkön.

Osa bunkkereista oli nimittäin yhdistetty käytävillä. Jokin niistä pimeistä käytävistä luultavasti vei johinkin lähibunkkeriin, joita oli monia ihan kivenheiton päässä. Monissa oli sortunut sisäänkäynti eikä niihin päässyt sisälle ikkunastakaan, sillä ne olivat pienempia kuin me. Ehkä käden mentäviä aukkoja. Pyssyjä vartenhan ne oli eikä läpikulkua.

Olimme nyt puolivälissä matkaamme ja edessä oli monta kurvia pienten mäkien lomitse. Käveltyämme hetken saavuimme suuren kivisen rakennuksen luo, joka oli aikoinaan toiminut armeijan päätukikohtana. Siellä joukot oli ruokittu, ja luultavasti monelle oli myös petipaikka. Nyt kuitenkin tämänkin rakennus oli uusiokäytössä lampaiden toimesta. Pihamaa oli täynnä jätöksiä. Niitä oli jopa kärrätty jyrkänteeltä alas syrjemmälle pois näkyviltä. Rakennuksen yläkerrassa varmaan majaili välillä paimeniakin. Tai en tiedä, vaikka lampaat olisivat valloittaneet koko rakennuksen ylimpiä kerroksia myöten. Rakennus ei näyttänyt vahingoittuneelta, sitä kohtaan ei oltu näyttävästi käyty sotaa.

Jatkoimme taas matkaamme kunnes muutaman kurvin jälkeen näimme kaukana miehen istuvan kiven nokareen päällä. Luulin sen olevan paimen, kun sillä näytti olevan paimensauvakin kädessä. Kun saavuimme lähemmäs kävi kuitenkin ilmi, että se olikin sotilas. Naamioitunut sellainen. Hänellä oli mustaksi maalatut kasvot ja maastopuku yllä, pyssy siinä vierellä. Jäimme vaihtamaan pari sanaa ja kävi ilmi, että heillä oli sotaharjoitukset Amerikan sotilaiden kanssa. Amerikkalaiset olivat vielä jossain vuoren alemmissa osioissa tulossa ylös vuorelle. En ymmärtänyt millainen operaatio oli kyseessä, ja miksei tämä kyseinen sotilas ollut vaikka piilossa. Mutta siinä se kiven nokareella näytti päiväänsä viettävän leppoisasti.


Kävelimme kurvaillen välillä oikealle välillä vasemmalle nyppylärinteissä. Sitten jokin suhahti ja viuhahti jalkojeni edestä. Se oli käärme. Näin sen vain muutaman sekunnin enkä enää löytänyt sitä uudelleen siinä vaiheessa kun Jernej kääntyi katsomaan mitä kiljahdin. Kohta saavuimme takaisin paikkaan, jossa näimme lammasröykkiön aiemmin, mutta lähemmäs. Katselimme lampaita jonkin aikaa ja huomasimme, että muutama lammas ontui. Yhdellä roikkui takajalan loppuosa, näytti kuin se olisi poikki. Ihmettelin, eikö paimenet pidä huolta siitä, ettei tälläisten yksilöiden enää tarvitsisi kiivetä vuorille ja kompuroida kivien seassa loukkaantuneena.

Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavaksi saavuimme vinolle rinteelle, jossa kasvoi pidempää heinää. Polkukin oli vain viiru heinikossa. Kuin siinä olisi tepastellut koko lammaslauma peräkanaa tehden tuon kapean polun. Aloimme lähestyä laskettelukeskusta. Ylimmät hissien päätepysäkit olivat nyt meidän korkeudella. Jyrkkä alamäki alkoi ja melkein juoksimme alas rinnettä koirat etuvetona. Koirat piti pitää hihnassa kun saavuimme lehmien laidunnuspaikkaan. Lehmät olivat suunnattoman kokoisia, samoin kuin heidän jätöksensä nurmikossa. Alas parkkipaikalle päästyämme otimme koirilta valjaat pois ja lastasimme ne takakonttiin. Sitten ajoimme kotiin.Ainiin, matkalla vuorille näimme moottoritiellä jonkun käsilaukun. Se oli varmaan unohtunut auton katolle ja sieltä lentänyt maahan kovemman vauhdin kanssa, sillä kuka nyt käsilaukkuja ikkunasta viskoisi.

Matka maailman keskipisteeseen

Kävimme yhtenä viikonloppuna ihmeellisissä paikoissa. Paikan olomuodon takia kutsun tarinaamme matkaksi maailman keskipisteeseen, sillä siltä se todella tuntui itse paikanpäällä. Tarina sijoittuu Rakov Škocjan natural monument puistoon. Sinne oli vähän alle tunnin ajomatka Ljubljanasta.

Pysäytimme auton pikkutielle ja päästimme koirat ulos takakontista. Jernej kehotti kiinnittämään koirat valjaisiin, sillä paikka johon olimme saapuneet oli korkean rotkon yllä. Kuulimme kuinka kaukana alhaalla oli meluisa ryhmä turisteja ihmettelemässä luonnonmuodostumia. Kurkkasin alas kielekkeeltä ja tunsin heti kuinka korkealla olimme. Lähdimme itsekin kävelemään alas rotkonpohjalle. Alasmennessä näimme paljon isoja vanhoja kuusia, joidenka parikymmentä ensimmäistä metriä olivat paljaita oksista. Kummallista. Paikalla oli myös paljon dinosauruksen lihaa, Jenpulle tiedoksi, tai muillekin, jotka tietävät mitä dinosauruksen liha tarkoittaa. Jernej kertoi, että hän tykkäsi uida kyseisessä paikassa korkean veden aikaan. Nyt kuitenkin vettä oli vain sanottavaksi. Olimme päätyneet Ljubljanitcan alkujuurille. Tai siis yhteen niistä kohdista jossa joki tulee maan alta esiin ja taas sukeltaa takaisin maan uumeniin.

Edessämme kohosi korkea aukko tunneli. Sen aukko oli varmaan yhtä korkea kuin edellä kerrottujen puidenkin korkeus. Tunneli oli aivan luonnollinen ilmiö eikä ihmisten tekemä, vaikka se osittain näyttikin joltain rooman ajan tunnelilta. Suuret vesimassat olivat kuitenkin aikojen saatossa muovanneet tämänkin ihmeen. Kävelimme lyhyen tunnelin alitse joen pohjaa pitkin. Maassa oli paljon vesikasvillisuutta ja pohja muodostui pyöreistä kivistä. Ihan kuin olisi kävellyt päällystetyllä pirun pellolla. Osittain kasvillisuuden peittämät kivet olivat liukkaita kävellä, mutta selvisimme haavereitta. Koirat halusivat uimaan aina kun näkivät pinenkin laikun vettä joen pohjassa.

Kuva Jernej Burkeljca

Kävelimme hetken eteenpäin joenpohjaa kunnes näimme edessämme mustan aukon. Se oli pimeä tunneli, johon vesimassat taas hävisivät. Jernej oli ottanut meille mukaan taskulampun, mutta olimme unohtaneet sen autoon. Päätimme silti alkaa kävelemään kohti pimeää tunnelia. Tunnelin suulla törmäsimme mitä kummallisimpaan lintuun, jonka olen ikinä nähnyt. Se ei ollut säikky ollenkaan, joten sain hyvän lähikuvan. Sillä oli töyhtökohvat. Kun pääsimme tunnelin suulle paikka ei näyttänytkään niin pimeältä. Näimme ainakin parikymmentä metriä aina eteenpäin. Menimme sisään tunneliin, jossa oli paljon viileämpää kuin ulkosalla. Tunnelin suun lähistöllä oli toinen suuaukko vasemmalla. Se oli oudosti ylämäessä, kuin huoneen ylämnurkassa olisi ovi. Huomattiin kuinka isoja tukkeja oli päässyt sisään tunneliin tämän nurkkasuuaukon kautta. Tukkien kyljissä oli mahtavan isoja hämähäkinseittejä.


Kävelimme vähän matkaa eteenpäin. Sivusuuaukko antoi meille tarpeeksi valoa jatkaa joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin. Sitten tulimmekin kohtaan, jossa edessämme oli isoja kiviä, jotka tukkivat valon pääsyn eteenpäin. Niinpä käytimme kamerani salamaa nähdäksemme mitä edessä oli. Isojen ihmisten korkuisten kivien takana oli lätäkkö, johon koirat menivät pulikoimaan pilkkopimeässä. Jernej meni lätäkön toiselle puolelle myös tutkimaan josko pääsisimme eteenpäin. Mutta tie oli liian pimeä mentäeksi enää eteenpäin. Kameran salamavalokaan ei meitä olisi paljoa pidemmälle johdattanut. Tunnelin nimi oli Tkalca jama. Se kuulemma jatkui ainakin kolme kilometriä eteenpäin maan alla ennenkuin taas nousisi takaisin maanpinnalle jokena.

Kuva Jernej Burkeljca

Vesi ei aina kulkenut vain käveltävässä tunnelissa, vaan jos maanalaista vesitunnelia halusi jatkaa eteenpäin tarvitsisi kumiveneen jonka voi hetkessä puhaltaa tyhjäksi tai täydeksi sekä sukellusvehkeet. Tunneli nimittäin välillä sukelsi syvyyksiin, niin, ettei siellä enää voinut kävellä tai edes uida. Vaan tarvittaisiin todellakin sukellustarvikkeita eteenpääsyyn. Tälläisellä tutkimusretkellä joku nuorukainen oli kuollut kyseiseen tunneliin. Siitä oli kyltti tunnelin sivuuloskäynnin luona. Tunnelissa oli muutenkin outo tunnelma. Siellä elämä oli kummallista. Kosteaa, viileää, toisinaan erittäin kylmää. Ja kaiken lisäksi niskaan tippui kokoajan pisaroita katosta. Tunnelissa eleli myös kummallisia otuksia kuten allaoleva sirkka.


Poistuimme siis tunnelista varauloskäynnin kautta. Siellä oli pienet puoliksi lahonneet puiset tikkaat sekä korkeat kiviset askelmat ylöspääsyyn. Jouduimme auttamaan koiria ylös näistä jättiläisaskelmista. Alhaalla tunnelissa oli vielä tukkien vieressä vanhoja puisia tikkaita, tai aluksi ne kyllä näyttivät käsin tehdyiltä puulautoilta, joilla kellutaan vedessä. Nyt siis tunnelissa ei ollut suuria vesimassoja ja sen takia pystyimme kävelemään tunnelinpohjassa. Mutta korkean veden aikaan huhti- tai lokakuussa tunnelit täyttyisivät vedellä, eikä sinne silloin pääsisi pinelle tutkimusretkelle.

Palasimme takaisin ylös autolle asti. Ajoimme muutaman minuutin eteenpäin seuraavalle luontokohteelle, joka oli entinen tukinuittopaikka. En kyllä ymmärrä kuinka se oli mahdollista semmoisessa paikassa. Joki kun syöksyy vähän väliä tunneliin tai tunnelista ulos. Tässäkin kyseisessä paikassa oli tunneli, mutta tunnelin suu oli useiden metrien korkeudessa maanpinnalta. Uittopiakka oli tuhoutunut jo useita kymmeniä vuosia sitten mutta muutama kivinen muodostelma oli vielä jäännöksenä entisaikojen toiminnoista. Istahdimme yhdelle tälläiselle kiviaidalle syömään minun tekemiäni eväsleipiä. Ne olivat todella herkullisia luonnonhelmassa nautittuna.

Ajoin meidät vielä jonkin matkaa eteenpäin kolmanteen kohteeseen, joka oli ehkä kaikista unohtumattomin Zelške jameen. Paikalla oli useita isoja tunneleita ja rotkoja, ja kaikkia niitä pystyi aluksi ihastelemaan ylhäältä päin pyöreän suuren luonnollisen reiän kautta. Meillä kesti hetki oivaltaa kuinka pääsisimme alas rotkoihin. Ylhäällä oli ties kuinkamonta pikkupolkua, joista koitimme useampaa tuloksetta. Lopulta koitimme viimeistä polkua, johon emme olleet vielä kävelleet, ja se johdatti meidät ehkä kaikkien aikojen mystisimpään paikkaan. Alhaalla oli joki, paljon luonnollisesti muodostuneita tunneleita, ja tietenkin kattossa tuo edellämainitu iso reikä. Kummallisuuksia tosiaan. Kävelimme usean muutaman kymmenen metrin pituisen tunnelin lävitse niin, että joki virtasi tunneleissa ja me kävelimme tunnelin reunamaa pitkin kastuttamatta jalkojamme. Yhdessä kohtaa tunnelia oli seinä joka näytti mutaiselta, siis sellaiselta ruskealta valuvalta liejulta, mutta kun kosketin seinää se olikin kovaa ja kylmää ainesta. Sitä samaa, jota tippukiviluolissakin muodostuu.

Ihastelimme luonnonihmeitä aikamme kunnes päädyimme matkamme huipennukseen. Olimme kävelleet sikinsokin erilaisten lyhyiden tunneleidne lävitse, vähän kuin maantiesiltoja olisi sikinsokin maastossa, mutta paikka johon lopulta pääsimme oli puolikaarenmuotoinen pimeä aukko maassa. Tätä varten Jernej oli ottanut meille taskulampun mukaan. Tämä matala puolikaari oli taas vastaavasti kuin huoneen alanurkassa, kuin edellisessä tunnelissa mainitsin, kuinka sisältäpäin katsottuna uloskäynti oli ylänurkassa, niinkuin se tietenkin nytkin olisi kun menimme sisään. Tarvimme tarskulamppua jo heti ensimmäisellä metrillä niin pimeää siellä oli. Suu aukolta kun ei juuri mitään valoa päässyt sisään tunnelin salaisen sijainnin takia.

Minä menin ensimmäisenä sisään, sitten käännyin ja pysädyin auttamaan Dinan luolansuulta sisään. Hanibal puolestaan ei uskaltanut tulla luolaan ollenkaan vaan jäi haukkumaan ja itkemään luolansuulle kuin aupua huutaen. Jernejkin tuli luolaan ja jatkoimme alas matkaa taskulampun varassa. Näytimme vuorotellen kullekin tietä, niin että kun tksi kävele muut pysyvät paikallaan, sillä valoa riitti vain yhdelle kerrallaan valaista eteenpäin. Kun pääsimme niin alas tunnelia kuin pystyimme alkoi mutainen osuus. Aluksi olimme kävelleet epätasaisilla kivillä, jolla ei todellakaan halunnut kävellä ilman taskulampun tuomaa turvaa, mutta mutaosuudella puolestaan pystyi kävelemään kun oli kerran nähnyt eteenpäin ja tiesi ettei edessä ole muuta kuin lisää mutaa. Mudan toisella laidalla oli tosin joki, joka virtasi jälleen maanalla, eikä sinne hallunnut päätyä virran vietäväksi.

Jernej oli ottanut ison kameransa mukaan ja kamera alustan tälläistä hetkeä varten, ja hän aloitti kameran asetusten säätämisen. Sillä aikaa kun minä harhailin vielä mudassa. Kuvauksisat ei kuitenkaan tullut mitään kun Hanibal itki ylhäällä, joten kävin vähän väliä kurkkaamassa, ja näyttämässä itsenä hänellä, että täällä me vielä ollaan. Kerran kun kiipesin takaisin luolan suulle sinne oli ilmestynyt kolme brittiä, jotka kysyivät olimmeko kunnossa kun tämä koira haukkuu kuin apua huutaen. Kerroin että olimme luolassa ottamassa valokuvia, ja että kaikki on kunnossa. Myöhemmin tulimme hakemaan Hanibalin luolaan kun olimme häntä trapeeksi houkutelleet, rohkaisseet, lohdottaneet ja näyttäneet valoa. Valonpuute näytti olevan syy siihen, ettei koiraraukka uskaltanut tulla luolaan. Pidimme nyt siis hyvin huolen, että varsinkin Hanibal saisi tarpeeksi valoa tassujensa eteen edetäkseen luolan kiviosuuden. Kun pääsimme takaisin mudalle koirat juoksentelivat innoissaaan ympäri luolaa ja kävivät välillä pulahtamassa kylmässä jokivedessä.

Silläaikaa kun koirat riemuitsivat uudesta leikkipaikasta Jernej otti valokuvia pimeässä luolassa. Minä valaisin joenpintaa taskulampulla ja Jernej tuli ylinmääräisen kameransalaman kanssa näyttämään lisää valoa muualle luolaan automaattiajastuksella otettuihin kuviin. Kuvissa oli hauskaa kun koiria näytti olevan usemapi kuin kaksi. Kuvat kun oli otettu pitkällä valotusajalla.

Kuva Jernej Burkeljca

Luolassa ei päässyt etenemään pitkälle, joten kun olimme kuvanneet aikamme, lähdimme kapuamaan takaisin päivänvaloon. Ulkona satoi. Tai oli alkanut itseasiassa satamaan jo kun olimme tukinuittopaikalla, mutta kaikkien ihmeellisten kokemuksien keskellä ei edes huomannut että satoi. Kävelimme jälleen useiden lyhyiden tunneleiden halki ja kapusimme takaisin normaalille maanpinnalle. Oli kummallista kuinka tuollaiset muodostelmat olivatkaan syntyneet, miten on, ettei ne olleet pysyneet ikuisuuksia maanalla mysteerinä, vaan olivat paljastuneet maanpäälliselle elämälekin. Tätä miettiessä matkasimme takaisin kotia kohti.

Pysähdyimme matkanvarrella Slovenian suurimmalla järvellä Cerkniško jezerolla, silloin kuin se oli järvi. Tämäkin on yksi luonnonihmeellisyys jonka ymmärtämiseen kestää vielä hetki. Paikalla oli siis aina välillä järvi, ja välillä ei. Ja silloin kuin järvi on olemassa, se on Slovenian suurin. Järvi tulee ja menee kuin sillä olisi oma tahto. Järven pohjassa on isoja reikiä, joista vesi pääsee pois ja takaisin järveen kun on aika. Ennenkuin isot kolot pohjassa imaisevat kaikki vesimassat kylän kalastajat keräävät kaikki järven kalat kokoon ja kuljettavat ne turvellisemmille vesille jemmaan, kunnes järvi taas palaa mystisten maareikein kautta takaisin, jolloin myös kalat voidaan palauttaa takaisin järveen. Kun me olimme käymässä järvellä, siellä virtasi vain pieni joki. Muutoin järvi oli täynnä vesikasvillisuutta ilman vettä.


Lähellä järveä oli kylä, jossa näimme valokuvanäyttelyn ulkona. Näyttely oli kertoi järvestä eri vuodenaikoina. Ihastelin lähikuvattuja hämähäkinseittejä ja kerhotoimintaa, jossa pikkulapset esittivät etanoita. Ajoimme kotia kohti maisemareittiä alkumatkasta. Välillä Jernej kertoi, että siinä kohtaa joki taas esiintyi maanpäällisenä jokena, ja kohta taas maanalaisena jokena. Lopulta liityimme moottoritiellä aikamme maisemia katsottuamme. Olimme enää ehkä kymmenen kilometrin päässä kotoa kun yhtäkkiä kova ääni keskeytti matkamme. Se oli puhjennut rengas. Jernej jarrutti hallitusti tienreunaan niin nopeatsi kuin suinkin kykeni. Se oli jo kuulemma viides kerta kun oikea takarengas puhkesi vuoden aikana.

Niinpä pääsimme renkaanvaihtopuuhiin. Ennen renkaanvaihtoa vilkkaan moottoritien reunassa täytyi kuitenkin suorittaa vaativampi tehtävä. Saada nimittäin koirat ulos takakontista ehjin nahoin, ilman että he hyppäisivät keskelle moottoritietä. Avasimme takakontin luukun ensin osittain auki, ja Jernej nappasi molempia kaulapannoista kiinni, ja ohjasi heidät uloshypyn jälkeen pientareelle. Minä kiinnitin koirat remmiin ja lähdin viemään hätäkolmiota tarpeeksi kauas autosta varoittamaan muita tielläliikkujia tapahtuneesta. Kävelimme osittain hiekkapinetareella osittain nurmikolla riippuen siitä kummalta puolelta heijastintolppia koirat päättivät nuuhkiä tiensä eteenpäin. Kun palasimme takaisin autolle Jernej oli jo nostanut tunkilla auton oikean takaosan ylös ja alkoi juuri vaihtamaan rengasta. Minun tehtävänäni oli pitää huolta koirista sillä aikaa kun sutjakas renkaanvaihto tapahtui. Jernejllä oli päällään heijastava varoitusliivi, ja kun renkaanvaihto oli loppusuoralla hän antoi sen minulle kun kävin hakemassa varoituskolmion takaisin. Sitten lastasimme koirat takaisin takakonttiin ja jatkoimme matkaa kotiin vararengas alla.

alkukesä 2009

Kerroin aiemmin, että olimme Koperin lähistöllä poimimassa kirsikoita kun Jemppu oli täällä. Nyt on myös kotipihan kirsikkapuu tehnyt satoa. Nämä kirsikat ovat tosin eri lajia, ja eivät esimerkiksi ole yhtä makeita, eikä ne kasva punaisiksi kokonaan vaan puoliksi keltaisiksi. Syötäviä kylläkin.


Toinen tähän aikaan vuodesta oleva marja on vattu. Jernejn isoäidin puutarhasta saa hyvän sadon joka päivä. Meillä ei ole varmaan ikinä ollut vattupuskaa, sillä olin totaalisen ymmälläni, että vatut kasvaa päivässä vihreistä punaisiksi. Keräsimme nimittäin joka päivä kaikki punaiset vatut, siis kaikki. Ja seuraavana päivänä puska oli taas täynnä punaisia vattuja. Ihan kuin taikuutta. Kaikkea sitä oppii vielä tämänkin ikäisenä.


Toinen asia mitä en ollut ikinä miettinytkään on teini-ikäisen määritelmä. Jernej rupesi sitä puhumaan, ja olin yhtä ymmälläni kuin vatuissakin. Eli teini-ikäinen on 13-19-vuotias, sillä englannissa thirTEEN fourTEEN, fifTEEN, sixTEEN, sevenTEEN, eighTEEN, nineTEEN, samoin kuulemma sloveeniksi, jossa tosin teini-ikä on vähän pidempi: enajst, dvanajst, trinajst, štirinajst, petnajst, šestnajst, sedemnajst, osemnajst ja devetnajst.

Ainiin, ja kohta täällä kasvaa jo karviaisetkin. Aika lähellä täällä on yksi hylätyn näköinen talo, joka on entinen maalaistalo, joka on osittain uusittu monia monia vuosia sitten, nyt taas ihan rapakunnossa, ja ikkunat rikki, ja pörröisiä kulkukissoja nurkissa. Ja sitten talolla on iso puutarha. Tämä puutarha on tosin hyödynnetty, siellä kasvaa ties mitä herkkuja ja nättejä villikukkia, ja villiintyneitä kasvatettuja kukkia, korkeita sellaisia. Niin mitä olen ymmärtänyt niin talo on siltä osin hylätty, ettei siellä kukaan asu, mutta liikehdintää pihalla kuitenkin on. Paikka on kiehtonut minua siitä asti kun menin siitä ensimmäistä kertaa ohitse koirien kanssa yksi, kun huomasin ison villiintyneen puutarhan, ja mitä vieläkin parempaa aidanpielustalla kasvamassa jättikorkuisia karviaispuskia ja aita jatkui monia monia metrejä. En ollut eläissäni nähnyt niin korkeaa karviaispuskaa, yli kaksimetristä. Siitä päivästä lähtien olen aina ollut kiinnostunut tuosta mystisestä puutarhasta ja sen ympäristöstä.


Välillä ollaan taisteltu pikkuötököitä vastaan, kuten muurahaisia, joiden aika on jo onneksi lopussa, mutta nyt kiusana ovat jättietanat. Ja jättietanalla tarkoitan jättietanaa, vaikka täälläpäin ne ei kuulemma edes ole vielä isoja. Jemppu tietää minun lisäksi, että ne on Suomen mittakaavalla todella isoja, vaikka täällä sanottaisiin mitä! Ne ryntäävät kaikkien kasvimaille aina sateen jälkeen kuin kastemadot Suomessa. Tai siis onhan meilläkin niitä tuholaisetanoita sateen jälkeen, mutta nämä on jättiläisiä. Ollaan ripoteltu tontin ympärille sellaisia turkooseja tabletteja, jotka sisältävät ylinmääräisen annoksen rautaa, jota kyseiset etanat eivät syönnin jälkeen kuulemma kestä. Joskus se tepsii toisinaan ei. Kun sitä on käytetty, niin seuraavana päivänä pitäisi lojua kuolleita etanoita ympäriinsä, jollaista kokemusta en ole kyllä vielä tavannut. Ja mitä niille kuolleille etanoille sitten pitää tehdä?


Tälläisen sateisen päivän jälkeen olin kerran ulkoiluttamassa koiria keltaiset kumisaappaat jalassa. Ne samaiset saappaat, jotka kunnostin joku kuukausi sitten. Sinä päivänä oli salamoinut ekstra paljon, ja esimerkiksi Mariborin seudulla oli viilettänyt tornaadon tapainen hurjimus, joka oli sotkenut ja ruhjonut kaikki paikat, niin että taloja tarvittiin korjata ja sähkölinjoja uusia.

Kuva Jernej Burkeljca

Törmäsin yhtenä päivänä koiria ulkoiluttaessa pesästä pudonneeseen linnunpoikaseen. Se oli todella heikko ja haaveroinen. En koskenut siihen kun pienenä opetettiin, ettei lintuihin saa koskea. Seuraavana päivänä kun kävelin samasta paikasta ohi niin se oli jo kuollut ja litistynyt siinä samaisessa paikassa, jossa se oli ollut edellisenä yönä.

Linnuista vielä, että huomasin lähialueen kadulla yhden puun, johon oli laitettu ainakin kolme linnunpönttöä. Viereisessä talossa näytti olevan pihalla iso kokoelma pönttöjä, ihan kuin Suomessa välillä törmää puutarhatontunkeräilijöihin.


Olen myös ihmetellyt täkäläisiä puita, että mitä muurahaiset ovat niille tehneet. Koivut eivät esimerkiksi enää ole musta valkoisia vaan ne ovat musta valko punaruskeita rungoistaan paikkapaikoin, ei mitenkään maanlaajuisesti, vaan yksilöittäin. Jotain kummallista on tapahtunut ja muurahaiset liittyvät jotenkin asiaan.


Sitten vähän ruokakulttuurieroista. Törmäsin yhtenä päivänä mitä kummallisimpaan ruokayhdistelmään. Söimme hyvää ja ravitsevaa papukeittoa ja sen kylkiäiseksi tarjottiin kanankoipea. Siinä sitten oltiin kaikki pienen pöydän ympärillä lusikka oikeassa kädessä ja kanankoipi vasemmassa. Joka toisella hörpyllä otettiin höystöksi palanen kanaa ja luut jätettiin luukuppiin koirille, joka oli keskellä ruokapöytää.

Jälkiruuaksi oli vielä lettuja, sekä kiisseliä, sekä vielä vastapoimittuja vattuja. Täälläpäin syödään vähän kummallisesti lettuja. Letun päälle laitetaan vain sellaista keltaista marmelaadia, joka on luultavasti tehty aprikooseista, mutta se ei missään tapauksessa ole lettuhilloa. Tai kun kerran käytiin ulkona syömässä lettuja, niin koko ravintolan lettutarjoilu oli mitä kummallisin. Kaikki täytteet oli aivan epäsopivia suomalaisen suuhun letun päälle. Oli suklaata, toisenlaista suklaata. Oli pähkinöitä ja toisenlaisia pähkinöitä, sokeritonta kermavaahtoa, ja mitä kummallisempia hilloja. Mutta lettua ei saanut esimerkiksi mansikkahillon, sokerin tai hyvän makuisen kermavaahdon kanssa, enkä ole ikinä törmännyt täällä kuningatarhilloonkaan. Joten joka kerta kun jossain on tarjolla lettuja, niin en hypi ilosta kattoon, niin kuin joskus olisi voinut käydä. Mutta saatan hyppiäkin, jos eteeni tepastelee oikea lettu oikeilla täytteillä!

Meistä tuli kipeäksi kolme. Olin viimeinen joka sairastui, ja tauti näytti kestävän kauemmin kuin muilla. Oli pahaa nuhaa, kurkkukipua, pää oli kovin raskas, posket olivat kipeät, kieli välillä tunnoton ja korvissa pystyi välillä kuulemaan oman sydämenlyöntinsä. Hoidettiin tautia hunajateellä, flunssalääkkeillä, nenäsuihkeilla ja isoilla valkoisilla nenäliinoilla. Nyt ollaan jo parempia. Sanotaan tautia vaikka pingviiniflunssaksi.

Uskon, että oman sairauteni laukaisi homehuoneen hiominen muiden talon bakteereiden lisäksi. Olin pölyävässä huoneessa työskentelemässä homeenparissa hiomalla ja hankaamalla sitä pois seinistä. Siinä samalla sain paljon pölyä niin keuhkoihin kuin muuallekin kehooni. Käytin sitä sellaista valkoista suunaamaria ja suojalaseja, mutta silti samantien kun lopetin hometyöt sain pahoja oireita, joka sitten yltyi yllä mainittuun kuvaukseen.

Nähtiin yhtenä päivänä kadulla pyöräilevä mies, jolla oli tuo valkoinen maski naamassa ja valkoiset hanskat kädessä. Suojautui varmaan possuvirusta vastaan. Täällä on todettu vain kaksi tapausta tähän mennessä.

Saimme myös Amerikkalaisia vieraita (jos jollekin jäi epäselväksi, niin ne tulivat ylläkuvatun taudin saannin jälkeen, ei ennen). Jernejn sukulaisia tuli käymään Euroopassa. Vietimme heidän kanssaan joitakin tunteja kotona ja ulkona, mutta heidän päämääränään oli mennä lomalle Kroatiaan, jonne myös Jernejn loppuperhe suuntasi samalla viikolla. Olimme siis suurimman osan viikosta kahdestaan Jernejn kanssa talonvahtina kotona. Vaikka olimme kipeitä teimme silti kotihommia, siivousta ja kevyttä remontoimista. Aloitin esimerkiksi maalaamaan vihdoin Jernejn huoneen. Homeenpoiston jälkeen huoneessa oleskelu ei tuottanut ongelmia, sillä siivosimme huoneen pölystä hyvin ennen maalausta.


Kipeenä huomasi kuinka on kivempi imuroida. Ääni on niin paljon hiljaisempi verrattuna tilaan, jossa korvat eivät ole tukossa. Pari päivää myöhemmin kun olin ihastellut kuinka hiljaiselta imuri kuulosti imuri päätti hönkäistä sisältönsä pihalle ilmoittaen olevansa täynnä. Eli hiljainen imurinääni ei johtunut pelkästään tukkoisesta olostani, vaan myös imurin pölypussin täytenä olemisesta. Se kävi mielessä aikaisemminkin syyksi, mutta suljin sen pois kun muistin, että pölypussi oli vaihdettu juuri viikkoa ennen, enkä ole ikinä kuullut, että pölypussi täyttyisi viikossa. Näin kuitenkin kävi, remontti kuin oli kyseessä.

Huoneessa tehtiin myös sähkötöitä. Jernej teki polkua seinään kivityökaluilla uutta johdonpaikkaa varten. Polun päähän tehtiin isompi reikä pistorasiaa varten. Sitten sähköjohdot pujotettiin reikään ja naulattiin edestä, jottei ne putoisi paikaltaan. Myöhemmin raot vielä kipsattiin.


Pääsin tutustumaan Jernejn työpaikkaan. Hän siis työskentelee paikallisessa tv-yhtiössä joka näyttää uutisia koko päivän. En ollut ikinä ennen käynyt uutisstudiossa, joten näky oli uusi. Ihmettelin kaikkea robotiikkaa jota huoneesta löytyi. Nykyään ei esimerkiksi kameroiden takana ole ihmisiä, vaan niitä ohjataan toisesta huoneesta joystickillä. Kameroitakin uutistenlukijan edessä oli ainakin neljä. Sain kävellä ja istua paikassa jossa uutiset luetaan, ja jossa sää kerrotaan. Jos joku ei vielä tiennyt niin säämiehen takana oleva kangas on tyhjä, ja itse kartat sun muut lisätään kuvaan tv-lähetystä varten myöhemmin.


Työpaikka on puolentunnin pyöräilyn päässä. Olen myrskyisinä päivinä käynyt hakemassa Jernen pois töistä, tai myös kerran kun hänen polkupyöränsä hajosi, mutta muutoin matka häneltä sujuu nopeasti. Ainiin tai siis tuo puolituntia on minun pyöräilyvaihti, ja hän pystyy pyöräilemään sen viidessätoista minuutissa. Kun palasin kotiin työpaikkatutustumiselta halusin kokeilla itselleni uutta pyöräilyreittiä. Se kulki osittain POT:in kautta, sen polun, joka kulkee kaupungin ympäri. Minulta kesti pöyräillä sinä päivänä kotiin tunti. Joko matka oli huomattavasti pidempi, tai minä menin matelevasti, tai sitten vain pysähdyin ihastelemaan ketokukkasia liian monta kertaa.


Maisemia tuli taas ihailtua kun kävimme lentokentällä hakemassa Jernejn koulututtua. Hän oli jättänyt autonsa meille jemmaan siksi aikaa kun itse oli Kreikassa, joten ajoimme Toyota yariksen lentokentälle häntä vastaan. Minä ajoin alkumatkasta kentälle ja Jernej loppumatkasta. Juuri ennen laskeutumisradan alkua jäimme ihastelemaan vuoristomaisemia ja odottelemaan koneen laskeutumista. Näimme kuinka koneet lensivät vuoronperää ylitsemme hitaasti.


Ainiin, aloitin myös kielikurssin. Nyt osaan jo esitellä itseni sloveeniksi.
Ime mi je Johanna. Stara sem dvaindvajset let. Rojstni dan imam petega Avgusta. Živim v Ljubljani ampak sem iz Finske. Po poklicu sem okoljski inženir vendar trenutno ne delam nikjer. Govorim Finsko, Angleško, Švedsko pa tudi malo Rusko, Slovensko in Grško.

Meidän kurssilla on monesta maasta porukkaa. On Amerikasta, Perusta, Meksikosta, Espanjasta, Italiasta, Ranskasta, Unkarista ja Iranista. Kurssilla ovat menestyneet hyvin Slovenian naapurit unkarilaiset. He lausuvat minun korvaani sloveenia todella hyvin. Ja muutenkin olin kovin yllättynyt heidän omasta kielestään, kun se ei muistuttanutkaan suomea. Aiemmin kun olen kuullut unkarilaisten puhuvan, puheen rytmi on kuulostanut suomelta, mutta nyt en kuullut mitään sellaisia piirteitä. Ehkä se ei päde kaikissa aihealueissa.

Teimme perjantaina yhdessä Jernejn kanssa makaronilaatikkoa. Emme saaneet mennä mummolle kun olimme kipeinä, joten kokkasimme itsellemme lounasta tarpeeksi kahdeksi päiväksi. Niinpä ehdotin makaronilaatikkoa ruuaksi. Mainostin sitä samantapaisena ruokana kuin mitä Kreikassa pastitsijo oli. Tykkäsimme siitä molemmat kovin paljon. Koitimme miettiä päämme puhki mitä juustoa kreikkalaiset käyttävät kyseisessä ruuassa, mutta emme tulleet mihinkään tulokseen ja käytimme normaalia juustoa, jota leivän päällekkin laitetaan. Makaronilaatikosta tuli hyvää ja sain kerrankin suomi makua ruuasta.

Aaw. Ja ainiin, meidän portin pielessä tuoksuu ihan salmiakki. Joku kasvi siis, joka luonnollisesti kasvaa villinä tuoksuu ihan salmiakilta. En ole vielä paikantanut mikä kasvi kyseessä, mutta tuoksun löydettyäni portinpielellä on tullut hengailtua aiempaa enemmän. Aloitin myös herbaariumini. Mutta kun olin sen aloittanut tajusin, etten tee sillä mitään. Miksi keräisin kasveja kirjan väliin kun en kuitenkaan niitä sieltä ikinä katselisi. Joten päätin, että on parempi ottaa vaikka valokuvia.




Ja sitten vielä yksi luonnonkummallisuus. Oletteko ikinä kuulleet myrkyllisistä metsämansikoista? Täällä niitä on. Ne tunnistaa siitä, että ne näyttää paljon herkullisemmilta, ne on siis isompia, ja että’ ne kasvaa ylöspäin kun tavalliset roikkuu alaspäin. Perinteiset metsämansikat tuoksuu jo kauas, mutta nämä myrkylliset eivät tuoksu edes nenän edessä. Myöskin marjan koostumus on erilainen. Oikea mansikka on muistaakseni punaisen sisältä, mutta tämä väärä mansikka on väritön. Älkää siis erehtykö syömään näitä houkuttelevan näköisiä mansikoita! En tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan, mutta metsämansikoilta ne hämäävästi näyttävät.

Myrkyllinen mansikka (vas) ja oikea metsämansikka (oik)

Täällä on muutenkin kovin ihmeellistä, kuinka joka nurkassa kasvaa jotain syötävää tai syötävän näköistä. Ensinnäkin se, että täällä kaikki valmistuu jo alkukesästä kun Suomessa samat marjat tai hedelmät kypsyy vasta syksymmällä. Mutta joka tapauksessa täältä löytyy ties millaista luumupuuta, kirsikkaa, viinirypälettä ja jopa pähkinäpuita. Saan taas lisää kummasteltavaa kun pähkinäpuun pähkinät ovat kypsiä.

Luin uutisista, että Suomessakin on tänä kesänä paljon punkkeja. Oma punkinpurema ei ole aiheuttanut mitään oireita, pyöreitä läiskiä tai muutakaan. Mutta löysin taas koirapunkin. Nyt sain ihan itse ottaa Dinasta irti punkkipinseteillä punkin ja sain sen kokonaisena punkkina irti. Punkit kun kannattaa koittaa saada mahdollisimman ehjänä irti ihosta, sillä muuten niitten imukärsä voi jäädä ihonsisään, tai sitten kun punkki säikähtää toimenpidettä se saattaa oksentaa ihonsisälle, ja levittää samalla tauteja. Minäkin vältyin tartunnalta, vaikka jouduin kärsää kaivelemaan omasta polvestani jonkun aikaa. Mutta tiedettävästi tartuntariskiä pienentää se, että punkki oli kiinnittyneenä vain muutamia tunteja. Onneksi näin.

Kroatia

Lähdimme viikonlopuksi käymään Kroatiassa. Heräsimme jo aamuviideltä, jotta välttäisimme pahimmat ruuhkat, sillä moni muukin slovenialainen käy viikonloppureissuilla Kroatiassa. Vaikka pääsimme lähtemään jo aamu kuudelta, silti tienpäällä oli moni muukin viikonloppureissaaja. Meitä lähti neljä matkaan, minä, Jernej, hänen veljensä ja veljen tyttöystävä. Matka kesti kolmisen tuntia. Aluksi ajoimme moottoritietä, mutta lähempänä Kroatiaa poistuimme valtaväylältä pienemmälle tielle, joka oli kovin koukeroinen ja josta sain matkapahoinvointia. Pahoinvointi jatkui vielä myöhemmin, kun pääsimme sukellusveneen kyytiin. Äh, siis ei sukellusveneen, vaan veneen, joka kuljettaa sukeltajia. Niin, eli vene.

Pojat käyvät aina Kroatiassa joka vuosi sukeltamassa, ihan niin kuin olin heidän mukanaan jo lokakuussa viime vuonna. Paikka, jossa nyt kävimme oli Premantura, lähellä Pulaa. Aluksi vene, jolla meidät ja muut sukeltajat vietiin avomerelle, näytti aika kämäseltä. Mutta vene oli varmaan aiemmin ollut kalastajavene, ja myöhemmin muutettu sukeltajia kuskaavaksi veneeksi. Laiturilla oli vieressä monia samankokoisia kalastusveneitä, ja pikkupoikia ongella. Meitä lähti kaksi veneellistä merelle samasta sukellusfirmasta. Viereisessä veneessä kipparina oli kunnon merenkävijän näköinen kapu, sellainen merirosvo fiilistelijä. Me saimme kävellä lankkua pitkin laivaan, ihan kuin olisimme olleet merirosvolaivassa.


Vene oli kovaääninen, ja menimmekin aika nopeasti loikoilemaan veneen keulalle, jossa ei ollut niin kova meteli ja tärinä ja pakokaasun haju. Siellä oli puolestaan hyvät näkymät merelle, ja viereisille rannikoille, sekä hyvä merituuli, ja aika-ajoittainen pärske jaloille kun aallot löivät keulaan. Ajoimme usean saaren ohitse, osassa oli ihmistoimintaa, toiset olivat karuja ja autioita, vain lokkien tai joskus jopa lehmien asuttamia. Nukahdimme hetkeksi, osa lueskeli lehtiä.

Päädyimme avomerelle, siellä ei ollut muuta kuin meri, me, aallot ja hiljaisuus. Tai no oli sitten kauempana muita paatteja ja Pula, yksi Kroatian kaupunki. Pojat valmistautuivat sukellukseen laittamalla kamppeet kuntoon ja he hyppäsivät mereen pukemaan sukelluspuvut päälleen. He kiipesivät takaisin laivaan pukemaan liivit, johon oli kiinnitetty happipullot, tai virallisestihan normaali ilmaseos siellä on, mutta on helpompi puhua hapesta. Maski ja räpylät heitettiin heille veteen. Seurasimme veneestä, kuinka pojat ja muut sukeltajat hävisivät pinnan alle isojen kuplien saartamana. Kuplia nousi vielä vähän väliä pintaan paikasta, jossa he olivat monien kymmenien metrien syvyydessä.


Me olimme ankkuroituneet paikallemme, ja moottori oli suljettu. Samalla sekunnilla kun moottori sammutettiin alkoi kammottava keinuminen, Vene vaappui puolelta toiselle ihan holtittomasti, ja pahoinvointi vain jatkui. Niinpä päätimme mennä uimaan, sillä itse meressä ei tuntisi samanlailla keikkumista kuin veneessä. Pojat olivat varoittaneet meitä, että siinä kohtaa oli kova virtaus, ja että meidän piti pysytellä laivan oikealla puolella, ettemme päätyisi ajelehtimaan avomerellä, niin kuin kävi yhdelle veneelle, jonka poimimme avomereltä ajelehtimassa. Kun olimme vielä matkalla sukelluspaikalle lähestyimme pientä venettä, jonka kaksihenkinen miehistö heilutti ja huusi apua. Ajoimme lähemmäs ja kävi ilmi, että he tarvitsivat hinausapua. Niinpä meidän kapu haki sinisen köydenpätkän, ja vene hinautui meidän perässä seuraavat kolme tuntia. Miehistö sanoi, ensin, että he voivat odottaa täällä, kunnes me tultaisiin takaisin, mutta meidän kapu sanoi, että siinä vaiheessa heidän vene olisi ajelehtinut jo Italiaan. Niinpä miehet viettivät ne seuraavat kolme tuntia keinuen omassa laivassaan.

Kun menimme uimaan vesi tuntui aluksi todella kylmältä. Mutta kun sai koko kropan kasteltua, niin vedessä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Uimme hinattavan veneen luo juttelemaan heille ja kävi ilmi, että heillä oli moottorissa vikaa. Olimme ottaneet snorkkelit mukaan, mutta avomerellä niillä ei tee mitään, sillä siellä näkee tuskin omia varpaitaan pidemmälle. Siellä ei näe muuta kuin pelkkää sinistä ja sinistä, paitsi jos merellä on jotain, niin sen voi nähdä tähän aikaan vuodesta ehkä kymmenen metrin syvyydestä. Mutta esimerkiksi lokakuussa pinnan alla voi nähdä jopa 30 metriä eteenpäin. Emme siis pukeneet edes maskeja päähän, sillä emme kuitenkaan näkisi mitään. Olimme kellumassa pinnalla kun taakseni ilmestyi jotain punaista, se oli muovinpalanen. Vedessä oli muutenkin paljon muovipusseja ja roskia, jotka eivät todellakaan sinne kuuluisi. Ainiin, ja juuri kun olimme päässeet veteen, kapu tyhjensi ureat laidan yli.

Kun olimme uineet tarpeeksemme, kapusimme takaisin laivaan. Vähän ajan päästä pojat tulivatkin jo takaisin pinnalle. Näimme kuinka kuplat nousivat pinnalle ennen heitä, ja kuinka värikkäät sukelluspuvun osat heijastuivat jo useamman metrin syvyydestä. Heidän piti pysytellä jossain kolmessa metrissä tasaamassa vielä painetta ennen kuin he saivat nousta kokonaan pintaan. He olivat olleet sukeltamassa yhdellä vanhan Italialaisen rahtilaivan hylyllä, joka oli uponnut osuttuaan Itävalta-Unkarin miinaan. Rahtilaiva upposi ensimmäisen maailmansodan aikaan ja makaa nyt 41 metriä merenpinnan alla.

Heidän tullessaan pintaan mekin menimme takaisin veteen ja pojat antoivat meille happea pulloistaan. Jernej koitti saada minut sukeltamaan veneen portaiden alapäähän, mutten uskaltanut, pysyttelin vain jossain kymmenen senttiä veden pinnan alapuolella, ja koitin osata hengittää happilaitteesta, joka ei ole niin helppoa. Se on kovin raskasta.

Kun kaikki muutkin sukeltajat tulivat takaisin lähdimme takaisin kohti venelaituria. Matkaa oli puolisentoista tuntia. Jätimme hinattavan veneen yhdelle isommalle satamalle, ja jatkoimme itse muutaman veneen satamaan. Aika oli mennyt todella nopeasti, ja kello oli jo ties mitä. Menimme pystyttämään teltat retkeilyalueelle kun oli vielä valoisaa. Telttailualue oli mäntymetsässä, tai siis ei metsä, vaan alue, jossa kasvoi paljon mäntyjä. Männyt eivät olleet samoja kuin meillä, vaan vinoja, ja todella runsaskäpyisiä. Paikka tuoksui suomimetsältä, sellaiselta, kuin mäntymetsät tuoksuu, paikalta, jossa on paljon isoja muurahaiskekoja. Emme nähneet muurahaiskekoja, mutta jättimuurahaisia kylläkin. Ainiin, ja Kroatiassa, tai ainakin siellä päin missä me olimme, niin maa on punaista. Ei ruskeaa tai mustaa, vaan punaista, tai sellaista punaruskeaa.


Telttojen pystytyksen jälkeen menimme uimaan viereiselle rannalle. Ranta oli kiveä, osittain sileää, osittain erittäin rosoista ja jalkapohjia kutittavaa. Jernej koitti opettaa oikeaa snorklaustekniikkaa, mutta eihän siitä mitään tullut. En kun osaa hengittää sisään ja ulos, jos siinä sisäänhengityksen aikana tulee vettä suuhun. Kun snorklauksessa kuuluisi puhaltaa vedet pois suusta sen snorkkelin piipun kautta, mutta itse en ainakaan voi puhaltaa ulos täysiä, jos en ole ensin saanut vedettyä kunnolla henkeä sisään. Niinpä jätimme snorkkelikoulun sikseen ja palasimme takaisin telttapaikalle.



Illalla lähdimme vielä syömään läheiseen kylään kalaa. Matkalla ravintolaan meitä vastaan käveli kissanpentu, joka oli kovin nälkäinen ja se maukui äänellä, joka ei kuulostanut kissalta. Aivan kuin joku ihminen olisi matkinut sen ”mau”-ääntä. Kävin katsomassa kisua lähempää, sillä oli isot silmät ja pitkä häntä, ja se oli kovin säikky. Ravintolassa istuimme ulkopaikoilla ja viereisessä pöydässä oli koira pöydänjalkaan kiinnitettynä. Kun ravintolaan tuli uusia asiakkaita koiran kanssa, tämä köytetty koira vetäisi melkein pöydän nurin kuin elokuvissa, ja viinilasit kaatuivat pöydässä.

Alkuyöstä pystyi nukkumaan jopa ilman makuupussia, mutta keskemmällä yötä se piti vetää korviin asti. Heräsimme jatkuvasti jo viiden aikaan aamulla kun alkoi vähän sarastaa. Aamu seitsemän aikaan oli jo todella tukalan kuuma teltassa, kuin saunassa. Söimme kylmäarkkuun pakattuja eväitä aamupalaksi ja pakkasimme teltat autoon. Kävelimme sukelluspaikan omistajan talolle, josta pojat saivat täytetyt happipullot mukaansa. Tällä kertaa veneeseen tuli vain meidän lisäksi italialaisia.

Matka oli huomattavasti lyhyempi kuin edellinen. Jätimme italialaiset yhdelle saarelle, jossa oli ainoastaan rantabaari, muutoin saari oli autio. Ihailimme paikan kirkasta vettä, ja toivoimme, että nyt pääsisimme uimaan kirkkaaseen, tarpeeksi matalaan veteen. Niin ei kuitenkaan vieläkään käynyt. Nyt tarkoitus oli löytää yksi toinen hylky, johon pojat pääsisivät kahdestaan sukeltamaan, mutta hylkyä ei ollut merkitty mihinkään, joten jouduimme seilaamaan ympäri monia paikkoja, ennen kuin kaikuluotain paikansi möykyn merenpohjassa. Hylky oli kuulemma täynnä vanhoja viinipulluja, muutoin hylkyä tuskin tunnisti laivaksi. Laivan lähettyvillä uiskenteli todella isoja kaloja.

Pojille heitettiin poiju pitkällä köydellä ja painolla veteen, jotta he löytäisivät takaisin samaan paikkaan. Me puolestaan kiertelimme poijua muutaman kymmenen metrin päässä moottori päällä. Oli aina lohduttavaa nähdä kun palasimme välillä poijun luo, että poijun vierestä nousi pieniä kuplia pintaan, siitä tiesi, että pojat olivat siinä kohtaa alhaalla. Aika hurahti taas nopeasti ja kohta olimmekin jo takaisin venelaiturilla.

Pojat halusivat vielä yhdelle sukellusretkelle, joten päätimme mennä syömään lisää eväitä sillä aikaa kun sukelluspaikan omistaja kävisi täyttämässä happipullot. Yksi vaihtoehto olisi ollut, että meidät olisi jätetty samalle saarelle kuin italialaiset, ja olisimme voineet snorklata siellä. Harmistuimme kuitenkin kun emme päässeet vieläkään snorklaamaan kirkkaassa vedessä. Mutta onneksi seuraava sukelluskohde kohdistui yhden autiosaaren tuntumaan. Tämä autiosaari oli se semmoinen lokkien ja lehmien asuttama. Ankkuroimme veneen parin sadan metrin päähän rannasta, jossa oli ehkä kymmenen metriä syvää. Jo siltä etäisyydeltä pystyi juuri ja juuri hahmottamaan merenpohjan.


Jernejn veljen tyttöystävä puki oman märkäpukunsa päälle, ja Jernejn vanhat räpylät jalkaansa. Hetken tuntui epäreilulta, kun itse olin kaikista uimataidottomin, kun kaikki muut olivat superuimareita tai uimaopettajia, ja heillä oli kaikki lisävarusteet, jotka helpottivat vedessä kauemmin oloa ja uimista nopeammin, mutta ne ajatukset hävisivät nopeasti kun itse pääsi veteen ja vihdoin snorklaamaan kirkkaaseen veteen. Olisin voinut snorklata koko matkan rannalle nostamatta päätäni vedestä, mutta täytyi välillä katsoa, oliko suunta oikea. Veden alla oli aivan tyystin toisenlainen maailma. Oli erilaisia pintoja, rosoisia, ja sileitä, kasvillisuuden peittämiä tai simpukoiden saartamia. Ja sitten oli isoja kalaparvia, tai yksittäisiä uiskentelijoita. Lähempänä rantaa oli rotkoja merenpohjassa, syvennyksiä, ja koloja. Näin paljon merisiilejä, ne peittivät suurimman osan pohjasta, sitten oli simpukoita, ja sellaisia mustia hattivatteja, jotka kulkevat mahallaan. Osaatte varmaan kuvitella :)

Kun vettä oli enää puolisen metriä piti nousta ylös ja koittaa kävellä rannalle. Se kuitenkin osoittautui aika hankalaksi, sillä kun melkein jokainen senttimetri pohjasta oli täynnä merisiilejä, eikä missään jalkapohjan kokoista aukkoa johon astua. Sitten oli vielä aallot, jotka työnsivät kumoon joka kerta kun juuri pääsi ylös vedestä. Kerran tällainen ilkeä aalto tönäisi minut niin kumoon, että vahingossa tökkäsin jalkani yhteen merisiilen piikeistä. Onneksi piikki ei jäänyt jalkaan, se vain pintaraapaisi pohjasta.


Kuva: Jernej Burkeljca
Loppujenlopuksi kun jotenkin onnistui pääsemään rannalle, oli vielä taisteltava itsensä sileille kiville. Ihan rannantuntumassa kun oli kovin rösöistä kiveä, joka pisteli ja kutitteli jalkapohjia. Vihdoin kun pääsin turvalliselle maaperälle tajusin mihin olin rantautunut. Paikka oli kuin fossiilien joukkohauta. Kaikki kivet saarella, tai siis jättikiviliuskat olivat muodostuneet muinaisista merenpohjista, kerroskerrokselta kerääntyneistä luurangoista, simpukoista ja ties mistä luuaineksesta. Ihastelin näkymää, oli paljon rösöisiä tunnistettavia osia, paljon koloja, kokonaisia selkärankoja. Siinä vaiheessa rupesi harmittamaan kun ei voinut ottaa kameraa sille saarelle mukaan, niin hieno esihistoriallinen kokemus se oli.

Hetken aikaa kun olin ihastellut fossiileja, Jernejn veljen tyttöystävä tuli kysymään, että näinkö jo suola-altaat. Saarella oli pieniä lätäköitä, joihin oli kerääntynyt merivettä, ja kun vesi haihtui, niin jäljelle jäi suolakerrostumat. Ne olivat haparoita ohuita kerroksia kuopan reunalla ja pohjilla. Ihmettelin kuinka paljon suolaa sen kokoisesta pienessä lätäkössä vettä voikaan olla.

Seuraavaksi lähdin tutkimusmatkalle kohti lehmien laidunmaata. Kävelin paljasvarpasin fossiilikiviliuskien päältä kunnes saavutin tasanteen, josta alkoi niitty. Laidunmaa nousi parinmetrin korkeudelle muusta rannasta niin, että näki millaisesta maasta laidunmaa koostui. Maassa oli koloja vähän väliä, kuin käärmeiden tai jyrsijöiden tekemiä. En mennyt niitylle kävelemään, etten saa lisää punkkeja jalkaani, ja muutenkin niittyaines näytti kovin karhealta. Lehmiä en nähnyt vielä siinä vaiheessa, mutta jättilokkeja sitäkin enemmän. Ne eivät onneksi olleet ärhäköitä.


Palasin lähemmäs rantaa ja löysin sileän kiven, jossa levähtää. Juuri kun olin laskenut pääni maahan huudettiin, että sain vieraita. Pojat tulivat pintaan siinä vähänmatkan päässä. Menin samantien kohti vesirajaa ja koitin päästä takaisin veteen astumatta toiseen merisiileen. Kun olimme vähän syvemmällä Jernej koitti taas antaa minulle happea. Päädyin kuitenkin, että oli helpompaa hengittää snorkkelin kautta, kuin happilaitteen. Niinpä minä polskuttelin pinnalla katsellen alas pohjaan, kun Jernej sukelsi alleni ja polskutteli siellä muutaman metrin tai useammankin syvyydessä koko matkan takaisin laivalle. Kun pojat olivat ottaneet kaikki sukellusvehkeensä pois, menimme kaikki uimaan vielä veneen viereen. Minä hypin pari kertaa veneestä veteen jalat eellä, kun pojat hyppivät hienosti pääedellä. Merivesi nostaa pintaan paljon nopeammin kuin järvivesi.

Pojat näkivät sukellusmatkallaan jättikokoisen kalan, jonka pää oli suurempi kuin ihmisillä.


Kuva: Jernej Burkeljca
Matka takaisin venelaiturille ei kestänyt kauaa. Ajoimme laidunsaaren toiselta puolelta, jolloin vihdoin näin laiduntavia lehmiä. Sitten haimme italialaiset ja olimme jo hetkessä takaisin laiturilla. Laiturilla oli kolme pikkupoikaa vieläkin kalassa. He olivat saaneet yhden pienen sintin, ja pyysivät Jernejn apua kalan irroittamisessa. Kala kuitenkin sätki kovasti, joten menin pitelemään kalasta kiinni, kun Jernej irroitti koukkua, sitten pojat pyysivät minua vapauttamaan kalan takaisin veteen. Siinä vieressä näin kuitenkin ison vonkaleen, jolla oli koukku suussa, ja henki pois. Koitin kääntää sitä toistepäin, jotta nähtäisiin mikä kala se oli, mutta kala näytti pysyttelevän visusti selällään. Edellisenä päivänä olimme nähneet samassa satamassa ison ravun. Sellaisen pyöreän ja piikikkään. Sukellusveneen vieressä oli kalastajavene, joka oli ollut kalastamassa pesusieniä. Siis voitteko uskoa, pesusieniä! Ne olivat vähän kulahtaneen värisiä, luonnontuotepesusieniä, mutta ajatus oli hauska, että lähdetään kalaan hakemaan pesusieniä.


Meidän matkamme alkoi olla ohitse. Pakkasimme sukelluskamat takaisin autoon, ja aloimme ajamaan kohti kotia. Ajoimme ensimmäiset puolitoista tuntia yhden italialaisen matkailuauton perässä raja-asemalle asti. Rajalla ei ollut passintarkastusta, vaan rajavartiamiehet laskivat kaikki rajan toiselle puolelle vain sormea heilauttaen. Rajan tuntumassa oli isot ruuhkat, kun kaikki palasivat viikonloppureissuiltaan kotiin. Suurin osa oli slovenialaisia tai italialaisia, mutta oli myös puolalaisia ja saksalaisia.

Pysähdyimme Slovenian puolella syömään yhteen ravintolaan, jossa olin käynyt viime vuonna Jernejn kanssa. Tilasimme Jernjen kanssa puoliksi puolitoista annosta tomaattipastaa, joka oli erittäin herkullista. Matkalla kotiin havahduin kun radiossa soi Nylon Beatin viimeinen englanniksi. Olimme kotona ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä pesimme kaikki sukellusvehkeet makealla vedellä, putsasimme teltat ja tuuletimme makuupussit.

Touko-Kesä

Tässä taas lyhyesti kertomusta viimeaikaisista tapahtumista. Niin kuin on jo varmaan käynyt ilmi, niin arkea täälläkin eletään, joten en nyt kerro mitä tapahtuu joka päivä, vaan joitakin kohokohtia.

Ensinnäkin olen lukenut nyt melkein joka päivä oman alan ammattikirjallisuutta. Yleisesti ekologiasta, ekoremediaatiosta ja maailmanlaajuisista asioista. Kävin jo kirjakaupassa ihailemassa seuraavaa kirjaa, jonka haluan lukea kun olen lukenut 3 edellistä keskeneräistä. Valmistuin perjantaina 28. toukokuuta ympäristötekniikan insinööriksi (Jemppu skannaathan minulle valmistumispaperini, kiitos)

Olen ollut yhteydessä yhteen paikalliseen limnologiaan erikoistuneeseen yritykseen. Kävin heidän luonaan keskustelemassa kuinka voisin tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Aika näyttää löydämmekö sopivaa projektia, johon voisin osallistua.

Istutimme jokin viikko sitten nurmikkoa ja se on alkanut kasvaa hyvin. Laitoimme aluksi harsoa päälle, jottei linnut noki siemeniä ja jotta nurmi saa kasvaa rauhassa. Huomasimme nurmen kasvaneen jo hyvän alun kun otimme harson pois. Nurmikko oli alkanut kasvaa harson lävitse ja harso piti nostaa varovasti pois. Nurmikon istuttaminen oli mielenkiintoista puuhaa. Ensin täytyy tasoittaa maa ja laittaa hyvää multaa kasvualustaksi. Tasoitimme takapihalle omenapuun alle uudelle nurmelle maata. Toisella puolella puuta maa oli korkeammalla kuin toisella, joten kuokin maata käsikuokalla ja Jernej työnsi isomman maan multia matalammalle maalle. Maa-aineksesta sihdataan tai haravoidaan isommat kivet ja risut pois ja kuokitaan tai haravoidaan pintamaa kuohkeaksi. Sitten nurmen voi kylvää ja kastella jos sadetta ei ole luvassa vähään aikaan.



Täällä on nyt ollut varmaan viikon kovin harmaata ja sateista niiden +30-40 asteiden jälkeen. Joka päivä tai ilta ukkostaa. Täällä on isompia salamoita kuin Suomessa, ja ukkonen kestää eri pituisen ajan. Välähdykset täyttävät koko yläkerran ja heijastukset viereisestä talosta tuovat vielä enemmän valoa sisään pimeällä salamoinnin aikaan.

Iltasella koiria ulkoiluttaessa näkee tähän aikaan vuodesta valokärpäsiä. Niitä pieniä rytmikkäästi säteileviä pikkukärpäsiä, joita piirretyissä pyydystetään lasipurkkeihin. Välillä valo sammuu kun kärpänen (en ole kyllä varma onko se kärpänen, vai tuliko se sana mieleen lapsuuden piirretyistä) menee katveeseen tai jos muistan oikein niin Ikariallakin oli niitä ja jos ne säikähti niin ne saattoivat lakata välkkymästä. Olin yhtenä iltana täydenkuun aikaan kävelyttämässä koiria yksin ulkona. Silloin oli juuri näitä valokärpäsiä joka nurkan takana. Oli jännä tunne, kun kaikkialla oli hiljaista, kaukana jossain saattoi haukkua koira. Kuuli aivan selkeästi kuin koirat nuuhkivat nenällään päivän postejaan, sniif ja nuuh nuuh kuului vähän väliä.

Kotona olen tehnyt villasukkia. Sain joskus puoli vuotta sitten Jernejn isoäidiltä kaksi vanhaa villapaitaa purettavaksi, jotta neuloisin niistä jotakin uutta. Paitojen purkaminen on ollut isoa puuhaa. Olen tähän mennessä purkanut kauluksesta ja hihoista tarpeeksi yhteen sukkaan, mutta projekti jatkukoon!


Maalausprojektit ovat myös jatkuneet. Nyt olin maalaamassa vanhaa kylpyhuonetta. Se piti maalata kolme kertaa ennen kuin huoneen läikät ja halkeamien korjaukset olivat peitossa. Ensimmäiset kaksi kerrosta maalaisin sitruunan tuoksuisella maalilla. Sen oli tarkoitus pitää homeiden hajua loitolla, vaikken koskaan hometta siellä ollut haistanutkaan. Viimeinen kerros oli normaalilla valkoisella maalilla, joka oli sen verran tujua tavaraa, että se peitti viimeisetkin naarmut seinistä. Maalauksesta tuli viiden vuoden vanhat kokemukset mieleen kun olin vielä maalaamassa omia seiniäni. Nyt oli työvälineinä hiukan erilaiset vehkeet, ja soveltuvuutta tarvittiin työn etenemiseksi.

Jernejkin on jo pitkällä lopputyönsä kirjoittamisessa. Hän kävi keskustelemassa siitä opettajiensa kanssa kesäkuun ensimmäisellä viikolla Mariborissa, ja pyysi minua mukaansa. Niinpä menimme kahdestaan toiseen päähän Sloveniaa. Sillä aikaa kun Jernej oli kokouksessa ohjaajiensa kanssa minä menin kävelylle kaupungin laidalla olevalle kukkulalle. Siellä päin Sloveniaa ei enää ole vuoria, kukkuloita vain. Kiipesin kukkulalle rakennettuja portaita pitkin. Niitä oli 457. Portaiden alapäässä oli biotieteiden yksikkö ja rakennuksen vieressä tuoksui makaronilaatikko. Laskin portaat sloveeniksi, kerta osaan jo numerot. Niiden luetteleminen ei vaan tapahtui yhtä nopeasti kuin suomen numeroiden, joten se hidasti muuten ripsakkaa kapuamistani ylös.

Ylhäällä ihastelin maisemia. Söin evääksi pakatun omenan ja aloin kävelemään huippua pitkin kaupunkia kohti. Alussa oli metsää mutta sittemmin se muuttui viinimaaksi. Esin törmäsin kolmeen naiseen, jotka olivat pesemässä käsiään vesipullolla. Seuraavaksi näin kolme miestä, joka leikkasivat viiniköynnöksiä. He kysyivät paljonko kello oli, ja minulle iski pieni paniikki kun tajusin, etten osaa sanoa kellonaikoja sloveeniksi, osaan vasta numerot. Mutta sanoin kellonajan numeroina ja he ymmärsivät ja kiittivät tiedosta. Näinpä päätin, että kotimatkalla Jernej voisi opettaa minulle kuinka kellonajat sanotaan, ja niin me teimme.

Ennen kotiin pääsyä poikkesimme kuitenkin vielä vanhassa yliopistorakennuksessa yhdessä. Siellä oli menossa seminaari, johon oli osallistunut myös suomalaisia yliopistoihmisiä. Näin muutaman Jernejn luokkakaverin ja söin keksejä.

Olen nyt ilmoittautunut virallisesti Sloveenin kielikurssille. Se alkaa 22 kesäkuuta. Siellä viimeistään opin perusasiat ja kertaan jo edellä opittuja asioita. Paikka on aika lähellä, missä asutaan, ja sitä pyörittää opiskelijat. Kurssi kestää 30 tuntia.

Täälläpäin olen huomannut kuinka nykyajan koululaiset kantavat reppua. Lähistöllä on useitakin kouluja, joten koululaisia näkee joka päivä. Näyttää olevan taas muotia, että reppuja roikotetaan alaselässä. Mutta sitäkin enemmän täällä on kiinnittänyt huomioita siihen, että monet eivät enää kanna reppua selässä, vaan nykyään on perässä vedettävät reput. Eikö nykyajan lapset enää jaksa kantaa koulukirjojaan? Onko Suomessakin tätä nähtävissä?

Toinen asia, joka täällä kummastuttaa on keltaiset porkkanat ja valkoiset paprikat! Oletteko ennen semmoisista kuulleet tai nähneet? Ne valkoiset paprikat eivät maistu melkein miltään, porkkanoita en ole vielä kokeillut. Meillä syödään kyllä yleensä ”normaaleita” versioita, mutta näin noita kyseisiä läheisessä ostoskeskittymässä, johon veimme Jernejn mummon hiustenleikkuuseen. Kiertelimme hänen leikkuunsa ajan ostoskeskittymässä, ja näin yhden kaupan vihanneshyllyllä näitä erikummallisen värisiä vihanneksia. Seuraavana viikkona meillä olikin jo valkoisia paprikoita ruokapöydässä kun menin niitä ääneen ihmettelemään.

Olin yhtenä päivänä auttamassa Jernejn kaveria hänen kouluprojektissaan. Tämä kaveri oli osallistunut valokuvauskurssille, ja tarvitsi nyt ”näyttelijää” valokuvaprojektiinsa. Projekti sisälsi pelaamista neljänsuoraa keskusaukiolla maassa istuen. Käytännössä valokuvia otettiin muutaman sekunnin välein meidän pelatessamme, ja valokuvista kehitettäisiin paperikuvia, ja niistä askarreltaisiin piirrettyjen tapainen kirja, jossa ihmiset liikkuu, ja peli etenee kun sivuja plärää.


Oli kivaa pelata kadulla. Turistit pysähtyivät seuraamaan peliä ja valokuvaamaan. Pienet lapset halusivat tulla mukaan leikkiin ja välillä pelasimme lapsia vastaan otteluita. Pääsin myös pelaamaan tulevan olympia urheilijan kanssa. Hän osallistuu Lontoon olympialaisten taekwondo otteluun, ja hän oli tullut Sloveniaan harjoittelemaan näiksi vuosiksi ennen ottelua. En ollut ennen ajatellutkaan, kuinka paljon aikaa tarvitaan olympialaisiin valmisteluihin. Kuinka monta vuotta täytyy harjoitella intensiivisesti, jotta voi menestyä lajissaan.

Olemme taas pyöräilleet. Nyt meillä oli takana huimia ylämäkiä ja sitäkin huimempia alamäkiä. Jokin sunnuntai sitten lähdimme maastopyörillä pyöräilemään monen tunnin reissulle Ljubljanan lähituntumaan. Alkumatka meni ketterästi ”pot”:ia pitkin, eli sitä historiallista polkua, josta olen aiemmin jo kirjoittanut. Mutta kun saavuimme harvaan asuttuihin maalaisidyllisimpiin paikkoihin alkoi pitkänpitkä polkeminen loputtomaan ylämäkeen. Tähänastisen elämäni pisin ylämäki täytyy myöntää. Täällä näkee usein kuinka ketterästi kunnon pyöräilijät varusteissaan pyöräilevät näitä samoja tai vastaavan suuruisia ylämäkiä kuin ne olisivat tasaista, aivan kuin ylämäkeä ei olisikaan, ja he pystyvät tekemään sen nopeasti ja puuskuttamatta. Uskomatonta. Minullakin oli Jernejn äidin pyöräilyasu päällä, ja en tiedä kenen kypärä, mutta ei ne varustelut ainakaan vaikuttanut siihen, että pääsisi kovempaa ylämäkeä. Sitäkin avuliaampaa oli Jernejn antamat tönäisyt ylämäissä, kun hän työnsi minua toisella kädellään pakaroista ylämäkeä polkien, jotten joutuisi keskeyttämään pitkää ylämäkeä ja saamaan jalkojani maitohapoille. En ymmärrä miten jollakin voi olla niin hyvä tasapaino, että voi jyrkässä ylämäessä pyöräillä vain toinen käsi tangossa, ja toisella työntää vauhtia hitaammalle. Newtonin lait ainakin näytti toimivan, sillä hän siirsi omaa liike energiaansa minuun, ja itse pysähtyi melkein kokonaan joka kerta annettuaan tönäisyn.

No joka tapauksessa, se oli iso ylämäki. Varmaan tunnin kestoinen, siltä se ainakin tuntui. Huipulla lepäsimme hetken ja tuulettelimme varpaitamme. Edessä oli kauniit maisemat, ensin oli niittyä varmaan kilometrin alamäkeen, sen takana metsää ja kaukaisuudessa vuorenhuippuja. Emme olleet varmoja mitä kautta meidän kuului mennä alas, sillä Jernej halusi näyttää minulle metsäreitin alas. Suuriosa random pyöräilijöistä kuitenkin meni samaa matkaa alas, mitä tuli ylöskin, joten heistä ei ollut apua. Ainiin, ja näimme yhden juoksijan, se juoksi ylämäkeä nopeampaa kuin me pyöräilimme, ja ihan ilman punaista naamaa tai puuskutusta. Uskomaton kunto!

Näimme metsätieltä tulevan yhden pyöräilijän, joka kävi kääntymässä metsän suulla. Kysyin häneltä mihin tie vie, ja pääsemmekö sieltä alas. Hän sanoi, että se on pieni ja vaarallinen metsätie, jonne ei kannata mennä ainakaan ilman kunnon varusteita. Se oli kuitenkin etsimämme tie, joten päätimme edetä suunnitelman mukaisesti. Kiristin vielä kypärän lenkkiä ja sitten menimme.

Heti alkumetreistä näki mitä tuleman piti. Kurainen maa, jossa oli paljon kantoja ja kuralätäköitä ja polun leveys kahden lenkkarin kokoinen. Oli satanut viimeiset kaksi päivää niiden kammottavien helteiden jälkeen, ja maa ei ollut vielä imenyt kaikkea. Lokasuojattomista pyöristä siis roiskui kuraa ja polku oli liukas. Tämän minäkin pääsin kokemaan maanläheisemmin heti alamäen alusta. Totesin nimittäin, että nyt mennään liian lujaa ja jarrutin kovasti, mutta enhän minä muistanut, ettei jarruja saa kurassa lyödä lukkoon, ja niinpä lensin hienosti tähdäten lähimpään kuralätäkköön ohjaustangon ylitse kuin pikkutyttönä aikoinaan soratiellä. Nyt onneksi oli kuraa vastassa eikä soraa. Makasin maassa hihitellen tapahtunutta ja Jernej tuli auttamaan minut ylös ja pyyhki vaatteitani lehdillä. Sitten hän selitti kuinka jarruja käytetään näissä olosuhteissa. Olin vain muistanut, kuinka hän viime kerralla kertoi, että jyrkissä alamäissä pitää vaihdella jarruja, eikä pitää niitä pohjassa kauan aikaa, ettei kamaluuksia tapahdu, joten kun näin tein, vaihtelin nopeasti jarruja, mutta tosin pitäen niitä pohjassa, niin silloin lentää tangon yli kuralätäkköön. Ei sattunut mihinkään, oli vain opettava esimerkki. Joten muistakaa kaikki, että kuraisissa metsäteillä ei saa jarruttaa jarrut pohjassa!

Sain myös viikkoa myöhemmin opetella ajamaan skootterilla. Jernej lainasi kaverinsa skootteria tehden minulle erityisen päivän, ja yllätyksellisen, sillä en yhtään arvannut, että menisimme skootteria hakemaan, kun olin ajamassa Jernejtä töistä kotiin. Oli ollut sateinen päivä, ja Jernej oli viety töihin, ja minä menin hakemaan häntä töistä isän ollessa mukana. Ensin he laittoivat minut ajamaan siksakkia kaupungilla, ja luulin, että teemme sitä vain harjoituksen vuoksi. Kuitenkin kävi niin, että meillä oli myös kohde, johon ajoin, ja josta jatkoimme Jernejn kanssa skootterilla kotiin. Mutta ajo oli myös oivallista harjoitusta, sillä täällä kaupungissa ajo on tyystin eriä kuin Suomessa. Yleensä olen täällä ajanut vain kaupungista kauempana, mutta nyt virallisesti kruisailtiin keskustassa.

Seuraavana päivänä oli virallisesti se päivä kun ajettaisiin skootterilla, mutta nautin jo pienen matkan yllätyksestä. Tykkäsin jo Ikarialla olla Jernejn kyydissä skootterilla, ja nyt vieläkin enemmän. Tai itseasiassa, Ikarialla skootterit olivat parempia kuin tämä kyseinen yksilö, sillä kun pääsimme oikeasti ajamaan se koitui aika tuskalliseksi istua, ja jouduimme pysähtymään vähän väliä kipeiden pakaroidemme vuoksi. En muista, että moista olisi Ikarialla koskaan tapahtunut.

Olimme reissussa nelisen tuntia. Menimme Ljubljanan lähimaastoissa maalaiskylissä ylä- ja alamäkeä vuorotellen. Maisemat olivat kauniita ja ilma raikasta. Niin, paitsi sika-ja karjatilojen kohdalla. Pysähdyimme Jernejn tädin talolla. Kävimme tutustumassa kahteen sonniin ja saksanpaimenkoiraan ja kanoihin, sekä menimme metsään mustikkaan. Siis mustikkaan, tähän aikaan vuodesta!

Pysähdyimme myös pidempiaikaisesti yhdessä koskenlasku paikassa, jossa oli rakennettu koskenlasku paikka harjoitteluun ja kilpailuja varten. Siinä joki virtasi täysillä, ja onneksi kaikki pohjan tekokivet olivat tehty sileä pintaisiksi, sillä koskenlaskijoita tuli yksi toisensa jälkeen, ja välillä he törmäilivät toisiinsa, ja toisinaan menivät kumoon kosken huminoissa. Kosken pätkä ei ollut mikään pitkä, joten kun osuus oli laskettu laskijat poistuivat vedestä, ja kantoivat pikkukajakkinsa takaisin ylös ja hurahtivat taas hetkessä alas. Näytti aika hektiseltä ja rankalta puuhalta. Me koitimme metsästää jäätelöä, mutta tajusimme liian myöhään missä sitä myytiin, kun olimme jo lähtemässä pois ja takaisin skootterin kyydissä.

Illemmalla ja seuraavana päivänä minä sain harjoitella skootterilla ajoa. Ensin harjoiteltiin niin, että Jernejkin oli kyydissä, mutta seuraavana päivänä menin jo ilman häntä. Aluksi meno oli pelottavaa. En uskonut, kuinka skootterilla voi pysyä pystyssä. Kun tuntui niin epäluonnolliselta pitää jalkoja keskellä eikä sivuilla. Myöskin ensimmäiset kurvit tuottivat tuskanhikeä. Kun minulle oli aina kerrottu, että kurveissa täytyy nojata kurviin päin, ja se ei ole mikään ongelma ikinä ollut minulle kun olen kyydissä, mutta kun itse täytyisi kurvissa kääntyä ilman edessä istuvaa, niin se olikin jotain hirmuista. Onneksi en joutunut varsinaisiin kurveihin vielä, mutta käännöksiin kylläkin. Siis risteyksiin. Niissä ei tarvitse nojata, kun niissä mennään niin hiljaa. Menimme myös jo liikenteen seassa.


Kuva: Jernej Burkeljca

Seuraavana päivänä ajoin yksin, ja Jernej valokuvasi todistusaineistoa, että olen myös ajanut skootterilla. Loppujen lopuksi se ei ollutkaan mikään hankala juttu. Kaikkeen tarvitaan vain vähän alkuopetusta, ennen kuin rohkenee kunnolla itse asiaa. Jernej on hyvä opettaja tässä. Hän varmaan tietää, kuinka paljon halusin ajaa, ja kun hän ensimmäisen kerran kysyi ajaisinko, vastasin luonnollisesti ”en aja” kun jännitti jo pelkkä ajatus ajamisesta, vaikka oikeasti halusinkin ajaa. Vähän sama auton kanssa.

Ajoin myös autoa ensimmäisiä kertoja yksin ilman kenenkään muun kyydissä oloa, kun menimme palauttamaan skootteria takaisin omistajalleen. Jouduttiin ties millaisiin paikkoihin isoissa liikennemäärissä, kun ajettiinkin (Jernej siis ajoi edessä skootterilla) väärälle kadulle, joka vaikutti olevan umpikuja. Skootterilla Jernej kääntyi vikkelästi, mutta minun piti löytää sopiva rako peruuttamiseen muutama auto takanani odottamassa. Pääsin myös ensimmäistä kertaa peruuttamaan auton pois pihasta. Se on ollut myös kauhukuva jo pitkän aikaa, sillä tiedän kuinka hankalassa paikassa autoa pidetään pylväiden välissä. Siinä pitää sokkeloida ties mistä ennen kuin pääsee pihalta ulos. Ensin kierretään pylväs, sitten heti samantien toiselta puolelta puska, ja sitten vielä pitää ajaa portin lävitse ja kääntyä kadulle putoamatta ojaan. Huhhuh. Mutta selvisin naarmuitta!

Ainiin, on täällä tragedian alkukin käynyt. Minua nimittäin puri punkki. Huomasin sen ennen nukkumaanmenoa, kun katselin polviani, ja toiseen oli kiinnittäytynyt musta monijalkainen punkki. Jernej sanoi, että se täytyy poistaa hetinmiten, joten ryntäsimme molemmat alakertaan samalla sekunnilla, en kerennyt edes pukea housuja jalkaan kun seisoimme jo alakerran vessassa punkkipinsetit kohti punkkia. Punkkipinsetit eivät kuitenkaan tepsineet, sillä tämä punkki oli vasta pikkupunkki, eikä se ollut vielä täynnä vertani. Niinpä kokeilimme toisenlaisia punkkipinsettejä, joissa oli punkkia viilentävää suihkutusainetta. Nekään eivät tepsineet, joten kävin hakemassa normaalit pinsetit, joilla viimein punkki saatiin irti. Imukärsä kuitenkin jäi vielä kiinni, joten jouduin operoimaan sen desinfioidulla neulalla vielä kaivaen ja rikkoen ihoa. Se ei meinannut millään tulla ulos. Menin ihokerros kerrokselta alemmas ja siltikin punkinkärsä pysyi kudoksissani. Jernej kuunteli ihmeissään, kuinka joka ihokerroksen rikkoutuessa kuului pienenpieni raks ääni. Harvemmin joutuu tarkoituksella ihoa rikkomaa, yleensä se tapahtuu sekunneissa ja vahingossa. Verta myös tuli jonken verran kun kaivelin polveani auki. Jernej pyyhki sitä desinfioiduilla topsipuikoilla kunnes se lopulta lakkasi. Viimein punkinkärsä saatiin irti, siltä se ainakin vaikutti. Ennen nukkumaanmenoa kuulin ties mitä kauhuuksia mitä punkit levittävät, ja mitkä ovat ensioireet tai vakavat oireet seurauksista. Niitä tässä odotellessa, mutta mielummin ilman seurauksia.