Vuoristoviikonloppu

Lähdimme erääksi viikonlopuksi pohjoiseen isoille vuorille. Tiesimme jo sinne matkustaessa, mitä kaikkia seikkailuja tulisimme kokemaan viikonlopun aikana. Tiedossa oli vuorikiipeilyä, vaellusta ja koskenlaskua. Hyvä mieli tulevista seikkailuista sai auto matkan sujumaan sutjakasti. Ja tietenkin nätit maisemat jo sinne ajaessa.

Majoituimme Jernejn entisen koulukaverin kesäasunnolle Boveciin. Asunto sijaitsi turistikkaasta keskustasta kauempana, paikassa jossa paikalliset asuivat tiiviisti rakennetussa yhteisössään. Se olikin ihmeellistä kuinka paikassa jossa on paljon tilaa talot on rakennettu vieriviereen. Ja kyse on isoista omakotitaloista, kolmikerroksisista kivi-betoni taloista. Alue on seismisesti herkkää ja viimeisimmät maanjäristykset tapahtuivat 1998 ja 2004. Aikaisemmassa voimakkuus oli 5,6 Richteriä ja viimeisimmässä 4,8. Kylässä on vieläkin nähtävillä, kuinka joidenkin talojen seinissä on halkeamia. Osa taloista kärsi pahoja vaurioita ja nyt kylällä voi nähdä vanhojen talojen seassa uusia taloja, jotka korvasivat maanjäristyksessä tuhoutuneet. Talo, jossa yövyimme kärsi järistyksestä vain vähän. Talon ulkoseinällä on vieläkin nähtävillä pieni halkeama, jonka järisevä maa sai aikaan.

Saavuimme perille aika myöhään, sillä olimme samana päivänä olleet Slovenian koillisosassa Mariborissa, jossa Jernej piti loppuseminaarinsa ja valmistui media communicationin koulutusohjelmasta. Sen päivän aikana emme kerenneet tekemään muuta kuin purkamaan matkatavaramme ja käydä muiden talossa asuvien kanssa kaakaolla kylällä.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti läheisintä vuoriryhmää Kaninin vuoria. Vuoristossa oli laskettelualue, jonka gondoli hisseillä matkasimme juuri reilu kahden kilometrin korkeuteen. Olimme pakanneet mukaamme sauvakävelysauvojen tapaiset vuoristosauvat, kiipeilykypärät sekä muutama metri köyttä varmuuden vuoksi. Olin myös pitänyt huolen eväspuolesta ja loihtinut meille aamulla hyvät herkkuleivät mukaan. Gondolihissimatka kesti puolisen tuntia ja edestakainen kyyti maksoi reilu kympin. Siinä ajassa kerkesimme ihastelemaan allamme avautuvaa vuoristolaaksoa, jossa Boveckin sijaitsi (lausutaan Bouts). Joka puolella oli korkeita vuoria ja niiden välissä laaksoja ja laakson pohjalla virtasi Soča, Slovenian hurjin joki. Samassa hississä oli mies ja hänen paracliding varusteensa. Myöhemmin ylhäällä näimme, kuinka hän leijaili ilmassa alas laaksoon.


Huipulla oli vielä lunta paikkapaikoin. Talvella siellä oli parhaimmillaan kahdeksan metriä lunta, mutta yleensä kuitenkin vain kuusi. Kuulostaa suomalaiseen korvaan aika isolta kasalta lunta, mutta täällä se on ihan normaalia vuoristossa. Meillä oli shortsit jalassa ja vain muutenkin kevyttä vaatetta yllä, mutta olimme myös varautuneet tuuliseen säähän huipulla. Hattu ja aurinkolasit olivat tarpeen, sillä niin korkealla aurinko paistoi ja paljon.

Kuva Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme oli kavuta Veliki Kaninille ja Mali Kaninille, eli suurelle ja pienelle Kaninin vuorelle. Mutta jo aika alkumatkasta tapahtumat johtivat meidät erään toisen vuoren huipulle. Alkumatkasta kävelimme pientä lumipolkua pitkin aika jyrkkärinteisessä mäessä. Jos ei pysynyt polulla, niin luultavasti horjahti, ja olisi kierinyt muutama sata metriä alemmas laskettelurinnettä alas. Välillä lumipolku vaihtui kivipoluksi. Kivet olivat niitä irtokiviä, joista olen aiemminkin kertonut; teräväreunaisia, epävakaita kiviä kasassa ja vielä vinossa rinteessä, ei siis hyvä yhdistelmä, siinäkin tapahtuisi sama horjahtaessa kuin edellä, mutta lumen sijasta niskaan saisi teräviä kiviä vyörynä perässä. Välillä jalka lipsahti polulta ja saimme aikaan muutaman kiven liikkumisen paikaltaan. Siinä ei onneksi muuta käynyt kuin että sydän löi muutaman ekstra kierroksen.

Irtokivipolku

Kuva Jernej Burkeljca

Osa lumesta oli sulanut, vaikka paikkapaikoin lunta oli vielä puolitoista metriä. Lumenreunalla (jossa lumi kohtaa ison kiven) oli syviä aukkoja, ja lumenreuna oli sulanut niin, että ihan reuna oli todella ohut, eikä siihen kannattanut astua. Alla näki vain pimeyttä. Siinä kyseisessä vuoristossa oli nimittäin paljon syviä luolia, jotka olivat pystysuoria alaspäin, ja ikinä ei tiennyt lumenreunalla, että olisiko siinä kohtaa juuri tälläinen jopa kilometrin syvyinen aukko. Siksi hyppäsimme aina isomman harppauksen kun lähestyimme kiven ja lumen reunamaa. Kertaakaan emme rikkoneet reunaa ja uponneet mihinkään.


Alueella oli merkitty vaellusreitti. Puna-valkoisia palluroita seuraamalla pääsi tietyille vuorille, tiettyjä polkuja seuraamalla. Lunta oli kuitenkin vielä sen verran paljon, että osa palluroista oli sen peitossa, emmekä näin ollen aina tienneet kävelimmekö oikeassa kohtaa. Siellä ei ollut käynyt muita vuoristokävelijöitä vähään aikaan niin kaukana mihin me olimme jo päätyneet, eikä maassa näkynyt enää kenenkään kengänjälkiä. Niinpä jonkun ajan päästä kadotimme lopullisesti niin pallot kuin jalanjäljetkin, joita seurata. Kummastelimme hetken ja pyörimme ympyrää koittaen etsiä läheisiä merkkejä, mutta turhaan. Niinpä kaivoimme vuoristokartan esille ja päätimme suunata nenämme kohti läheisintä huippua, joka näytti mielenkiintoisen muotoiselta.

Lähdimme siis kapuamaan suoraan ylöspäin. Suunta apuna ei enää ollut merkkejä maassa, vain huippu suoraan edessä. Vuori muuttui jyrkemmäksi, sillä olimme jo reilussa kahdessa kilometrissä, emmekä nähneet muuta kuin kalliota edessämme. Niin ja aiemmin meitä seurasi sankka sumu tai pilvi, jonka takia katsoimme parhaaksemme kavuta läheisimmälle vuorenhuipulle, emmekä kaukaisille Kaninin vuorille, joihin olisimme ehkä joutuneet kävelemään tunteja rankassa sumussa näkemättä eteemme.

Kun olimme melkein huipulla, täytyi meidän kiivetä vuorikiipeilytyyliin ylös melkein pystysuoraa seinämää joitakin metrejä. Kapuaminen oli kuitenkin helppoa, otteita oli paljon niin jaloille kuin käsillekin ja reppu mahtui hyvin olemaan selässä, vaikka välillä täytyi työntyä ahtaampien kivien välistä. Suoritettuamme kiipeilyosuuden olimme päätyneet pienelle tasanteelle, jonka sivulla oli näkymä vuoren toiselle puolelle suurten kivenlohkareiden välistä. Allamme oli pudotusta suoraan alaspäin ainakin kilometri seuraavaan tasanteeseen. Onneksi ei tuullut.


Kun pääsimme varsinaiselle huipulle edellä mainittujen kivenlohkareiden ylle kävelimme hetken huipun tasanteella päämääränämme vuoren huipun toisen puolen loppureunama. Viimeisillä metreillä huomasimme, että huipulla oli muitakin samoilijoita, nimittäin "vuoristovuohia", eli oikealta nimeltään Chamois (Rupicapra Rupicapra). Laji on itseasiassa vuohiantilooppi, eikä vuohi niinkuin olen itse aiemmin erehtynyt kertomaan. Suomessa lajia kutsutaan Gemssiksi. Huipun korkeimmalla kohdalla, johon huippu oli merkitty kivikasalla laidunsi ja venytteli tälläinen Chamois. Se ei paljoa meistä välittänyt, vaikka olikin villieläin, ja saimme lähestyä sitä aika vapaasti. Emme menneet aivan lähelle, sillä jos eläin olisikin vauhkoontunut ja panikoinut, olisi hän saattanut pudota jyrkänteeltä alas. Niinpä asetuimme lähitienoille syömään pakkaamiani voileipiä ja ihastelimme huipulla avautumaa maisemaa. Näimme jopa merelle asti, vaikka sinne oli melkein muutama sata kilometrejä.


Eväsleipätuokion jälkeen aloimme kapuamaan alaspäin vuorelta. Näimme myös ensimmäiset toiset ihmiset niin kaukana laskettelukeskuksesta. He eivät osanneet liikkua vuoristossa varovasti, sillä he pudottivat jatkuvasti kiviä liikkuessaan vuorella ja aiheuttivat pieniä kivivyörymiä, jotka olivat taas vaaraksi heidän alapuolellaan kapuaville. Alempana joukossa näytti olevan nelihenkinen perhe, joka oli köytetty toinen toiseensa. He ehkä kuvittelivat sen olevan jotenkin turvallinen keino vuoristossa, mutta heidän puutteellisilla varusteillaan se oli ennemminkin vaarallista. Eri asia olisi jossain Himalajalla, jossa retkeilijät on köytetty toisiinsa, mutta heillä on mukanaan jääpiikit, joilla voidaan napata kiinni maasta, jos joku käyden päästä putoaa alas. Tällä perheellä ei ollut muuta kuin yksi pari sauvakävelysauvoja.

Kun olimme päässeet tasaisemmalle maalle, vaikka siis olimme silti korkealla vuoristossa, kävelimme aivan ihmeellisissä paikoissa. Näimme, kuinka lumi oli kuin imaistu maan sisään viemärin tavoin, sillä kuvio, jonka lumi oli muodostanut vaikutti siltä. Epäilin, että ehkä siinä kohtaa oli aiemmin mainittu syvä rotko, joka lumen sulaessa imee lisää lunta rotkoon. Emme menneet kävelemään sinne, vaan paljon vakaampaan lumeen, jossa siinäkin oli paljon viiruja ja syviä rotkohalkeamia lumenreunalla.



Kuva Jernej Burkeljca

Olimme kävelleet kohti vuoristomökkiä, jossa vaeltajat tai laskettelijat voivat yöpyä. Nyt se oli kuitenkin kiinni. Mökin takana oli iso järkäle, jonka huipulle päätimme kavuta. Pääsimme taas koettelemaan kiipeilytaitojamme ja huipulle vei useampikin eri reittivaihtoehto. Kiipeäminen oli niin mukavaa, että kiipesimme ylös pariin kertaan. Lohkareen huipulla oli tasanne, joka oli ehkä sata metriä pitkä. Kävelimme sen toiselle reunalle ja takaisin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vuoristomökki ei ollut enää kuin ehkä puolentunnin päässä hiihtokeskuksesta, joten loppumatkan kävelimme aika reippaasti, sillä maasto oli helppokulkuista. Jouduimme tosin taas harppomaan yli lumenreunojen syvänteiden ja laskeutumaan alas takaperin jyrkistä kohdista, kuin olisimme kiivenneet. Näimme yhdellä vanhalla hissiasemalla työmiehiä korjaustöissä. Mies, joka näytti olevan johdossa sanoi Jernejlle, että millainen tyttö kävelee näillä yksinäisillä vuorilla, pidä kiinni hänestä.


Saavuttuamme takaisin Gondolihissiasemalle huomasimme, että meillä oli vielä puolisen tuntia, ennen kuin seuraava hissi olisi menossa alaspäin. Niinpä päätimme lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mihin viimeksi, kohti laskettelualueen vuoren toisen puolen rinteitä. Huipulle päästyämme meille avautui taas aivan erinäköinen mahtava näkymä. Oikealla näkyi korkeita jyrkänteitä, joidenka välistä laskettelurinteet menivät. Mahtoi olla hienoa lasketella tälläisissa maisemissa. Minun laskettelutaidoille paikka oli kuitenkin aivan liian jyrkkä.

Matkasimme takaisin alas hissillä kahdestaan ja söimme hätäravinnoksi pakkaamani toiset eväsleivät samalla kun ihastelimme alapuolisia maisemia laaksossa. Pakkasimme varusteemme takaisin autoon ja ajoimme Soča joelle vilvoittelemaan jalkojamme. Matkanvarrella näimme paikallisen korkean vesiputouksen. Joenvarrella oli juuri päättymässä vesiurheilutuokio. Nuoret kajakin kokeilijat olivat matkansa loppusuoralla ja meloivat kajakkinsa rantaan. Osalla näytti olevan ongelmia kajakin saannissa rantaan, sillä virtaus oli nopeaa ja näimme kuinka yksi meni nurin kajakkinsa kanssa. Hän pääsi kuitenkin kierähtämällä ympäri omin voimin takaisin pinnalle ja sai viimein kajakin rantaan.


Myöhemmin samana päivänä kävimme tutustumassa sodanaikaiseen linnoitukseen ja vuoristoon rakennettuihin passipaikkoihin. Aluksi kapusimme vuorenrinnettä ehkä puolisen tuntia aina silloin tällöin kurkistaen pimeisiin passipaikkoihin, jossa pidettiin vahtia vihollisia vastaan pienistä tiirausrei’istä. Kävelimme myös pitkän (harmillisesti) valaistun tunnelin lävitse, jossa oli sivutunneleita taas näihin passipaikkoihin. Kun olimme päässeet ylös varsinaiselle linnoitukselle huomasimme kuinka pommitettu se oli verrattuna passipaikkoihin. Viholliset eivät näköjään ollut löytänyt tiirailupaikkoja, vaan pommittaneet suoraan suurimpaan tukikohtaan.


Maan päällä linnoituksessa oli kaksi kerrosta, maan alla useampikin. Tutkimme koko linnoituksen vaellellen kosteissa sisätiloissa ihmetellen sortuneita kattoja ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä. Myöskin oli suuria reikiä ensimmäisen kerroksen lattiassa, josta näki maan alla oleviin kerroksiin. Tuhottu siis koko paikka. Yksi huone oli kiinnostavampi kuin muut. Se oli täynnä vettä. Huoneen valaistus oli mitä upeampi, oviaukosta tulvi ihan vähän vain valoa ja vedenpinta väreili jännästi. Vettä oli päässyt sisälle katosta tippa kerrallaan ja katossa, niin kuin muuallekin taloon oli muodostunut tippukiviä, samoja mitä tippukiviluolissa.

Jernejn oli myös kuullut että paikalla oli maanalainen tunnelisto, josta pääsi tukikohdan omaan pommituspaikkaan. Etsimme tämän maanalaisen tunneliston sisäänkäynnin joka löytyi nurkan takaa maasta. Maanalle johtivat metalliset pystysuorat rappuset pienen maassa olevan reiän kautta. Kun rappusia kapusi alas sai päälleen jostain kokoajan vesipisaroita, vaikkei ulkona satanutkaan. Kun olimme molemmat päässeet alas tunnelistoon lähdimme kohtalaisen loivia kivirappusia alas syvemmälle maanalle. Meillä oli onneksi mukana otsalaput, sillä maan alla oli pilkkopimeää. Kun lähestyimme pommituspaikkoja valoa alkoi tulvia pienessä määrin edestämme ja voimistui mitä lähemmäs pääsimme ulkoaukkoa. Kävimme kurkkaamassa ulos asti ja ihailimme vuoristomaisemia. Sinne ei kyllä millään kukaan eksyisi vuorikiipeillessään, sen verran hyvin piilossa ja jyrkällä paikalla se sijaitsi. Ihmeteltiin myös kuinka rajantakaiset pommittajat olivat tienneet niin tarkasti tämän tukikohdan koordinaatit, että olivat osanneet pommittaa sen niinkin raunioiksi.

Matkalla alas meitä vastaan tepasteli neljä vuohta. Aluksi oli kiva seurata kuinka he söivät kaikessa rauhassa heinää pysähtyen eteemme kun kumpikaan valjakko ei päässyt eteenpäin. Tukimme molemmat toistemme kulkureitit ja niin vuohet kuin mekin ihmettelimme kummat pääsee ensiksi ohi. Aikamme ihmeteltyämme kehitin ideaa, jolla päästään vuohista ohitse. Otin maasta kepin ja pidin sitä alavartalolla (siltä varalta, että vuohet puskisivat minua sarvillaan) ja lähestyin vuohia. Tai siis en varsinaisesti vuohia, vaan koitin mennä niiden ohitse polulla. Mutta samaan aikaan kaksi vuohta päätti tulla minua kohti. Pysähdyin. Ensin vuohet nuuskivat keppiä, josta siirtyivät sormiini, molemmat vuohet eri käsien sormiin. Olin piiritetty. Vasemmanpuoleinen vuohi nuuski sormiani kovin läheltä, mutta oikeanpuoleinen vieläkin lähempää. Tämä vuohi nimittäin päätti maistaa miltä sormeni maistuvat ja kolhaisi hampaillaan sormeeni haavan. Siinä ei pystynyt muuta kuin nauramaan ja lopulta myös päätimme vain kävellä vuohista ohitse. Mutta aina kun otimme askeleen heitä kohti hekin ottivat meitä kohti ja jännitys pysyi yllä kunnes molemmat osapuolet olivat ihmetelleet aikansa toisten touhuja. Niin me pääsimme vihdoin jatkamaan matkaamme alas takaisin jokilaaksoon.


Seuraavassa kirjoituksessa kerron sman viikonlopun vesiurheilutapahtumista.