Napapiirin toisella puolella

Tässä lyhyt referaatti siitä, mitä tapahtui Napapiirin toisella puolella elo-syyskuun vaihteessa.

Olimme siis saapuneen Suomeen niin sanotulle kesälomalle Jernejn kanssa. Olimme jo kauan miettineet mitä haluaisimme tehdä täällä päin Eurooppaa tultaessa Keski-Euroopasta. Niinpä Jernej oli suunnitellut meille roadtripin Napapiirin tuolle puolen. Matkaan tarvittiin auto, retkeilykamat ja paljon reipasta mieltä. Jouduimme odottamaan lähtöä pari päivää, sillä säätiedote ei näyttänyt hyvältä. Kun eräänä aamuna oli pilvetön taivas, starttasimme Lahdesta puoli kuudelta. Ajoimme seuraavaa reittiä: Lahti, Heinola, Mikkeli, Kuopio, Kajaani, Hyrynsalmi, Kuusamo, Kemijärvi, Rovaniemi, Kittilä, Levi, Pallas, Enontekiö, Kilpisjärvi, Narvik, Svolväer, Kabelvåg, Kiruna, Gällivare, Överkalix, Kalix, Tornio, Kemi, Oulu, Kalajoki, Kokkola, Saarijärvi, Jyväskylä, Kuhmoinen, Lahti. Ja siinä välissä paljon pikkukyliä ja seikkailuja.

Matkalla Kuusamoon, joka oli meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme, ajelimme vitostietä pohjoiseen päin. Matkalla pysähdyimme keskisuurissa Suomen kaupungeissa jaloittelemassa tai syömässä. Pidimme molemmat Kuopiosta. Mikkeli oli puolestaan pieni paikka ja Kajaanissa oli paljon maahanmuuttajia. Pysähdyimme joskus ennen Kuusamoa verryttelemään jalkojamme, ja kävellessämme järven rantaan

Kuusamoon saavuimme varhaisillasta. Purimme takakontista kaikki tarpeelliset rinkkoihin ja lähdimme kävelemään pientä karhunkierrosta. Käveltyämme jonkun aikaa saavuimme riippusillalle, jossa ylitimme ensimmäisen niin sanotun kosken. Seuraavaksi saavuimme vanhalle myllylle, joka sijaitsi jo enemmän kuohuvan joen varrella. Siitä jatkoimme telttapaikkaamme ehkä yhteensä tunnin kävelymatkan päästä autosta. Pystytimme teltan ja aloimme keittämään murkinaa nuotiolla. Iltapalan jälkeen Jernej lähti ottamaan kuvia myllyn vierestä virtaavasta koskesta ja minä jäin pitämään tulta yllä. Kun hän tuli takaisin oli jo pimeän hämärää, ja otsalamppu oli tarpeen.

Kuva Jernej Burkeljca
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna heräsimme virkeinä ja hyvin nukkuneina raikkaasta ulkoilmasta. Vieressämme oli lampi joka oli aivan tyyni. Veteen oli uponnut pari tukkia joitakin vuosia sitten, ja uppotukkien ympärillä näkyi pikkukaloja aamu uinnilla. Pakkasimme retkikamat takaisin rinkkaan aamupuuron jälkeen ja jatkoimme kierrosta eteenpäin. Kävelimme jonkun matkaa maastossa jossa vaihtelivat järvi, joki ja suo. Suota oli muodostunut entisen järven ja joen kohtiin ja nyt maastossa kulki pitkospuut. Montakohan vuotta sitten siellä olisi voinut mennä kajakilla?


Kuva Jernej Burkeljca

Aikamme suomaisemia ihailtuamme aloimme kavuta korkeammalle maastoon, josta näimme taas Oulanganjoen. Kapusimme reilut kaksisataa rappusta ylös ja alas. Muutoin maastossa käveltiin omatoimisesti ylämäkiä. Pysähdyimme aina kun näimme jylhiä maisemia tai jos nälkä yllätti. Ensimmäisessä välipalapaikassa meille oli nuotio valmiina, kun saksalaiset nuoret olivat kokkaamassa aamupalaa. Joimme kuumaa mehua. Järven rannalta näimme kolmannen riippusillan, jonka kohta ylittäisimme. Sen alapuolella kuvittelimme näkevämme saukon sukeltamassa kalojen perässä, mutta kun tsuumasimme sinne kameroillamme, huomasimme että se olikin vain telkkä.

Kun aamu jatkui pidemmälle, meitä vastaan käveli yhä useampi ja useampi päiväkävelijä. Heillä oli mukanaan termarit ja sadevaatteet. Me ja aiemmin tapaamamme saksalaiset olimme ainoita, jotka kantoivat rinkkoja. Seuraavassa vatsankurnimispaikassa vilisi jo enemmänkin kävelijöitä, mutta meille riitti tilaa tulentekopaikalla. Söimme päivällistä kohisevan vesiputouksen lähettyvillä. Tästä eteenpäin kävelimme reippaasti autolle sen kummemmin enää pysähdellen muutoin kuin kaikista hienoimmissa paikoissa.

Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Autolle saavuttuamme kaivoimme takakontista puhtaat vaatteet päällemme ja hyppäsimme viereiseen järveen uinnille.

Jatkoimme matkaa pohjoiseeni kohti Pallastunturia. Pysähdyimme Kemijärvellä ruokakaupassa ostamassa leipää ja jugurttia kunnes taas jatkoimme matkaamme käsivartta kohti. Melkein perillä ohitimme Levin laskettelukeskuksen ja Jernej ihasteli laskettelurinnettä, minkä näimme auton ikkunasta. Satoi taas vettä, emmekä päässeet ulos ihastelemaan maisemia. Päästyämme perille Pallakselle oli jo aika hämärää. Olimme ohitelleet muutamia poroseurueita matkamme varrella, onneksi suurin osa poroista oli ja pysyikin vain tienposkessa toisin kuin osa poroista, jotka eivät osanneet päättää keskellä tietä kumman puoleiselle reunalle hyppäisivät vai jatkaisivatko juoksemista auton edessä. Kaikista parhaiten bongattiin vaaleat porot, enemmän harmahtavat olivat niin maastoutuneet luonnonväreihin, ettei niitä nähnyt läheskään yhtä kaukaa kuin vaaleat lajikumppaninsa.

Koitimme etsiä hyvää telttapaikkaa suojaiselta paikalta järven rannalta, mutta vettä satoi kaatamalla eikä löytämissä paikoissa ollut mahdollisuutta saada telttaa sateensuojaan. Niinpä päätimme suunnata auton kohti Pallashotellia, joka sijaitsi Pallaksen juurella. Tarkoituksenamme ei ollut kuitenkaan mennä hotelliin vaan pallaksen juurella matalassa mettässä sijaitsevaan kotaan. Koitimme saada auton takakontista kaiken tarpeellisen mahdollisimman nopeasti ulos, sillä vesisade ei näyttänyt hellittävän, emmekä halunneet nukkua märissä makuupusseissa. Oli jo pimeäkin ja lähdimme kävelemään kodalle taskulamppujen valossa. Kävelimme leveää polkua pitkin, jota reunusti artistiset puuoravateokset.

Löysimme kaksi kotaa, toinen niistä oli lukittu ja toinen avoinna, joten majoitumme avonaiseen kotaan. Emme tehneet tulia, vaan söimme iltapalaksi leipää ja sisällä oli tarpeeksi lämmin nukkua ilman tuliakin, kunhan oli katto pään päällä.

Keskellä yötä heräsin siihen kun Jernej taisteli makuupatjansa kanssa. Nukahdin melkein samantien kunnes taas heräsin patjantäyttö ääniin. Sitä tapahtui pari kertaa kunnes Jernej haki toisen makuualustan. Hänen pumpattavaan ilmapatjaansa oli tullut reikä kesken yötä ja aluksi oli vaikuttanut siltä kuin venttiili olisi ollut vain auki, joten hän koitti täyttää sen muutamankerran uudelleen, kunnes päätti ottaa toisen makuupatjan. Koitimme seuraavana aamuna korjata ilmapatjaa korjaus setillä joka oli tullut patjan mukana, mutta korjauksesta ei meinannut tulla mitään kun patja oli märkä eikä liima pitänyt. Olimme paikallistaneet reiän viereisessä purossa täyttämällä ilmapatjan ja laittamalla sen veden alle, jotta näkisimme mistä päin patjaa tulee kuplia. Vahingoksemme reikä oli pahimmassa mahdollisessa paikassa tyyny ja patja osuuden taitoskohdassa, ja vaikka kuivasimme reikäkohdan siihen valui kokoajan vettä muualta patjasta, eikä kostea ilma auttanut paljoa asiaa.

Sillä aikaa kun odottelimme liiman kuivumista kävin kävelemässä Pallaksen juurella. Olin kuullut aamulla porojen kaulakellojen kilinää, ja lähdin kävelemään pientä polkua pitkin koivikossa ylös Pallasta. Ehkä kymmenenminuutin kävelyn jälkeen saavuin aukealle alueelle, jossa porot laidunsivat, ja jossa ei enää ollut puustoa ilmassa leijaili vielä aamu-usvaa. Näky oli hieno ja ainutlaatuinen. Onneksi ei ollut kameraa mukana, sillä juuri tämänlainen kokemus on niitä, mitkä pitää nauttia eikä kuvata.

Kuva Jernej Burkeljca

Aamupalan jälkeen pakkasimme kaikki varusteemme ja kävelimme takaisin autolle. Siellä puolestaan pakkasimme pikkureppuihin päiväretkitarpeet ja suuntasimme kukkulan huippua kohti. Kävelimme Palkas tunturin huipulle. Matkalla ylös näimme useita poroja laiduntamassa tuntureilla. Söimme mustikoita minkä navat vetivät, sillä maa oli nilkkoihin asti täynnä mustikan varpuja silmän kantamattomiin. Jossain vaiheessa mustikan varvut loppuivat ja kivikkoinen taival alkoi. Oli sumuista, huippua emme nähneet ennen kuin saavuimme itse sinne. Juuri ennen huippua näimme oikealla puolellamme pallasjärven. Huipulla näimme monia pieniä kekoja kiviä, joita matkailijat, tunturin valloittajat olivat sinne kasanneet koittaen määrittää litteän tunturin huippukohtaa. Huipulla näimme myös ikiroutaa ja sen aiheuttamia laattamaisia muodostelmia maassa.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Laskeuduimme alas pilvestä. Matka alas oli ihan omaa laatuaan. Toisella puolella tunturia nimittäin avautui uskomaton maisema, joka vastasi enemmänkin jotain Skotlannin nummia kuin Suomen Lappia. Oli paljon ruokoa maassa, tunturi toisensa perään, jokaisessa ruohomatto peittona. Maasto oli siis kumpuista ja oikealla puolella meistä oli jyrkkä pudotus alas, ruohonreuna vain loppui kuin seinään. Kävelimme alas ruohikkoa porojen saattelemina tuntureiden välissä suorastaan laaksossa. Alempana näimme pyöreänmuodostelmaisen poroaitauksen, mutta kaikki porot olivat aitauksen ulkopuolella missä lystäsivät. Taisi taas sataakin.


Kun olimme lähempänä hotellia meitä vastaan alkoi kävelemään muitakin ihmisiä, heillä oli normaalit kaupunkikuteet päällään ja sateenvarjot. Kävelivät nähtävästi luontopolkua, jonka varrella oli kylttejä selityksineen alueen luonnosta.

Autolle päästyämme olisimme halunneet juoda lämmintä kaakaota, mutta vesisade ei olisi ollut hyvä yhdistelmä retkikeittimen kanssa. Niinpä menimme viereiseen luontokeskukseen kuivattelemaan vaatteitamme ja lukemaan esitteitä alueen luonnosta. Ajoimme takaisin paikkaan, jossa olimme viime yönä etsineet telttapaikkaa, sillä muistimme, että voisimme mennä keittelemään ruokaa yhden vuokramökin ulko kuistille järven rantaan. Niinpä kokkasimme murkinat ja jatkoimme matkaa yhä pidemmälle käsivarteen.

Pysähdyimme vielä iltapäivällä pitkän ajomatkan jälkeen jossain kohtaa käsivartta syömään. Löysimme aivan upean paikan joen varrelta, jossa kasvoi nättejä matalia koivuja. Menimme joenvarteen keittelemään soppaa ja söimme sen hyvällä ruokahalulla.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraava etappimme olikin jo Kilpisjärvi. Ajoimme kurvikkaita teitä pitkin pohjoiseen kohti Norjaa ja meitä vastaan ajoi puolestaan norjalaisia Suomeen. Jonkun ajan päästä matala koivikkomaisema muuttuikin hienoksi avaraksi tunturimaisemaksi, jossa näki jo muitakin kuin Suomen tuntureita. Ihastelimme kuinka aurinko pilkotti pilvien raosta ja valaisi monia tuntureita, jotka olivat korkeampia mitä tähän asti olimme Suomessa nähneet. Tuntureilla oli paljon usvaa tai jotain pilvihöttöä, ja tunnelma oli taas se mitä ei voi kuvata vaan kokea.

Meidän oli tarkoitus yöpyä Kilpisjärvellä yhdessä autiotuvassa tai vastaavassa kuin viime yönäkin, mutta kävikin ilmi, että niihin olisi ollut muutaman tunnin patikointimatka, eikä niissä edes olisi saanut laillisesti yöpyä. Niinpä meidän Kilpisjärven näkemiset jäivät aika minimaaliseksi, mutta ihastelimmepa Saanaa alhaalta käsin. Olisimme molemmat halunneet kiivetä Saanalle vaikka samantien, mutta järki sanoi kuitenkin muuta. Kellokin jo oli sen verran, että kaupat olivat sulkemaisillaan ja vaikka nyt paistoikin aurinko hetkenpäästä tulisi kuitenkin vettä taivaalta eikä tunturilla kävely ole enää hauskaa saatikaan turvallista. Niinpä ihastelimme sateenkaarta jonka ilmassa leijailevat sadepisarat saivat aikaan osuessaan pilven takaa kurkistaviin auringonsäteisiin.

Jatkoimme matkaa Norjaan kyseltyämme ensin Jempulta puhelimitse majapaikkoja Narvikin tai Tromson lähettyviltä. Säikähdimme kuitenkin Norjan hintatasoa ja päätimme löytää matkan varrelta telttapaikan kunhan ei sataisi vettä. Niinpä jatkoimme matkaamme Suomesta Norjaan. Ja arvatkaa mitä, samalla minuutilla kun ylittää rajan tietää kyllä tulleensa Norjaan. Sillä samalla nimittäin alkaa korkeahuippuiset vuoret!

Aluksi tunnelma on taas kuin Skotlannissa on pehmeähuippuisia vuoria ja vihertävää ruohoa. Ovathan molemmat aikoinaan syntyneet samasta poimuvuoristosta monia miljoonia vuosia sitten, mikä selittää yhteen näkyvyyden. Jonkun ajaa ajettuamme saavuimme kuitenkin korkeampien vuorten alueelle ja ajoimme vuorien välissä laaksossa. Tunne oli tuttu jo Sloveniasta, kun siellä on myös tullut oltua monessakin laaksossa vuorten ympäröimänä, mutta täällä se tunne oli vähän erilainen, vuoret olivat kuitenkin eri vuoria ja maisemat erilaisia. Hienoa!


Meidän piti päättää, ajaisimmeko kohti Tromsoa vai Narvikkia ja päätimme Narvikin olevan järkevämpi vaihtoehto, sillä olimme kuitenkin matkalla loppujen lopuksi Lofooteille ja Tromso olisi ollut ylimääräinen koukkaus. Niinpä saavuttuamme jäämeren rannalle aloimme katselemaan sopivia teltanpystytys paikkoja. Jonkun ajan päästä pysähdyimme niemessä, jossa oli isoäiti kalastamassa kolmen lapsenlapsensa kanssa. Vaihdoimme muutaman sanan ja jatkoimme vielä vähän aikaa matkaamme ennen kuin löysimme täydellisen poukaman teltallemme. Parkkeerasimme auton parkkipaikalle ja pystytimme teltan jäämeren rannalle auton taakse puskaan tuulelta suojaksi. Teltanpystytyksen jälkeen Jernej otti valokuvia laskuvedestä ja pukaman toisenpuoleisista vuorista. Lueskelimme vähän aikaa teltassa ennen kuin menimme nukkumaan.


Seuraavana aamuna ajoimme Narvikkiin. Saavuimme sinne jo ennekuin kaupat olivat auki, ja parkkihallissakin olimme melkein ensimmäiset. Menimme ostamaan lisää kaasua retkikeittimeen ja perus ruoktarvikkeita ruokakaupasta. Sitten menimme kaupunkikävelylle idylliseen Norjalaiseen kylään. Tai kaupunkihan se jo oli, iso verrattuna mitä siihen asti olimme nähneet. Kävelimme ylös mäkiä ja näimme laskettelukeskuksen jota Jernej taas ihaili ja kuvitteli millaista siinä olisi lasketella. Minä puolestaan ihastelin norjalaista arkkitektuuria. Kaikki omakotitalot olivat todella suloisia ja koristeellisia.

Aikamme käveltyä kaupungilla pysähdyimme pieneen ulkoiluliikkeeseen, jossa vietimme tovin, sen jälkeen himosimme molemmat päästä kaakaolle ja etsimme paikan jossa pystyimme maksamaan kortilla. Emme nimittäin vaihtaneet yhtään rahaa, kun nykyaikana pärjää hyvin kortillakin. Ajoimme vielä autolla kaupungin ympäri ennen kuin suuntasimme Lofooteille.

Norjassa ylitimme ties kuinka monta siltaa. Pohjoisessa kylät on rakennettu saarille tai rannikolle ja kulkuyhteydet on tietenkin jotenkin yhdistettävä. Näimme tosin myös paljon isoja aluksia, joihin osaan varmasti menee myös autoja sisälle, mutta sillat näyttivät pitävän pintansa suosituimpana kulkuyhteytenä. Norjan puolella ihmettelimme myös aluksi kuinka siellä ei ollutkaan poroja. Puolestaan tienvieressä saattoi olla kyltti, jossa varoitettiin hirvistä. Tajusimme jonkun ajan päästä, että meri, ja varsinkin golfvirtahan selittää paljon. Myös kasvillisuus muuttui täysin kuin ylitimme rajan. Ei enää ollut kitukasvuista koivikkoa, vaan ihan normaaleita ja normaalinkokoisia lehtipuita. Maatilaeläiminä oli ihan normaaleita lehmiä,hevosia, kanoja ja lampaita.

Pysähdyimme mitä hienoimmissa paikoissa. Reststoppeja oli vähän väliä tien poskessa jolloin pysähtyä pääsi melkein milloin halusi. Monesti tosin kävi, että juuri kun näki hienon maiseman, niin lähellä ei ollutkaan pysähdyspaikkaa tai sitten jos oli, niin sieltä piti juosta vähän matkaa taaksepäin, että pääsi ihastelemaan sitä samaa näkymää minkä takia halusi pysähtyäkin. Suurimmaksi osaksi pysähdyimme paikoissa jossa oli merta ja meren takana vuoria.

Lofooteille oli pääsy pitkän sillan kautta. Saariryhmä olikin paljon isompi mitä aluksi kuvittelin. Joka paikassa oli kyltti, jossa luki Å i Lofotten. Aluksi sinne oli matkaa aina yli 200 kilometriä, kunnes meidän loppupäämäärässä luku alkoi enää satasella. Joka tapauksessa Å on saaren kaukaisimpia kyliä ja sinne ajaa saariryhmän alusta ainakin puoli päivää. Me matkasimme ainoastaan saaren puoliväliin asti, vähän saaren pääkaupungista eteenpäin. Pysähtelimme taas vähän väliä minkä kerkesimme, milloin ihastelemaan maisemia ja milloin syömään. Viimeinen pysähdyksemme oli ruokailu jäämerenrannalla, jossa päätimme myös käydä pulahtamassa. Meri oli uskomattoman kirkasta. Siis paljon kirkkaampaa kuin Välimeri. Näimme myös paljon merisiilejä ja tähtiä, joita välimerelläkin näkee, sekä vaaleanpunaisia meduusoja. Vesi oli kylmää, mutta uimisen arvoista. Siellä olisi tahtonut uida kauemminkin, niin kaunista se oli. Mutta mielummin uimalasien kanssa, että pääsee ihastelemaan tarkemmin merenalaista elämää. Parkkipaikalla ollut karavaaniseurue mahtoi ihmetellä meidän pulahtamista, sillä he eivät edes poistuneet autostaan ulos syömään.

Lofooteilla oli ties kuinka monta tunnelia. Toinen tapa yhdistää mantereet ja saaret toisiinsa tai keino kiertää vuoret. Yksi tunneleista meni jopa meren alta, kun suurin osa tunneleista oli vain rakennettu oikopoluksi vuorien lävitse. Saavuimme Lofoottien pääkaupunkiin Svolværiin iltasella. Koitimme etsiä majapaikkaa, sillä satoi taas, eikä telttamme ollut vedenkestävä. Oli aika synkkää ja olimme taas saapuneet kaupunkiin juuri kun kaikki oli suljettu. Menimme kyselemään majapaikkojen hintoja ja jokaisessa paikassa seisoimme silmät pyöreinä heidän korkeille hinnoillensa. Olimme saapuneet saarelle samaisena päivänä kun talvikausi oli julistettu alkaneeksi, en tiedä vaikuttiko se hintoihin, mutta näytimme olevan saaren melkein ainoat turistit siihen aikaan.

Kuva Jernej Burkeljca

Kävin kysymässä hintoja useasta eri paikasta sillä aikaa kun Jernej odotti autossa tuulilasinpyyhkijät melkein täysillä. Loppujen lopuksi päätimme mennä etsimään majapaikkaa jostain kaupungin ulkopuolelta pikkukylistä. Pysähdyimme seuraavaan pikkukylään ja sovimme jo autossa, että mikä on kallein hinta, mitä suostumme maksamaan ennekuin turvautuisimme telttaan. Pidimme molemmat yläkattona viittäkymppiä yhteishintana ja kuinka ollakaan juuri siinä samaisessa pikkukalastajakylässä majapaikan pitäjä tarjosi meille yöpaikkaa siihen hintaan. Aluksi hän koitti tarjota kokonaista mökkiä meille huimaan hintaan, mutta kun selitin, että tarvitsemme vain neljä seinää emmekä luksusylellisyyttä, niin hän teki uuden tarjouksen kalastajatalosta. Niinpä saimme majoittua vanhanajan kalastaja taloon, joka oli osittain rakennettu vetten päälle.
Kuva Jernej Burkeljca

Norja elää suurimmaksi osaksi kalastuksella ja varsinkin pohjoisessa pienet kylät olivat täysin riippuvaisia kalastuksesta sen ollessa pääelinkeino. Niinpä aikoinaan rannikkoseutu oli täynnä pieniä kalastajakyliä, joissa oli pieniä kalastajamökkejä kalastajien yösijoiksi kun he olivat pitkään ja kaukana kotoa poissa. Mökit oli rakennettu niin, että sinne pääsi suoraan veneellä. Sen aikainen soutuvene vain parkkeerattiin ovelle ja yövyttiin siinä vettenpäällä kunnes taas aamuyöstä lähdettiin kalaan. Talo jossa me yövyimme oli kalastajien niin sanottu varikkopaikka, jossa kalat perattiin ja jossa pidettiin kalastusvehkeitä. Nykyään kylissä on isoja kalatehtaita, laatikonmuotoisia kalalogo kyljessä, ja jossa perataan kalaa tonnikaupalla. Pienet punaiset mökit puolestaan on muutettu saaren toisen pääelinkeinon harjoittamista varten, nimittäin turisteille. Mökkeihin on laitettu perusyöpymistarvikkeiden lisäksi pienet keittiö ja pesuhuoneet ja nyt niitä vuokrataan hyvään hintaan turisteille, jotka voivat kokea entisaikojen kalastajien tavoin millaista on yöpyä vetten päällä neljän seinän sisällä.

Seuraavana aamuna satoi taas kaatamalla. Heräsimme niin aikaisin, ettei majapaikan pitäjä ollut vielä edes aukaissut vastaanottopistettään, joten jouduimme keksimän tekemistä ainakin tunniksi. Päätimme siis mennä kurkkimaan ulos, jos näkisimme yhtään sen enempää maisemia kuin mitä eilisiltä sadepilviltä olisimme nähneet, mutta nyt oli vielä kurjempi sää. Ehkä ymmärsimmekin, että nyt oli oikeasti Lofoottilaisille jo talviaika, kun sataa vain vettä ja melkein myrskyää. Ajoimme jonkun matkan päähän autolla katselemaan merimaisemia ja olimme ulkona korkeintaan viisitoista minuuttia. Siinä ajassa olimme kuitenkin kastuneet läpimäriksi, vaikka meillä piti olla mukamas vedenkestävät tai hylkivät takit. Päätimme siis mennä takaisin huoneistoon ja laittaa patterin takaisin seinään ja luimme kirjallisuutta paikallisesta historiasta.

Lofooteilla on aikoinaan ollut suuri viikinki kulttuuri. Saarella on majaillut useita viikinkejä jo ihan 500 luvulta lähtien. Mikä tekee Lofooteista erikoisen viikinkihistorian näkökulmasta on, että siellä on ollut kaikkien aikojen suurin viikinkitalo, joka oli alunperin rakennettu viikinkipäällikölle. Nykyään se on uudelleenrakennettu alkuperäisen mallin mukaan ja toimii viikinkimuseona

Kun viimein reseptioni oli auki pääsimme lähtemään majapaikalta ja jatkamaan saareen tutustumista. Ajoimme joitakin kilometrejä eteenpäin saaren toiseen päähän, kunnes saavutimme paikan, jonka kaikki pikkukylät oli kytköksissä toisiinsa vain siltojen ja veneiden kautta. Silloilta mahtui aina vain yksi auto kerrallaan kulkemaan, ja kummassakin päässä oli liikennevalot kertomassa kuka sai nyt ylittää sillan, tosin meille paloi aina punainen valo, vaikkei toiselta puolelta ikinä kukaan olutkaan tulossa. Maisemat olivat upeita ja idyllisiä. Vuoria sielläkin riitti, mutta nyt jotenkin keskittyi meren läsnäoloon ja pikkukalastajakyliin ja varsinkin niiden arkkitehtuuriin.

Samana päivänä ajoimme pois Lofotteneilta ja Norjasta. Ihailimme vielä viimeisiä kertoja vuoria ja merenrantaa ennen kuin päädyimme Ruotsin matalampaan vuoristoon. Ajoimme Ruotsin Abiskon kansallispuistoon, jonka piti olla koko Ruotsin aurinkoisimpia paikkoja, tosin kuitenkin kävi. Vierailimme paikallisessa retkeilijöiden opastuspisteessä kysymässä jos heillä olisi antaa karttaa maastosta. Sellaista ei kuitenkaan ollut muuta kuin 5x5 cm kokoisena, joten päätimme turvautua tämän yksinkertaisen kartan turviin. Pakkasimme taas takakontista kaikki tavarat joita ajattelimme tarvitsevamme tuntureilla ja lähdimme tarpomaan kuohuvan kosken vartta pitkin ylös.


Kuva Jernej Burkeljca

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan mainita yhdestä seikasta, jota naureskeltiin jo Suomen Lapissa. Nimittäin ruotsalaiset vaeltaa aina kumisaappaat jalassa. Huomasimme tämän jo Kuusamossa, jossa Jernej kertoi minulle, että Ruotsalaiset vaeltajat tunnistaa aina kumisaappaista, ja niitähän vaelsi myös Kuusamon mettissä. Kuvittelimme, että kumisaappailla vaeltaminen olisi hankalaa ja rakkoisaa, mutta totuus kumisaappaiden käytöstä paljastui meille vasta seuraavana päivänä, miksi juuri Ruotsalaiset vaeltavat kumisaappaat jalassa.

Meidän oli tarkoitus löytää seuraava yöpaikka tunturin kupeesta. Olimme ottaneet varmuudenvuoksi teltan mukaan, vaikka Jernej tiesi internetin etsintöjen perusteella, että tunturilla olisi myös maamaja retkeläisille. Tätä maamajaa ei tosin ollut missään meidän kartalla, sillä se sijaitsi luonnonpuiston rajojen ulkopuolella, sillä itse luonnonpuistossa ei saanut majailla. Niinpä kun ilta alkoi hämärtyä ja olimme jo kävelleet joitakin tunteja päädyimme polkujen risteykseen, josta toinen johti ulos kansallispuistosta ja merkityistä poluista. Päätimme siis koittaa onneamme löytääksemme kyseisen maamajan tunturilta. Samaisessa risteyksessä törmäsimme saksalaiseen pariskuntaan, joka oli kävellyt Kungsledenin kävelyreitillä ja kertoi kuinka heidän jalkoihinsa särki kovasti muutaman päivän soisessa maastossa kävelyn jälkeen.

Kuva Jernej Burkeljca

Taisimme kävellä vielä tunnin ennen kuin saavuimme avarampaan maastoon, jossa ei enää ollut koivikkoa. Näimme kaukaa edessämme nyppylän takana nousevan savua. Päättelimme, että lähistöllä täytyy olla majapaikka. Kesti vielä hetki ennen kuin pääsimme paikkaan, josta savua nousi. Siellä oli joukko ruotsalaisia hujan hajan tunturilla ja kaikki näyttivät olevan omissa oloissaan puhuen kännykkään. Ruotsissakin siis näytti olevan hyvät matkapuhelin kuuluvuudet keskellä ei mitään. Pällistelimme hetken ympärillämme ennekuin aloimme purkaa matkatavaroitamme.

Ei kovinkaan kaukana nuotiosta oli tuo edellä mainittu maamaja. Se muistutti maamajaa, jossa olimme joskus pienenä vierailleet isämme kanssa, en kyllä muista missä maassa. Maamaja oli rakennettu koivuista ja turpeesta ja sen päällä kasvoi heinää. Eli siis söpö pikku suojapaikka.

Sisällä maamajassa oli useita makuualustoja ja kamiina keskellä rinkiä. Emme tehneet tulia, kun en ollut varma mistä kaikki savukaasut pöhkisivät pihalle ja emme olleet tässä vaiheessa vielä mitenkään kylmiä. Menimme siis ulos keittelemään iltasapuskat ja menimme ajoissa nukkumaan.

Seuraavana aamuna herättyämme meitä ympäröi lauma ruotsin poroja. Ne olivat ihan maamajan nurkilla syömässä aamupalaansa. Säikähtivät pian kun yksi ruotsalainen tuli ulos puuveeseestä. Sitten lähdimmekin kävelemään kohti viereistä kukkulanhuippua. Kysyimme neuvoa ruotsalaisilta, josko he tietäisivät joenylityspaikkaa, sillä tästä eteenpäin tunturilla ei enää kulkenut minkäänlaisia polkuja. He eivät olleet ikinä kiivenneet huipulle ja olivat itse menossa takaisin alaspäin, joten he eivät osanneet auttaa.

Teimme tässä vaiheessa jo johtopäätöksiä, että Ruotsalaiset tykkäävät liikkua vuoristoisessa maastossa, mutta siellä alhaalla laaksoissa, kenelläkään ei näyttänyt olevan intressejä kiivetä monille vuorille ja kukkuloille kerta missään ei ollut polkuja ylös. Me siis lähdimme tarpomaan reittiä mikä näytti kaikista järkevimmältä ja suorimmalta kukkulanhuipulle. Aikamme käveltyämme pusikkoisessa ja varpuisessa maastossa näimme, että meidän täytyisi vihdoin ylittää joki.
Kuva Jernej Burkeljca

Meidän tuurillamme juuri se kohta joesta oli kuitenkin nopeajuoksuista virtaavaa koskea vesiputouksineen kaikkineen, joten meidän täytyi löytää turvallisempi ylityspaikka. Kesti aikansa kun olimme kävelleet tarpeeksi yläjuoksuun, jossa vesi olisi edes vähän hitaampaa ja matalampaa. Päätimme, että siitä kohtaa menisimme yli vaikka mikä olisi. Niinpä otimme kengät ja pöksyt pois jalasta ja kahlasimme hyytävän joen ylitse rinkat pään pälläämme. Jälkeenpäin tunne oli kuin avantouinnin jälkeen. Jalkoja kuumotti, eikä kylmettänyt, eli siis mukava tunne.

Kun jatkoimme matkaa taas eteenpäin alkoi sataa. Sitten sitä satoi ja satoi ja satoi.. koko loppupäivän kylvimme sateessa tunturimaastossa jossa ei ollut mitään muita elonmerkkejä kuin siellä täällä kasoja poronkakkaa. Ylitimme vielä toisenkin joen, joka onneksi oli jo sen verran korkealla, että se oli vain pieni puro, jonka yli pääsimme hyppimällä kiveltä kivelle. Tosin ylitimme varmasti myös kymmeniä minipuroja, jotka virtasivat osittain maan alla ja välillä pulppusivat takaisin maanpinnalle turvekasojen välistä.

Kuva Jernej Burkeljca

Olimme viimein aivan tunturinhuipun alapuolella ennen viimeistä koetustamme ylös huipulle. Meidän piti päättää menemmekö ylös helppoa kävelyreittiä vai vaikeampaa pystysuorempaa seinämää. Valitsimme tässä vaiheessa helppokulkuisen kivikkoisen reitin ylös. Kun pääsimme ylös tunturille, jonka nimeä en muista, olimme jo ihan litimärkiä. Niin märkiä, että jopa minä olin sadetakkini olla totaalisen vetinen jokaista senttiä myöten. Jatkoimme silti tunturin toiselle puolelle litteää huippua pitkin kävellen.

Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Kun saavuimme toiselle reunalle, josta näimme Abiskojärven, tajusimme, ettemme pääsekään sunnitelmiemme mukaisesti alas siltä puolen tunturia järvelle. Toinen puoli tunturia oli nimittäin pystysuoraa seinämää, joten ei todellakaan lähdetty kiipeämään alas rinkkojen kanssa kaatosateessa. Niinpä meidän piti kävellä puolituntia takaisin toiselle puolelle tunturia. Kävelimme tunturin reunalla kokoajan vilkuille alas josko pystysuora seinämä loppuisi, mutta ei siitä näkynyt tulevan loppua missään vaiheessa tunturin päätyä. Edes siinä kohtaa alkuperäistä tunturin puolta, johon nyt päädyimme ei ollut mitenkään helppoa pääsyä alas, mutta koitimmepas kuitenkin.

Jernej alkoi kavuta alas pitkin vanhaa jyrkkää joenpohjaa. Irtokivet joenpohjasta putoilivat kokoajan monta metriä alaspäin ja meno alas näytti olevan todella liukasta. Hänen piti pitää kokoajan kiinni kallionseinämästä, ettei lähtisi irtokivien matkassa alas. Kun hän oli alhaalla oli minun vuoroni tulla alas. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että minun oli parempi koittaa toista reittiä alas perinteisin maastovuoristo kiipeilykeinoin. Niinpä aloin tulla peruuttamalla alas kallionkielekkeeltä varmistaen että jokainen lohkare, josta otin tukea oli tukevasti kiinni emäkalliossa, eikä irrallaan. Niinpä monen minuutin jälkeen olimme molemmat takaisin nurmikkopohjaisella tasaisemmalla maastolla.

Kuva Jernej Burkeljca

Tästä eteenpäin kävellessämme huomasimme, että jopa meidän vaelluskenkämme olivat sisältä aivan litimärät ja todella painavat. Joka askeleella kuului litsläts ääniä. Mutta onneksi kenkien sisällä oleva vesi lämpeni jakojen ruumiinlämmöstä, eikä jaloilla ollut kylmä. Viimeistään tässä vaiheessa molemmat aloimme ajattelemaan niitä ruotsalaisia, jotka vaelsivat kumisaappaissa. Nimittäin joka askel jonka otimme, upposimme nilkkojamme myöten turpeiseen soiseen maastoon, ja usean tunnin sateen jälkeen voitte kuvitella millaisia pesusiniä turpeet olivat. Kävely oli hidasta ja raskasta. Nälkäkin oli, eikä tehnyt mieli alkaa sytyttämään retkikeitintä kaatosateessa. Onneksi minulla oli bonboneja mukana. Jernej söi suklaata.

Samoilimme nyt siis jossain suoturvemaastossa vieläkin puurajan yllä, joten näimme mihin suuntaan meidän piti kävellä, jotta päätyisimme takaisin ihmisten ilmoille samana päivänä. Koivikkorajan saavutettuamme maasto muuttui vähän tukevammaksi jolloin pääsimme kävelemään hiukan reippaammin. Ihastelimme metsässä kasvavia suuria ja runsaslukuisia sieniä, ja toivoimme että tuntisimme paremmin ruokasienet. Jonkun ajan päästä Saavuimme soisen järven reunalle, josta ei ollut enää pitkä matka joelle. Suon loputtua näimme ensimmäisen vilauksen tuulitakista puskien lomasta, jolloin tiesimme saapuneemme takaisin sivilisaation piiriin.

Siihen aikaan olimme kävelleet jo seitsemän tuntia ofroad hankalassa raskaassa maastossa ja nyt vihdoin pääsimme kenkien kuluttamalle metsäpolulle. Menimme aivan hurjaa vauhtia. Ohitimme ties kuinka monta muuta retkeilijää matkallamme takaisin auton luo. Enää ei haitannut vaikka astuimme kuralätäköihin, kenkämme ja housumme olivat jo muutenkin aivan kuraiset ja totaalisen litimärät. Olisi tehnyt mieli mennä vaatteet päällä seisomaan viereiseen jokeen, jotta kura vaatteista ja kengistä lähtisi pois. Jätimme sen kuitenkin myöhemmäksi. Autolle kesti kävellä enää tunti.

Takaisin parkkipaikalla riisuimme kaikki vaatteet pois ja lähdimme kikattaten koko tilanteelle etsimään pääsyä Torniojärvelle, jonka vieressä olimme. Kokeilimme kaikkia pikkuteitä alas järvelle, mutta osa oli umpikujia toisissa oli pääsy estetty. Yhdestä kohtaa pääsimme kuitenkin alas järvelle asti johonkin pieneen venesatamaan jossa hyppäsimme autosta ulos ja suoraan alasti järveen venelaiturin nokasta. Laitoimme samantien puhtaat kuivat vaatteet yllemme ja lähdimme ajamaan kohti Ruotsin kaivoskyliä Kiirunaa ja Jällivaaraa.

Pysähdyimme Kiirunassa syömässä ihmisten ilmoilla. Kiiruna on siitä erikoinen paikka, että kaupungin rautamalmin kaivostoiminta on niin suurta, että se ylttyy pian kaupungin alle. Niinpä koko kaupunki täytyy siirtää joitakin kilometrejä poispäin, jottei se sorru kaivostoiminnan takia.

Illalla pysähdyimme napapiirin rajalla. Kävimme tiedustelemassa Napapiirin rajan majapaikkaravintolasta hintoja ja ihmettelimme kun puljua pyöritti koko joukko aasialaisia. Taisi olla yksi harvoista kerroista kun puhuin itseasiassa ruotsia. Kun kysyimme hintoja euroissa tiskin taakse ryntäsi ties kuinka monta aasialaista laskemaan ja ihmettelemään mitä me kysyimme, ja loppujen lopuksi he soittivat jollekin kysyäkseen euron kurssia. Outo kokemus sinänsä.

Jatkoimme vielä ehkä tunnin ajamista ennekuin päätimme pysähtyä nukkumaan. Majailimme jossain Äverkalliksin ja Kalliksin välillä autojen pysähdyspaikalla. Jernej halusi nukkua tulen äärellä ulkona ja minä päätin nukkua auton sisällä, sillä meillä oli vain yksi kuiva makuupussi jäljellä.

Lähdimme kohti suomea aamuyöstä ja pysähdyimme Torniossa huoltoasemalla. Haaparanta ja Tornio ovat kuin samaa kaupunkia. Rajalla ei ollut mitään muodollisuukksia, eikä rajanylitystä huomioinut millään tavalla rakennuksista tai ihmisistäkään. Siis kun kaikki näytti yhdeltä samalta kaupungilta.

Torniosta jatkoimme alas rannikkoa pitkin kohti Kalajoen hiekkasärkiä, jossa söimme lounasta. Jernej kävi uimassa Pohjanlahdessa.
Kuva Jernej Burkeljca

Viimeinen pysähdyksemme oli Jyväskylässä, jossa kävimme Johannalla kylässä ja saimme herkullista kanapiirakkaa vatsantäytteeksi. Hän näytti meille Jyväskylän kävelykatu osuutta ennekuin jatkoimme matkaa kotiin hänen kanssaan.

Siinä oli meidän Pohjoisen reissu. Kaiken kaikkiaan kilometrejä tuli reilu 3400.

Pyöräilyä - Tuntematon ja möykkyinen matka

Kuten olen jo monta kertaa luultavasti kertonut, olemme kovasti pyöräillee. Kokoan nyt tässä muutamaa eri pyöräretkeä yhteen kokonaisuudeksi, jottei pyöräily jää vain arkirutiiniksi. Mainittakoon heti alussa, että olen investoinut ”uuteen” eli käytettyyn pyörään täällä maastopyöräilyitä varten, ja kyseinen pyörä esiintyy tämän tarinan kuvissa.

Kaikista eduskummallisin pyöräily tapahtui syntymäpäiväni kunniaksi yhdessä vanhassa kaivostunnelissa, joka ei enää sittemmin ole toiminut kaivoksena, vaan muokattu pyöräilyturismia varten. Ajoimme aluksi Slovenian pohjoisosaan, lähelle Itävallan rajaa Mežica nimiseen kylään. Moottoritieltä matka jatkui vielä melkein kaksi tuntia ylämäkeen autolla pikkuteitä, joten kylä sijaitsi kovin korkealla meren pinnasta. Tarkemmin sanottuna reilu puolenkilometrin korkeudella.

Saavuttuamme vanhaan kaivoskylään, parkkeerasimme auton junaradan varteen, jota pitkin muinoin kuljetettiin kaivostuotteita edemmäs sisämaahan. Vaihdoimme pyöräilykuteet ylle ja marssimme pyöriemme kanssa underground biking touria järjestävän porukan luo, joka oli jo lastaamassa muiden pyöräilijöiden polkupyöriä auton peräkärryyn. Saimme kyydin pienempään kylään, josta varsinainen pyöräily alkaisi. Meille jaettiin otsalamput pilkkopimeää tunnelia varten. Tai siis tunneleitahan oli useita, sokkeloisena Pece vuoren alla. Ulospääsyjä tai sisäänpääsyjä vuoristotunnelissa oli useita satoja, joskus kaivostyöläiset nimittäin porasivat vahingossa aukkoja vuoren ulkoseinään koittaen etsiä mineraaleja. Yhteensä tunneleita oli kilometrillisesti noin 800. Kaivostyöt oli aloitettu jo Rooman ajan aikaan, mutta vakiintui isommaksi tuotannoksi 1600 luvulla. Kaivoksesta louhittiin lyijyä ja mineraaleja, jos niitä sattui esiintymään kaivospaikalla.

Se historiasta, sitten itse pyöräilyyn. Aloitimme pyöräilyn pimeän oviaukon edestä. Ulkona oli todella kuuma, lähemmäs kolmekymmentä astetta, mutta kaivosaukon suulla olikin enää kymmenen asetta. Sitä varten pyöräilijöitä oli kehoitettu ottamaan lämmintä vaatetta päälle. Tämä tietenkin oli minulle yllätys, kerta kyse oli syntymäpäivälahjasta, enkä tiennyt muuta kuin vasta samaisena päivänä, että tarvitsemme pyöriä ja takit. Joten muutoin olin pukeutunut pyöräilyshortseihin. Vaihdoimme heti alkajaisiksi takit päälle, ja nostimme sukkien lahkeita ylemmäs suojataksemme edes vähän sääriämme kylmältä.

Sitten varsinainen pyöräily alkoi. Meidät käskettiin ajamaan niin lähellä toisiamme kuin mahdollista ettemme eksyisi. Joka puolella oli monia tunneleita oikealle ja vasemmalle, ja ilman ohjaajaa tai valoa siellä olisi ollut hukassa jo alkumetreillä. Kokeilimme välillä ajaa ilman otsalamppuja, jolloin näkyi hämärästi edessä olevan pyöräilijän valon avulla eteenpäin, mutta jos jäi vähääkään kauemmas jälkeen, niin pimeys yllätti nopeasti.

Kuva Jernej Burkeljca

Tunneli oli kapea ja matala. Siinä pystyi ihan hyvin pyčräilemään ilman tunnetta että seinät kaatuisivat päälle, mutta kurvikkaissa ylämäissä tunneli oli jostain syystä matalampi kuin muissa kohdissa, joten katsoimme viisaammaksi taluttaa niiltä kohdin. Koko pyöräilyreitti oli hieman alle 6 kilometriä. Pysähdyimme aina silloin tällöin, jolloin ohjaaja kertoi tarinoita kaivostyöläisistä ja heidän työstään. Pysähdyimme esimerkiksi yhdessä paikassa, joka oli toiminut tavallaan kaivosrautatienä. Siinä kohtaa useampi tunneli yhdistyi, ja seinillä oli kylttejä mistä suunnasta pääsee mihinkin päin vuorta. Opas myös kertoi tarinaa, kuinka kaivostyöläiset pääsivät pälkähästä jos heidän lamppunsa jostain syystä lakkaisi toimimasta. He vain odottaisivat pilkkopimeässä, että joku työkumppani tulisi hakemaan heidät matkalla ulos työvuoron lopussa. Silloin kaikki työmiehet laskettiin, ja tiedettiin jos joku oli hukassa.

Kuva Jernej Burkeljca

Meille myös näytettiin paikka, joka toimi ylinmääräisen kiviaineksen dumppaustunnelina. Opas heitti kuiluun kivenmurikan, ja kuulimme ties kuinka kauan kuinka kivi hyppi ja pomppi alas yhä syvemmälle kuiluun. Näimme kaivosmiesten työvälineitä, joista yksi oli mahdottoman painava pora. Sitä ei hevillä nostanut olkapäilleen ja porannut useita tunteja.

Saimme myöskin nähdä varsinaisia kaivostuotteita. Meidät opastettiin paikkaan, jossa oli suuresiintymä kalsiittia. Saimme kerätä vaaleita hippuja maasta viedäksemme kotiin matkamuistona. Tunnelit olivat kerroskerrokselta toistensa yllä. Tunneleita oli siis useissa kerroksissa, eikä vain siksakkina yhdessä kerroksessa. Jossain paikoissa lähekkäät tunnelit oli yhdistetty, jolloin meillä oli reilu tuplasti enemmän tilaa päämme päällä.

Pyöräilimme 500 metriä maan alla. Aika loppusuoralla pyöräilyä aloimme saada tunnelin katosta vesitippoja niskaamme. Kivisen vuoren sisällä oli paljon pohjavettä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, että kallion sisällä virtaisi vettä. Pyöräilyreitti oli myös ajoittain mutainen, eikä muta ollut mitään normaalia mutaa, vaan kellertävää samantapaista nestettä kuin tippukiviluolissakin.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun olimme matkamme päässä tulimme vuoren toiselta puolelta ulos. Huh sitä hellettä kun astuimme kymmenestä asteesta reilu kolmeenkymmeneen! Kaikki alkoivat riisua ylinmääräisiä vaatekerroksia pois ja tuulettamaan päänahkaansa. Saimmekin hyvät tuuletukset seuraavaksi, kun pyöräilimme joitakin kilometrejä kovassa vauhdissa alamäessä takaisin elämyspyöräilyfirman tukikohtaan. Minä ja Jernej pyöräilimme etunenässä.

Pyöräkierroksen jälkeen tutustuimme kaivosmuseoon sekä vanhanajan kaivostyöläisten taloon. Siellä oli hienoja huonekaluja ja nättejä liinavaatteita, sekä kodikas vanhanajan keittiö. Lopuksi saimme pestä pyörämme mudasta painepesurilla vanhan junaradan vanhoilla raiteilla.

Ajoimme takaisin kotiin Itävallan kautta. Alla oleva kuva on Itävallasta, mutta yhdeltä toiselta kerralta, ja eri kohtaa Itävaltaa. Matkalla kotiin meillä oli monta pitkää alamäkeä edessämme. Niinpä päätimme, että toinen hyödyntää tämän kokemuksen pyörän selässä, sillä aikaa kun toinen ajaa autolla perässä. Vaihdoimme heti Itävallan ja Slovenian rajalla Jezerskon raja-asemalla, niin, että Jernej pyöräilee ja minä ajan autoa. Hän pyöräili koko matkan alas Jezerskoon melkein viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella, ja minulla oli hankaluuksia pysytellä perässä auton kanssa mutkaisessa alamäessä.


Vaihdoimme ajajaa Jezerskoon saapuessamme, niin että minä pääsin pyöräilemään vähemmän jyrkkää alamäkeä alaspäin. En tiedä montako kilometriä pyöräilin alas rinnettä, mutta tarpeeksi saadakseni punaisen helakat posket, aivain kuin lapset saavat laskettuaan pulkkamäkeä. Jernej pysäytti minut autolla melkein alkumatkasta ja kertoi kuinka pyöräilin väärin alamäkeä. En edes ollut tullut ajatelleeksi että alamäkeä voi pyöräillä väärin, mutta tekniikkani oli kuulemma vaarallinen. Hän käski minua kohottamaan kurvin puoleisen polven ylemmäs, jotten mahdollisen kaatumisen seurauksena satuttaisi itseäni yhtä paljon kuin jos jalkani olisi suorassa kurviin päin. Eli jos olette jossain pyöräilemässä mutkikkaissa alamäissä kovissa nopeuksissa nostakaa se polvi pyöräilyasennon yläasentoon joka on kurvin sisäpuolella. Muutama ensimmäinen kilometri menikin miettiessä nostanko oikeaa vai vasenta polvea sen sijaan, että olisin ihastellut kauniita Alppimaisemia.

Kuva Jernej Burkeljca

Vaihdoimme vielä kerran niin, että Jernej ajoi polkupyörällä tasaisella maalla ja minä ajoin. Hänen ideanaan oli hyödyntää auton taakse muodostunutta ilmavirtausta, joka mahdollistaisi hänen pyöräilynsä tasaisella huimaa vauhtia. En kuitenkaan tajunnut tätä aluksi, sillä hän kertoi vasta pyöräilyn loputtua, kuinka minun olisi pitänyt ajaa ja kiihdyttää auto kovin hiljaisessa vauhdissa alkumatkasta, jotta hän saisi auton kiinni ja hyödynnettyä ilmavirtaa. Joten emme onnistuneet tässä fysiikan lakien testauksessa tällä kertaa. Mutta myöhemmissä pyöräilykertomuksissa onnistuimme hyödyntämään molemmat tätä ilmavirtaa.

Ollaan käyty pyöräilemässä lähimaastojen kukkuloilla ja harjoiteltu metsässä ajoa ja pyörällä hyppimistä. Heti aluksi todettakoon, että jokin niinkin pieni asia kuin pyörällä hyppiminen on kovin hankala oppia myöhemmässä iässä. On monia asioita täällä, jota olen ihmetellyt miksen pienenä ollut opetellut niitä kun se oli vielä niin paljon helpompaa. Mutta muillekin pyörällä hyppimisen aloittelijoille tiedoksi, että hyppimissuoritus on helpompi toteuttaa ylämäessä, jolloin pyörä on jo osittain keula pystyssä.

Tässä alla yksi kuva lähimaaston kukkulalta, kun oltiin harjoittelemassa näitä hyppyjä puiden juurien ylitse pienillä metsäteillä.

Kuva Jernej Burkeljca

Edellisestä ehkä viikko eteenpäin pyöräilimme lähikylään, jossa sijaitsee meidän lähin järvi. Suomen mittakaavassa luokittelisin sen tosin lätäköksi tai lammeksi, en todellakaan järveksi koon perusteella. Järvi oli lähellä edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemaani karhuluola paikkaa, vaikkei siellä luolassa karhuja ollutkaan, kutsun sitä karhuluolaksi. Menimme pyöräilyretken päätteeksi uimaan järveen, joka taisi olla yksi harvinaisista järviuintikokemuksista täällä Sloveniassa. Yleensä on tullut uitua raikkaissa, kirkkaissa joissa, mutta tämä järvi haisi oudolta ja siellä asusti merihirviöitä. Se oli jopa synkempi ja sameampi kuin Suomen järvet. Jernej kertoi kuinka joskus aamun ensimmäisillä tunneilla järvessä voi nähdä jättikokoisia kaloja, jotka minun mielikuvituksessani luokitellaan heti merihirviöiksi. Onneksi mikään ei kuitenkaan tarrannut jalastani kun olin uimassa.

Matkalla kotiin odotimme, että takaata ilmestyisi traktori, jonka takailmavirtausta pystyisimme hyödyntämään, sillä pyöräilimme maalaismaisemissa. Järvelle päin pyöräillessämme Jernej sai kiinni yhden traktorin ja polki samaa vauhtia kuin traktorikin. Minulla puolestaan oli kova työ ja tuska pysyä poikien perässä, sillä pyöräilykiihdyttämistaitoni eivät ole samaa luokkaa kuin autolla ajaessa. Kerran kun ilmavirtaan pääsee, niin ei tarvitse juuri polkea, ja silti matkustaa noin neljänkympin tuntivauhdilla. Pitkällä suoralla tieosuudella onnistuin hyödyntämään Jenrejn pyörän aiheuttamaa virtausta. Minun täytyi polkea kymmenen sentin päässä hänen takapyörästään, joka oli aika pelottavaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea, kuinka virtaus oikeasti tuntuu, ja vaikka kyse olikin vain polkupyörän virtauksesta, se oli huomattava nopeusetu. Voin kuvitella, kuinka kovaa pääsee autolla tai traktorin perässä.


Kuva otettu maaliskuussa 2009

Sitten vielä viimeisimmästä pyöräretkestä, jonka piti kestää vain muutama tunti. Päätimme taas lähteä karhumaille päin, sillä kukkulalla oli hyvät pyöräilymahdollisuudet. Olimme käyneet samalla kukkulalla jo viime vuoden elokuussa, en ole varma kerroinko siitä, mutta kukkulan huipulla on antennitorneja ja armeijan yksi tukikohta. Saimme kyydin Jernejn veljeltä jonkin matkan päähän kukkulan ylämäestä. Silti, vaikka huijasimme alkumatkasta joitakin kilometrejä, meillä kesti tasan tunti pyöräillä ylös huipulle ilman taukoja. Tämä ylämäki oli kuitenkin todella suotuisa ja se tuotti hyviä mielialoja, eikä tuskaa ja epätoivoa, että milloin oikein ollaan siellä huipulla. Ihmettelin koko matkan ylös, että oliko ”vika” ylämäessä vai minussa, kun nautin oikein pyöräilystä ylämäkeen niinkin pitkään kuin tunnin ilman pysähtymisiä. Yleensä nimittäin täällä kun ollaan pyöräilty, niin olen ihan poikki viimeistään viidentoista minuutin jyrkän ylämäen jälkeen ja rukoilen taukoa. Tällä kertaa joko kuntoni oli kasvanut huimasti, tai sitten ylämäki ei ollutkaan niin jyrkkä miltä se näytti. Kukkula oli nimeltään Krim, ja se oli 1107 metriä korkea.

Alasmeno olikin sitten hieman hankalampaa. Siitä oli nimittäin joitakin vuosia, kun Jernej oli sillä kukkulalla viimeksi pyöräillyt, ja alasmeno metsäpolut olivat muuttuneet niiltä ajoilta. Kauhistelin jo heti alkumatkasta alas, kuinka voi olla niin kamala alamäki pyöräilyä varten, siis aivan hirveä maastollisesti, kuin myös kauhuttavan pelottava alamäki. Se oli nimittäin todella jyrkkä ja täynnä nyrkin viiva pään kokoisia teräväreunaisia kiviä. Vähän niinkuin soratie, mutta jättimurikoista rakennettu. Ja se oli polun ainoa rakennusaines. Joku fiksu oli keksinyt, että levitetäänpä räjäytystyömaan kivenmurikat jyrkkäalamäkiseen pyöräilyreitille, jossa vain ammattimaastopyöräilijät uskaltavat pyöräillä alas. Olin siis tolaltani kuina typerää oli levittää tuollaista jättisoraa metsään, ja kuina alasmeno oli kolme kertaa hitaampaa kuin ylös pyöräily. Talutin siis muutaman ensimmäisen kilometrin alas kauhuissani katselin kuinka Jernej pyöräilee alas kivenmurikoita kuin polku olisi ihan tavallisen metsäpolu.

Kuva Jernej Burkeljca

Onneksi kuitenkin joidenkin kilometrien jälkeen räjäytyskivimurska loppui ja normaali metsäosuus alkoi. Silloin minäkin uskaltauduin pyörän satulaan ja tasapainoilin tähän asti oppimieni hyppytaitojen turvin kivien ja puunjuurien ylitse. Kaikista helpottunein olin kuitenkin kun saavuimme oikealle tielle, jota pitkin kurvailimme alamäkeä huimaa vauhtia monta kilometriä hymyssä suin ja posket lepattaen vauhdin huumasta.

Pimeän kuvausta

Olen Jernejn innoittamana ja avustamana alkanut oppia käyttämään kameraani erikoistilanteissa. Jernejtä näyttää aina kiehtovan valokuvaus mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja hän aina tietää mitkä asetukset kameraan säätää. Niinpä olemme yhdessä alkaneet valokuvaamaan tälläisissä extraordinary paikoissa, kuten pimeässä.

Valokuvaus on aina liitetty johonkin muuhun aktiviteettiin, emmekä ole menneet mihinkään vain valokuvataksemme jotakin, vaan aina asiaan kuuluu myös jonkin näköinen seikkailu. Tässä ensimmäisessä alla olevassa kuvassa ei tosin ole seikkailua, mutta se oli ensimmäinen pimeäkuva jonka olen eläissäni ottanut, ja valokuvaustekniikan ymmärtäminen sinänsään teki kokemuksesta seikkailunomaisen. Menimme siis Brnikin lentokentälle viemään Jernejn veljeä ja hänen tyttöystäväänsä, jotka olivat menossa Turkkiin. Kello oli jo lähemmäs puoltayötä, jolloin pienessä kylässä oli pilkkopimeää siihen aikaan. Ajoimme lentokentän nurkan taakse paikkaan josta lentokoneet lentäisivät suoraan yltämme. Tarkoitus oli aluksi ottaa kuvia lentokoneista, laskeutuvista tai nousevista, mutta päädyimmekin harvan liikenteen takia ottamaan kuvia luonnosta, nätistä pelloista, metsästä ja takana sinertävistä vuorista. Tai siis kaikkihan tämä oli aivan pilkkopimeää. Samalla sekunnilla kun sammutimme auton valot myös pimeys alkoi.


Jernej kertoi kuinka säätämällä kameran valotusaikaa myös ihan pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia, jotka näyttävät värikkäiltä. Toinen asia oli kameran aukon suuruus, mitä isompi aukko, sitä enemmän valoa. Oli myös jokin kolmas tekijä, joka vaikutti valon määrään, mutta unohdin jo mikä se oli. Minun oli aluksi hankala sisäistää, kuinka voi olla mahdollista, että pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia. Mutta kun Jernej vertasi noita kameran muuttujia vedenkulutukseen, ymmärsin täysin mistä oli kyse. Eli mitä kauemmin aikaa vesihana on auki, sitä enemmän vettä kuluu = mitä suurempi valotusaika, sitä enemmän valokuva saa valoa. Ja mitä suurempi vesihanan aukko on, sitä suurempi määrä vettä kuluu = mitä suurempi kameran aukko, sitä enemmän valoa pääsee sisään. Ainiin ja se kolmas tekijä oli nopeus. Mitä nopeammin vettä tulee hanasta, sitä enemmän vettä kuluu = mitä isompi ISO arvo kamerassa sitä enemmän valokuvaan tulee avaruus hälinää. (Anteeksi etten nyt osaa käyttää ammattisanoja valokuvauksessa, joten virheistäni voi huomauttaa kommentoimalla)

Alla on vastaavasti Jernejn kameralla otettu kuva samassa pilkkopimeydessä, voitte huomata kuinka paljon eroa on laadussa kun tietää kameran säädökset.

Kuva Jernej Burkeljca

Tässä vielä yhteistuumin otettu kuva pimeässä Jernejn kameralla. Minä halusin ottaa metsästä hienon kuvan, joten Jernej laittoi kameran säädökset ja minä painoin kameran ”ota kuva” nappulasta. Ja alempana on Jernejn ottama kuva hiekkatiestä jota ajoimme lentokentän nurkan taakse. Muistakaa, että sekin siis oli ihan pilkkopimeää.

kuva Jernej Burkeljca

Seuraavassa esittelen pimeän kuvauksia pimeästä luolasta. Ajoimme Ljubljanan lähistölle metsään, joka on tunnettu karhuista. Metsässä oli jopa varoituskyltti, että siellä saattaa elellä karhuja. Olimme ottaneet koirat ja kamerat mukaamme, kameranjalustan unohdimme kotiin. Jätimme auton yhden metsästys/lintu tornin lähistölle josta jatkoimme matkaamme kävellen. Kyselin koko matkan Jernejltä mitä meidän pitää tehdä jos meitä vastaan kävele karhu, tai vieläkin tarkemmin, entä jos luolassa johon olimme menossa, asustaakin karhu. Lohdutuksena ajatukselle, että paikalla olisi karhuja oli se, että meillä oli koirat mukana, ja he varmaan osaisivat vainuta ja varoittaa meitä karhuista.

Kun olimme kävelleet ehkä parikymmentä minuuttia pääsimme metsän keskellä olevan luolan suuaukolle. Luola oli kuin maahan vajonnut aukko. Metsän pohjalla oli siis vain suuri aukko, jonka reunalla oli pimeämpi aukko, jossa luola oli. Näytti kuin maa jotenkin vajoaisi siitä kohtaa alaspäin. Joku oli rakentanut alkumatkalle puiset portaat, tosin ainakin viisikymmentä vuotta sitten, niin lahonnet ne olivat. Koirat olivat taas innoissaan kun pääsivät nuuskimaan uusia paikkoja ja he juoksivat lahonneita portaita pitkin alas luolan suuaukolle.


Olimme ottaneet taskulamput mukaamme, ja edelliseltä luolakokemukselta olimme ottanet myös lampun Hanibalille. Viritimme hänelle otsalampun kaulaan roikkumaan, jottei hän olisi peloissaan pimeydestä, niin kuin viime kerralla. Temppu näytti tepsivän hyvin ja Hanibal osasi käyttää hyödykseen kaulalla roikkuvaa lamppua. Lamppu tosin sojoitti tietä hänelle vain korkeintaan metrin jos sitäkään, mutta samalla valonmäärällä myös Dina pääsi valaistua polkua pitkin. Meillä oli käsin ladattava taskulamppu mukana sekä extra järeä iso taskulamppu kaiken varalle. Käytimme kuitenkin alas mennessä vain pientä lamppua niin, että etenimme syvemmälle luolaan taas vuorotellen, niin että ensimmäinen näyttää ensin itselleen tietä, sitten kääntyy ja näyttää toiselle tietä. Alkumatka oli todella liukasta, mutaista ja sisällä oli paljon irtokiviä. Niin ja luola oli siis kovin kalteva sisäänpäin. Menimme jyrkkä alamäkeä luolan sisään terävien, liikkuvien pikkukiven seassa. Luolaan oli myös pudonnut tai jotenkin päätynyt muutama tukki. Kummallista ajatella millaisella luonnonvoimalla nekin tukit olivat sisään tulleet.

Kun olimme päässeet niin perälle luolaa kuin suinkin pystyimme otimme ison lampun esille ja tutkimme johtaako luola pidemmälle. Se ei näyttänyt suurenevan kuin leveyssuunnassa, joten kävelimme luolan vasemmalla reunalle. Luonnonvaloa luolaan riitti vain muutama kymmenmetriä luolansuuaukosta, ja sen huomasi myös pienestä polusta, joita pitkin muutkin luolaan tutustuneet olivat kävelleet. Mutta heti kun luonnonvalo loppui, loppui myös polku. Siitä edespäin kävelivät vain taskulampun omistajat.


Pääsimme luolan perälle ja aloimme asettelemaan kameroitamme kiville, sillä olimme tosiaan unohtaneet kamerajalustan. Luolassa oli kylmä ja niskaan putosi välillä kosteuspisaroita. Jernej aloitti ottamaan kuvia ja minä pidin seuraa koirille, sillä he alkoivat haukkumaan kyllästyttyään kun vain seisoskelimme paikoillamme. Niimpä etsin maasta keppejä, joita he voisivat pureskella, ja he olivat hiljaa kunnes olivat pureskelleet keppinsä loppuun. Kun Jernej oli ottanut testikuvansa hän pyysi apuani, jotta heiluttaisin taskulamppua valaisten luolaa. Lopputulos on tässä alla.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun oli minun vuoroni ottaa kuvia pidin taskulamppua vain yhdessä kohtaa valaisten kamerasta katsoen kuvan etuosan, enkä esim. luolan takaosaa. Tässä siis minun kamerani tulos.


Luolasta poispääsy oli helppoa. Kiipeäminen niitä rosoreunaisia epävakaista kiviä pitkin oli helppoa, tosin kuin alaspäin meno. Olimme jo ihan muutamassa minuutissa takaisin ylhäällä luonnonvalossa. Yhtäkään karhua emme nähneet, emmekä jälkiä karhujen olemassaolosta. Takaisin auton luona päätin mennä tutustumaan metsästystorniin. Minusta se oli hienosti rakennettu ja ylös kapuaminen oli vakaata eikä huteraa. Kurkistin sisään metsästäjän koppiin pleksilasin lävitse. Sisällä oli tuoli, puinen sänky, huopa ja tirkistysikkuna. Näytti ihan mukavalta paikalta viettää odotusaikaa aamunhämärillä tunneilla kun eläimet tulisivat viereisen pellonreunalle aamupalalle.

Kotimatkalla koirat juoksivat auton perässä alamäkeä saaden pitkän matkan juoksuharjoitusta.