Perjantai 18.7.2008
Työskentelin myöhään illalla seitsemästä puoli kahteentoista yhden jokialueen tiedostojen kanssa. Siitä jokialueesta oli aivan valtavasti dataa, joku parisataa lajia. Nyt uusia lajeja tuli sen verran, että löydettyjä lajeja tähän mennessä onkin 420. Eilinen arvioni lopullisesta lajien määrästä siis voikin kasvaa vielä viidestäsadasta helposti. Sillä aikaa kun minä näpyttelin excelissä tiedostojani ja vertailin B4 sektion kasveja ja eläimiä jo kerättyihin 391 tiedostoon, muut kerkesivät katsoa kaksi elokuvaa. Shrek II ja Butterfly effect.

Aamulla työpäivän alkaessa monet voivottelivat kun netti ei vieläkään toiminut. Parin viime päivän pilvinen, kolea, ja melkein myrskyisä sää vaikuttaa suuresti nettiyhteyteen ja puhelimiensignaaleihin.

Herätimme syntymäpäiväsankarin, romanialaisen pojan tänään laulamalle hänelle hyvää syntymäpäivää laulun. Hänen maatoverinsa olivat askarrelleet hänelle vessapaperista ja ficuksen lehdistä kukkasen. Kaikki olivat normaalia aiemmin ylhäällä, sillä herätimme hänet kymmentä yli kahdeksan, ja monet heräävät normaalisti esim. kymmentä tai kahtakymmentä vaille yhdeksän. Juuri kun kaikilla ylhäällä olijoilla olisi ollut aikaa syödä kunnon aamupala, niin ei ollut mitään kunnollista syötävää. Ei leipää, ei pitaa, ei maitoa.. Minulla oli onneksi suomalaisia näkkileipiä, ja itse ostamaani maitoa, joten söin herkkunäkkileipiä ja muroja maidolla. Myös hyvänmakuiset murot olivat loppu, ja tuli mieleen ajat ensimmäisiltä viikoilta täältä, kun söimme vain vesimuroja aamiaiseksi. Nyt kukaan ei näyttänyt alistuvan siihen, tai rohjennut maistaa tätä makuyhdistelmää, vaan söivät muroja pelkälleen. Osalla oli onneksi jääkaapissa itse ostamiaan jugurtteja, joita nyt söivät murojen tai hunajan kanssa. Minullakin on kaksi jugurttia, jotka syön sitten hädän hetkellä, jossei kohta ala ruokaa kuulumaan.

Netti alkoi toimimaan aamusta, niin kuin varmaan varhaisimmat lukijat kerkesivät jo huomaamaan. Kaikki viettivät hetken internetin tarjoamissa puitteissa. Jopa minä, vaikka yleensä vastustan työajalla netin käyttöä. Tällä kertaa ajattelin eilistä ylityöskentelyä, jolla selitin kymmenen minuutin netissä oloni työajalla, jotta sain lisättyä aiemmin kirjoittamani blogitekstit blogiini ja wordiin kirjoittamani sähköpostit lähetettyä.

Työskentelin aamupäivän B5 tiedostojen kanssa, jonka jälkeen päätin alkaa tarkastaa jo läpikäytyjä tiedostoja, oliko niissä kaikki kunnossa. Löysin joitakin yhtäläisyyksiä, joita piti karsia ja nimetä uudelleen tiedostoja. Päätin myös selata muutaman kasvikirjan lävitse, ja löysin ainakin kymmenen lajia, jotka minulla oli ollut tunnistamattomana aiemmin. Tiedostojen korjaaminen ja uudelleen nimeäminen kestikin sitten koko loppupäivän. Mutta onneksi tein sen tässä välissä, enkä vasta lopuksi, sillä silloin minulla on vähemmän korjattavaa.

Töiden jälkeen kaikki komennettiin alas keittiöille. Minä olin juuri tajunnut, että olin kadottanut yhden tiedostoni jonnekin, tai että se oli jotenkin palautunut parinpäiväisen takaiseen tilaan, jossa tunnistamattomat kasvit olivat vielä tunnistamattomia, mutta jotka olin eilen tai toissapäivänä nimennyt uudelleen. En kerennyt jäädä selvittämään mysteeriä, vaan riensin viimeisenä keittiön eteen pihamaalle. Siellä olikin synttärijuhlat aluillaan, ja paljon vieraita ihmisiä, kakku pöydällä ja juomia pöydällä.

Kaikille leikattiin pala kakkua ja annettiin pieni huikka kuohuviiniä. Myöhemmin asetuimme istumaan ulkopöytien ääreen ja maistelimme sangriaa hedelmien kera. Koitin ottaa kaikista lähi yksittäiskuvia, mutta monet pakenivat kameraani. Syntymäpäivä sankari hävisi maatovereidensa kanssa Messachtissa pidettävään Ikarian itsenäisyysjuhlaan. Minä olin puolestani odottanut koko päivän, että pääsin tiskaamaan tämän illan kakkulautaset ja muut syntymäpäivätiskit. Kaikki vähän ihmettelivät kuinka välttämättä halusin itse tiskata kaikki yksin. Eivät vissiin tiedä kuinka rakastan siivousta ja tiskausta.

Sain kerrankin yksin rauhassa tiskattua, ilman että vieressä olisi ollut joku tiskaamiseen haluamaton henkilö paiskomassa astioita ja kiroilemassa kohtaloaan. Tällä kertaa sain kaikessa rauhassa olla niin organisoitu tiskauksen kanssa, mitä olin kaivannut koko viikon. Nyt kun oli vielä jonkun kahdenkymmenen henkilön tiskit, jotka sain tiskata aivan omalla tyylilläni alusta loppuun asti. Päivän rentoutushetki! Asettelin vielä kaikki tiskit järjestelmällisesti kaikki samanlaiset astiat samaan kohtaan, ja tiskauksen jälkeen olin vielä entistäkin energisempi jatkamaan mielipuuhaani kotiaskareiden parissa, että siivosin vielä koko keittiön ja vein roskat.

Muut näyttivät innolla valmistautuvan illanviettoon rannalle. Itse halusin olla valppaana huomenna kun lähtisimme opettelemaan skootterilla ajoa. Jäin tukikohdalle tekemään omiani ja nauttimaan hiljaisuudesta. Syntymäpäivien aikaan keittiössä oli pauhannut yksi CD täysillä alusta loppuun ja korvissani soi pitkään vielä sen päätyttyä.

Ennen viimeisten rannalle lähtijöiden lähtöä sain ranskanletit päähäni. Pyysin niistä mahdollisimman epäsiistit, ja Jonnamaiset, sillä yleensä olin saanut liian kammatut ja siistit letit päähäni, jotka eivät ollenkaan näyttäneet Jonnamaisilta jakauksineen ja kireyteneen.

Illalla ihmettelin kaikkia haavoja vartalossani. Isoimman koiran raapaisujälki näkyi vieläkin ojentajassani, tai no tossa kyynärpään tienoilla herkemmän ihonpuolella. Ainiin, saimme myös jännitystä elämäämme, kun pelkäsimme, että suurin koira parittelisi tyttärensä kanssa, jolla oli juuri alkanut ensimmäinen juoksuaika. Kaikki koirat olivat muuttaneet käytöstään viimeaikoina. Isoin koira oli tullut agresiivisemmaksi, pienin oli kovin kipeä, sillä on jotain vakavia hengitysvaikeuksia, ja suurempi pentu puolestaan kasvoi aikuiseksi ja ihmetteli kovasti muutostaan. Kissan masu puolestaan kasvaa päivä päivältä. En tosin itse pääse näkemään, selviytyykö tästä poikueesta kukaan hengissä, mutta toivotaan parasta.

Hihih, ja olenkohan kertonut meidän mukavasta keittiön asukista. Täällä elää söpö pikku hiiri, tuolla pakkasen takana. Sohvalla istuessani näen usein, kuinka se vipeltää pakkasen takaa telkkarin taakse seinälistojen vierustaa pitkin yhdessä hujauksessa, ja aivot kerkeävät vain havannoimaan, että joku vilahti silmäkulmassa. En ole tätä kyseistä söpöliiniä nähnyt lähemmin, mutta hänen entisen asuinkumppaninsa näin kun se oli joutunut häkkiin. Kuva liitteenä.

Illalla jäimme keittiöön kahdestaan puolalaisen tytön kanssa ison teekannun kera, ja juttelimme pitkään huomisesta retkestä ja muutenkin täällä olosta. Söimme iltapalaa ja rupattelun ja teenkannullisen jälkeen havahduimme, että kauan aikaa sitten laittamani kananmunat olivat kiehuneet vähintään yhtä kauan, mitä olimme juoneet teetä. Minun oli tarkoitus valmistaa jonkin näköistä kunnollista aamupalan tynkää itselleni jo nyt illalla, sillä emme saaneet taas iltaruokaa ollenkaan, ja koko päivän olemme eläneet vähillä ruuilla teen tuomin voimin. Toivottavasti kananmunat ovat vielä hyviä huomenna pitkän kiehumisen jälkeen.

Odottelimme koko illan, milloin netti alkaisi taas toimimaan. Puolalainen tyttö olisi halunnut jutella poikaystävänsä kanssa skypessä, ja minä puolestani päivystin puhelimen vieressä koko illan odottaen Matin kauan kaivattua puhelinsoittoa. Missä se Matti viipyy?

Torstai 17.7.2008
Minulla jäi taas tuttuun tapaan paljon aikaa keittiössä touhuamiseen aamupalan jälkeen, mutta halusin testata, kuinka kaaos kuivaustelineessä leviäisi ilman minun osallisuuttani sen tyhjentämiseen. Asiat menivät niin kuin arvasin. Kukaan ei sitä tyhjentänyt ennen kuin oli aivan äärimmäisen pakko. Koko päivä siihen taas ladattiin astia toisensa perään mitään siitä poistamatta.

Käteni eivät ole vieläkään parantuneet. Tänään itse asiassa huomasin kipua oikeassa kädessäni kun leikkasin kurkkua. Koskaan aiemmin tomaatin tai kurkun leikkaamisesta ei ole tullut kipua. Nyt sekin sitten koettiin. Pelkään joka päivä, että saan samanlaisen kyhmyn oikeaan käteeni, millainen minulle on muodostunut vasempaan ranteeseeni. Ei siis mikään huomattava, mutta kivulias sisältä, ja sellainen rutiseva. Jos käännän kättäni tiettyyn asentoon, niin käden sisältä kuuluu rutinaa ja muita jänniä ääniä.

Jalkani myös näyttävät yhä kaamealta. En usko, että ruvet häviävät mihinkään ennen joulua.

Töissä en kerennyt itse tehdä raportilleni mitään, mutta yksi englantilainen tyttö tarkisti englanninkielisen tekstini, mitä nyt olin tähän asti saanut kirjoitettua. Eli projekti etenee. Muuten työstin taas tiedostojani. Sain käsiteltyä kahden tutkimusmatkan aineistot. Arvatkaa montako ERI lajia olen tähän mennessä kirjannut tiedostoihini? 391, ja luku vain kasvaa mitä enemmän saan käsiteltyä tiedostojani. Lopullinen luku on luultavammin jotain 400-500 välistä.

Tänään kauhistuin, kun yksi pomoista tuli puhumaan minulle ja oikein istui vakavana alas. Hän nimittäin aloitti lauseensa: ”Johanna, how long does it take to…” Minä luulin että saan vihdoin valituksia, kun minulla kestää ikuisuus tiedostojeni kanssa, että tämän on pakosti oltava jotain todella raskauttavaa..Lause kuitenkin jatkui ”..walk to Nas” Huoh, huojennuin kysymyksestä, ja olin itse asiassa otettu, kun minulta tultiin moista kysymään. Hänen sukulaisiaan oli tullut vierailulle, ja he halusivat nähdä saarta jalan, ja nykyään minua pidetään saaren tuntevana experttinä kun on puhe kävelyreiteistä. Kerroin, että jos kävelee koko matkan täältä tukikohdalta Nasiin maisemareittiä, niin se kestää kaksi ja puoli tuntia. Sitten hän vielä kysyi missä tämä maisemareitti menee, ja kiitteli tiedosta.

Vähän ajan päästä tuli isompi pomo, joka pyysi minua tulemaan näyttämään näille henkilöille henkilökohtaisesti kartasta, että mistä he löytävät minkäkin risteyksen tai polun. Kerroin myös mitä pitää tehdä jos kadottaa punaiset pilkut maassa ja kuinka silti löytää perille. Heidät suunniteltiinkin jätettäväksi yhden polunpäähän autolla, eikä niin, että he olisivat kävelleet täältä asti. Mainitsin siinä yhteydessä, että siinä tapauksessa matka kestäisi vain tunnista puoleentoista. Retkeilyneuvojani kiiteltiin ja toivotin hyvää seikkailua matkaan lähtijöille. Ihmettelin jälkikäteen, mikseivät kreikkalaiset pomot itse tienneet tätä yleistä maisema reittiä Nasiin, mutta minä tiesin, ja he tiesivät, että minä tiesin. No kuitenkin, olin otettu, kun osaamistani arvostettiin, niinkin paljon, että sukulaiset uskallettiin lähettää maastoon ilman karttaa pelkällä minun ohjeistuksellani.

Töiden jälkeen oli taas suursiivouspäivä. Olin jo päivällisellä (joka oli todella hyväkeittoa) ilmoittanut, että voin viedä roskat, mutta päädyin siivoamaan myös vähän keittiötä Mian kanssa. Roskien vieminen näyttä olevan kaikista epähalutuin homma, ja itse ajattelin pystyväni siihen käsieni kanssa. Keittiön suuressa roskiksessa ei ole ollut suurta roskapussia ikuisuuteen, sillä miellä on täällä roskapussit aina lopussa. Niinpä olemme käyttäneet pieniä leipäpusseja isossa roskakorissa, jolloin roskat pursuavat hetkessä ulos yhdessä päivässä. Roskikseen ängetään roskia, vaikka roskapussi olisi kukkuroillaan täynnä ja roskiksen kansi ei edes mahdu kiinni. Vähän sama ongelma kuin kuivaustelineen kanssa.

Haahuilin jonkun aikaa keittiön ja barakkien välissä vietyäni roskat, sillä keittiöön en voinut enää mennä sisälle, kun siellä lakaistiin lattiaa ja hiekanpöly leijaili ilmassa. Myöhemmin siivouksen jälkeen istahdin aloilleni kirjoittamaan, kun kaikki muut ihmettelivät mitä he keksivät tekemisekseen kun ei ole internetiä. Heikki tuli tekemään munavoita, tavalla, joka oli minulle uusi. Muistaakseni ainakin. En muista maistaneeni munavoita, jossa olisi ollut sipulia ja valkosipulia. Pyysin toissapäivänä, että hän tekisi meille vielä sitä hänen hyvän makuista pitsaansa, jota hän teki joku viikko sitten, ennen kuin me lähdemme pois.

Farosista tullut tyttö ei taaskaan päässyt työskentelemään koko päivänä netin ollessa poikki, joten hän luki paksua kirjaansa. Päätimme pestä tänään valkoista pyykkiä iltaruuan jälkeen, jonka valmistumisesta ei taas oltu varmoja. En tiedä miksi ruokailuasiat näyttävät nyt olevan niin pinnalla, tai siis kun on aina puute jostain..

Olemme suunnitelleet autojen vuokrasta viimeiseksi viikonlopuksi täällä ollessamme. Vuokraamme kolme autoa, jotta kaikki halukkaat pääsevät mukaan. Ensiviikonloppuna minun olisi tarkoitus opetella ajamaan skootterilla. Siinä ne viikonloput sitten olivatkin.

Keskiviikko16.7.2008
Juttelin eilen illalla Romanialaisten kanssa pitkään, ja tajusimme, että olemme lähdössä samana päivänä samalla lautalla pois tältä paratiisisaarelta, niin kuin minä tätä kutsun. Olin kokoajan luullut, että he lähtisivät kaksi myöhemmin kuin me, niin kuin he olivat kokoajan sanoneet, että toinen elokuuta, mutta heillä onkin lento silloin, ja he yöpyvät edellisen yön lentokentällä, ja ovat reissunpäällä melkein kaksi vuorokautta. Minulla on paljonnopeampi kotimatka, ja osittain lyhyempikin ,sillä heillä on heidän maan päässään lentoasemalta vielä seitsemänsataa kilometriä kotiin. Minulla puolestaan kaikki käy niin sutjakasti, kun bussi lentoasemalta kulkee melkein kotiovelleni.

Noh, tähän päivään. Söin näkkileipää aamiaiseksi, ja pitaleipää hunajalla. Join pitkästä aikaa teetä maidon kanssa. Se oli kovin herkullista, tuli ihan skotlanti mieleen! Aamupäivän kirjoitin raporrtini kuvausta jokialueista loppuun, jonka jälkeen siirryin kösittelemään alueen karttoja. Niin kuin olen jo aiemminkirjoittanut, niinolin jo työstänyt niitä aikasemmin,mutta nyt huomasin suurenvirheen pisimmänjoen kohdalla. Sen kartan osion värit olivat totaalisen erilaiset muihin jokiin, ja jouduin piirtämään jokiosuudet ja ottamaan vanhat sektionit pois ensin fotarilla vanhimmasta karttaversiosta, joka minulla oli, sillä alkuperäistä karttaa ei ollut missään kenelläkään ollut enää pariin kuukauteen. Käsittelin myös kaikki kolme jokea samaan karttaan ja tein niistä mustavalkoiset versiot myös printattavaa raporttia varten. Myöhemmin työstin vielä mustavalkoisista kartoista selkeämmät minun tutkimukseni ja intressejäni varten.

Minulla ei olut iltapäivästä ollenkaan aikaa työstää tiedostojani. Kartat veivät osan iltapäivästäni, ja tein myös iltapäivällä pidettävän powerpoint esityksen valmiiksi alusta loppuun. Lisäksi olin auttamassa Miaa fotarin käytössä vähänväliä tai etsimässä minulta pyydettäviä tiedostoja joitain muita projekteja varten.

Päiväruoka-aikaan tuli taas valituksia. Edellisellä kerralla oltiin valitettu, kun tomaattikeittoon oli käytetty oikeita tomaatteja liikaa tomaattisoseen sijasta. ja tänään valitettiin, kun käytettiin kolme tomaattisosepurkkia yhden sijasta ruokkimaan kaksitoista ihmistä. Miten joku voi edes kuvitella, että puolenlitran tomaattisose riittää kastikkeeksi kahdelletoista ihmiselle!? Nälkää täällä taas nähtävästi pitäis nähdä, niin kuin ekana kuukautena täällä.

Iltapäivä neljältä aloitimme esityksien pidot. Ne kestivät ilta seitsemään, eli tehtiin taas tunti ylitöitä, niin kuin joka muukin päivä kun on esitykset. Tällä kertaa kuultiin ainakin puolituntia kaikki siitä, kuinka haastatteluissa ei pitäisi kirjoittaa täydellisiä lauseita, vaan muistiinpanoja kreikkalaisen työntekijän täydellisestä englannistuksesta, mitä kreikkalainen mehiläiskasvattaja on esimerkiksi sanonut. Joka oli aivan pöhkö idea kaikkien mielestä, sillä kukaan ei voi kääntää sanasta sanaan jotain, mitä toinen on sanonut ja muistaa sen täydellisenä vielä kymmenen minuutin puheen jälkeen kun haastateltava lopettaa viimein pitkän vastauksensa.

Tai sitten puolestaan jäimme kaikki pohtimaan pitkäksi aikaa, pitäisikö kompostiprojektin metologiaa muuttaa kesken tutkimuksen, vaikkei sille ole aikaa, ja puntaroimme eri vaihtoehtoja, pitäisikö esimerkiksi biohajoavienpussien sisälle laittaa komposti ainesta, vai ei, tai mihin päivän aikaan kompostin lämpötila pitäisi mitata päivittäin. En kerro tätä sillä, etteikö olisi hyvä kun pohdimme näitä kaikki yhdessä, mutta suurimalla osalla näytti menevän hermo ylityötunteihin ja siihen, että kaikki jouduimme odottamaan, kun pomot puhuivat henkilökohtaisesti erikseen kaikkien omista projekteista pitkään. Varsinkin niiden kohdalla, jotka eivät olleet kertoneet tarpeeksi mitä olivat oikein puuhanneet viikon aikana. Minua ei piinattu millään lisäkysymyksillä, sillä tiedetään jo kuinka minun viikkoni hurahtavat tiedostojani työstäessä.

Itse seurasin mielenkiinnolla, kuinka muiden projekteja puitiin kaikki yhdessä, sillä kaikki täällä meneillään olevat projektit ovat mielenkiintoisia. Itseäni myös harmitti jo liiannopeasti hurahtaneesta päivästä menetetty tunti, jonka olisin aivan hyvin voinut käyttää omien töideni tekemiseen, sillä minulla on vielä iso kasa jokiosuuksia käsittelemättä, huoh..

Illalla odottelimme kuumeisesti iltaruuan saapumista. Emme taas olleet varmoja saisimmeko ruokaa olenkaan vai emmekö. Viimeaikoina olemme jääneet monta kertaa ilman. Iltaruoka tuli kuitenkin ajallaan, ja koko jätti kattilallinen kasviskeittoa meni yhdessä hujauksessa. Itse asiassa keittiössä vallitsi kaaos tänään. Niin kuin olen kertonut aiemmin, niin tyhjennän yleensä puhtaat astiat kuivaustelineestä paikoilleen vähintään aamuisin, aamuisen keittiönsiivous rutiinini yhteydessä, ja yleensä myös pitkin päivää, aina kun kuljen ohitse. Tänään kuitenkin, vaikka olin tyhjentänyt kokonaan kaikki edellisenpäivän astiat pois aamulla, mutta en ollut tehnyt sitä pitkin päivää, niin nyt illalla koko kuivausteline/kuivaustelineet olivat kukkuroillaan täynnä aamun, päivällisen ja nyt vielä illallisenkin tiskejä. Miksei kukaan muu tajua tyhjentää sitä kuivista astioista pois ennekuin koittaa änkeä kahdentoista ihmisen ruokailuastiat kahdelta ruokailulta ja vielä kattilat siihen päälle. Ihan pöhköä! Kuinka kaaos jatkuukaan meidän lähdettyä, kun ei enää ole henkilöitä tekemässä askareita vaikkei ne lukisikaan tehtävälistassa.

Eilen tänne tuli yksi englantilainen tyttö Farosista, sellainen, joka oli ollut täällä jo joskus reilu kuukausi sitten yhden viikon. Hän tuli tänne tekemään internetillä tutkimusta, mutta täälläpäin kun tuo netti ei taas ole toiminut melkein vuorokauteen, niinhän päätyi katselemaan elokuvia keittiössä koko päiväksi.

Tänään tuuli aivan valtavasti. Koko aamun oli ensin kovin synkkää ja kylmää, yö oli ollut todella hiostava, ja kaikki odotimme jo innolla oikeaa ukonilmaa. Sitä ei kuitenkaan ilmestynyt, ainakaan vielä. Mutta esitysten aikana tuuli niin, että roskikset lentelivät nurin ja ikkunat ja ovet paiskautuivat kiinni ja auki kokoajan. Myös ilma oli täynnä tuulessa pyöriviä hiekanjyväsiä, ja ulkona pitikin kävellä silmät kiinni, ettei saanut mitään tikkuja silmiinsä. Aamupäivällä puolestaan laakso oli aivan pilvien peitossa. Sellainen yksinäiset vuoret vaikutelma tuli taas mielen, kun oli synkkää, hämärää, ja vuoret näkyi vain himmeästi ohuen pilviverhon lävitse. Jännää.

Tiistai 15.7.2008
Tänään kuulemma maa järisi, mutta ei onneksi täällä! Lähisaarilla oltiin juostu kauhulla pakoon, tai ympyrää, minnes sitä nyt saarelta pakoon juoksisi.

Päivä oli eilisen kaltainen. Aamupäivä meni raportti kirjoittaessa ja iltapäivä tiedostoja työstäessä. Jäin taas töiden jälkeen työstämään loppuun aloittamani jokisektion, jotta en olisi hämilläni huomenna. Sitä ennen kuitenkin hoidin listan mukaisen päiväaskareen siivota vessat Mian kanssa.

Työskentelin keittiössä taas kahdeksaan asti jonka jälkeen kirjoittelin sähköpostia hyttysten imiessä viimeisetkin veret sisältäni. Minulla on jalat aivan ruvilla kuivuneesta verestä, kun raavin niin kovasti niitä päivittäin.

Tänään sain lisä sympatiaa kädelleni. Minulle sanottiin, että kaikki muut ymmärtävät kipuni, paitsi romanialaiset, jotka vähättelevät tuntemuksiani, ja luulevat, että minulla on vain joku kipu käden sisällä, ja ihmettelevät miksi voivottelen joka päivä eikä se kipu ole hävinnyt pois minusta. Tiedän, että tämä hellittää kun olen takaisin Suomessa käyttämättä tietokonetta. Mutta täällä olo aikanani minun on käytettävä päivittäin tietokonetta saadakseni työni päätökseen, eikä siinä ole mitään vaihtoehtoja. Olen nyt viimepäivät hieronut itse käteeni sitä reumatismi rasvaa, kun olen tajunnut kuinka sitä parhaiten levittävä romanialainen on niin kovin vähättelevä kipuni kanssa. Hänellä on kaikista parhain ote ja hieromistaito käteen kuin kenelläkään muulla, ja huomasin, että saan parhaimman tuloksen kun itse hieron sitä omalla ajallani käsiini kolmesti päivässä, kuin että häiriköisin jotain rasvatuubin kanssa kolmesti päivässä.

Tänään iltapäivästä hyödynsin muiden viisautta selvittäessäni muutamaa epämääräistä kasvia. Kävin kysymässä yhdeltä pomoista, josko hän voisi valaista minua tietämykselläni, että ovatko kaksi kasvia samoja, vaikka näyttivät totaalisen erilaisilta, mutta saattoivat olla eri kasvuvaiheessa. Olin oikeassa ja sain vahvistuksen epäilylleni.

Illalla saimme pastitsiota ja söin vielä myöhemmin iltapalaa hyvän persikka-mango teeni kanssa. Kävin eilen illalla tekemässä itselleni iltapalaa ja valmiiksi seuraavan päivän aamupalaa jääkaappiin, sillä epäilin, etten saisi aamupalaseuraa, joka leikkaisi minulle leipää. Niinpä tein itselleni täytettyjä pitaleipiä keitettyjen kananmunien ja peruskasviksien kera, jota söin hapankorppujen kanssa, joita olen osannut jemmata vielä tähänkin päivään asti. Vielä on Suomimakua tallella minun varastoissani

Illalla tätä kirjoittaessani Puolalainen tyttö toi minulle tuliaisia Kristosin karkkikaupasta, usokarkkeja!

Kaikki kunnossa, meillä ei maanjäristyksiä!

Maanantai 14.7.2008
Sain tänään hyvän työsuunnitelman itselleni. Kirjoitan aamupäivisin loppuraporttiani ja iltapäivisin työstän tiedostojani, joista vieläkin on 2/3 jäljellä. Sain tänään kirjoitettua jo introductionin ja methods and materials kohdan. Aloitin myös kirjoittamaan kuvausta tutkimusalueesta. Mielestäni sain hyvin edettyä kirjoitus työssä, mutta alkulauseet olivat kovan työn takana. Minulla ei ollut mitään tausta-aineistoa, jota yhden romanialaisen pojan oli pitänyt kerätä minulle jo kahden kuukauden aikana, mutta hänellä ei ollut yhden yhtäkään tausta-aineistoa minun tutkimukselleni. Jouduin siis itse käyttämään aikaani tiedon etsimiseen ja löysinkin hyviä, paikallistuntevia lähteitä itselleni.

Heikki on hyvä kokki. Hän oli tänään tehnyt maukasta, tulista tomaattikeittoa. Myöhemmin kaikki sai taas huudot, että emme saa kokata liian tulista ruokaa. Nyt emme siis saa kokata liian raskasta ruokaa, ettemme väsähtäisi kesken työpäivän, emme liian paljon ruokaa, että kaikille riittäisi tarpeeksi, emmekä liian tulista ruokaa.

Iltapäivästä työstin kaikki Myrsonaksen tiedostot loppuun. Tähän mennessä olen löytänyt yhteensä 267 eri lajia, ja määrä vain kasvaa kun saan lisää tiedostojani muista joista excel tiedostooni. Jäin työstämään Myrsonas joen tiedostot loppuun vaikka työaika meni jo kauan aikaa sitten umpeen. Monet tulivat hääräilemään ympärilleni moppien ja rättien kanssa, kun oli taas general cleaning päivä. Kukaan ei sanonut pahasti, vaikka minä jatkoin työskentelyä vielä kahdeksaan asti. Nyt jo useammat ovat tajunneet, kuinka paljon aikaa vievä minun työni täällä on kun olen päässyt purkamaan sydäntäni kuuntelijoille. Silti on vielä moni, joka ei ymmärrä kuinka minulla voi olla niin paljon työstettävää tiedostojeni kanssa, kun aina sanon, että työstän tiedostojani. Huoh, no, mutta tänään näin taas valoa tunnelin päässä, että saan valmiiksi tutkimukseni tässä muutaman viikon sisään. Tiukkaa tulee kyllä tekemään.

Aloitin juuri tekemään varmuuskopioita kaikista tiedostoistani saatuani Myrsonas-tiedostot viimein kuntoon (tai siis ainahan ne vaatii jotain hienosäätöä, mutta nyt suurin työ on tehty) kun minut häädettiin toimistosta pois kun sitä alettiin sulkemaan.

Kannoin varovaisesti koneeni keittiöön, sillä muistitikkuni oli siinä kiinni, ja en halunnut varmuuskopiolleni käyvän mitään. Koneeni on niin hidas, että se näyttää 160 minuuttia kopioimisaikaa. Minulla oli siis aikaa kirjoitella muutama kappale tästä päivästä mitään sen kummempia jaaritteluja, sillä aikaa kun osa porukkaa alkoi kokkaamaan, kun emme saaneet taas iltaruokaa taloon. Illalla meinaan lukea kirjaa.

Sunnuntai 13.7.2008
Olin taas yksin aamupalalla. Söin pitaa kun en voinut leipääkään leikata. Sillä aikaa kun pakkasesta otetut pitat sulivat, kerkesin taas siivota keittiötä. Se oli jätetty kauheaan kuntoon eilen illalla. Vesimelonia ja sen siemeniä, kuoria, joka puolella, samoin kuin likaisia astioita. Sain juuri kaikki puhtaiksi kun teevesi oli kiehunut ja pitat sulaneet. Päätin myös itse ottaa vähän vesimelonia, kerta sitä kerrankin oli. Minun tuurillani se oli kuitenkin huono valinta. Vesimeloni oli pahaa, ja maistui kuin olisi kostutettuja sahanpuruja syönyt. Olin vielä leikannut ison kasan valmiiksi lautaselleni ja söin ne kiltisti naama tosin irvistellen.

Menin lukemaan kirjaa, jota minulla ei ole ollut ikuisuuteen aikaa lukea. Sain luettua reilu pari tuntia ennen kuin nukahdin tuttuun tapaan. Onneksi olin laittanut herätyksen kahdelta, sillä oli sopinut puolalaisen tytön kanssa lähteväni läheistä luostaria katsomaan, kun ei olisi enää niin kova auringonpaiste kuin keskipäivällä. Olin ehkä tunnin lukemisen jälkeen käynyt keittiössä ja laittanut ranteeseeni taas paidasta tehdyn kylmäkääreen. Vuorottelen yhden punaisen paitani ja sitten sen sideharson kanssa, kun toinen on kylmenemässä, niin toinen on kädessä. Pelkään vaan joka kerta, että paita ratkeaa kun se jäätyy välillä aika pahasti.

Nousin kellon soitua ja menin taas keittiöön syömään. jotkut olivat vieläkin vasta aamupalalla. Lämmitin itselleni maailmanparasta linssikeittoa, ja söin sitä koko pienen kattilallisen aivan kokonaan yksin. Kävin vaihtamassa tutut retkeilyvaatteet ylle ja pakkaamassa reppuun vettä ja kameran. Vettä ei edes olisi tarvinut ottaa mukaan, sillä luostari oli aivan nurkan takana vain viidentoista minuutin kävelymatkan päässä.

Lähdimme kävelemään kahdestaan puolalaisen tytön kanssa, kunnes tajusimme, että koiranpennut seurasivat meitä. Niiden ei siis kuuluisi seurata meitä. Palasimme takaisin tulikohtaan, jossa pyysimme sinne jäänyttä toista puolalaista tyttöä pitämään koiria aloillaan hetken. Olin kerennyt aamulla käydä viemässä myös pulloillan olevan roskiksen pois, ja matkalla näin, kuinka organisaation käyttämättömien autojen vieressä loikoili yhden entisen työntekijän koira. Se oli tullut tänne jo eilen illalla, ja luulin, että hänen omistajansa oli tullut vierailulle, mutta nähtävästi koira olikin tullut tänne omiaan. Nyt oli siis kolme koiraa pidettävänä aloillaan. Jouduimme tosin odottamaan hetken, sillä tukikohdalle jäänyt puolalainen puhui juuri pitkää puhelua poikaystävälleen. Täällä kun ei taas netti toimi, tai ole toiminut pariin päivään, niin molemmat puolalaiset ovat silti kovasti pitämässä yhteyttä poikaystäviinsä päivittäin.

Jäin paijaamaan kaikkia koiria hetkeksi, ja keskityin kerrankin niihin välittämättä mitä itselleni tapahtuisi. Jäin tällä kertaa kuitenkin ilman mitään allergisia reaktioita, vaikken edes pessyt käsiä kaiken sen silittelyn, rapsuttelun ja paijaamisen jälkeen. Koirat eivät enää seuranneet meitä seuraavalla lähtökerralla.

Evangelistrias Mounte luostari oli helppo löytää. Olin tosin kuvitellut paikan aivan totaalisen erilaiseksi, sellaiseksi vanhaksi kivistä rakennetuksi tönöksi, mutta tämä oli ainakin vähintään kunnostettu niistä kivitönöajoista, vaikka olikin 1400-luvulta lähtien ollut siinä paikalla. Paikka muuten, ympäristöltään, ja istutuksiltaan oli aivan luostarimainen. Kapeita, kuninkaallisen puistomaisia cyprus puita, viinipuita, ja oliivipuita. Keskellä luostarin aukioita oli vanha kaivo ja vanhoja isoja puita. Jäimme ikuistamaan toisemme luostarin pihamaalla. Kiersimme luostarin taakse, ja jäin ihmettelemään kuinka täällä oli niin kovin korkeita oliivipuita ja viinirypäleitä. Siis yli kolmemetrisiä, aivan uskomatonta. Minun piti oikein varmistaa, ettei kukaan olisi heittänyt viinirypäleenoksaa jonkun toisen puunlatvaan kun en ollut uskoa silmiäni. Täällä nimittäin kaikki muut viinirypäleet ovat olleet ehkä vyötärön korkuisia.

Poistuimme luostarinpihalta tarpeeksi nähtyämme ja aloimme kävellä takaisin kotia kohti. Näin kuitenkin kivannäköiset rappuset alaspäin, ja halusin mennä tutkimaan minne ne päätyivät. Aluksi näytti ettemme päätyneet minnekään - kivitasanteelle vain. Sitten kun tarkemmin katseli seisomaamme tasannetta, tajusin, että olimme jonkun haudoilla. Kivessä luki vuosiluvut 1947-1949. Hautoihin oli haudattu noina vuosina tuberkuloosia sairastaneet maanpakolaiset, jotka lähetettiin Ikarian saarelle, ja jotka sitten kuolivat täällä pian saavuttuaan saarelle.

Menimme kotiin pikku oikopolkuja pitkin tekojärven ympärillä ja sen ylitse patoa pitkin. Sai taas sitä luonnossa liikkumisen tuntua ja seikkailuhenkeä vereensä. Päätin jatkaa omin päin kävelyäni päästyämme tukikohdalla, ja pääsin vihdoin kauan kaipaamalleni ötökän kuvausretkelle. Päivä ei kuitenkaan ollut mitenkään ötököitä vilisevä. Näin muutamia tuttuja perhosia, joita en edes vaivaantunut kuvaamaan. Yhtä paarmaa olisin halunnut kovasti kuvata, mutta se ei tykännyt mannekiinina olemisesta. Päätin siis luovuttaa tältä päivältä ötököiden kuvaamisen, ja päätin asetella itseni kameran eteen. Löysin kauniinniittymäisen kohdan, ja sopivan kiven jonka päälle laittaa kamera itse laukaisulle ja voila, Jonnasta tuli kuva niityllä ilman valokuvaajaa. Oli kyllä kaunis paikka.

Jatkoin matkaa eteenpäin vanhalle vesimyllylle, josta olen monesti aiemmin maininnut. Tällä alueella pyöri aikoinaan tusinan verran vesimyllyjä, ja tämä kyseinen mylly oli kaikista isoin. Nyt ne muut ovat jo kovin ränsistyneitä, mutta tämä isoin on kunnostettu, mutta ei tietenkään toiminnassa. Vettä ei ollut taas lainkana joessa, mutta talvella ja keväällä sitä on tarpeeksi, ja aikoinaan tämä myllykin sai tarpeeksi vettä joesta pyöriäkseen ja jauhaakseen viljaa. Tämä mylly oli kuulemma toiminnassa vielä kuuskyt luvulle asti, kun ne toiset myllyt puolestaan lakkautettiin jo nelkyt luvulla.

Tutkiskelin nyt myllyä kaikessa rauhassa ihmetellen sen mekanismeja. Ei näyttänyt hankalalta ymmärtää, miten tällainen laitos pyörii; vesi kerääntyy ylhäällä olevana altaaseen, josta se johdetaan isoon pyöreään muutaman metrin korkuiseen suppiloon. Suppilon pohjalla puolestaan oli itse myllyn ratas joka pyöritti myllynkiveä. Myllyn ovi oli lukossa, joten en päässyt sisälle katsomaan, mutta toisella seinämällä oli ikkuna osittain auki, ja kiipesin yhden kiven päälle kurkatakseni sisään myllyrakennukseen. Siellä oli puupölkkyjä tuoleiksi ja tulisija. Rakennuksen alla oli puolestaan se jauhamispaikka, ja joku siivilä, josta vilja luultavasti putosi jauhettavaksi. Sinne pääsi ryömimällä perustuksien alle, muta minä kurkistelin vain rakennuksen alaseinässä olevasta raosta tätä systeemiä.

Kiertelin vielä vähän aikaa joenpohjassa katsellen koko myllykokonaisuutta ennekuin kapusin takas joenpohjalta ylös tukikohdalle. Matkalla harmittelin kun ei ollut tullut vastaan mitään kivoja ötököitä, juuri kun minulla olisi ollut aikaa niitä kuvailla. Siinä samassa havahduin heinikossa näkemääni epäkohtaan. Heinikko olit täynnä kuivuneita gramina suvun kasveja, kaikki samanvärisiä vaalean ruskeita, kellertäviä, ja siinä samassa yhdessä ruohonkorressa samanvärinen, mutta jännänmuotoinen siksakselkäinen hämähäkki. Pysähdyin innoissani kuvaamaan tätä upeaa otusta, joka todella oli vähän hämähäkiksi kulmikas. Sen jalatkin olivat ryhmittyneet aivan hassusti, silleen pareittain. Noh, näätte tosta kuvasta tarkemmin, ilman sen kummempia analyysejä.

Palattuni tukikohdalle, puolalainen tyttö, jonka kanssa olin ollut luostarilla, oli nyt ainoana talon vahtina. Hän oli juuri aloittamassa paistaa ranskalaisia, sillä olin kertonut hänelle aiemmin, että naapurin mummo, oli käynyt hakemassa pakkasesta kanaa, jota olisi illalliseksi. Tämä tyttö oli kuitenkin kasvissyöjä, joten hänen täytyi kokata jotain muuta itselleen. Hän ei ollut päässyt aloittamaan kokkaamista, sillä ei saanut sytkäriä toimimaan, ja koitti nyt epätoivoisesti etsiä uutta. Menin kokeilemaan sytkäriä ja sain tulet liedelle. Kiitokseksi sain puolet ranskalaisista, jotka olivat todella hyviä.

Tein myös täytettyjä pitoja itselleni, mutta täytteeksi ei ollut muuta kuin voita, kurkkua ja tomaattia. Olisin halunnut juoda teetä, mutta se oli loppu, ja kun olin jo keittänyt vettä valmiiks,i päätin sitten juoda taas kahvia. En ollut juonut sitä moneen päivään, vaikka yhdessä vaiheessa hehkutin kuinka hyvää se oli. Mutta ehkä se onkin hyvää vain pari kertaa vuodessa. Ainakin nyt olin jo menettänyt sen kahvinautinnon, joka minulla oli vielä silloin viikko tai pari sitten.

Molemmat linnoittauduimme koneittemme ääreen kummatkin tekemään omiaan. Hän voivotteli vähän väliä kuinka tylsää hänellä oli ilman internetiä, sillä oli tottunut puhumaan monta tuntia päivästä poikaystävänsä. Hän halusi myöhemmin lähteä kanssani käymään Kristosissa, ja sanoin voivani lähteä maito- tai jugutttiostoksille, jos lähikauppa ei ollut auki.

Samoksella olijat tulivat tukikohdalle seitsemän aikaan. He olivat kovin väsyneitä, nälkäisiä, ja suihkun tarpeessa. Iltaruoka oli juuri tuloillaan, kun lähdimme kävelemään Kristosia kohti. Emme olleet vielä liian nälkäisiä, että olisimme jääneet odottamaan ruuan valmistumista. Lupasin ostaa Mialle hammasharjan samalla matkalla, sillä hänen oli kadonnut.

Saimme kyydin vasta aivan loppumatkasta Kristosiin. Olimme kerenneet jaaritella kaikesta mahdollisesta pitkällä matkallamme. Vertailimme esimerkiksi maiden välisiä tuloja ja ihmettelin kovasti kuinka vähän puolalaiset tienaavat, mutta silti kaikki maksaa siellä paljon. Kuinka he selviävät hengissä, jos keskinettopalkka on viisisataa euroa kuukaudessa, ja yksiön vuokra on saman verran.

Kristosissa kiertelimme kauppoja. Itse olin kaikissa niissä ensimäistä kertaa. Tuntui ihan turistilta, ja niin kauppiaatkin meitä kohtelivat. Kävimme postitoimiston edessä viemässä Puolaan postia ennen kuin kävimme ruokaostoksilla.

Kotimatka meni nopeammin, saimme kyydin lava-auton kyydissä, ja matka kesti kahdenimeskeltävänkarkin verran. Sain puolalaiselta tytöltä hänen ostamiaan karkkeja. Toinen oli punainen, ja toinen vaalea, uuson makuinen. Se oli tutun makuista, vähän niin kuin salmiakki, mutta ei kuitenkaan.

Kun palasimme takaisin tukikohdalle, kaikilla reissaajilla näytti olevan jo energiat ladattuina. He olivat kerääntyneet pakastimen ympärille katselemaan viikonlopun kuvia. Söin puolijäähtynyttä linssi keittoa, ja sain vihdoin päivän ensimmäisen viipaleen leipää. Siirsin loput keitosta pienempään kulhoon ja tiskasin ison kattilan ja muut löytämäni tiskit, ennekuin vetäydyin ylös nukkumabarakeille kirjoittamaan lisää. Palasin vielä keittiöön hakemaan käteeni joksikin aikaa kylmän paidan, ja kuulin, että miellä olisi ollut ensiapuboksissa ihan oikeitakin kylmäkääreitä. Ehkä huomenna sitten.

Lauantai 12.7.2008
Heräsin kahdeksan aikaan ja menin aamupalalle retkeilykartan kanssa. Suunnittelin vähän, minne mentäisiin, että on edes joku suunta lähdölle. Kukaan muu ei ollut ylhäällä, mutta eipä meitä paljoa tukikohdalla ollutkaan. Romanialainen nousi kohta ja tuli samaan aikaan aamupalalle. Muut heräilivät vasta kymmenen jälkeen, jolloin meidän kuului olla jo lähdössä.

Romanialainen oli aloittanut katsomaan elokuvaa ja suuttui taas minulle kun rupesin puhumaan kesken elokuvan ja selittämään matkalle lähtijöille, että mitä heidän olisi syytä pakata mukaansa ja päällensä ja minne edes ollaan menossa. Hän raivostui kun ei saanut katsoa rauhassa jo täysillä ollutta elokuvaa ja sulki teeveen ja meni kolistelemaan keittiöön tiskaamaan astioitaan ja paiskomaan kaapinovia.

Mukaamme ilmoittautui myös ranskalainen poika, jolla oli tosin tarkoitus tehdä yksi suurempi kierros, mutta samoilla nurkilla, minne me olimme menossa. Aloitimme matkan kävelemällä Kastanjesiin. Viereemme pysähtyi yksi lava-auto, jonka kuski kysyi tunsimmeko jotain espanjalaista, joka oli unohtanut kenkänsä hänen autoon. Emme tunteneet. Meidän varsinainen seikkailu alkoi yhden autokorjaamon takaa, polkua pitkin, jota kukaan meistä ei ollut kävellyt aiemmin. Varoittelin jo alkumatkasta, että tämä polku voi tehdä kipeää jaloille sillä se oli pitkä ja jyrkkä. Johtajana olin kovin päättäväinen ja johdin meidät oikeita polkuja pitkin päämääräämme, vaikka merkittyjä polkuja ei ollut aina helppo seurata.

Välillä jos joku mu meni edellä, hän oli yleensä aika nopeasti harhateillä, ja jouduin huutelemaan kääntymään oikeaan suuntaan paikoissa, joissa näytti olevan esimerkiksi viisi eri suuntavaihtoehtoa, kun täälläpäin nuo vuohet tepastelevat tekien omia reittejään. Varmaan aika moni näistä merkityistä poluista on itse asiassa vuohien tekemiä. Joillakin on tosin historiallista taustaa vaikkapa muinaisena kulkureittinä saaren toiselle puolelle ennen kuin tunneleita rakennettiin

Menetimme alkumatkasta yhden tytön seurastamme, kun häntä rupesi huimaamaan liikaa ja jouduimme pysähtymään hänen takiaan puolen minuutin ylämäenkävelyn jälkeen jatkuvasti. Varmistin, että hän löytäisi takaisin tielle pusikkoista ja metsäistä maastoa pitkin, jota olimme kävelleet. Normaalilla kävelyvauhdilla olisimme edenneet siihen kohtaan maksimissaan kymmenessä minuutissa, mutta nyt meillä oli mennyt jo puolisen tuntia autokorjaamolta. Meitä jäi siis enää kolme erimaalaista seikkailemaan.

Meidän alkumatka oli jyrkkää ylämäkeä metsässä kävelyä, ei siis minkään suomalaisen metsän, vaan sellaisen vähän päätä korkeamman kasvuston seassa kävelyä. Tai itse asiassa kävelimme vähän kumarassa metsän sisään puiden välissä muodostunutta tunnelia pitkin. Aika kivannäköistä. Välillä metsä loppui ja näimme pitkälle merelle ja kaikki korkeimmat lähivuorenhuiput, esimerkiksi Halaresin viereiset kanjonin jyrkänteet, ja tukikohdamme viereisen tulikukkulan. itse olimme varsinaisesti lähempänä Harakas-jokea.

Näimme jo aika alkumatkasta niitä hienoja kivimuodostelmia, joita en vieläkään osaa omalla järjelläni selittää, kuinka ne on voinut syntyä.Ainiin olimme siis matkalla Ammoudiaan. Puolalainen tyttö muisteli, että hän olisi lukenut saaren olevan tulivuoren päällä, ja sen takia täällä olisi noita epämääräisiä kivikasoja. ME ei ihan uskottu, että niin voisi olla, tähän piti olla joku järkevämpi selitys. Toisaalta puhuttiin eroosiosta, mutta kuinka sekään voisi siirrellä sillä voimalla niin isoja järkäleitä toisensa päälle.

Saavutimme kohdan, jossa näimme jo tämän alueen alkavan. Useampia kivimuodostelmia, ja kuivaa maastoa. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kiviä, kiviä kiviä, ja muutama pusikko. Ainiin ja se pikkuinen talo, jossa pysähdyttiin evästelemään silloin kun kävelimme saaren halki muutamaviikko sitten.

Paikka oli kuin aavikko. Oli tosin vuohia, villeinä ja kasvatettuja, meinasin saada muutaman hienon kuvan, kun iso kasa vuohia juoksi meitä karkuun ihan kun jotkut antiloopit Afrikassa leijonia. Hieno välillä tunne valtasi sydämen. No kamera oli kuitenkin liian hidas ikuistamaan tämän kaiken. Mutta sen puolesta sain muutaman hassun kuvan yksittäisistä vuohipareista istumassa esimerkiksi kivennokalla. Miten nekin sinne oli tajunneet kiivetä.

Maassa tietenkin vipelsi tie minkä moista ötökkää, ja näin myös yhden Agaman, En vieläkään osaa liikkua luonnossa tyhjentämättä päätäni, vaan vieläkin kuljen kuin olisin töissä, ja päässäni vain vilisee latinaa. SE ei kuulemma häviä moneen vuoteen, mutta ehkä Suomen luontoon sen verran erilainen, etten edes tiedä suurinta osaa sen kasvillisuudesta tai eläimistä edes suomenkielisillä nimillä.

Taivaalla puolestaan kaarteli petolintuja. Niistä en tiedä mitään, olivatko kotkia, vai haukkoja, vai mitä nyt muita vaihtoehtoja onkaan. Se lisäsi vielä autiomaa tunnelmaa. Ainiin, ja oli myös kuuma. Yhdessä kohtaa näimme keskellä ei mitään liikennemerkin. Koitimme jo kauempaa koittaa arvailla, että mitä merkki mahtoi kertoa, ja itse aluksi näin, että siinä oli linnun kuva, lähemmäs mentäessä kuvaksi kuitenkin muodostuikin pyöräilijä. Siellä siis meni pyöräilytie, ja siitä varoiteltiin erämaassa. Samalla olisvat voineet pystyttää liikennevalot, kun oli niin kova ruuhkakin :)

Kun saavuimme ylös, huomasimme myös tuulen vaikutuksen. Se oli taas valtavan voimakas, ei meinannut kuulla mitä muut koittivat sanoa. Kävelimme sille samaiselle kivitönölle St. Panteleimoniin, josta jo aiemmin mainitsin, ja kerroin meidän muutaman viikon takaisesta seikkailusta, ja muutenkin tietoa tästä saaren kohdasta. Kerroin esimerkiksi saaren suurimmista vesiputouksista, jotka tällä hetkellä olivat aika vedettömiä. Olin kyllä vähän pihalla, kun minulta kysyttiin meidän näkemiämme saaria, että mitä mikin on, ja ei uskottu, kun koitin vakuuttaa, että Turkki näkyy yhdestä kohtaa huipulta, vaikka se ei kysyjän järjen mukaan voinut näkyä siitä kohtaa. Minulle oli kuitenkin ainakin osoitettu samaiseen suuntaan aiemmin ja näytetty kaukaisuudessa kohoavaa maakokonaisuutta joka ei ollut sellainen rikkonainen läntti niin kuin saaret merellä, vaan pitkulainen, kuin Turkin rannikko. No, täytyy katsoa kartasta, tai kysyä fiksuimmilta.

Se pikku tönö oli muurattu umpeen laudanpalasilla. Sisälle oli kannettu jotain viljatuotteita, mitä nyt pääsi vähän kurkkimaan oviaukosta. Viimeksi pystyimme vielä evästämään tuulensuojassa, mutta nyt taas söimme samalla kun tuuli puhalsi korviin ja juomapulloihin viheltäen. En muista tuuleeko suomessa koskaan niin, että pullot viheltävät.

Syötyämme kiertelimme vähän ympäriinsä ja kiipesimme korkeimmalle kohdalle jonka löysimme, jotta näkisimme toiselle puolelle saarta, jota olin vähän lupaillut matkan alussa, mutta en ollut aivan varma näkisikö siletä tarpeeksi kaikkea hienoa. Kun pääsimme huipun reunalla, kaikki kuitenkin haukkoivat henkeään upeille maisemille. He eivät olleet kuulemma nähneet vielä mitään näin upeaa koko saarella. Onnistuin siis hyvin valikoimaan reittipäämäärän, sillä tarkoitus oli saada tämä retki ikimuistoiseksi, oli kuitenkin heidän ensimmäinen vaelluksensa.

Kaikki jäimme istumaan kivennokan päälle ja ihailemaan maisemia. Edessämme taivaanrannassa oli taas niitä Lochnesin näköisiä saarimuodostelmia. Oikealla puolestaan näimme Erifin, alhaalla vähän Manganitista, ja vasemmalla maailmanlopun kaukaisuudessa, ja vasemmalla näkyi myös Furni ja muita pikkusaaria. Itse istuin yhdellä keikkuvalla kivellä, josta tuuli tuntui nappasevan minut mukaansa millä hetkellä hyvänsä. Yhdessä vaiheessa sain kylkeeni kolauksen, ihan kuin joku olisi tökkäissyt minua sormella, mutta se olikin vain reppuni hihna, jota tuuli riuhtoi vauhkoontuneena.

Istuimme paikoillamme ikuisuuden tai kaksi. Kaikki olivat aivan omissa ajatuksissaan ja nauttivat rauhallisuudesta. En hoputtanut ketään lähtemään. Kun viimein lähdimme, kerroin lisää seikkailuistani ja varsinkin kaikista hyvistä Halaresissa käydyistä seikkailuista, jotka opettivat minua selviytymän hengissä vaarallisissa paikoissa janossa ja nälässä. Muistelin myös aikaa, jolloin minulla ei ollut hyviä kenkiä, ja kävelin silti jokivarsilla melkein päivittäin. Myös käyttämäni ”uudet” sandaalit ovat jo kovin legendaariset, varsinkin sen Ikarian halki kävelyn jälkeen. Vieläkin saan ihmetystä aikaan ympärilleni, kun kerroin missä näillä olen kävellyt.

Näimme paikanpäällä paljon eksyneitä marmorin palasia, ja ihmettelimme, mistä ne sinne olivat päätyneet. Jatkoimme matkaamme kotia päin tietä pitkin. Vasemmalla näimme paljon metsää ja muutenkin vehreää luontoa, mutta oikealle puolelle jäänyt karu Ammoudia oli puolestaan yhä autiomaa, ja me sopivasti siinä niiden molempien keskellä. Menimme aina joitain oikopolun näköisiä paikkoja pitkin, jos tie näytti kaartavan liian ison mutkan. Olin muutenkin jo koko alkumatkan itse seurannut haaleita punaisia pilkkuja, jotka johdattivat meidät ylös Ammoudian vähän liiankin tunnollisesti. Välillä ranskalainen poika olisi ainakin mennyt omia reittejään, ja huomasi, että ne olisivat päätyneet minun johtamiini reitteihin useasti. Yleensä kehotin kuitenkin seuraamaan minua, sillä sillä hetkellä seikkailimme paikassa, joka näytti melkein joka suuntaan samanlaiselta.

Kotimatkalla muistelin lisää kaikkia kivoja muistoja tältä saarelta, kun jotenkin on viimepäivinä havahtunut siihen, että lähtö on jo lähellä. Muutama viikko täällä kun hurahtaa hetkessä ohi. Mietin myös kaikkea kivaa jotka odottavat minua Suomen kamaralla. Muistelin esimerkiksi, että mustikathan ovat kohta kypsiä. Lähdethän mummo mustikkametsään?

Ainiin, ja kiitos eilisestä viestistä, minulla on juuri parhaillaan menetelmä käytössäni, ja kirjoitan vain toisella kädelläni. Täällä tosin on niin kovin kuuma, että joudun vaihtaman riepua jatkuvasti kylmempään. Äsken operoimme kokeilumenetelmäksi minulle tyynyliinaan käärittyä kylmäkallea. Tiedän jo kuitenkin millainen kohtaus siitä tulee kun romanialaiset näkevät käsiviritelmäni. Vanhempi heistä kun on ollut minun hoivaajanani täällä, levittää kaikista yleisimmin minun käteeni sitä reumatismi rasvaa ja jakaa elämänviisauksia. En tosin vieläkään usko, että hän puhuu samasta vaivasta kädessäni sillä hänvieläkinjoka kerta kertoo, kuinka hänen lapsillaan on jatkuvasti joka viikko sama ongelma käsissään tietokoneen äärellä oleskelusta. Olen kuitenkin valmis kokeilemaan kaikkien parannuskeinoja, ja nyt on mummonvuoro. Aluksi kuuntelin ensimmäisiä neuvojia, jotka käskivät pitämään käden paikallaan ja sitomaan sen. Sitten noudatin romanialaisen neuvoa vapauttaa käsi ja liikutella ja elää normaalisti, mutta esimerkiksi eilen illalla jouduin leikkaamaan hänen painostuksestaan leipää, ja satutin vielä taas kipeämmäksi käteni. En voi uskoa, että se asento voi olla kaikista tuskallisin ikinä. Onneksi meillä on suomessa kapeampia leipiä, sillä täällä meillä on tosi paksuja, ja niiden kiinnipitämisestä leikkuutilanteessa on muutenkin melkein mahdotonta, saati sitten vielä jonkin jännetuppitulehduksen kanssa.

Takaisin retkeen.. Meillä kesti tunti kävellä alas tukikohdalle. Minua pyydettiin huomenna lähtemään näyttämään tietä ja seuraksi läheiselle luostarille, jossa en ole itse asiassa vieläkään käynyt. Jännä tosiaan, että minua nyt pidetään kovasti saarta tuntevana henkilönä. Minua pyydettiin myös rannalle, mutta halusin mielummin rentoutua kirjoittelun parissa enkä auringon paahteessa. Minulta kysyttiin jopa neuvoa, miten päästään Kristosista Armenistikseen, ja Messachtista Armenistikseen. Puolalaiset tytöt olivat nimittäin nyt lähdössä omin neuvoin rannalle, jossa romanialaiset olivat jo yhden kreikkalaisen työntekijän kanssa. Toinen puolalainen tytöistä oli jo toipunut heikotuksestaan, ja näytti jo paremmalta ja pirteämmältä.

Itse päätin pestä legendaariset sandaalini. Ne olivat aivan pölyn ja lian peitossa kaikkien seikkailujeni jälkeen. En kyllä anna tämänpäiväisen seikkailun olla viimeinen, tulisin varmaanihan pöhköksi., tai ainakin levottomaksi ilman jännitystä elämässäni. Täällä itse asiassa nämä lähitienoon tiet on ainakin peitetty jollain ihmeellisellä pikkupölyllä. Välillä se on semmoista harmaata tosi pöllyävää, tai sitten muuten vain hienompiaineista kuin hienohiekka, ja ruskeaa. Retken jälkeen kun otin sukat pois jalasta näin taas hassun rajan, kuinka oli likaa sukan yläpuolella, ja sukan alla peitossa ollut nilkka oli puolestaan ihan normaalin värinen.

Kaiken tarvittavan säätämisen jälkeen pääsin vihdoin syömään. Ei tosin ollut mitään kunnon ruokaa, tai aineksia siihen, joten päätin lämmittää yhden pitan juuston kera ja syödä pari viipaletta leipää. Syömään aloittaminen kesti kuitenkin ikuisuuden. Ensinnäkin keittiössä oli kova sotku, ja toisekseen autoin ranskalaista poikaa etsimään vesikannuja, jotka olivat mystisesti kadonneet. Hän tarvitsi niitä täyttääkseen vedenkylmennysautomaatin. Toinen kannu löytyi jääkaapista, ja siellä oli romanialaisten limonadet, ja toisen kannun löysin romanialaisen pojan huoneesta, sillä muistelin, että romanialaiset tytöt olivat menneet sinne ison teekannun kera eilen illalla. Huoneesta löytyi tuhkakuppi, ja ihmettelin olivatko he poltelleet sisätiloissa eilen, sillä ikkunakin oli auki, eikä romanialainen poika ikinä pidä sitä auki. Hän jopa vieläkin nukkuu pipo päässä viltin alla.

No kannumysteeri ratkaistu. Sitten pääsin syömään. Käyttämäni juusto maistui kuitenkin aivan kammottavalta. Ihan kuin se olisi ollut metallia, tai vähintään varastoitu jossain autokorjaamon hyllyllä. Aivan kamala teollinen, ei ruualta maistuva maku ollenkaan. Yök. Ei siis pienintäkään juustonhitusen makua ollenkaan.

Kirjoittelin jonkin aikaa ja vaihtelin aina välillä riepua kylmempään. En pitänyt kauaakaan sitä kylmäkalleviritystä kädessäni sillä se lämpeni nopeasti, vaikka olikin sisältä kylmä. Rannalle lähtijät palasivat yhdeksän maissa takaisinjuuri kun ruoka oli jäähtynyt tarpeeksi. Meilläpäs oli tänään taas linssikeittoa!

Perjantai 11.7.2008

Tänään ei tapahtunut mitään jännää. Aamulla heräsin siihen kun olin aivan jäässä. Eilen illalla saaren laskeutui joku kylmäaalto, ja oli kuin Suomessa syksyllä. Piti oikein käydä laittamassa pitkät housut ja paita päälle lämpimäksi.

Pihamaalla kun kävelee, niin jossain kohti haisee aina aivan kammottavalta. Silloin tietää, että lähettyvillä on joki jäniksenraadon osa, jota koirat eivät ole vielä jyrsineet loppuun. Silloin lauantaina, kun mainitsin, että keittiön alla saattoi olla kuollut kani, niin koirat luultavasti oli raahannut sen pitkin pihamaata palasiksi, sillä sen jälkeen vasta alkoi haista ympäriinsä, eikä vaan yhdessä kohtaa.

Työskentelin tänään koko päivän Myrsonaksen tiedostojen kanssa. Se iso homma, josta olen puhunut, on todella iso, eikä niin helposti tai nopeasti saavutettava, vaikka onkin fiksu keksintö. Minulta jäi puuttumaan vielä yksi joen osa-alue käsittelemättä, sillä apurini oli työskennellyt sen tiedoston kanssa ja auttanut minua tunnistamaan joitakin lajeja. Jäin töiden jälkeen vielä puoleksitoista tunniksi tekemään joen kahta viimeistä osiota, ja tunnistin samalla useita kasveja, joita minulla ei ollut aiemmin ollut aikaa tunnistaa.
Päivän kohokohta oli porkkana salaatti. Puolalainen tyttö oli tehnyt täälläpäin erikoista porkkanasalaattia, jossa oli omenaa seassa, vähän niin kuin meillä Suomessa porkkana-ananassalaatti. Kaikki muistivat kehua, kuinka hyvää salaatti oli, ja kaikille riitti aimo annokset sitä.

Ainiin, no tänään oli vieläkin osalta porukkaa sähköt pois. Meitä kaikkia käskettiin irroittamaan kaikki elektroniset laitteet pois seinästä, sillä aikaa kun koko huushollin sähköt laitettaisiin kuntoon. Itse jouduin aika pulaan, kun tämä vanha rämä kone kun on kovin pimeä ilman virtajohtoa, ja koitin juuri parhaillani tunnistaa yhtä kasvia, joka oli melkein mahdotonta siinä valaistuksessa. Onneksi minulla oli hyvä muisti, ja muistin, että kasvi tuoksui hyvältä, ja hetken kirjoja selattuani löysin, että se oli minttu, Melissa officinalis.

Luulin muutaman päivä sitten että uudelleen ladattavat patterini olisivat tehneet historiaa, mutta olen joka kerta mennyt samaan halpaan. Vihreä valo oli sammunut laturista, ja olin innoissani kuinka kerrankin patterini olivat latautuneet ilman mitään häiriöitä. Kuitenkin halusin varmistaa asian,ja kytkin laturin uudelleen seinään. Kuinkas ollakaan vihreät valot syttyivät, ja palavat vieläkin muutamanpäivän jälkeen. Patterit eivät varmaan latautuisi loppuun täällä, vaikka olisivat kuukauden yhtäjatkoisesti seinässä. Tänään taas luulin, että patterit olivat latautuneet kun aamulla menin työpöytäni ääreen, ja tarkistin lataustilanteen ehkä häiriköimättömimmässä latauspaikassa, mitä nyt olen löytänyt tältä tukikohdalta. Siitä niitä ei vielä olla kertaakaan ainakaan pöllitty, niin kuin on käynyt jo pari kertaa.

Viiden hengen porukka lähti tänään Samokselle, ja minä lähden huomenna näillä näkyvin oppaiksi puolalaisille tytöille näyttämään saaren retkipolkuja, tai sitten lähden vain extreme seikkailulle yhtä jokea pitkin ylös, sillä haluaisin kovasti tietää mihin se päätyy. Kartasta kun sitä ei näe. Sama joki, joka oli minun viimeinen tutkittava jokeni täällä Ikarialla, Harakas. Samoin muuten ensimmäinen joki jonka varrella täällä tepastelin ja seikkailin. Voi niitä aikoja, kun vielä kirjoitin ensimmäisistä seikkailuistani! Toivoisin näin jälkikäteen, että minulla olisi ollut aikaa kirjoittaa itse retkistä, eikä päänähtävyyksistä tai kolhuista. Kun jokaisella retkellä kuitenkin sattui ja tapahtui kaikkea jännää, mutta päivän päätteeksi ei edes toisaalta voinut muistaa niin paljon asioita. Olisi pitänyt pitää erikseen kenttämuistiinpanoina seikkailumuistiinpanoja.

Tytöt sanoivat, ettei ole väliä, mennäänkö helppoja reittejä vai haastavia, ne seuraa mua kuitenkin kiltisti perässä.

Torstai 10.7.2008
Olin aamupäivän toimistolla, sillä oli tarkoitus lähteä ulos kenttätyöhön vatsa ei tyhjänä. Meidän lähtö kuitenkin viivästyi kovasti, sillä emme taas olleet varmoja, josko jonkun piti lähteä mukaamme vai ei. Palomies lähti aivan varmasti, mutta emme olleet kukaan tietoisia vieläkään, miten kaksi tyttöä jatkaisivat jokitiimissä minun lähdettyäni. Olemme kysyneet sitä jo pariin otteeseen saamatta oikein vastausta, ja joka kerta ulos lähtiessämme emme tiedä, kuuluuko heidän tulla mukaan vai ei. Nyt jouduimme vielä kaiken päälle odottelemaan ikuisuuden, että tavoittelemamme henkilö lopettaisi puhelun.

Pääsimme vihdoin lähtemään puoli kolmen aikaan. Mukanamme oli siis palomies ja portugalilainen tyttö, joka oli alun perin tarkoitus jäädä tekemään yksi homma koneellani tiedostojeni kanssa. Mukaan ei päässyt lähtemään toisaalta ne henkilöt, jotka olisivat kovasti halunneet lähteä kanssamme ulos, kun heillä ei ollut yhtään mitään töitä, eivätkä he olisivat halunneet olla facebookissa koko päivää. Itse en tietääkseni meinaa ikinä liittyä kyseiseen viestintäkeinoon.

Tämän päivän retki oli minun viimeiseni. En voinut uskoa, että sellainenkin päivä koittaisi. Vähän haikeeta, on niin hyviä muistoja kaikilta seikkailuilta. Koitin siis tehdä tänään työni oikein huolella ja nauttia samalla saaren yhdestä hienoimmasta jokiympäristöstä. Vaikka käteni vaivasi, pystyin aika hyvin keskittymään näkemään kaiken ja kuvaamaan huolellisesti kun oikein keskitti kykynsä pidätellä kameraa paikoillaan. Palomies taas huitoi minua tulemaan katselemaan ja kertomaan lajeista, joita hän oli löytänyt, ja kuvasi innolla. Kerroin kaikki tietämykseni kyseisistä lajeista, ja hän ihmetteli taas tietämystäni ja näytti arvostavan saamastaan tiedosta.

Matkamme oli taas täynnä jättikiviä, joista puikkelehdin helposti ylös tai alas parin kuukauden puikkelehtimis- ja kiipeilytaidoillani. Tämä jokiosuus oli sellainen jolla ei ollut loppua, ei siis mitään viimeistä pistettä, siltaa tai muuta. Joki olisi luultavasti jatkunut saaren toiselle reunalle, jos olisimme jatkaneet kävelyä vielä kauankin eteenpäin.

Matkanvarrella näin taas jänniä ötököitä ja monia erialisia kärpäsiä. Sain myös kuvattua videopätkän kun maa-amppari kaivautuu hiekkaan ja ulos. Heikki löysi vedestä kuolleen näädän tai vastaavan. Se nostettiin ylös vedestä kuvaa varten ja jätettiin kivelle kuivumaan. Kun etenimme jokea ylös, kuolleen eläimen raato kuitenkin haisi pitkälle eteenpäin. Aivan kamala löyhkä seurasi niin pitkälle kuin jatkoimme kävelyämme eteenpäin.

Päätin yhdessä vaiheessa johtajana sanoa, että nyt ollaan kävelty tarpeeksi tätä jokea. Tein päätökseni, kun en ollut päässyt kirjaamaan enää mitään uusia lajeja ylös muistiinpanoihini lajien pysyessä samoina. Kun käännyimme takaisinpäin kerroin samalla kaikki tietoni työstäni minun työtäni ehkä jatkavalle portugalialaisele tytölle. Jaoin kaikki tietotaitoni hänelle, opetin kuinka liikutaan turvallisesti täällä Ikarian luonnossa, ja kuinka hän voi havainnoida mahdollisimman paljon lajeja yhdenretken aikana, ja kuinka ja miten valokuvia pitäisi ottaa mistäkin kasvista tai ötökästä. Oli hienoa olla tietämyksen levittäjä kuin joku oikeasti kuunteli ja otti opikseen.

Kävelimme aika nopeasti kuivaa joenpohjaa takaisin sillalle josta olimme aloittaneet tämän päivän retken. Katselin viimeistä kertaa Harakasia työmielessä. Tiesin, että vielä tästäkin eteenpäin kulkisin katse kiinni ruohonjuuri tasolla bongaten kaikki tuntemani kasvit ja löytämällä piilossa oleskelevat ötökät vaikka uimarannalle meniessä.

Tukikohdalla näytti olevan joku vialla. Kaikki olivat kerääntyneet ulos ja näyttivät olevan tekemättä mitään. Meille sanottiin, ettei kukaan halunnut työskennellä meidän muiden ollessa jokivarsilla. Oikea syy oli kuitenkin, että sähköt olivat poikki. Kukaan ei voinut työskennellä ilmasähköä, tai siis ne, kenellä oli kannettavat olisivat voineet työskennellä. Odottelimme vähän aikaa, ja minä menin keittiöön syömään vesimelonia sen ollessa juuri leikattavana. Menin itse kannettavanomistajan kiltisti työskentelemään vielä tunniksi, ja kirjasin ylös kaikki muistinpanoni. Koordinaatteja en vielä kerennyt kirjaamaan.

Menimme kuudelta siivoaman koko tukikohtaa, kun oli taas suursiivouspäivä. Minä menin kysymään missä olisin kaikista hyödyllisin apu, ja päädyin pyyhkimään toimiston pöytiä. Minut tuntien en kuitenkaan pyyhkinyt vain helppoja pöytiä, vaan tyhjensin kaikki hyllyt yksitellen niiden päälle kerääntyneistä roinasta ja pyyhin kaikki huolellisesti. Kaikki tietokoneen takana olevat pöytä alueet, ja muut elektroniset pömpelit, tai muuten pyyhittävän pinnan omaavat esineet. Koko isojenpomojen toimisto oli täynnä pintoja, joita ei oltu pyyhitty varmaa kahteen vuoteen.

Siivouksenjälkeen jatkoimme vielä Mian kanssa huoneemme siivouksella. Olin siivonnut tai siis järjestellyt tavaroitani jo ruokatauolla, ja nyt siivosimme lattiaa tutulla työnjaolla. Mia lakaisi lattian ja minä pyyhin sen oranssilla rätilläni. ravistin myös maton ja nostelin tavarat pois paikoiltaan ja takaisin. vein lopulta myös ne ikirisat sandaalit roskikseen, ja palautin samalla rikkinäiseen jeeppiin ne yhdet kengät, jotka minulla oli lainassa pari päivää pari kuukautta sitten.

Sitten minulla oli aikaa kirjoittaa. Kirjoitin toimistossa loppuun maanantain tekstin, ja koko tiistai ja keskiviikon. Sitten havahduin nälkään, ja tajusin kellon olevan jo yli kahdeksan. Minulta jäi varmasti monta juttua kertomatta nyt muutamalta päivältä, mutta olen koittanut suojella rannettani tältä kirjoitusasennolta, joka näyttää olevanmahdoton tehtävä. Työskentelen täällä kuitenkin päivittäin tietokoneen äärellä kahdeksan tuntia samassa asennossa, että en yhtään ihmettele kuinka olen saanut sellaisen vamman käteeni.

Ruokaa ei ollut paljoa jäljellä, mutta tarpeeksi minulle, ja minun jälkeen kahdelle nälkäiselle. Oli kasvissoppaa; perunoita, papuja ja maissia. Voi ja juusto olivat lopussa, joten söin kuivaa ja köyhää tomaatilla peitettyä leipää.

Jäin vielä keittiöön viimeistelemään tämän päivän tekstin, jotta olisin ajan tasalla edes joku päivä.