Finnish Fauna

Life in Finland

Adventure week in Slovenia

Canyoning pictures are taken by Grega Krajnc
Profile pictures of me are taken by Jernej Burkeljca

LIFE AFTER IKARIA

Paljon on kaikkea tapahtunut viimeviikkoina, sen jälkeen kun olen palannut Ikarialta takaisin Suomeen. Ensinnäkin, jos jollekkin jäi epäselväksi. Pääsin kotiin asti, ja kerkesin lentokoneeseen, se tarina oli liian pitkä kerrottavaksi loppuun asti, vaikka siinäkin välissä kerkesi sattua ja tapahtua ties mitä. Sanottakoon matkan loppuhuipennus, yllätysvastaanotto, jossa rakas siskoni olin minua vastassa Laurin ja kyltin kanssa. Kiitos Jemppu ja Lauri!

Siitä asti kun Suomen kamaralle pääsin, alkoi pääni ja katseeni vilkuilemista tienposkiin. Ryhdyin automaattisesti havainnoimaan Suomen niittykasveja, tunnistaen niitä sukutasolla jo autosta istuen. Jokin kumma viehätys kasveista jäi minuun Ikarialta, ja myöhemmin sain todeta, kuinka myös saarella kasvanut ötökkä innostus voimistui entisestään Suomessa. Päiväretkellä Pikkuvesijärven ympäristöön huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni lukuisia määriä nymphejä rantakasvillisuuden seassa. En ollut ikinä ennen nähnyt niitä Suomessa. Tein myös tuttavuutta yhden kauneimman näkemäni sudenkorennon kanssa

Asettuminen Suomen arkeen kesti aikansa. Kokoajan oli haikuuta maailmalle, eikä kotona oikein osannut olla. Niinpä päätin kasata seikkailutiimin ja lähteä katsastamaan Suomen luontoa viikonloppureissulle Repoveden kansallispuistoon. Matti ja Kaitsu lähtivät mukaan tälle Suomi-seikkailulle. Viikonlopusta tulikin yksi selviytymistarina. Lyhyesti kerrottuna matkamme meni näin: Junalla Kouvolaan, bussilla kohti Mäntyharjua, ja kävellen rinkka selässä Repoveden kansallispuistoa kohti poimien vattuja mökkiteiltä evääksi. Paikanpäällä teimme tuttavuutta kansallispuiston vallanneisiin saksalaisiin partiolaisiin, ja jaoimme osan heistä kanssa nukkuma ja syömishetkiä. Viikonlopun aikana uimme, marjastimme, kävelimme metsässä, hakkasimme puita, ongimme särkiä, söimme retkimuonaa, valokuvasimme, nukuimme kaatosateessa ei sateen kestävässä teltassa ja meinasimme kuolla häkämyrkytykseen. Kotimatkalla puolestaan keräsin lisää vattuja ja jäimme valtatien varteen odottamaan bussia muutamaksi tunniksi, ainiin ja löysimme usean sata metriä pitkän metsämansikka kaistaleen. Itse jäin metsämansikoita ja vattuja tarpeeksi syötyäni kuvailemaan paikallisia ötököitä ja kukkasia bussipysäkin viereiselle niitylle.

Myöhemmin Suomessa oltuani olen osannut paremmin asettua aloilleni, ja olen jatkanut Suomen luonnon tutkimista ja kuvaamista. Tein yhden pitkän valokuvausretken viereiseen Kariniemen mäellä, josta löysin monia Ikarialla jo tutuksi tulleita lajeja, perus Suomalaisten lajien lisäksi. Olen myös saanut leipomis- ja kokkaus intoni takaisin. Valmistin heti ensimmäisinä päivinä ruokia, joita olin himoinnut jo monta kuukautta, ja myöhemmin herätin leipomisintoni henkiin. Sain jopa innostusta kokeilla uusia leivonnaisia, joita en ole aiemmin tohjennut edes yrittää. Osa yrityksistäni näyttää valitettavasti kovin epämääräisiltä tekniikan vielä puuttuessa.

Yhtenä suurena muutoksena arkielämääni mainittakoon Slovenian seikkailu reissu. Vietin yhden viikon siis Sloveniassa Jernejn seurassa, harrastaen kaiken maailman extreme lajeja, minulle uusia seikkailumuotoja. Viikon aikana kiipesimme usealle vuorelle, vaellus tyyliin tai kiipeilytyyliin. Suurimpana, pitkäkestoisena, ja ikimuistoisena mainittakoon vaellus Julianuksen Alpeille Triglavin kansallispuistossa, jossa kävelimme vuoristossa aamu viidestä ilta kuuteen lähellä maan suurinta huippua (Triglav 2864 m). Vuoristossa otin myös asiakseni tutkiskella alppikukkasia, ja aloitin bongaukseni Edelweissistä. Myöhemmin kiipesimme vuorikiipeilyvarusteilla yhtenä toisena päivänä 2679m korkealle Mangart vuorelle yhteen korkeimmista Julianuksen Alppien huipuista. Tämä oli lähellä Italian rajaa, ja vuorelta alas tullessamme kävelimme jo Italian puolella. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin kokeilemaan vuorikiipeilyä oikein klipsuttimilla ja kypärällä. Anteeksi ammattisanaston puuttuminen:) Alkuvuoresta kiipesimme näitä klipsuttimia käyttäen, kunnes molemmat kyllästyimme, tai tajusimme ne tarpeettomiksi, ja aloimme kiipeämään vuorta oikeen sykkeellä ohittaen kaikki muut vuorikiipeilijät. Monet ihmettelivät hurjaa vauhtia ja kuntoa, itsekkään en oikein vieläkään ymmärrä mistä sain moiset voimat kavuta niin jyrkälle vuorelle sellaista vauhtia.

eräs päivä koostui vesiurheilusta, jos näin voisin ilmaista aisan. Vietimme koko päivän hyisessä 9-11 asteisessa jokivedessä, aluksi hurjassa koskenlaskussa kumiveneillä, ja jatkaen canyoningilla. Koskenlasku tapahtui Bovecin kylässä, Soca nimisessä joessa, vaaleansinisessä jokivedessä. Meitä matkasi samassa kumiveneessä yhdeksän henkeä villivirtoja alas välillä joen ollessa tyyntä, ja toisaalta kohisevaa ja kivikkoista. Jossain kohtaa pysähdyimme uimaan, hyppäsimme kumiveneestä alas, ja annoimme virran viedä hetken mukanaan, ennekuin meidät noukittiin takaisin kumiveneisiin. Yhdessä kohtaa pysähdyimme kumiveneen kanssa ison kivikon läheisyyteen, jossa toinen koskenlasku ryhmä oli kääntänyt oman kumiveneensä nurin kivien päälle, ja laskivat siitä nyt liukumäkeä ja hyppivät pellehyppyjä. Aiemmin olimme nähneet, kuinka samassa joessa viiheltävät kanootilla kulkijat olivat pysähtyneet hyppimään yli kymmenmetrisestä kiven murikasta jokeen. Minäkin uskaltauduin hyppäämään muutaman metrisestä kumiveneen kääntöpaikasta alas virtaavaan jokeen, ja sain hyppyni jälkeen uida käyttäen kaikki voimani päästäkseni takaisin kivelle, virtauksen ollessa kovin voimakas. Levähdyksen jälkeen minut ohjattiin etummaiseksi kumiveneessä, ja näin nyt heti ensimmäisenä, mihin olimme suuntautumassa kumiveneellä. Kaikki ohittamamme kivet ja pienet vesiputoukset näyttivät paljon lähemmiltä ja hurjemmilta, kuin suojassa kakkosrivillä. Päätimme koskenlasku seikkailun ennen joen hankalinta alasmenoa, johon vain kokeneen koskenlaskijat olivat tarpeeksi kokeneita ja luvallisia mennä. Joessa oli koskenlasku kumiveneiden, ja kanoottien lisäksi hydrospeedaajia. He menivät pienillä Baywatch tyyppisillä käsillä ohjattavilla lautoilla jokea alas potkien uimaräpylöillä vettä. Lopuksi kannoimme painavan kumiveneen päällämme ylämäkeä parkkipaikalle, jossa tälläisen aktiviteetin tarjoaja firma oli meitä jo vastassa isolla autolla.

Myöhemmin samana päivänä jatkoimme jokiseikkailua, mutta paljon pienemmässä joessa, vuorella, vesiputouksissa. Harrastamamme laji oli canyoning, en oikein osaa sitä suomentaa, sillä Suomesta ei varmasti löydy vastaavaa lajia. Tämä laji on lyhykäisyydessään vesiputouksista liukumista, laskemista, kallioilta hyppimistä ja sen sellaista seikkailua. Meidän tapahtuma paikka sijoittui Sušecjokeen. En ollut ikinä ennen kuullutkaan moista lajia, enkä tiennyt mihin olin lupautunut lähteväni. Sain muutamia vinkkejä ja videopätkän nähtäväkseni, mitä oli vastassa, ja mielessäni jo kauhistelin, että onkohan minusta vesiputouksista liukujaksi ja hyppijäksi, kun en edes liukumäestä ole pienenä uskaltanut laskea. Luontonsa voi kuitenkin yllättää! Minusta oli kehittynyt oiva avoin seikkailija, joka näytti olevan valmis kokeilemaan mitä vain. Nyt siis lähdin kapuamaan vuorenrinnettä märkäpuvussa ja kypärä päässä muun seurueen lomassa.

Kiipesimme puolisen tuntia vuorenrinnettä ylös, välillä polkuja pitkin, välillä kalliokiipeillen, kunnes saavuimme aloituspaikkaamme. Meidät jaettiin englantia puhuvaan ryhmään, ja sloveniaa puhuvaan ryhmään, mutta heti ensimmäisen laskun jälkeen olimme jo aivan sekaisin ryhmistä, ja itse ainakin olin heti jonon kärjessä laskemassa jo seuraavasta alasmenosta. Ensimmäisen laskun aikana sian selville mihin olin pääni pistänyt. Läskimme muutaman metriä pitkän sileäpohjaisen liukumäkityyppisen vesiputouksen alas pää edellä mahallaan molskahtaen alla olevaan veden uurtamaan syvänteeseen. Seuraavana mentiinkin jo tuttuun liukumäki istuma-asennossa, ja sitä seuraavissa milloin jalat, milloin pää tai kädet edellä mahalteen tai selälteen. Ensimmäisen liu’un aikana huomasin onnekseni, ettei laji ole mitään kauheaa, vaan oikein mukavaa, vaikkakin erikoista. Muutaman ensimmäisen liu’un jälkeen päädyimme jo hyppimään korkeilta kiviltä alas lammikoihin, vuoronperän kukin sen kummemmin perääntyen tai hidastellen. Tässä lajissa ei saanut jäädä jonon tukkeeksi ja odottelemaan sen kummempaa rohkeusryyppyä suonissa, joka saisi kehoon enemmän uskallusta hypätä korkeista paikoista, tai sukeltaa selkä edellä tuntemattomaan kuiluun. Täällä mentiin sitä mukaan kuin kaikki muutkin, ja minä tietenkin etummaisten joukossa.

Kuten jo vihjasin muutama lause sitten, saatoimme välillä päätyä sukeltamaan tuntemattomiin, hämäriin kuiluihin, jossa ei loppua näkynyt. Joki näytti pysähtyvän seinään, ja edessä oli vain musta aukko kalliolohkareiden välissä. Tai toisaalta liu’uimme mutkikkaita vesiputouksia, joissa loppukurvissa täytyi varoa lyömästä päätään kallionlohkareeseen. Monia hurjia liukuja, ja hyppyjä tuli koettua sen joen vesiputouksissa. juuri kun kuvitteli, että nyt oli koettu kaikista hurjimmat alamäet, päädyimme viimeisen vesiputouksen huipulle. Olin jo aivan tyystin unohtanut, että olin nähnyt meidän kiivetessä vielä ylös tuota vuoren rinnettä, että näin jonkun toisen ryhmän tulevan viimeisestä vesiputouksesta alas, ja tämä vesiputous oli yli kymmenmetrinen. Kauhistelin jo silloin, kuinka joku voi laskea pystysuoraa niin pitkää vesiputousta alas satuttamatta itseään. Siitä mekin kuitenkin päädyimme menemään. Aluksi ohjaajat tekivät alkujärjestelyitä, sillä aikaa kun me muut odottelimme edellisessä lätäkössä viimeistä tuomiotamme. Yksi ohjaaja asetteli pitkää köyttä kiinni kallioon asennettuun koukkuun. Köysi tukisi meitä matkalla alas viimeisestä vesiputouksesta. Jernej asettui ensimmäisenä vesiputouksen laelle, ja ojensi kätensä ylös köyttä varten. Köysi pujotettiin ylävartaloon kiinni, ja käteen annettiin muovilla vahvistettu köyden pätkä, josta pidettäisiin kiinni alas menon ajan. Me muut ylempänä lätäkössä emme vielä siinä vaiheessa nähneet millaiselta vesiputous näyttää ylhäältä katsoen, sillä vesiputous oli aivan pystysuora. Seuraavana ajatuksena näinkin jo kuinka Jernej pudottautuu alas vesiputouksesta, ja köysi ohjaajan kädessä löystyi. Kauhistuin, mitä ihmettä siellä köyden toisessa päädyssä tapahtui, ja molskahdin lätäköstä ylös itse kurkkaamaan vesiputousta sen huipulta. Näin Jernej kaukana alhaalla seuraavassa lätäkössä uimassa syvästä lätäköstä sen reunalle, ja ohjaajan vetävän pitkän köyden takaisin ylös sidottavaksi seuraavaksi minun ympärilleni. Kurkkasin vielä alas vesiputouksesta, ja näytin ilmeilläni takana lätäkössä seisoville, mitä oikein oli vastassa.

Nyt oli minun hetkeni! Tein samat liikkeet, mitä Jernej äsken oli tehnyt, ojensin käteni ylös ohjaajan asettaessa köyttä ympärilleni. Varmistin vielä, että minun pitää pitää käsilläni muoviosuudesta kiinni, ja asetuin istumaan vesiputouksen ylle. Tukin takapuolellani takaa tulevan virtauksen, ja vesi koetti paeta molemmin puolin minua alas. Seuraavaksi lähdinkin jo alas hurjasta vesiputouksesta vesiryöpyn saattamana ja tukkimana näköni. Vauhti alas oli hurjaa, ja lasku kesti kolme sekuntia. Vietin saman verran aikaa vesiputouksen alla syvässä lammikossa, joka oli tähänastisista lammikoista syvin. Jalat eivät ylttäneet pohjaan, ja minulla oli ongelmia saada köysi ympäriltäni pois samalla kun koitin potkia itseäni pinnalla. Jernej tuli auttamaan köyden irroittamisessa jonka jälkeen pääsin lepäämään altaan reunalle ja seuraamaan muiden alastuloa alhaalta käsin. Suurin osa tytöistä oli alas tultuaan pienessä shokissa, eikä muistanut ottaa köyttä ympäriltään pois. Osa tärisi kauhusta, ja alas tulleet miehet puolestaan huhkuivat energisyyttä saatuaan päivän adrenaliini tarpeensa tyydytettyä.

Kokemus oli minulle ainutlaatuinen, ja olen valmis lähtemään uudelleen vastaavanlaiselle seikkailulle mahdollisuuden tullen. Koko viikko muutenkin Sloveniassa oli yhtä ainutlaatuista aikaa. Näin paljon uusia asioita, kävimme esimerkiksi maalle tyypillisissä maanalaisissa tippukiviluolissa. Kävimme yhdessä, ei niin turistikohteessa olevassa tippukiviluolassa, jonka sisällä virtasi joki. Välillä kuljimme todella korkealla, vaikka olimmekin maan alla, mutta alhaalla virtaava joki oli vieläkin alempana. Valaistus oli himmeä, ja valokuvaaminen kiellettyä, sillä tippukiviluolissa ei toivota levien kasvavan. vietimme aikaa niin maan pääkaupungissa Ljubljanassa, kuin Mariborissakin, mutta myös pikkukylien lisäksi maan naapurimaissa Itävallassa ja Italiassa. Kiitos tästä kaikesta näkemästäni ja kokemastani kuuluu Jernejlle. Thank You Jernej!

Kotimatkan jatko-osa

Taksi matka lautalle kotia kohti oli hurja ja täynnä jännitystä. Alkumatkasta, kun olimme kaikki sulloutuneet samaan autoon matkatavaroidemme kanssa, taksikuski ajoi rauhallisesti, vaikka meillä oli hurjan kiire. Pyysimme jopa, että hän ajaisi hurjempaa, vaikka tiesimme millainen rallikuski hän oikeasti oli. Onneksi tätä hiljaista stressaavaa matkaa ei kestänyt kuin muutaman kylän halki, jossa meitä odotti toinen taksikuski, ja joka otti kaksi matkustajaa ja matkatavaraa kyytinsä. Jäin itse vanhaan autoon, ja edessä oli toisella tavalla stressaava autokyyti. Nyt ajoimme niin hurjaa, etten ollut ikinä kenenkään nähnyt niin hurjasti ajavan. Oli vielä tullut jo hämäräkin, eikä tällöin näkyvyys ollut mikään mahtava, ja kaikki ne kurvit, tienposken rotkot, vastaantulevat autot, ja ties mitkä muut sykettä nostattavat seikat yhdessä tosiasian kanssa, että lautta lähtisi muutaman minuutin päästä, ja olimme silti pitkin pitkän ajomatkan päässä.

Edellämme meni tämä toinen taksi, joka johdatti meidät kaikkiin pahoihin kurviin ja muihin. Onneksi mitään kamalaa ei käynyt, mutta olimme kovin huolissamme takapenkillä turvavyöt tiukasti kiinnitettyinä varmaan ensimäistä kertaa tällä saarella. Koitimme katsella vasemmalle merelle, josko lauttaa näkyisi. Toivoimme todella hartaasti, että lautta noudattaisi ikarialaista aikakäsitystä, ja lähtisi vasta reilusti sovitusta ajasta satamasta.

Jostain kumman syytä selvisimme satamaan, ennen kuin lautta sinne lipui. Joku paikallinen suojelijatar oli koko päivän suonut hyvän, onnellisen lopun, vaikka kaikki aluksi näyttää menevän pieleen. Meillä jäi paljon aikaa odotella lauttaa, ja ostaa pientä purtavaa, pähkinäpatukoita, sataman kuppakahvilasta. Olimme jättäneet matkatavaramme vähän keskelle katua, johon romanialaiset olivat leiriytyneet, Itse piti istua oikein alas matkapahoinvointisen taksimatkan jälkeen. Meiltä kysyttiin kolmiosaisen lipun ensimmäistä osaa jo heti taksista ylösnoustuamme, ja toista osaa kun lautta saapui rannalle, mutta ennekuin ketään otettiin sisälle, tai vanhat matkustajat olivat purkautuneet ulos lautasta. Portit edestämme suljettiin, ja matkatavaramme täytyi siirtää väkijoukon jaloista pois. Menimme aitauksen taakse jonottamaan vuoroamme, ja seurasimme kuinka lautan peräosasta kaikki purkautuivat samaan aikaan ulos; matkustajat, autot, rekat, pienlaivat, kaikki, mitä nyt lautan sisällä matkustikaan. Se näytti yhdeltä sekasorrolta. Kaikki poukkoilivat minne sattuu ja meinasivat törmäillä toisiinsa, eivätkä tienneet miten päin autoaan kääntäisivät.


Tätä farssia seuratessa huomasin vierelläni tutun näköiset kasvot. Nämä kasvot seurasivat meitä Ateenaan asti. Takanamme oli myös ilmestynyt Faroslaisia, jotka olivat lähdössä kotiin, ja olivat nyt vähän sekaisin, että mikä lautta oli juuri tullut maihin. He olivat menossa seuraavalla lautalla, joka kertoi, että meidän lautta oli todella myöhässä, jos jo seuraavan lautan matkustajat luulevat omanlauttansa olevan ajoissa satamassa. Kun oli meidän vuoro mennä lautan sisään, sanoimme hyvästit meitä saattamaan tulleelle kreikkalaiselle työntekijälle ja marssimme rinkkojemme kanssa sisään lautan takakontista.

Lautassa ei ollut hissiä, vaan kaikki ahtautuivat pieneen portaikkoon jonossa ja koittaen mahduttaa matkalaukkunsa tai rinkkansa kurveista. Rinkan kanssa ei ollut ongelmia, mutta varmasti matkalaukun kanssa olisi ollut niissä portaissa. Mietimme, miten liikuntarajoitteiset, lapsiperheet, tai muut vastaavat erikoistilaa tai -välineitä tarvitsevat onnistuivat kulkemaan näissä rappusissa. Meillä olisi ollut mahdollisuus jättää matkatavaramme avonaisiin hyllyihin säilytettäväksi, mutta tarvitsimme niiden sisältöä kun leiriydyimme ulos kannelle.

Meidän oli siis tarkoitus nukkua ulkosalla kannellamakuupusseissa, mutta myöhemmin kävi ilmi, että oli myös parempikin vaihtoehto. Vietimme kuitenkin hetken kannella, minä makuupussiin kääriytyneenä tuulen takia, ja luimme meille kirjoitettuja kortteja ajatuksella. Kiitos kauniista sanoista kaikille kirjoittajille! Mia kävi ostamassa purtavaa ja tutkimassa lauttaa sisältä. Hän tuli takaisin ulos syömään, ja ehdotti, että muuttaisimme sisätiloihin, sillä melkein koko lautta oli tyhjillään.

Sisällä oli paljon nojatuoli penkkejä lentokoneen tapaan, mutta tietysti rutkasti enemmän. Kaikki osoittivat samaan suuntaan lautan menosuuntaan päin. Kävelimme lautan päätyyn ja näimme, kuinka osa matkustajista oli jo asettunut nukkumaan joka nojatuoli penkeille, tai niiden väliin lattialle. Mekin kannatimme enemmän kokolattiamatolla nukkumista, kuin epäluonnollisesti puolipystyasennossa tuolissa, joten valitsimme rahallisen tuolirivistön käytävän johon majoituimme siksi yöksi.

Romanialaiset olivat jääneet ehkä lautan keskiosaan, ja halusivat viettää yönsä penkeissä, mutta näimme heidät vielä myöhemmin lauttamatkan päättyessä. Minä menin ostamaan iltapalaksi lautan kahvilasta toastin, jonka söin ennen nukkumaanmenoa. Levitimme makuupussimme lattialle ja pääsimme vihdoin lepäämään pitkän päivän päätteeksi, ja matkaamaan lähemmäs kotia.

Torstai 31.7.2008

Viimeinen päivä Ikarialla. Aamulla toin keittiöön kaikille yhteisiksi tavaroita tai suomisyömistä, jota olin pantannut vielä viimeisiin päiviin asti. Jenkki purkkaa, hapankorppuja ja näkkileipää.

Alkutyöpäivä oli yhtä säätämistä ja kiirettä; saatoin tiedostoni valmiiksi, järjestelin kansioitani palautuskuntoon, ja latasin kaikki työtiedostot viimein muistitikulle palautettavaksi varmuuskopiointiin. Olin edellisenä yönä saanut raporttini valmiisi ja nyt aamulla englantilainen tyttö vielä tarkisti kirjoitusasuani. Viimeistelin vielä loppuesitykseni, johon olin vasta kerennyt katsoa haluamani kuvat valmiiksi. Nyt lisäsin ne powerpointtiin, ja täydensin muutamalla lauseella. Pää asiallisesti halusin esittää kolme kuukautta kuvina, ja puhua, enkä esittää tekstin täysiä tylsiä kalvoja.

Meille oli kerrottu, että kahdelta olisi loppuesitysten aika, ja juuri kun kello löi kaksi, raporttini oli valmis, ja back-up tiedostot paremmassa tallessa. En voinut uskoa, että sain kaiken valmiiksi juuri ajoillaan. Esitykset eivät tosin alkaneet ajoillaan, kuten aina käy, ja sain hetken itselleni aikaa. Menin pakkaamaan tietokonettani, ja muita toimistossa käyttämiäni välineitä nyt kotimatkaa varten.

Päivän aikana palautin myös organisaatiolta lainaamina tarvikkeita; kameran ladattavat patterit, käyttämäni tunnistuskirjat, sekä ulkoisen nettiyhteyden. Kaikki alkoivat valmistautua esityksiä varten ja keräsimme taas kaikkien esitykset samalle tikulle nopeuttaaksemme esitysten kulkua. Kun kaikki muut olivat pitäneet esityksensä, oli minun vuoro aloittaa omani. Halusin olla viimeinen, sillä tiesin, että omassa esityksessäni oli kaikista eniten asiaa saarella elämisestä ja kokemisesta, ja oli näin ollen hyvä päätösesitys, eikä keski- tai aloitus. Halusin välittää kokemani asiat, niin, että muutkin kokisivat ne nyt pikakelauksena, mutta tunteella.

Näytin kuvia alkuajoista, kaikista hienoista retkikokemuksistani ympäri saarta, seikkailuistani jokilaaksoissa tai vuoristossa, kuvia joista vesiputouksineen ja jylhine maisemineen; kanjonit, isot jokeen muodostuneet syvänteet, korkeimmat, vesisimmät vesiputoukset, piikikkäimmät pusikot... Näytin myös kuvia työstäni ja tiimiläisistäni, kuinka kaikki oli muuttunut ajan edetessä. Näytin tietenkin myös tutkimustulokseni, mutta kuvien kera, katsojaystävällisesti ajatellen. Kun esitin vaikka, kuinka monta floraa ja faunaa olen yhteensä löytänyt, sen vieressä oli kuva ötökästä kukkasessa, ja flora kohdassa oli kuva samaan sävyyn sopivasta kukkasesta, ja fauna osuudessa edelleen samaan värisävyyn sopiva hyönteinen.

Esitysten jälkeen pomomme kiitti meitä kaikkia, meidän panoksesta organisaatiolle, ja kertoi kauniita asioita meihin, heidän työhönsä, ja meidän mahdolliseen yhteistyöhön tulevaisuudessa liittyen. Myöhemmin illalla meille annettiin sertifikaatit täällä tekemistämme töistä. Yleensä saa vaan sertifikaatin, jossa lukee, että kuka on ollut ja kenellä töissä, mutta me pyysimme sellaisen version, josta käy ilmi, että mitä työnkuvaamme kuului.

Koko loppuiltapäivä ja ilta oli vapa-aikaa. Tuntui kuin olisi jättänyt hyvästejä kaikille vähintään puolikkaan vuorokauden verran. Minulla ei ollut ikuisuuteen ollut vapaa-aikaa, aikaa itselleni, tai muiden kanssa istumiseen ja jutteluun, kun olin vain työskennellyt yötä päivää liian monta päivää tai viikkoa, en edes enää muista. Nyt vapauden tunne oli outo. Paikallaan istuminen oli luonnotonta ja tuntui kokoajan, että pitäisi olla tekemässä jotakin. Istuimme isolla porukalla barakkien kuistilla toiset pnekeille ja toiset lattioilla. Tytöillä näytti olevan kynsien hoito päivä.

Meille oli tilattu taksi kahdeksaksi hakemaan meitä. Juuri illallis aikaan. Harmittelin jo päivällä, kuinka emme kerkeäisi syömään illallista, ja kuinka nälissämme olisimme koko kotimatkan. Sitä harmitellessani ja vapaa-aikaani kuluttaessani pakkaisin viimeisetkin tavarani, ja varmistin vielä, että kaikki tärkeimmät olivat mukana. Kuinka ollakaan huomasin, että koti avaimeni olivat hukassa. Olin siis juuri saanut kaikki omaisuuteni siististi rinkkaan, ja nyt jouduin purkamaan kaiken uudelleen monta kertaa kun en millään löytänyt avaimiani. Tarkistin joka ikisen taskun ja vetoketjullisen paikan, tai minkä vaan, mihin ne olisivat voineet päätyö, mutta ei, ei missään. Surkeana menin ilmoittamaan muille, kuinka olin hävittänyt pääsyni kotiin. Koitin tavoittaa kotipuolesta väkeä, jotta saisin järkättyäni itseni sisään. Monella vain vaikutti olevan puhelin jossain tavoittelemattomassa paikassa. Onneksi sain Kaitsun kiinni, joka lupasi tehdä parhaansa minun kotiin pääsyni eteen. Kiitos!

Kerkesimme sittenkin syömään iltaruokaa. Odotimme taksien saapumista millä hetkellä hyvänsä, ja koitimme saada tavaramme ajoissa keittiöille, ettei niiden raahaamisessa alas barakeilta kuluisi turhaa aikaa. Kerkesimme sanoa hyvästit jo kaikille pomoille, ja he toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi uudelleen. Odotimme odottamistamme, mutta taksia ei kuulunut. Kello tuli jo puoli yhdeksän, ja ajattelimme, että eihän pieni viivästys nyt haittaa, lautta lähtisi vasta kymmentä vaille kymmenen. Kello tuli nopeasti jo yhdeksän, ja kaikki aloimme jo huolestumaan. Me kaikki lähtijät saimme muilta jääjiltä heidän askartelemansa kortit, joihin kaikki olivat laittaneet viimeiset terveisiensä, ja keränneet ajatuksensa muutaman lauseeseen.

Kello tuli kymmentä yli yhdeksän, lautan lähtöön neljäkymmentä minuuttia, ja lautan lähtökylä puolentunnin ajomatkan päässä. Taksikuskille soitettiin, ja hän lupasi olla paikalla puolelta. Kaikki vähän kiivastuivat, että eihän millään kerennyt siinä ajassa ajoissa ajamaan meitä lautalle. Menimme vähän ennen puolta kaikki paikalla olijat tienvarteen reppujen ja rinkkojemme kanssa. ja ne kenellä oli matkalaukut, niin matkalaukkujen kanssa. Kuuntelimme tarkasti, jos joku ylhäällä hiekkatiellä ajavista autosta kääntyis meidän pihaan. Ei kuitenkaan mitään pitkään aikaan. Puolelta rupesimme jo sanomaan hyvästejä, ja halailemaan viimeisiä kertoja. Olimme seisoskelleet siinä kadunvarressa tai odottaneet taksia keittiön ulkopuolella jo useamman tunnin ajan ja viimein kaksikymmentä vaille kymmenen taksi kurvais pihaan.

Vielä viimeiset halaukset ja sanat, ennen kuin pakkauduimme viisi lähtijää taksikuskin lisäksi, ja kaikkien matkalaukut, rinkat ja reput takakonttiin paklattuna. Kreikkalaiseen tapana, auton pakkaaminen täyteen ei näyttänyt olevan ongelma. Matkatavaramme kaikki tungettiin samaan konttiin, niin että päälimmäiset pursusivat auki olevasta kontista ulos. Kontti kiinnitettiin mustekalalla kiinni, ja hurja taksimatka alkoi.