JONNA

Corsica - European coniferous jungle

2011-05-15T16:59:00.008+03:00

two weeks: car, tent, backpack, husband and good will
Aloitetaanpa muutamalla sanalla matkasta Korsikalle:
Päätimme kulkea pitkän matkan Italian halki autalla yön yli, sillä meidän lauttamme Korsikalle lähti seuraavana aamuna 8.15 Italian länsi rannikolta Livornosta, sekä että vältyttäisiin isoilta ruuhkilta. tietokone laski, että matkaan menisi reilu kuusi tuntia, sillä matkaa oli kuutisensataa kilometria. Plan B oli yöpyä jossain lähempänä määränpäätä Toscanassa.

Itse lauttamatka Tyrrhenan meren yli kesti neljä tuntia. Sillä välin tutustuimme kirjallisuuteen Korsikasta ja luimme kiipeily opasta. Ulkona kannella näimme kuinka delfiinit hyppivät lautan viertä. Muutaman tunnin matkan jälkeen näimme horisontissa pienen saaren joka kohosi vuorineen jyrkästi merestä. myöhemmin tajusimme, ettei se ollut vielä Korsika, vaan korsika sopi myös noihin kuvauksiin, paitsi että se oli paljon isompi. Pieni saari oli Capraia isola.

Ensi vaikutelmat Korsikasta olivat kummoisia; Liikenne oli vilkasta, todistimme jopa kolarin heti ensimmäisen puolentunnin sisään. Paikallinen naiskuljettaja oli kääntämässä autoa huoltoasemalla ja ajoi suoraan eteenpäin kohti pumppauskompleksia. En keksi mikä muu oli tapahtuman syynä kun että hän luuli vaihteen olleen pakilla. Ja ihmeellisintä oli, että autossa olijat olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, eivät edes poistuneet autosta. Huoltoaseman mies tuli ulos katsomaan kolausta, mutta nainen ajoi jo siinä vaiheessa pois. Kolarissa kuului siis kova pamaus. Huoltoasema oli kovin pieni, eikä sinne edes päässyt isommalla autolla ajamaan.

Suuntasimme heti ylös vuorille ja pistin muistiin muita havaintoja. Liikennemerkeissä oli paljon reikiä. Jernej osasi kertoa että paikalliset ampuvat niitä. Liikenne kyltit olivat myös sabotoituja, tai siis ranskalaiset osat kylteistä oli yleensä sutattu ja Korsikalaiset jätetty. Tämä kuvastaa epämieltymystä Ranskan valtaa kohtaan. Saari kun haluaisi itsenäistyä.

osittain biologina kiinnitin tietenkin huomiota ympäristöön. Kun kaupunkialue loppui ja metsä alkoi, tuntui kuin olisimme olleet viidakossa! Metsä oli tiheää, monipuolista, ja erittäin vihreää, niittykukkia oli joka puolella tien vierttä ja köynnöksiä roikkui puista.

Valitettavasti sää ei ollut suotuisa ja vuori oli pilvessä. Tarkoitus oli mennä kiipeämään heti ensimmäisenä päivänä, mutta eihän siitä mitään olisi tullut kun kallio on märkä, eikä autollakaan nähnyt ajaa kun muutama kymmen metriä eteenpäin. Päätimme siis suunnata samantien toiselle puolen saarta, jossa olikin aurinkoista.
Kuva Jernej Burkeljca
Muutama muu huomio:

tiet ovat mutkikkaita
autoilijat ajavat hurjan nopeaan
huhtikuussa on sateista ja kylmää
kylät ovat keskittymissä, eivätkä hajallaan
kaikki koirat ovat mukavia
siat elävät metsissä
lehmät laiduntavat tiellä
vuohenjuusto on hyvää
autokanta on uutta, mutta sekaan mahtuu myös keräilyharvinaisuuksia

ympäristönäkökannalta
Saarella kasvaa esimerkiksi paljon eri mäntylajeja, korkkipuuta ja muitakin tammeja, laventelia, rosmariinia, aitoviikunoita, kastanjoita, kaktuksia, myrttejä. Istutettuina puolestaan siellä kasvaa oliiveja, lisää kastanjoita, mexikon agavaa, sitruunoita ja mandariineja, palmuja sekä eukaleptys puita.

Ulkona luonnossa kävellessä ei voi olla huomaamatta välimerelle tyypillistä piikkipusikkoista matalaa karun maan kasvustoa macchia, joka yleensä ilmentyy aukioille, joko hakkuun tai metsäpalon jälkeen. Vähitellen pensaiden tilalle kasvaa korkeampaa kasvustoa, ja puut alkavat varjostaa alempaa kasvustoa kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja loppujen lopuksi paikalla on taas metsä.

Saarelaiset olivat keksineet tavan hävittää heidän jätteensä. nimittäin tekemällä kaatopaikan aavikolle. En ole vielä keksinyt onko se hyvä vai huono ratkaisu. Uskon että biodiversiteetin kannalta se voi olla parempi ratkaisu, mutta unohtuuko siinä samalla rakentaa kaatopaikan pohjat oikeanlaisesti? Epäilyttää. En päässyt nuuskimaan asiaa sen tarkemmin. Saarella ei näkynyt lajittelua.

SOME SELECTED STORIES
Ridge walk with a dog
Olimme saarella of seasonin aikaan, joten kaikki camping paikat eivät olleet auki. olisimme halunneet majoittua erään merenranta kallion läheisyydessä olleeseen campingiin, mutta se ei ollut vielä auki. Niimpä menimme kävelylle kalliolle eräänä iltana. Olimme lukeneet opaskirjasta, että siellä päin oli hienoja kallioita ja jos kiipeäisi kukkulan huipulle näkisi lisää jyrkkiä ranta kallioita ja turisteilta piilotettuja lahtia. Niimpä suuntasimme kukkulaa ylös.
Meitä vierusti koko matkan eräs sekarotuinen iloinen koira, jonka omistajaa emme saanet selville. Se näytti juoksentelevan kallioilla kaiken päivää ja kävi uimassa kun siltä tuntui. Turkki oli märkä kun sen tapasimme ja koira näytti osaavan kaikki pikkupolut vaikka silmät kiinni. Saavuttuamme kukkulan huipulle näimmekin hienoja maisemia ja jonkun aikaa kallionviertä piikikkäässä pusikossa käveltyämme näimme myös muutaman salaisen lahden. Koira opasti meitä juoksemalla edessä, hänelle matkanteko pusikossa oli helpompaa, sillä koirat ovat ihmisiä paljon lyhyempiä eikä pusikko laajene kun vasta jossain metrin korkeudessa, joten koira juoksenteli iloisesti pusikkotunneleissa nopsasti edes taas aina varmistamassa että ollaanhan vielä häntä seuraamassa.
Reilu tunnin kävelyn jälkeen käännyimme takaisin auringon laskun aikaan, ja kävelimme takaisin päin mäntymetsässä kukkulan laella. Sieltä näkyi molemmin puolin kukkulaa, sillä se oli enemmäknin kallioharju. Päätimme jatkaa vielä vähän matkaa pidempää, sillä koira taas opasti meitä seuraamaan. Päädyimme löytämään kolme kesäasuntoa huipulta ihmisiltä piiloitettuna, näkymä molemmin puolin harjannetta. Jernej tykkäsi kovasti sijainnista ja puutarhoista.

Saavuimme takaisin alas rannikkokalliolle ja totesimme, että harppuuna kalastajat, jotka näimme paikalle saavuttuamme, olivat jo lähteneet.

Fossil rock cliff; uplift of seabed or sea level fall?
Ensimmäisenä päivänä päätimme teltan pystytyksen jälkeen mennä nopealle iltakävelylle, sillä näimme, että pilvet toiselta puolen saarta olivat tulossa vuoreten yli. Aika kummallinen näky kun pilvet oikeasti seurasivat vuoren rinnettä, eivätkä liikkuneet vaakasuoraan eteenpäin. Lähdimme siis lähimaastoa tutkimaan sateen pelossa.
Ensin ihmettelimme tammipuiden monipuolisuutta ja eukaleptyspuiden siemenkoteloita, sekä lihansyöjäkasvin näköisiä pikkukukkia ennenkuin suuntasimme matalalle rannikkokalliolle.
Kallio muodostui kokonaan valkoisesta sedimenttikivistä, fossiileista, jotka olivat selkeästi näkyvillä. Kävely oli piikikkään tuskallista ilman kenkiä, sillä muinaiset simpukoiden reunat olivat teräviä. Koitimme saada kivinäytettä mukaan, mutta olivat liian kovin hyvin kiinnittyneitä toisiinsa, että vain voimakkaasti eroosioituneet kiven möhkäleet lähtivät irti. Jätimme siis pikku geologimme rauhaan ja vaan nautimme ihmetyksestä.

Safari day - pigs, cows, dogs and cats as mutual friends, sheep, goats and donkeys
Fysiologisten ongelmien takia päätimme jättää kenttäkoluamisen maastossa sikseen ja edetä road tripillä muutama kymmen kilometri eteenpäin. Ajoimme Portosta Proprianoon pikkusisämaan teitä, joilla ei ollut muuta liikennettä kuin tiellä märehtivät lehmät. Välillä tienlaidassa saattoi nähdä possuperheen aurinkoa ottamassa ja emakon imettämässä, sekä pikkupossuja käyskentelemässä. Ne hyppivät aika hassusti.
Kuuden tunnin ajamisen jälkeen sain tarpeeksi ja vaihdettiin kuskia. Katsottiin montako kilometria olimme tehneet siinä ajassa, eikä mittarissa ollut kuin juuri ja juuri sata kilometria. Lukema voi kertoa millaisia teitä ajettiin.

Vähän väliä pysähdyttiin, joko lehmien, vuohien ja nälän takia. Mutta kerran myös nähtiin neljän konkkarokka kotieläimiä keskellä tietä. Kaksi kissaa ja kaksi koiraa kaikki viettivät iltapäiväsiestaansa eivätkä olleet jaksavinaan nousta ylös tieltä lepäämästä. Tiellä ei näyttänyt olevan muuta liikennettä kuin paimenia silloin tällöin, ehkä siksi olivatkin vapain mielin keskellä tietä nokosilla.
Pienempien kylien lähettyvillä maastossa löytää paljon isoja luodin hylsyjä. Oli se sitten tien vierustalla, keskellä metsää tai sitten lähempänä rantaa, aina ne pistivät silmään. Näyttää enemmänkin olevan vapaa-ajan vietettä. Tosin saarella puhkeaa myös välillä levottomuuksia, niin suuria kuin yksityisiäkin, joissa aseetkin ovat mukana. Ei ollut ihan mukavaa kokata ja lounastaa luonnossa hylsyjen vieressä.

Misty mountains
Monesti kun olimme vuoristoseuduilla, meitä seurasi huono sää, tai se oli jo valmiina meitä odottamassa. Niimpä kun matkasimme halki jylhimpien maisemien Korsikalla, näimme aina vain vilauksen pilvipeitteen raosta miltä paikalliset vuoret näyttivät. Sinne ei ollut asiaa kiipeilemään märille kiville. Kerran pysähdyttiin vaan kävelemään ja katsastamaan paikallisia kiipeilypaikkoja sateessa huokaillen mahdollisuuksien perään. Saman reissun seuraavana päivän meitä viimein onnisti, mutta kivi oli vielä märkää, joten emme päässeet kiipeilemään. Niimpä päätimme kiivetä läheisen vuoren huipulle Monte Santulle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kävelimme tovin matalassa tammimetsässä ja näimme villisikojen metsäruokailupaikkoja. Maata oli pöyhitty ja juuria pureskeltu. Huipulle ei kestänyt kauaakaan, ja itseasiassa aamupäivä oli kuuma, joten päädyimme virittämään aurinkosuojat päämme päälle, ja lukea lehtiä puolisen tuntia huipulla. Sillä aikaa kun minä keräsin maahan pudonneita kuivia oksia, joista tulisi rakenteet suojille, päädyin seuraamaan eläinpolkuja ja jäin piikkipusikkoon kiinni repustani ja hiuksistani puolikyykyssä matalan kasvuston alimpien oksien alla. Minun piti melkein ryömiä tieni takaisin aukeammille poluille.
Kuva Jernej Burkeljca
Kuva Jernej Burkeljca

Puolen tunnin oleskelun jälkeen tajusimme, että meidän pitää kirjautua ulos camping paikasta ennen kahtatoista ja kiiruhdimme alas vuorelta kaksi kertaa nopeammin kuin mitä sinne kesti kavuta.

Finally Climbing; 2 multipitch routes; Rush against sunset
Eräänä iltapäivänä meitä onnisti, ja pääsimme aktiivisen päiväohjelman päätteeksi vielä kiipeilemään. Lähdimme neljän aikaan iltapäivästä mennäksemme Bonifatun metsään, siellä oli kuulemma hyvä graniittikallio. Paikalla oli paljon kävelijä turisteja, jotka olivat vasta aloittamassa matkaansa, toiset puolestaan lopettelemassa. Pakkasimme kaikki kiipelyvarusteet, lämmintä vaatetusta, pikkupurtavaa ja vettä. Sitten suuntasimme graniittia kohti.

Polulta graniitille meidän piti mennä joen yli. Hypimme kiveltä kiveltä, välillä vähän huolissaan pysyisikö tasapaino, mutta avustimme toinen toisiamme. Tämän jälkeen ihmettelimme kuinka pääsemme joenvierustasta metsään, sillä paikka oli täynnä piikikkäitä villiruusupuskia. Löysimme jotenkin tiemme niiden lävitse ja muutaman minuutin päästä olimmekin jo graniittikallioseinämän luona.

Valmistelimme kiipeilyvarusteemme ja Jernej aloitti liidaamaan. Minä lupasin tuoda hänen kenkänsä perässä, sillä jatkaisimme ensimmäisen etapin jälkeen vielä muutaman ylöspäin. Kallioseinämässa ei ollut paljoakaan mistä pitää kiinni, mutta se oli hieman plus kulmalla ja graniitin ominaisuuteen onneksi tässä tapauksessa kuului, että siinä on pienen pieniä hitusia, kuin liimattuja soranjyväsiä, joiden takia melkein pystysuoraa sileää seinää voi vaan kävellä ylöspäin (jos vaan luottaa). Koettiin jotain saman tyyppistä vuosi sitten Kroatiassa, Krk-saarella, mutta kalkkikivellä ja lähempänä pystysuoraa. Ensimmäinen etappi oli ehkä 45 metriä korkea. Tiesimme laskea sen, sillä köytemme oli 60 metrinen. Tiesimme myös jo etukäteen opaskirjasta lukea, että kun pääsee ylös asti, niin sieltä voi kävellä takaisin alas tiettyä kohtaa vuoren rinnettä. Normaalisti 60 metrisellä köydellä voi siis maksimissaan kiivetä vaan 30 metriä, että pääsee alaskin. Niimpä muutaman etapin jälkeen pakkasimme köyden reppuun ja kävelimme alas.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraava rata oli vähän pidempä ja haastavampi mutta saman tyyppinen. Tosin ehkä puolessa välissä reittiä huomasimme, että aurinko oli jo paljon matalammalla, ja että hämärä tulisi pian. Koitimme kiivetä ylös niin nopeasti kuin se meiltä kahdelta ja meidän yhteistyöltä vain onnistui. Välimatkat olivat taas pitkiä, eikä nähty eikä kuultu toisiamme, joten kommunikoimme köyden välityksellä. Olimme sopineet etukäteen mikä nykäys tarkoittaa mitäkin toimenpidettä, mutta niinkuin arvata sattaa väärinymmärryksiä voi tulla tai toisen nykäystä ei välttämättä huomaa. Tai esimerkiksi nyköysten väliin ei jää tarpeeksi aikaa tehdä tarvittavia toimenpiteitä.

Kun olimme kiivenneet kolme etapin väliä, luimme kartasta, että siinä kohtaa oli yksi vaihtoehto kääntyä takaisin alaspäin kävellen. Aurinko oli jo sen verran matalalla, että päätimme jättää reitin loppuun kiipeämisen sikseen ja poistua paikalta kun vielä näimme jotakin. Niimpä lähdimme kävelemään vasemmalle. Jonkun ajan päästä meitä alkoi epäilyttämään, että olimmekohan sittenkään poistuneet oikeasta kohtaa vuorenrinnettä, sillä edessämme oli nimittäin luolan tapainen katos, jonka keskikohdasta puuttui lattia. Se ei oikein vaikuttanut turvalliselta kävellä ja kun katsoimme karttaa uudelleen, tajusimme, että olimme poistuneet kiipeilyreitltä yhden etapin liian aikaisin. Seuraavan etapin päätös ja exit olisi joku kuutisen metriä ylempänä. Löimme viisaat päämme yhteen ja koitimme keksiä nopeinta tapaa päästä takaisin joen varren tasolle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kohdasta jossa me seisoimme ja ihmettelimme mahdollista reittiä alas, näki myös polulle, jossa oli myöhäisempiä kävelijöitä palaamassa autoilleen. Monet jäivät katsomaan mitä teimme siellä ylhäällä, ja löytäisimmekö reitin alas.

Sillä meillä oli kaikki tarvittavat kiipeiilyvarusteet tälle reissulle, päätimme laskeutua kalliolta alas köysivoimin. Olimme kävelleet jo sen verran vasemmalle, että olimme saavuttaneet ensimmäisen kiipeilyradan yhden kohdan, mutta etapin keskivaiheilta, joten siitä puuttui karabiina laskeutumiseen. Niimpä päätimme, että käytämme yhtä omaamme, joka meidän pitäisi jättää sinne seinään, ja mahdollisesti hakea se seuraavana päivänä. Valmistauduimme laskeutumaan.

Minä menin ensin. Teimme tarvittavat solmut ja köytökset, sitten peruutin kallionseinämää alas, kunnes saavutin turvallista maata. Niin, ja ennen laskeutumista varmistimme, että köytemme olisi tarpeeksi pitkä alasmenoon. Sillä jos se olisi unohtunut ja lasku olisikin ollut vaikka 40 metriä, olisin jäänyt roikkumaan 10 metriä ilmassa, josta ei ihan halua hypätä kovaan maahan. Eikä niin voisikaan. Tämän voi siis tarkistaa laskeuttamalla ensin köyden puolipituudeltaan alas laskeutumispaikkaan. Siitä meillä oli vielä polkua pitkin käveltävää ehkä 40 metriä alaspäin. Pääsimme juuri ja juuri metsään kun oli vielä hämärää eikä pimeää. Matkalla joen vartta ja yli molemmat kastelimme toisen jalkamme jokeen.
Kävimme kiipeämässä yhden reitin seuraavana päivänä ja haimme kallioon jättämämme karabiinan takaisin. Ensi kerralla varaamme enemmän aikaa. Nyt muistimme ottaa taskulamputkin autosta mukaan.

French foreign legion
Korsika on yksi Ranskan muukalaislegioonan tukikohta paikoista. Laskuvarjo joukkoja. Pääsimme mekin näkemään sotilastoimintaa. Monesti olimme yöpymässä jossain lähellä lentokenttää ja kuulimme ja näimme Ranskan sotilas hävittäjiä tulo ja lähtölennoillaan. Hävittäjiä lensi aina kaksi, luultavasti matkalla Libyaan. Hävittäjät olivat Rafale tyyppiä.

Näimme legioonan kenttämiehiä patrollissa ja harjoituksissa. Kerran ihmettelimme kun ajoimme sotilaslentokentän ohitse, kun korkean ruohikon seasta pystyi näkemään monta sotilaspukuista miestä kyykyssä passissa. Siinä lähettyvillä näimme myös sotilaita siltoja vartioimassa.

Kerran onnistuimme myös näkemään laskuvarjohyppyjä C-160 Transal tyypin koneista ja ihmettelimme kuinka haastavaan paikkaan olivat laskeutuneet.

Cork tree forests; Quercus suber
Niinkuin aiemmin mainitsin Korsikalla kasvaa korkkipuuta. Pysähdyimme muutaman kerran ihmettelemään tätä kummallista hyötypuulajia. Korkkia kuulemma kerätään samasta puusta kymmenen vuoden välein jossa ajassa tilalle kasvaa uutta korkkia. Kaupoissa näki paljon paikallisia tuotteita, joissa oli oikea korkkikansi. Viinipullot eivät ole ainuita käyttökohteita. Esimerkiksi savinen tuorevuohenjuustoruukku oli suljettu isolla korkilla.

Kokonaisissa korkkimetsissä, joissa korkkia ei kerätä, tai sitä kerätään vain harvoin, voi nähdä korkkipuun toisia hyödyntäjiä, nimittäin muutkin eläinkunnan asukit ovat keksineet puun korkin tuomat edut. Muurahaiset rakentavat pesää korkkiin puremalla paloja pois ja tekemällä onkaloita. Menin katsomaan lähempää kuinka prosessi toimii ja kuinka muurahaiset kantoivat hiekan jyvän kokoisia korkin paloja ulos korkkipuu kodeistaan ja pudottivat ne maahan.
Ihmiset ovat puolestaan keksineet kasvattaa mehiläisiä näissä reikäisissä korkkipuissa.

Kerran pysähdyimme lounastamaan korkkipuumetsässä ja näimme maassa paljon luita. Seurasin paloiteltua luuranko ja löysin vaan lisää ja lisää isoja luita puskan takaa. Jernej käski jättää salapoliisityöt sikseen, ja keskittyä ruokaluun. Siinä samassa meidät ympäröi iso lehmälauma joka tuli kuin tyhjästä. Lehmät alkoivat juoksemaan, osa tiellä, osa metsässä. Piilouduimme äkkiä autoon ja tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Misleading villages: bunch of houses in a middle of a forest
Kuulen aina välillä mieheltäni kysymyksen: vihaavatko suomalaiset naapureitaan, vai miksi kaikki talot ovat niin harvassa?.. Monessa muussa maassa näyttää olevan päinvastoin, paitsi että mitä tarinoita kuulee, niissä maissa itseasiassa naapurivihaa ilmenee. Korsikalla on pitkät perinteet naapureiden ja klaanien välisien suhteiden setvimisestä, ja aika raa'alla tavalla. Vendetta on nimeltään se kunniamurha käytäntö, joka onneksi nykyään on jo lähes olematon. Muistan lukeneeni, että Korsikalla oli korkeat murhaluvut, aikoinaan pahemmat kuin New Yorkissa. Aikoinaan saatettiin murhata toinen henkilö vain vaikka jos tämä toinen olisi loukannut henkilöä, tai henkilön perheenjäsentä, tai vaikka kotieläintä. Yleensä juttu paisui koskemaan koko sukua, sillä kyseessähän oli koko suvun kunnia, eikä niinkään yksilön. Oli syynä sitten niinkin pienet asiat kuin omaksi luultu kana, ilman lupaa siskon vieminen kävelylle tai aasin eksyminen asianomaisen pellolle. Tämän takia ehkä kylät ovatkin kaukana toisistaan, ettei kotieläinten vapaa liikkuminen aiheuta turhaa tappamista ihmisten keskuudessa. Niikuin on varmaan tullut jo selville, Korsikalla kotieläimet liikkuvat vapaasti minne haluavat.

Nykyään mitä voi kylistä sanoa, ne mitkä ovat keskisaarella, ja kuuluvat kansallispuiston piiriin, ovat aika idyllisiä, mutta rakennuksiltaan harhaanjohtavia. Kaukaa katsottuna kun näytttää että kylä kohoaa korkeana metsän keskeltä rinteessä monikerroksisina vanhoina kivitaloina, mutta itse kylään päästyään talot ovatkin vain kaksi kerroksisia. Tämä tietenkin selittyy sillä, että kylät on rakennettu mäkiin, ja alamäen puoleinen osa taloa voi olla monikerroksisempi kuin ylärinteen puoli.

Tour around Corsica by bike and by car
Meidän alkumatkallamme Korsikalla näimme muutaman esimerkillisen suorituksen pyöröilijöitä. He olivat matkalla saaren ympäri ja pyöräilivät ylä ja ala-mäkeä vuoronperään montasataa kilometria. Kerran matkalla aavikon 'Desert des Agriatesin' halki ajoimme pyöräilijän perässä alamäkeä ja mittasimme hänen nopeuttaan. Pyöräilijä kulki mutkikasta alamäkeä kuutta kymppiä ja meillä oli hankaluuksia pysyä perässä, sillä autoa on hankalampi kääntää jyrkissä kurveissa kuin pyörää. Pidimme tietenkin turvavälin emmekä koittaneet ohittaa pyöräilijää häiriten hänen suoritustaan. Mäen päällä oli iso bussi, joka seurasi pyöräporukkaa, mutta suurin osa pyöräilijöistä oli jäänyt tankkaamaan edellisen ylämäen jäljiltä ja ihastelemaan maisemia, mutta tämä yksi meidän edessä pyöräilevä oli päättänyt jatkaa vielä mäen alle. Hän päästi meidät ohitse kun oli saavuttanut tasaista maata.

Toinen ympäriajo tapahtui old timers autioilla. Siinä oli sekoitus kaikkia vanhoja automerkkejä, eikä kyseessä ollut minkään näköinen kilpailu, ei siis myöskään pyöräily ympärijossa. Tämä vanhojen autojan kiertoajelu ei ehkä mennyt ihan saaren ympäri, mutta näimme heidät muutamaan otteeseen liikkeellä tai maisemia ihailemassa leidit kyydissä, joiden huivit lieskuivat tuulen mukana.

Confluence of rivers Solenzara and Ruisseau de Gaglioli
Halusimme välillä päästä makean veden äärelle, eikä meillä aina onnistunut sään kanssa, että oltaisiin päästy katsomaan Alppijärviä, niimpä lähdimme kerran ajamaan takaisin päin yhtä tietä kun sää kerrankin selkeni. Olimme nähneet yhden isomman joen, jonka varsilla kasvoi isoja jylhiä punaisia mäntyjä, ja halusimme päästä sen varteen iltapäivälukemaan. Jostain syystä kävelytie alas joelle oli suljettu ja jouduimme etsimään toisen tavan päästä joen varteen.

Erään vielä kiinni olevan tienvarsiravintolan kohdalla oli paljon parkkipaikkoja ja siellä oli parkissa puoli tusinaa saksalaisia moottoripyöriä. Kun pääsimme lähemmäs jokea moottoripyöräilijät kävelivät ylös joenpengertä ja ajoivat huristen pois paikalta. Me päädyimme taas kävelemään ruusupuskissa ja pomppimaan joen yli, jotta päästäisiin kahden joen liittymäkohtaan iltapäivää viettämään. Minä tosin jäin ihastelemaan kukkia jo ensimmäisen joen varrella ja keräsin muutaman herbaariumiini. Jernejn piti tulla takaisin päin auttamaan minut joen toiselle puolen, sillä en osaa tasapainoilla hyvin painavan repun kanssa liukkailla kivillä. Hän löysi täydellisen istumapaikan joen kuluttamista kivistä, siinä oli kuin olohuone rakennettu sileistä kivistä, jotka olivat vielä lämpimiä päivän auringonpaisteestä. Niimpä Jernej luki päivän sanomalehtiannoksensa sillä välin kun itse piirtelin keräämäni kasvit ennekkuin prässäsin ne sanomalehtien väliin.
Tällä kertaa emme kastelleet kenkiämme, mutta jäimme taas ruusupuskiin kiinni.

Restonica valley and Lac de Melo
Taas kerran koitimme onneamme vuorien kanssa sillä halusimme päästä näkemään muutaman alppijärven, jotka olivat Restonica laakson lopun toisenpuolen vuoren takana. Sää oli taas tihkuisa, mutta laaksoon oli tullut jo jonkun verran väkeä kävelemään noille järville. Pakkasimme sadevarusteet mukaan ja lähdimme tarpomaan laaksossa vähän mielet apeina.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päädyimme kävelemään pikku poluilla, jotka olivat muuttuneet pikku puroiksi. Joka askeleella piti varoa mihin oli astumassa. Muutaman kerran piti ylitää isompi puro ja viimein jopa joki. Taas päädyimme hyppimään kiveltä kivelle, mutta tällä kertaa toisella puolella ei ollut ruusupuskia vastassa. Maa oli karua, eikä siellä kasvanut mitään kukkia korkeampaa. Suurinosa keskitason kävelijöistä kääntyivät tässä vaiheessa takaisin päin, sillä joen ylitys märkään aikaan vuodesta ei ollut helppoa, ja siitä eteenpäin alkoi ylämäki vuoren toiselle puolen. Oli ihmeellistä millasilla varusteilla ihmiset tulevat kävelemään tuohon maastoon. Heillä joillakin on kaupunkikengät jalassa ja kertakäyttösadeviitat päällä, farkut jalassa ja joillakin naisilla jopa käsilaukut.
Kuva Jernej Burkeljca

Meitä seurasi vaan toinen pariskunta ja vastaan käveli ainoastaan yksi neljän hengen ryhmä. Ylämäki ei ollut hankalaa kävellä, ja jossain vaiheessa pääsimme jopa lumirajalle. Siinä putsautui kengät, mutta samalla piti toivoa ettei lumi pääsisi nilkoista sukkia kastelemaan. Jonkun matkaa lumen jälkeen oli sulaa kunnes taas alkoi toinen lumitaival. Siitä huipulle olisi ollut ehkä vain viisitoista minuttia, mutta päätimme kääntyä takaisinpäin turvallisuussyitä. Lumen alta nimittäin virtasi sulaa vettä, ja näimme millainen railo lumen alla oli. Aiemminkin alppimaastossa kävellessä tiedämme, ettei se ole sulamisen aikaan turvallinen paikka, joten käännyimme harmissamme takaisin päin.

Toinen pariskunta tuli meitä vastaan, ja heistä mies näytti jatkavan toisen lumirajan ylitse. Käännyimme vähän väliä katsomaan, että onhan hän vielä siellä, ja koitimme nähdä minne nainen jäi. Emme nähneet hänen liikkuvan eteen emmekä taaksepäin, joten oletimme että hän odotti railolla kunnes mies olisi käynyt huipulla, näkisi järvet ja tulisi takaisin alas.

Emme koittaneet enää siinä vaiheessa mennä ylös vuorelle toiselta puolen jokea, vaikka siellä olikin toinen polku ylös toiselle puolelle. Olimme jo kiivenneet ylös ja alas kerran, ja näimme millainen pilvi laakson toisella puolen oli, joten emme todennäköisesti olisi edes nähnet järviä, vaikka olisimme kavunneet uudelleen ylös vuorta. Taas apeina jatkoimme eteenpäin, nyt jo takaisin autollepäin ja ihmettelimme tosiaan päiväturisteja kaupunkivaatteissaan.

to be continued... with pictures

suurimman osan julkaisemattomista kertomuiskuvista on ottanut Jernej Burkeljca

Punkkeja talvellakin!

2011-02-27T17:38:00.005+02:00

Ticks even at winter!

Kerta asutaan alueella jossa on kesäisin paljon punkkeja, ei niiden löytyminen omasta nahasta saatikaan koirien karvojen seasta ole mikään yllätys.

Mutta löysin viimeviikolla koiraa silitellessä keskellä talvea ison punkin!
Haluan tässä lyhyesti kertoa muille mitä tiedän punkeista, jos se jotakin vaikka auttaisi sellaisen ongelman tullessa.

Tältä punkki näyttää; This is how a tick looks like (one type):
Kuvassa hyvin syönyt punkki. Pitkät karvat kuuluvat koiralle. Punkki on juuri poistettu koiran nahasta punkkipinseteillä ja on matkalla tuhottavaksi.

Itseeni minuun on Sloveniassa tietääkseni tarrautunut kolme punkkia. Punkkien kiinnittyminen ihoon kun ei voi tuntea, niin ei voi tietää varmaksi vaikka olisi useammankin kerran punkki kyytiläisenä ollut, ja nautittuaan aterian irrottautunut ja häipynyt rikospaikalta. Punkit tuntuvat pitävän pehmeästä ihosta ja etsiytyvätkin juuri kroppamme herkimpiin paikkoihin. Itseltäni on punkki löytynyt niskakarvoista, kainalosta ja polven alta. Koirista kannattaa etsiä punkkeja varsinkin kaulan seudulta, mutta tietenkin käydä läpi koko pörrökasa.

Paras tapa pusikoissa seikkailujen jälkeen (niitä voi myös saada takapihalta tai mettästä, ei aina tarkoita että oltaisiin oltu muurahaisia tiirailemassa ja multaa syömässä jos punkkeja löytyy) onkin tarkastaa punkkejen varalta pareittain heti reissun päätteeksi tai jo mahdollisesti mettäreissun aikana.

Tarkastus tehdään katsomalla koko kroppa lävitse päästä varpaisiin alastomalta iholta ja tutkien myös päänahka. Jos ei ole kumppania, käy käsin koko kroppasi lävitse katsoen ja tunnustelemalla ihoa ja käytä myös tarvittaessa peiliä apuna. Punkit yleensä tuntee juuri huomaamattaan kun on vaikka haperoimassa hiuksiaan tai muuten vaan koskettamalla ihoaan.

Jos punkkeja löytyy; If you find a tick..
Jos punkkeja löytyy itsestäsi tai toveristasi, tai kotieläimistäsi ja olette olleet yhdessä rämpimässä jossakin, tarkasta heti myös myös muut metsällä olijat, sillä on hyvinkin todennäköistä että muihinkin on tarttunut punkki.

Punkki poistetaan iholta siihen tarkoitetuilla punkkipinseteillä. Kuva yllä. Mutta jos punkkipinsettejä ei ole, punkin voi myös poistaa sormin tai improvisoiduin apuvälinein. Pääasia on, että punkki irroitetaan mahdollisimman nopeasti. Punkkia ei saa litistää kun se koitetaan irroittaa. Punkin irroitustekniikka käsittää kääntämistä samalla kun sitä vähitellen vedetään varovasti ulos. Punkkia on käännettävä, sillä punkin kärsä on kuin ruuvi. Jos punkin vain vetää sen kärsä voi katketa ja jaadä ihoon, ja sitä on aika hankala kaivella sieltä jälkikäteen juurikin tämän ruuvimaisen kärsän takia. Punkin poiston tarkoituksena on punkkien kantamien tautien saamisen todennäköisyyden pienentäminen. Kaikki punkit eivät kuitenkaan kanna tauteja, mutta osa voi levittää esim. borrelioosia ja puutiaisaivokuumetta!

Kun punkki on irroitettu, ihon alue josta punkki irroitettiin on syytä desinfioida. Punkki tuhotaan vaikka polttamalla tai joskus ollaan myös liiskattu punkit, kun ei ole ollut polttovälineitä mukana. Ja punkki hävitetään paikkaan, josta siitä ei koidu jatkoharmeja muille.

Pese kädet huolella punkin irroituksen jälkeen!

Punkkitartunnan jälkeen aluetta, josta punkki irroitettiin täytyy seurata jonkin aikaa (päiviä, viikkoja..) Ei tarkoita, että valvot seuraavan yön sitä tuijottaessa.. sillä jos alueelle syntyy rengasmainen muodostelma, se tarkoittaa, että olet saanut punkin kantaman taudin. Silloin täytyy heti kiiruhtaa lääkäriin ja saada tarvittavaa hoitoa, luultavasti antibiootti kuuri. Muutenkin jos muistat että punkin pureman jälkeen sinulle aiheutuu epämääräisiä oireita; kuumetta, huimausta..muista että syynä voi olla juurikin tämä punkin purema, jos satut menemään lääkäriin epämääräisten oireiden takia. Oireet kun eivät välttämättä esiinny heti punkintartunnan jälkeen, vaan siinä voi kestää aikansa ennenkuin ensimmäisiä oireita ilmaantuu, jos ilmaantuu. Kun on myös tauteja ilman varoittavia oireita.

Ennaltaehkäisy; Prevention
Jos ei voi välttää menemästä alueille jossa punkkeja piilee, niin on syytä ottaa huomioon seuraavaa:

Pukeutuminen: Pukeudu vaaleisiim vaatteisiin, joista punkit on helpompi huomata. Koita pukeutua niin, että punkit eivät pääse vapaasti ainakaan kiinnittymään heti ihoosi ruohonjuuri tasolta. Eli esim pitkässä heinikossa pidä pitkiä housuja ja mahdollisesti myös kevyttä pitkähihaista paitaa. Housun lahkeet voi laittaa vielä sukan sisään. Punkit kun osaavat kävellä, ne pääsevät vaikka nilkan kohdalta ihollesi, siitä ne kapuavat ylöspäin ennekuin löytävät sopivan pehmeän palan nivusistasi, jonne sitten kiinnittyvät veriaterialle. Punkit ovat kiinnittymisvaiheessa erittäin pieniä, ja ne on hankala nähdä, saatikaan tuntea kuten aiemmin kerroin, mutta vasta kun punkki on alkanut lounastaa, sen koko kasvaa ja sen voi nähdä, mutta edelleenkin ei voi tuntea, kuin vain vahingossa. Ravistele vaatteesi retken päätteeksi ja tarkasta koko kroppa paritarkastuksena!
punkkirokote: Ne ketkä asuvat punkkialueella ja touhuavat ulkona, voivat halutessaan hankkia punkkirokotteen, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Sen takia, että Suomesta tekee punkittomalta alueelta lomamatkan punkkialueelle ei ole syy hankkia rokotetta, silloin suositellaan vaan extra varovaisuutta. Täällä Sloveniassa esimerkiksi kaikille biologian yliopisto-opiskelijoille on tarjolla punkkirokoite, sillä heidän uskotaan rämpivän sen verran pusikoissa, että punkkitartunta on aika todennäköistä.
Punkkisuihkeet: Nämä on enimmäkseen tarkoitettu koirille, mutta voit myös suihkuttaa pitkien housujesi lahkeisiin. Suihkeita saa apteekista.

Itävallassa laskettelemassa - Skiing in Austria

2011-02-27T15:35:00.000+02:00

Eräänä iltapäivänä sain tiedon, että olemme lähdössä laskettelemaan pitkäksi viikonlopuksi Itävaltaan. Aluksi minua huoletti kuinka saan yhdistettyä kokeisiin lukemisen ja laskettelun, mutta kuka nyt laskettelisi koko päivää?

Pakkasimme autoon kolme paria suksia ja kävimme ostamassa kymmenen päivän tarran Itävallan moottoriteille. Sitten suuntasimme kohti Salzburgia, kuitenkaan sinne asti ajamatta.

Google 2011: maps.google.com

Tauplitz
Ensimmäinen laskettelu paikka oli Tauplitz, Itävallan Styriassa. Matka sinne oli aika pitkä ja jäimme jopa jumiin yhteen liikenneruuhkaan maantiellä kun kaikki muutkin näyttivät menevän laskettelemaan samana päivänä. Onneksi monet suuntasivat suurempiin laskettelukeksuksiin ja me saimme jatkaa matkaamme hiljaisilla pikkutiellä saapuen laaksoon, jonka reunoilla avartui laskettelukeskus, Tauplitz.
Laskettelimme aikamme ja sain tutustua "uusiin" suksiini. Välillä laskettiin yhdessä, toisinaan erikseen. Ollaan kuitenkin ihan eri kategorioissa tässä lajissa. Jernej halusi näyttää minulle näkymät vuorenrinteen toiselle puolella josta näki alas laaksoon, missä ei ollut paljoakaan infastruktuuria ja jossa oli jopa yksi järvi. Päädytiin laskemaan vuoren rinteelle koskemattomassa lumessa ja kurkattiin reunaman toiselle puolelle. Tuuli. Sain pistävää jäälunta kasvoilleni kun tuulipyörre tempaisi lumikerroksen ylimmät kiteet ilmaan.
Myöhemmin samana päivänä ajoimme majapaikkaamme, joka sijaitsi Sankt Veit im Pongaussa keskeisellä sijainnilla meidän muihin laskettelupaikkoihin nähden. Majoituimme kylän reunamalle ekologiseen maalaisvierastaloon. Meillä oli oma huone, suihku ja vessa sekä aamuisin iso aamiainen joka perustui paljolti tilan lehmien maidontuotantoon.

Saalbach-Hinterglemm-Leongang
Seuraavana aamuna raskaan aamiaisen jälkeen seitsemältä lähdimme laskettelemaan Saalbachiin, joka kuuluu Salzburgin alueeseen. Ajomatka ja valmistelut kestivät ainakin tunnin, joten kerettiin sulatella isoa aamiaista eikä nälkäkään tullut nopeasti. Evästä oltiin pakattu jo kotoota asti, ettei tarvitsisi ostella kalliita ruokia Itävallasta. Käytiin kuitenkin kerran päivässä teellä laskettelukeskusten vuoristomökeissä, jotta saatiin jotain lämmintä keskelläkin päivää.
Meillä oli koko viikonlopun hyvät säät. Jopa plussan puolella. Tämä tosin ei tarkoita sitä että lumi laskettelurinteissä olisi mitenkään hyvä, paremminkin epäsuotuisa. Ensin aamuisin lumi oli jäässä ja täynnä aaltoilevia jälkiä kun koneet olivat tasoittaneet tykkilumen. Iltapäivisin puolestaan aurinko sulatti tämän lumen, jossa oli kyllä helmpompi laskea, sillä se oli paljon pehmeämpää, mutta samalla siitä tuli vaarallisempaa kun lumikinoksia muodostui riippuen laskettelijoiden kurvien suuruudesta. Eli ensin aamulla laskettelu kolisteli hampaita ja iltapäivällä puolestaan silmien piti olla tarkkana, että osasi kurvat oikeissa kohdissa, eikä lumikinoksen lävitse, jolloin jäisi jumiin ja kaatuisi.
Aina välillä Jernej vei minut kokeilemaan miltä puhtaalla lumella laskeminen tuntui. Välillä jäin jumiin, toisinaan väistelin pikku mäntyjä haarat levällään.

Itävallassa minua aina suututtaa kuinka he pitävät huolta metsistään. Tai siis kun että he eivät pidä. Ymmärrän että Suomessa voi tehdä avohakkuita, ilman että siitä syntyy katastrofia, vaikka Suomessakin toivoisin metsien hoidon olevan enmmän harvennustyötä läiskikkäiden maa-alueiden sijaan. Itävällassa laskettelukeskukset raivaavat lisää rinteitä laskettelukäyttöön jättäen käytännössä yhtäkään puuta sitomaan maaperää. Tämä aiheuttaa välillä vakaviakin seurauksia kun eroosio ja maanvyöryt, sekä talvella lumivyöryjen määrä lisääntyy huomattavasti verrattuna luonnolliseen metsään, joka kasvaa jyrkissä rinteissä. Eikö Itävallalla ole jo tarpeeksi laskettelurinteitä? Oli hankalaa löytää kuvaa paikasta jossa ei olisi tehty avohakkuita, mutta allavasta kuvasta saatte jonkin näköistö ideaa heidän ongelmistaan.

Toisaalta on mukavaa, että Itävaltalaiset sitovat puuta moneksi vuodeksi käyttöen sitä rakennuksissaan. Huomattavan suuri osa taloista on rakennettu osittain puusta ja puukäsityö kulttuuri näyttää olevan vieläkin voimissaan. Erityistä huomiota kiinnitin, kuinka sahat ja puuvarastot on tehty puusta ja kuinka ne näyttävät kohtuullisen mukavilta.

Zell am See - Kaprun - Kitzsteinhorn glacier
Olimme vieneet edellisenä iltana laskettelu suksemme huoltoon läheiseen urheiluliikkeeseen, josta haimme ne aamulla ennen rinteeseen menoa. Tänään yhdistimme kaksi laskettelukeskusta. Molemmat olivat niin isoja, että kerettiin vain kerran laskemaan kaikki mäet alas jos sitäkään. Ensimmäisestä laskettelukeskuksesta menimme toiseen bussilla. Tämän jälkimmäinen Kaprun sijaitsi itseasiassa jäätiköllä, Kitzsteinhorn nimeltään. Oli ensimmäinen jäätikkö, jolla ikinä olen lasketellut, laskenuthan olen jo Islannissa jäätiköllä, mutta ilman suksia.
Lumi tuntui aika erilaiselta jäätiköllä verrattuna lumitykkilumeen. Sillä oli paljon helpompi lasketella, sillä lumi oli aitoa, eikä se hetkessä sula, vaikka aurinkoista siellä ylhäälläkin on. Jäätikkö sijaitsee yli 3000 metriä merenpinnan yläpuolella, joten siellä voi lasketella myös kesäisin. Samalla jäätikkö toimi korkeimpana kohtana maailmassa jossa olen tähän asti käynyt. Toisaalta saavutushan se ei ole mikään, sillä menimme ylös hiihtohisseillä, ainakin viidellä. Yksi hissi ei riittäisi menemään huipulle asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Tämä laskettelu keskus tarjosi monta vaihtoehto ofroad kokeiluun. Paikalla oli merkittyjä freeride reittejä x, johin sai mennä omalla vastulla. Ennekuin lähti laskemaan rinteitä x, piti lukea turvallisuus säännöt jossa kerrattiin, ettei saa mennä yksin laskemaan, ja että pitää jättää turvaväli ja aina sopia etukäteen tapaamispaikka, nyt muutama mainitakseni. Laskimme kahdesti korkeimman huipun välittömässä läheisyydessä olevan reitin x1 "Ice age". Rinne oli aluksi aika jyrkkä, eikä siitä ollut monikaan laskenut. Molemmat jäimme kerran jumiin hankeen, sillä ylin lumikerros petti allamme ja humahdimme alempaan pehmeään lumeen jääden sinne oikomaan suksiamme.Toinen reitti jota laskimme oli x2 "Westside story". Se on luokiteltu vaikeaksi, luultavasti koska matkan varrella on muutama aika kapea paikka jossa joutuu tekemään paljon pieniä käännöksiä.
Kolme kuvaa: Jernej Burkeljca

Kävimme vielä sinäkin päivänä teellä ja tutustumassa lumilinnaan, joka oli rakennettu jäätikön juurelle. Lumilinnan sisään oli ajettu Volvo, ja siellä oli vaikka mitä tekniikkaa ja auton suunnittelu screeniä.
Zauchensee
Viimeinen Itävällan reissun laskettelukeskus oli avoinna vielä siinäkin vaiheessa kun starttasimme auton majapaikalta. Jernej olisi halunnut mennä yhteen suureen laskettelukeskukseen, mutta kerta ei ollut satanut yhtään uutta lunta, hän ei nähnyt pointtia että menisimme niin kivaan paikkaan ilman luonnollista pelikenttää. Päädyimme siten yhteen pienempään laskettelukeskukseen, joka oli meidän kotimatkan varrella; Zauhenseehen.
Loppujen lopuksi se ei edes ollut pieni paikka, ja kerkesimme nauttia siitä ajasta jonka satsasimme sen päivän lasketteluun.

Jos jollekin jäi epäselväksi, niin me lasketellaan kypärät päässä ja kilpparit selässä.

Kotimatkalla nähtiin viimein yksi kauniskin vuori, joka ei oltu pilattu laskettelukeskuksilla (ainakaan niin että sitä näkisi)

Kneža stream and the gorges

2011-02-20T19:35:00.012+02:00

Kneža virta ja kanjonit sekä lukuisat vesiputoukset

Kotimatkalla Italian laskettelu reissulta, pysähdyimme Slovenian luode kolkassa harvoin ihmisten vierailemassa jokilaaksossa ja pääsimme ihailemaan joen muodostamia rotkoja. Paikka sijaitsi lähellä Knežan kylää ja Tolminin kaupunkia.

Pikku hiekkatie oli täynnä reilun nyrkin kokoisia kiven murikoita, joskus isompiakin, joita piti väistellä kokoajan autolla ajaessa. Nämä kivenmurikat olivat päätyneet tielle jokilaaksoa ympäröivistä vuorista, jotka kuluivat todella nopeaan. Vuoret olivat muodostuneet sivuttaisista kivikerroksista, jotka altistuvat eroosiolle helpommin kuin yhtenäisemmät kivilajit. Uskon, että kyläläiset välillä poistavat näitä kiviä tieltä, mutta uusia kiviä putoilee jatkuvasti alas. Kaikilla ei kuitenkaan varmaan ole maastureita, vaikka asuvatkin niin kaukana kaikesta muusta.

Mietittiin, että nämä syrjäiset kylät ovat varmaan aikoinaan eläneet metsänhakkuulla ja tukinuitolla, muuta syytä emme keksineet miksi siellä edes olisi asutusta. Viljelläkkään siellä ei voi, sillä tasaista maata ei löydy kuin tilkku joka kymmenes neliökilometri.

Joki on kuluttanut vuosieen mittaan kaksi rotkoa; Velike Luti ja Male Luti. Näimme aluksi pienemmän rotkon, sillä saavuimme jokilaaksoon Kneža virran ja Bača joen liittymäkohdassa. Rotko ei ollut paljon muuta kuin isoja kiven murikoita joessa, mutta isompi rotko, melkein kanjoni oli ylempänä virtaa ja se oli kolmekymmentä metriä syvä ja erittäin kapea. Vinot kivet olivat esillä kaikkialla mihin menimmekin.

Jatkoimme vielä matkaa ylemmäs virtaa, ja näimme monta pientä vesiputousta sekä vanhoja siltoja ehkä rooman ajoista jäljellä. Teimme vielä pienen kävelykiipeilyretken yhden vesiputouksen alajuoksulta sen juurelle jonne päästyämme näimme vielä kaksi muutakin vesiputousta.

Lumiretkellä - uphill skiing - Sorica

2011-02-09T13:07:00.008+02:00

Kävimme tammikuun lopulla vuoristoisella lumiretkellä Soriška planinalla. Emme halunneet mennä laskettelemaan koko päiväksi, sillä lupasimme olla kotona lounasaikaan. Niimpä päätimme suunnata vuorille tuttuun tapaan, mutta tällä kertaa Jernejllä oli mukanaan ylämäki hiihtoon soveltuvat välineet - karvat suksien alle, ja oikeanlaiset siteet joilla pystyy kävelemään ylämäkeen. Itselläni ei ollut moisia, enkä vielä olisikaan valmis laskemaan niitä mäkiä, joilla niillä suksillä pääse ylös, niimpä itselläni oli lähinnä talvivuoristokengät, sauvat ja lumisuojat nilkoissa.

Ajoimme pikkuteitä pitkin yhden laskettelurinteen lähettelyville, sillä Jernej halusi kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja tarkistaa jotakin maastotietoja, joita hän tarvitsee väitöskirjaansa. paikka oli Sorica. Olimme käyneet siellä muutama vuosi sitten laskettelemassa ja kesällä kävelemässä, joten paikka oli tuttu.

Lähdimme kävelemään ylös rinnettä laskettelukeskuksen lähettyvillä harvakasvuisessa metsässä. Näimme kuin vuoristopelastajat valmistautuivat harjoittelemaan lumivyöry operaatiota varten koiriensa ja keppiensä kanssa.
Meitä vastaan tuli muutama jalan, muutoin seurasimme muiden ylämäki hiihtajien jälkiä aina vuorenhuipulle asti.
Sillä molemmilla oli eri kulkuvälineet, sovittiin että tullaan molemmat omaa reittiä alas, Jernej suksineen ja minä kenkineni, sillä mäkeä laskemalla kestää kaksi minuuttia kun taas kävellen puolesta tunnista tuntiin. Haistelimme raikasta vuoristoilmaa hetken huipulla, enenkuin Jernej lähti siitä kiitämään alaspäin. Seisoin itse siiinä vaiheessa toisella pikku huipulla, sillä ylähäälä oli tuulista ja jäistä eli liukasta, en voinut mennä samalle huipun nyppylälle, mihin Jernej pääsi välineineen. Hetken sydän jyskytti kun en nähnyt minnä hän päätyi toiselle puolelle vuorta. Tapasimme kuitenkin vielä kymmeneminuutin päästä alempana jossa Jernej katseli vuoren toiselle puolelle alas laaksoon.
Jernej meni vielä yhden huipun kautta ylös ennenkuin aloitti matkansa alas. Siinä vaiheessa itse seurasin samoja polkuja joita tultiin ylöskin. Kerrottiin molemmat toisillemme tarkasti mitä kautta mennään alaspäin ja milloin oletetaan olevan alhaalla auton luona. Mollemmilla oli autonavaimet. Tämä siksi, että tietää olla huolissaan jos toinen ei palaa odotettuun aikaan. Muistakaa aina kertoa jollekin mihin olette menossa, ja milloin luulette olevanne takaisin! reitti, mitä Jernej meni suksineen oli sama mitä joskus kesällä kävelimme, joten tiesin aika tarkkaan hänen reittinsä, samoin kun hän minun. Sinä päivänä ei ollut lumivyöryn vaaraa. Voit myös katsoa meidän kesäversion samasta paikasta: July 2009 Hidden treasure.
Minä olin itseasiassa viisi minuuuttia ennen Jernejtä autonluona. Kerkesin jo toivoa, että hänellä menisi puoli tuntia enemmän, jotta voisin mennä vuoristokahvilaan lukemaan kokeisiin, mutta samalla kun avasin takakontin hän soitti olevansa alhaalla kahdessa minuutissa.

Söimme päivälliseksi risottoa.

Pasja Ravan - lättänä kukkula

2010-12-17T20:12:00.005+02:00

Ljubljana sai viimein lumipeitteen.
Jernej halusi viedä minut johonkin paikkaan, jossa ei ollut vielä itse aiemmin käynyt. Starttasimme auton ja ainut kriteeri oli, että jossain suhteellisen lähellä. Hän antoi auto kartan ja sanoi, valitse jokin kukkula ja kerro miten sinne ajetaan.

Valitsin ensin jonkun kukkulan, jossa Jernej olikin jo käynyt, joten päädyimme valitsemaan viereisen, Pasja Ravanin. Ajoimme pieniä kyläteitä ja vanhojen maaseutukylien halki, josta päin Jernejn isoiso vanhemmat tulevat toiselta puolelta sukua. Lähempänä määränpäätä ajoimme ylämäkeä ainakin puolituntia. Aina kun saavuimme kyläkeskittymään, kylän nimi oli aina sama: Črni vrh, eli musta huippu. Hämmentävää.

Oli liukasta, kaikissa mutkissa renkaat suti. Jätimme auton lumisen pikkutien päähän ja koirat ulos takakontista. Sitten suuntasimme ylös kukkulalle. Olimme jo starttausvaiheessa aika ylhäällä, joten matka huipulle ei kestänyt kuin alle puoli tuntia. Ei ollut tarkoitus lähteä rehkimään, vaan pitkän sairaanaolo ajan jälkeen täytyy harkita kaikki tälläiset tapahtumat tilannekohtaisesti.

Oli mukava kun oli lunta. Koirat olivat yhtä innoissaan kun minäkin. Temmellettiin lumihangessa ja laskettiin mäkeä kun löydettiin sopiva. Huipulle päästyämme ihmettelimme miksi se oli lättänä. Yleensä kukkuloiden huipulla on paljon puita, ja edes jotenkin selkeä nyppylä, että mikä on korkein kohta. Tällä kaikki oli avaraa ja lättänää. Näytti vähän epätodelliselta. Tuuli.
Kuva: Jernej Burkeljca
Myöhemmin selvisi, että paikka oli ollut vanha armeijan tukikohta. Siellä oli vielä monia maahan puoliksi piiloitettuja rakennelmia, joihin pääsi sisälle kurkkaamaan jos uskalsi ja näki jotain. Koirien haukkuessa sisällä kaikui.
Sää oli aurinkoinen ja valonsäteitä pilkahteli metsäpuiden lomista.
Näimme paljon ympärillemme. Korkeimmat vuoret olivat sen verran lumen peitossa ja valkoisia, ettei niitä nähnyt kunnolla, sillä taivas sinerti. Mutta näimme esimerkiksi massiivisen Blegošin lähietäisyydellä.

SYKSY

2010-11-14T16:20:00.002+02:00

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan mitään. Olen ollut sairaana ja bloggaaminen on jäänyt vähiin. Minulla on kuitenkin monta tarinaa vielä kerrottavana edelliseltä kesältä. Syksy kuitenkin kerkesi jo hiipiä tänne Etelä-Eurooppaankin, joten päätin aloittaa postaamisen näin syksyn valokuvin.

Kaikki on jo vähän harmaata. Puista on pudonnut lehdet, vain havupuut antavat väriä muutoin synkkään maisemaan. Toisaalta, ilma on raikasta, jopa humaluttavaa. Varsinkin kun ei ole päässyt vähään aikaan verryttelemään lihaksiaan raikkaassa ulkoilmassa niin vuoristoilma tekee ihmeitä.

Joissa ei tällä hetkellä ole paljoa vettä, mutta se on yhä yhtä raikasta ja exoottisen väristä kuin aina ennekin - sinistä kaakaota.

Vuoren huipuilla on jo lunta. Jernej odottaa innolla laskettelukauden alkamista. Itse mielelläni bongailisin vielä viimeisiä ötököitä ennen lumien tuloa.

Omakotitalon makroelämää

2010-09-26T17:15:00.004+03:00

Olimme katolla viime viikonloppuna kunnostustöissä. En ollut aiemmin siellä käynyt, ja ihailin maisemia. Aikoinaan, ennenkuin viereinen korkea rakennus tehtiin, sieltä näkyi pohjoisen vuoret. Niimpä kiinnitin huomioni kohta enemmänkin kattoon ja sen pinnalla tapahtuvaan makroelämään. Huomasin että katolla oli ollut vilkas ötökkäelämä ja löysinkin muutamia hyvin säilyneitä kuivaneita auringonpaahtamia hyönteisiä. Tässä otos yhdestä suosikistani:

Kannoin sen katolta taskussa ja otin kuvat maantiedon kirjan päällä. Katolta piti tulla alas pitkiä rakennustikkaita pitkin, sillä Sloveniassa ei kuulu rakennusperinteeseen sisällyttää tikkaita automaattisesti talon seinään katolle meneviksi. (Yksi asia, joka Jernejtä aina ihmetyttää Suomessa, miksi meillä on valmiiksi tikapuut katolle, kun ne voi itsekin sinne kantaa autotallista.) Ötökkä menetti toisen tuntosarvensa taskunpohjalla, joten askartelin sille uuden tietokoneella sen verran mitä osasin.

Elämä kahden kuralätäkön välissä

2010-09-18T16:06:00.007+03:00

"Sataa sataa ropisee pilipili pom pilipili pom.."

Ja seuraavana aamuna koko maa tulvii. Pääsimme katsomaan vain muutamaa paikkaa tässä aivan naapurustossa, sillä pahimmat paikat on tietenkin suljettu liikenteeltä tulvan vuoksi.

Tässä muutama otos tulvan ensivaikutelmista:

Joet levenivät monta metriä tukahduttaen puita:
.. ja ylttyen paikka paikoin pihoihin ja kävelyteilleAutot uivat puoliksi kuravedessä:
Kellareissa tulvii:
Pellot ovatkin järviä:
Siirtolapuutarhoilla ei tarvitse käydä kastelemassa kukkia vähään aikaan:
Tiet ovat tukossa, tien halki virtaa uusi kurapuro:
Autotallit on onneksi joissain paikoissa rakennettu korkeammiksi:
Seuraavana päivänä ihmiset oppivat elämään asian kanssa ja ihmetys ja kaaos muuttui järjestyneeksi toiminnaksi:

Hiakkasäkkejä jaettiin:
Kyläläiset ottivat uusia kulkuneuvoja käyttöönsä:
Vesi jatkoi siltikin virtaamista epätoivottuihin paikkoihin:

Canyoning Bohinj

2010-09-18T14:18:00.000+03:00

Pääsimme jokin aika sitten erikoiselle retkelle. Meidät kutsuttiin vapaaehtoisiksi canyoningiin, sillä seuruetta vetävä henkilö oli vasta tuleva canyoning-ohjaaja, ja tarvitsi nyt mahdollisimman paljon käytännön harjoitusta. Suostuimme ilomielin mukaan lauantaiselle seikkailulle Bohinjin maastoon.

Meitä oli kolme. Jernej, minä ja meidän ohjaajamme, Jernejn tuttuja. Suuntasimme metsikköön Bohinjin laitamille, Jerečica joen maastoon. Menimme paikan päälle kahdella autolla, niin että toinen jätettiin joen alajuoksulle ja toinen ylös. Jätimme vaihtovaatteet tietenkin joen alapuoleiselle osuudelle. Saimme canyoning-varusteet ohjaajamme työpaikan kautta. Tällä kertaa meillä oli mukana myös varsinaisessa canyoningissä tarvittavia välineitä, kuten köysi ja Petzlin canyoning-kiipeilyvaljaat, jossa oli muovinen suojus pepun alla. Kun edellisen kerran kävimme laskemassa vesiputouksia, emme tarvineet valjaita, sillä kyseinen joki ei vaatinut vastaavia välineitä.

Pääsimme aloituspaikalle kävelemällä yksityisen maatilan halki ihanan kukkaniityn lomassa. Ruoho oli pitkää ja niittykukkia monenlaisia. Siinä vaiheessa ajattelin, että tämä on päivän kohokohta. Oli vielä muutama vanha puinen rakennus, jossa kuivatettiin heinää, jotka loivat ihanan idyllistä maalaismaisemaa.

Aloitimme canyoning seikkailumme tallustelemalla ensin joenpohjassa vähän aikaa. Jalat tottuivat kylmään veteen aika nopeasti, kädet olivat ainut kehon osa joiden kanssa tuli ongelmia kylmyyden kanssa. Varusteisiin siis kuului tietenkin märkäpuku, jota en ikinä näytä saavan omankokoista. Milloinkohan olisi muotia tehdä vaatteita pitkäsäärisille ja leveähartiaisille tytöille?

Kohta pääsimme jo ensimmäisiin liukumisiin ja köydellälaskeutumisiin. Kuvittelin aluksi että käyttäisimme köyttä kuten edellisellä canyoning kerralla, eli että meidät pudotettaisiin alas selkä kalliota vasten, mutta tämä tapahtuikin kiipeilijöille tuttuun tapaan ihan kävelemällä alas jalat seinää vasten. Ohjaaja oli mielissään, että olimme kiipeilijöitä, ja että köyden kanssa touhuaminen oli tuttua puuhaa. Tein toisaalta ensimmäisen laskeutumisen jälkeen perusvirheen, joka oli enemmänkin automatisoitunut toiminta kiipeilyyn liittyen kuin huolimattomuusvirhe. Eli jätin karbiinihaan itseeni kiinni, enkä köyteen, joka minun piti lähettää takaisin ylös vesiputouksen huipulle, jotta seuraava pääsi alas. Onneksi ylhäällä olijoilla oli toinen haka varalla.
Pääsimme liukumaan monista, välillä ahtaista, veden sileäksi uurtamista ja kurvikkaista liukumäistä. Aika suuri osa tapahtumista otti osaa varsinaisessa kanionissa, eli joenpohjassa, jota ympäröi molemmin puoleisesti jyrkät kallioseinämät, joskus jopa kattomaisesti ahtaasti muovautunut luonnollinen paikka.
Canyoning on täälläpäin monesti turistien suosima, ja meidän kanjonikin oli siitä helpoimmasta päästä, kuulemma juuri turisteille suunnattu. Vaihtoehtoisesti on olemassa paljon syvempiä kanjoneita, joissa on erittäin korkeita pudotuksia, ja joissa vesi saattaa nousta äkkinäisesti ja varoittamatta huomattavan korkealle. Näihin ei pääsääntöisesti turisteja viedä. Oppaamme tosin kertoi, että edellisellä viikolla hän vei kaksi huippu-urheilijaa, joista toinen oli uimari, tälläiseen hurjapäisempään kanioniin. Minulle riittää helposti tämä turistiversio, sillä jo tässä kanionissa oli muutama hyppy, jotka saivat minut kananlihalle. Kaikki liukumiset ja köysipudotukset olivat helppoja eivätkä nostattaneet verenpainetta, mutta nämä kaksi vapaahyppyä olivat ne pelottavat osuudet.

Kyse ei ollut kuin korkeintaan neljän metrin hypyistä, mikä ei sinänsä ole korkea, mutta kummassakin näissä tapauksissa täytyi ensin hypätä eteenpäin alaspäin loivan kiviluiskan yli, joka oli vähintään metrin pituinen. Eli ennenkuin pääsisit veden ylle olevalle osuudelle, sinun täytyi hypätä tämän luiskan yli. Sille luiskalle ei saanut mennä kävelemään ja hyppäämään sen reunalta, sillä se oli erittäin liukas, ja tietenkin siinä kävi mielessä monta kertaa, että entä jos en osaakkaan hypätä sen kiviluiskan yli, vaan liukastun sitä ennen ja lyön vaikka pääni. Meillä oli siis myös kypärät. Opas rauhoitteli ja kertoi että hänestäkin aina tuntuu siltä, ja että siksi hän aina laskeutuukin liian kauas parhaasta mahdollisesta (lue syvimmästä) laskeutumispaikasta, kerta hän koittaa hypätä mahdollisimman kauas tuosta kiviluiskasta.

Jouduin siis näiden kahden putouksen kohdalla viettämään muutaman pidemmän minuutin tsempatakseni itseni hyppäämään. Ainiin ja vielä yhtenä haasteena oli, että kerta vesi ei aina ollut tarpeeksi syvää , että voisi kokopainolla ja pituudella sinne turvallisesti hypätä, niin täytyi koukistaa polvia hypyn yhteydessä ja pehmentää sitä laskeutumista. Tässä minulla olisi vielä parantamisen varaa.
Pidimme puolivälissä seikkailua tauon ja kävin noukkimassa metsiköstä ketunleipiä evääksi. Täällä niitä kun kasvaa reilusti. Retkemmekin kesti suurin piirtein kolmisen tuntia, joten nälkä kerkesi tulemaan, vaikkei sitä itse aktiviteetin aikana muistakaan. Mutta heti kun pysähtyy, niin ajatus harhautuu herkeämättä ruoka-aiheisiin mietteisiin, eli yleensä nälkään. Onneksi pienenä opittu tapa löytää metsästä ruokaa on painutut mieleeni käytännöntasolle asti ja muistan sitä aina hyödyntää luonnossa liikkuessa. Tarjosin pojillekin ketunleipiä.
Päätimme jokiseikkailun kolmen tunnin vedessä rämpimisen jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja ajoimme takaisin joen yläjuoksulle. Sen jälkeen maistui kotimatkalla vararavinnoksi jemmaamani pähkinät.

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa III

2010-08-20T22:16:00.010+03:00

Osa 3 Ranska-Italia-Slovenia
*Lue myös osat 1 ja 2

Ranskassa pysähdyimme Biarritzissä, joka on tunnettu surffipaikka, ja halvempi versio englantilaisille rivierasta. Söimme koko matkan parhaan ja erittäin edullisen lounaan yhdessä todella suloisesti sisustetussa ravintolassa. Ruuan jälkeen suuntasimme uimaan. Oli taas se turistirysähiekkaranta heti kaupungin vilskeen tuntumassa ja sitten puolen kilometrin päässä tyhjempi ranta. Päästiin uimaan todella lämpimään Atlanttiin. Minullekin uiminen maistui, sillä aaltoja ei ollut kuin mainittavaksi. Pysähdyimme vielä Angletissa katselemaan aaltoja ennenkuin lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kansallispuistoa Park National des Pyreneesiä. Sitä ennen tosin kävimme keskustelua, josko meidän pitäisikin jäädä tänne hetkeksi, sillä kylä oli täynnä baskiväkeä somistautuneena punaisiin huiveihin ja kaikki suuntasivat yhteen paikkaan. Autoja oli jätetty parkkiin ties mihin; keskelle tietä, keskikaistalle tai nurmikolle katulamppujen väliin, siltojen jalankulkuteille ja vaikka mihin seuraavalle moottoritielle asti. Meille ei oikein jäänyt selväksi mikä tilaisuus siellä oli alkamassa, mutta kuhina siellä kävi.
Saavuimme illan mittaan kansallispuiston reunamille. Ajoimme kauan aikaa ylämäkeen ennenkuin saavuimme kylään, jossa meidän oli tarkoitus löytää majapaikka. Satoi vettä ja näkyvyys ei ollut hyvä. Ennen telttapaikan löytymistä suuntasimme vielä ylemmäs kansallispuiston sisäänkäynnin tykö. Näimme tuskin eteemme ajaa saatikaan parkkipaikalla muita autoja, oli niin sumuista. Halusimme nähdä millaiseen paikkaan huomenna pääsisimme kävelylle. Paikalla oli sen päivän viimeisiä retkeilijöitä, ja näimmekin pariskunnan joka oli tulossa kiipeilemästä. Jernej kysyi kuinka kaukana kalliokiipeily oli parkkipaikalta ja pariskunta vastasi ettei kaukanakaan, alle puolen tunnin kävelymatkan päässä. Päätimme palata huomenna uudelleen, vaikka sää ei näyttänytkään lupaavalta.
Kuva Jernej Burkeljca

Camping alueella saimme hyvää palvelua ja kävimme laittamassa äkkiä teltan pystyyn ennen kuin alkoi satamaan kunnolla. Satoi koko yön. Jouduimme kokkaamaan illallista puun alla suojassa. Retkeilyalueella oli mukavaa, että kaikki muutkin olivat meidän kaltaisia retkeilyhenkistä porukkaa. Aiemmin tapaamamme kiipeilevä brittipariskuntakin oli samalla campingalueella. Heillä oli tiipiin muotoinen teltta. Aamulla pakkasimme meidän telttamme yhtinä aamuvirkuista ja suuntasimme ylös kansallispuistoon. Sää ei ollut paljoakaan eilistä parempi, mutta ainakaan ei satanut. Näimme vähän eteemme sumussa, muttemme kauas. Ylitimme joen muutaman kerran ja ihailimme vesiputouksia. Metsä oli mielenkiintoinen ja vanha. Jollain tapaa se muistutti minua Suomesta, mutta vain hämärästi. Saattoi myös osittain johtua siitä, että alueen kivityyppi oli graniittia eikä limestonea. Jernej oli innoissaan että pääsisi ensimmäistä kertaa elämässään kiipeämään graniitilla. Löysimme viimein pienen epäilyn ja harhailun jälkeen kallionlohkareemme suurten lehmien laidunpaikan vierestä. Jouduimme hätyyttämään vähän väliä joitakin lehmiä pois syömästä reppujamme.
Kuva Jernej Burkeljca

Oli todella kylmä ja minulla taisi olla kolme takkia päälläni sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Itse kiipesin vain muutaman kerran, sormeni olivat aivan jäässä, Jernejllä riitti intoa hytisevästä säästä huolimatta useampaankin kapuamiseen. Ohikulkijat jäivät aina katselamaan touhujamme vähäksi aikaa, ennekuin jatkoivat matkaansa. Lopuksi jäimme leikkimään ja harjoittelemaan kalliolta laskeutumista, sillä olimme viimein ostaneet toisenkin varmistuslaitteen. Vedimme itsemme ylös köysiä pitkin ja koitimme laskeutumista. Kesti hetken ennekuin löysimme oikean köysiviritelmän varmuussolmuineen. Alastulo oli yhtä hidasta kuin ylöspäinkin hinautuminen, kymmenen senttiä kerralla.

Kun olimme aikamme sumussa ja kylmässä touhunneet päätimme mennä viereiseen majapaikkaan lounaalle. Onneksi tajusimme taas tilata puoliksi yhden lounaan, sillä saimme hädin tuskin kahteen pekkaan kaikkea syötyä. Jälkiruuan lisäksi tilasimme kotitekoista hyvää jugurttia.

Sää ei harmiksemme selkeytynyt, joten emme jatkaneet pidemmälle kansallispuiston syövereihin, vaikka olisimmekin halunneet ja sitä varten tänne tulleet. Pidemmällä puistossa olisi ollut Pont d'Espagne ja kahdeksan tunnin vaellus henkeäsalpaavissa maisemissaan. Sää ei kuitenkaan ollut selkeytymässä useampaan päivään, joten ei ollut vaihtoehtona jäädä odottelemaan sään paranemista seuraavaan päivään. Sen sijaan suuntasimme kohti Pic du midiä ja Ranskan ympäriajon etappeja.
Sää vain huononi ja huononi ja kohta ajoimme jo sadekuurossa kahtakymppiä jossa näkyvyys oli hädintuskin seuraavan auton takavaloihin. Vettä tuli ämpärikaupalla ja vaakasuunnassa. Voi niitä pyöräilijä parkoja keitä nähtiin sen sadekuuron aikana. Saimme onneksi viiden minuutin ämpärisateen jälkeen pysähdyttyä ja odottamaan hetken sateen laantumista. Kun jatkoimme matkaa seuraavan kylän kaikki viemärin tulvivat yli ja pulppusivat vettä puolen metrin korkeuteen. monet olivat sellaisia kurapulppuja mitä Islannissakin näki. Saavutimme pitkän vuoristotien huipulla kohdan, joka oli Ranskan ympäriajon ensimmäinen vuoristo etappi Pyrenneillä. Vähän sen jälkeen oli Pic du midin observatori. Jonne ei ollut taaskaan pointtia mennä sillä säällä. Tosin itse observatorio oli luultavimmin pilvien yllä, mutta olisi kiva nähdä kaikki ne vuoret ja laaksot, mitä sieltä voi kirkkaalla säällä nähdä.
Alempana laaksossa ajoimme monen pienen kylän halki, joista jokaisella näytti olevan omia erikoispiirteitään. Yhdenkin kylän monia kuisteja koristi isot täytenuket. Ympäröivät vuorenrinteet, joista juuri olimme laskeutunet autolla olivat monet ilman kasvillisuutta. Monet rinteet toimivat laskettelurinteinä. Mietin, että toisaalta on hyvä, että ei ole tarvinut hakata puita että saataisiin rakennetuksi laskettelukeskus, vaan tyhjää tilaa on jo luonnostaan. Eroosio riski maanvyöryineen on pienempi. Mutta toisaalta, onko sekään hyvä että koko vuoren rinne on altistettu vähintään ofroad laskijoille?

Nukkumaanmeno aikana olimme taas etsimässä yöpaikkaa. Tarkoitus oli kerrankin että voitaisiin nukkua sisätiloissa kaupungissa, sillä telttamme oli vielä märkä. Näimme kuitenkin meidän autokartasta että lähettyvillä oli camping area ison tien oikealla puolen olevan joen toisella puolella. päätimme koukata sen kautta jos se näyttäisi lupaavalta sillä seuraavaan kaupunkiin Toulouseen oli vielä vähän matkaa. Ajoimme gallialaisen kylän ohitse, jonne minä vähän hinkusin sisään, mutta taas-olimme liian myöhässä, kylä oli juuri sulkemaisillaan. Nappasimme ovelta esitteen ja ihastelin vanhanajan käsityöammattilaisten aikaansaannoksia.

Retkeilyalue oli joen tekojärven varrella. Saatuamme telttamme pystyyn ja ladattuamme kännykän akkujamme päätimme koittaa mennä uimaan. Mutta hyi kun joki haisi pahalta ja se oli likainen, siellä asui sammakoita. Päätimme mennä suihkuun sen sijaan, mutta ihmetykseksemme koko leirintäalueella oli vain yksi suihku ja vessa.

Seuraavana päivänä päädyimme ajamaan monta tuntia pienten kylien ja mutkikkaiden pikkuteiden halki hienoihin paikkoihin. Monet kylät olivat erittäin vanhoja ja syrjäisissä paikoissa, vähän mystisiäkin. Tie puolestaan kulki välillä vanhaa rautatietä pitkin ja kapeista yksisuuntaisista tunneleista. Pysähdyimme puolen päivän aikaan kuivattelemaan telttaamme kun aurinko päätti vihdoin siristää pilven takaa. Teltta kuivui varmaan kymmenessä minuutissa siinä tuulessa ja paisteessa. Sillä aikaa valmistin meille lounasta kaasukeittimellä. Halusimme myös päästä joenvarteen uimaan, mutta mutapohja ei oikein innostanut. Saimme myöhemmin päivällä toisen uskomattoman mahdollisuuden uimiseen. Sitä enne näimme Euroopan korkeimman viaduktin, Millaun (Le viaduc de Millau). Se on melkein kaksi ja puoli kilometriä pitkä ja ajotaso on 270 metriä korkeammalla alla virtaavasta Tarn joesta. Silta on massiivinen!
Tämä seuraava paikka jossa pysähdyimme oli yksi matkamme kohokohdista, Pont du Gard. Toivoin, että olisimme tienneet siitä enemmän kun parkkeerasimme auton ja koitimme juosta ilmaisen parkkiajan toivossa akveduktille. Akvedukti ei ollut edes lähimailla parkkipaikasta, ja lopetimme juoksemisen viiden minuutin jälkeen. Päästyämme akveduktille, emme enää välittäneet viidentoista euron päiväparkkimaksusta vaan tuijotimme suut auki uskomattoman hyvin huollettua akveduktia, joka sentään rakennettiin jo kaksituhatta vuotta sitten. Paikalla kuhisi englantilaisia ja ranskalaisia, mutta se ei näyttänyt meitä häiritsevän -kerrankin. Kuin se olisi kuulunut aisaan, että sillalla olisi ruuhkaa. Kun olimme toipuneet arkkitehtuurin ihastelusta aloimme tuijottamaan alapuolella virtaavaa Gard jokea silmät kiiltäen siitä ilosta, joka vatsanpohjaa kutkutti. Kumpa pääsisimme uimaan! Alhaalla joenvarrella oli paljon ihmisiä uimassa ja aurinkoa ottamassa. Heti akveduktin alla oli muutaman metrin kallioreunamat josta uskaliaimmat hyppivät pääedellä kirkkaaseen veteen. Mekin löysimme tiemme alas joenvarrelle.
Harmikseni vain Jernej entisenä uimarina oli ehkä vahingossa pukenut sinä päivänä uimashortsit jalkaansa olohousuiksi ja hän pääsi uimaan tähän paratiisiin. Itse ihmettelin ensin vähän aikaa, pitäisikö kävellä kaksikymmentä minuuttia autolle ja takaisin, tai voisinko itse uida alusvaatteisilteni. Kumpikaan ei näyttänyt vihreää valoa minun uimiseeni. Eikä alasti uinti olisi ollut vaihtoehto niiden tuhansien ihmisten ja kameroiden edessä. Päätin sitten assistaa Jernejtä hänen mielipuuhassaan ja nauttia kun hän hyppi alas kallionkielekkeeltä muiden pikkupoikien kanssa. Ohi meloi muutama turisti kanootilla. Paikka näytti erittäin viihtyisältä kesäpäivän viettoon veden äärellä. Ja aurinko jatkoi yhteistyötään.

Meidän oli taas jatkettava matkaa, jotta pääsisimme vihdoin nauttimaan hyvästä säästä ulkoilmassa retkeillen ja kiipeillen. Suuntasimme takaisin jo meno matkalla yhdeksi Ranskan lempialueeksi tulleeseen alueeseen, Provenceen. Tarkemmin Provence-Alpes -Cote d'Azurin provensaaliin. Yövyimme lähellä Vaison la Romainen kylää, jonka kaikki campingpaikat näyttivät olevan täynnä. Jokaisin campingalueen portilla oli kyltti- täynnä. Kun olimme ajaneet aikamme ristiin ja rastiin, kävimme kysymässä yhdestä paikasta olisiko heillä meille tilaa, vaikka olivatkin täynnä. Pitäjä sanoi, että hän voi tehdä poikkeuksen ja majoitti meidät pusikkoon lähelle paikan ravintolaa. Telttapaikka ei ollut oikea telttapaikka, mutta siinä oli tarpeeksi tampattua maata meille laittaa telttamme. Saimme yöpyä alueella halvennettuun hintaan. Paikka oli vähän hipahtava. Kaikki näytti tuntevan toisensa ja ihmistyypit olivat - voisiko sanoa vapaamielisiä. Kysyimme pitäjältä, joka näytti että voisi myös harrastaa kiipeilyä, josko hän tietäisi kuinka pääsisimme horisontista kohoaville vuorenpiikeille. Karttamme ei tsuumannut niin lähelle että olisimme nähneet niitä pieniä viinitilapolkuja jotka veivät ylös vuorille. Hän kertoi minkä kylien halki meidän pitäisi ajaa, jotta pääsisimme Dentelles de Montmirailiin.

Söimme illallista paikan ravintolassa; paikallista herkkumakkaraa, jonka jälkeen menimme yöpuille. Olimme taas ensimmäisiä hereillä ja suuntasimme heti aamusta edellämainituille kalliopiikeille. Matka sinne oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Päädyimme tosiaan ajamaan loppumatkasta pienillä hiekkateillä, tai ei edes hiekkaa vaan pelkkää maata ja kuraa, viinitarhojen seassa. Kysyimme paikallisilta viininviljelijöiltä neuvoa miten pääsisimme piikkien juurille ja he neuvoivat meitä ajamaan vielä viisi minuuttia osoittamaansa suuntaan.
Paikalla oli jo muutama auto parkkeerattu. Kokosimme kiipeilyrepun ja köysikassin valmiiksi ja suuntasimme pientä metsäistä polkua pitkin ylös huippua kohden. Nousu oli jyrkkä mutta se ei kestänyt kauaa. Olimme jo tuotapikaa kallionjuurella, josta kiviset piikit alkoivat. Koitimme tähystellä pusikoiden takaa, missä kohtaa kallionseinämää pääsisimme kiipeämään, mutta missään ei näyttänyt olevan pultteja. Jatkoimme piikin toiselle puolen ylittäen sen yhdestä erittäin tuulisesta raosta. Nautin suuresti tästä vuoristo kävelystä, siitä heräsi taas seikkailumieli päälle. Ihastelimme näkymiä kun polku johdatti meidät taas huipulle, vieläkin ilman kiipeilyreittejä. Löysimme vihdoin muutaman pultin kallionseinämästä kun olimme tarpeeksi kauan tarponeet ylhäällä vuorenhuipulla ja sen välittömässä läheisyydessä matalassa pusikossa. Mutta tämä kiipeilyreitti ei ollutkaan tavallista kalliokiipeilyä varten, vaan multi pitch kiipeilyä ajatellen pultattu reitti.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme kokeilla reittiä, sillä se ei näyttänyt haasteelliselta, lähinnä sitä voitaisiin käyttää reittinä ylös, jota ei ilman varmistuslaitteita voisi kävellä, sillä kieleke, jolla reitti kulki oli parinkymmenen senttimetrin luokkaa leveydeltään. Kerta meillä oli mukanamme kaksi varmistuslaitetta pääsimme kiipeämään tämän reitin multi pitchinä. Jernej liidasi ensin ensimmäiselle levähdyspaikalle, jossa oli turvallista seistä, kerta kieleke oli siinä kohtaa leveämpi. Hän oli sen verran kaukana, ettei meillä ollut näköyhteyttä toisiimme, eikä tuulen voimakkuuden takia pystytty kuulemaan toisiamme. Niimpä kommunikoimme köyden avulla. Tietty nykäys tarkoitti tiettyä asiaa. Näin tiesimme milloin toinen oli valmis varmistamaan ja saanut lopun köydestä kerättyä omaan päähänsä. Sitten oli minun vuoro kiivetä hänen tykönsä ja jatkaa liidaajana eteenpäin.
Kuva Jernej Burkeljca

Mutta ei kauaakaan, kun pultteja ei enää ollutkaan missään nähtävillä. Reitti loppui kuin seinään. Minun täytyi kiivetä takaisin alas Jernejn tykö ja liidata tieni takaisin mistä tulimmekin. Vilkutimme alhaalla oleville katselijoille. Minun täytyi puristautua uudelleen kahden kivenlohkareen välistä reppuineen päivineen, jotta pääsisin jatkamaan matkaani alas. Molemmilla meillä teki tiukkaa päästä siitä lävitse. Mietin kuinka meitä isommat kiipeilijät siitä kohtaa etenivät. Kun pääsin takaisin alas, oli taas minun vuoroni varmistaa Jernejn alastulo.

Koitimme etsiä normaalia kalliokiipeilykohtaa, mutta emme oikein löytäneet sopivaa ja kun viimein löysimme se sijaitsi taas tälläisessä piikkien välissä ylityskohdassa jossa oli kamalin tuuli ikinä! Jouduin kiinnittämään itseni ja kaikki varusteeni kallioon kiinni köysin ja karabein sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Tuntui kun lähtisin lentoon millä hetkellä hyvänsä. Kaikki repun pienet hihnat ja narut piiskasivat minua siinä tuulessa. Oli hankala pitää silmiä auki ja mietin jo pitäisikö kaivaa uimalasit repusta, mutta Jernej oli jo aloittanut kiipeämisen eikä minulla tietenkään ollut kolmatta kättä jolla voisin kaivella repusta lasit. Hänellä puolestaan oli vakavampia ongelmia tuulen kanssa, hän sentään oli se, jonka siellä ylhäällä keikkui tuulen riepottelemana. Hän kertoi, että hänen lasinsa alkoivat tärisemään jo huolestuttavan tiheään tahtiin eikä käsiotteet meinanneet millään pysyä. Hän joutui palaamaan takaisin maan kamaralle ja jättämään yhden karabiinan ylös kallionseinään. Molempia harmitti, häntä tietenkin enemmän, sillä karabiina oli hänen isänsä aikoinaan käyttämä kun hän vielä harrasti kiipeilyä. Palasimme jo nälkäisinä takaisin autolle, ja valmistin meille syötävää ennen kuin lähdimme taas ajamaan.

Sinä päivänä ajoimme Ranskan Alppien juurille. Näky oli kaunis. Alppien länsialku oli hiukan erilainen kuin Sloveniassa oleva loppupää, siltikin niissä oli paljon samaa. Ajoimme taas metsässä emmekä moottoriteillä, niinkuin monena muuna päivänä aiemminkin. Ranskan luonto on kyllä arvaamattoman kaunis! Yhteen maahan mahtuu niin paljon erilaista luontotyyppiä että aina on silmät ja suut ammollaan kun siirtyy muutama sata kilometriä johonkin päin.
Puolivälissä matkaa kohti Alppeja pysähdyimme kuitenkin ostamassa paikallisia tuliaisia; oliiviöljyä ja viiniä, Les Penitents des Mees kivimuodostelmien lähettyviltä ja löysimme vahingossa Roussillonin punaisen kylän. Kävimme punaisen kukkulan päällä kävelyllä vanhassa pienessä kylässä, jonka kaikki talot olivat rakennettu siitä samasta punaisesta maasta, millä kyläkin seisoi. Kylä oli mielenkiintoinen myös siltä osin, että vaikka se kuhisi turisteja, paikan turistikojut eivät myyneet krääsää, vaan taidetta ja taiteilija tarvikkeita. Joka puolella näkyi värikkäistä jauheita maaleihin, pieniä taidepuoteja ja tietenkin kasapäin mitä kauneimpia postikortteja. Eräs minulle tärkeä henkilö sai yhden tälläisen postikortin. (toivottavasti?)
Metsät alkoivat synkentyä ja vuoret tulivat korkeammiksi mitä syvemmälle Alppien maastoon päädyimme. Välillä ajoimme korkealla vuoristossa metsän keskellä, välillä alavimmissa laaksoissa joenvierustaa. Olimme jo kuluttaneet suurimman osan siitä päivästä emmekä päässeet kuin muutama sata kilometriä idemmäs. Päädyimme Seynen kylään leirintäalueelle. Viereiselle campingalueella oli leiriytynyt sirkus.
Aamulla, jo aloitettuamme matkanteon, päädyimme uimaan järvessä, jonka näimme ylhäältä vuorilta. Tie laskeutui sopivasti järven rantaan, josta löysimme paikan autolle. Meidän oli tarkoitus alunperin päätyä tämän järven rannalle leirintäalueelle, mutta sinne oli vielä ehkä tunnin matka paikasta mihin päädyimme yömme nukkumaan. Järvi oli Lac de Serre-Ponçon. Oli hankala uskoa, että järvi oli oikeasti tekojärvi. Se näytti ihan oikealta järveltä, sellaiselta juuri Alppimaisemiin sopivalta tumman turkoosilta järveltä. Järvellä oli paljon kalastajia ja vesihiihtäjiä, ja tietenkin me uimassa.
Aivan siinä nurkilla oli myös Parc national des Ecrins, sekä Euroopan korkeimmalla sijaitseva kaupunki Briançon. Jernej oli koko ikänsä haaveillut pääsevänsä laskettelemaan tänne, ja en yhtään ihmettele, paikka näytti ihan mukavalta. Kansallispuiston kylän talot olivat sitä perus Alppitalomaisia vanhanaikaisia hökkelöitä, mitä näkee kaikissa muissakin pienissä kylissä, jotka sijaitsevat Alpeilla. Haaveilimme pääsevämme pienelle kävelylle puistoon, mutta saimme taas niskaamme aimo annoksen vesisadetta. Kaikenlisäksi hävitimme GPS:n jonka etsimiseen kuului puolisentuntia. Yleensä pidimme sitä apukuskin penkin alla, mutta tällä kertaa se oli päätynyt kuskin penkin alle.

Jatkoimme siis nöyrinä matkaa ja laskettelimme autolla vuorilta alas Italiaan, eikä kaasupoljinta tarvinut painaa varmaan puoleentuntiin sillä alamäki oli todella pitkä. Päädyimme taas Italian ruuhkaisille moottoriteille tarkoituksenamme leiriytyä Garda järven pohjois-rantaan, jotta pääsisimme taas kiipeilemään. Mutta niin kuin arvata saattaa, vesisateesta ei meinannut tulla loppua. Päädyimme iltapäivästä Garda järven etelärannalle ja pudistelimme päitämme huonon onnemme takia. Kaikenlisäksi olimme nälkäisiä ja kaikki ravintolat sanoivat avaavansa ovensa vasta neljältä ja keittiön viideltä. Jouduimme siis pyörimään ympyrää muutaman tunnin odotellen, että joku ravintola avaisi keittiönsä.

Päätimme löytää postitoimiston, jotta pääsisin lähettämään Roussillonista ostamani postikortin. Näppäilimme GPS:n löytämään meille lähimmän postitoimiston, mutta ette ikinä arvaa mihin pusikkoihin se meidät johdatti. Emme voineet uskoa että tie, jolla ajoimme oli edes tie, saatikaan että se veisi meidät lähellekään mitään postitoimistoa. Parinkymmenen minuutin pusikkoajelun jälkeen päädyimme pieneen kylään, jonka nimeä emme edes nähneet missään ja jossa postitoimiston kuului olla. Kun GPS ilmoitti meille että olemme saavuttaneet päämäärämme katselimme tyhminä ympärillemme, sillä mikään viereisistä rakennuksista ei muistuttanut lähellekään postitoimistoa. Päätimme jättää auton parkkiin ja tutkia tilannetta jalkasin. Samalla toivoimme löytävämme ravintolan joka olisi auki. Emme kuitenkaan löytäneet kumpaakaan.

Aikamme turhailtuamme päätimme jatkaa matkaa ja syödä mitä autosta löysimme. Emme siis päässeet käyttämään missään retkikeitintämme, sillä satoi kaatamalla. Meidän oli myös turha edes toivoa, että järven pohjoisrannalla olisi yhtään selkeämpi sää, joten päätimme ajaa sinä iltana kotiin omaan petiin nukkumaan. Sloveniaan ei ollut kuitenkaan kuin enää nelisensataa kilometriä.

Lähempänä Pohjois-Italian itäosia sade muuttui joksikin, jota en edes voisi sateeksi kuvailla. Taas tuli vettä ämpärikaupalla, niin että raskas liikenne virtasi parhaimmillaan kolmeakymppiä moottoritiellä. Jälleen näimme vain edellä ajavan rekan takavalot, niitä oli hyvä seurata ja käyttää opasteena missä tie kulkee. Lähempänä Venetsiaa päätimme pitää tauon ja syödä, sillä emme olleet edenneet muutamassa tunnissa kauaksikaan ja olimme silti nälkäisiä. Löysimme moottoritien varrelta pienen ruokaa myyvän levähdyspaikkaravintolan, jossa näytti olevan ruuhkaa sadetta pakenevista autoilijoista. Siinä kahdenkymmenen metrin matkalla autolta katokselle kastui melkein litimäräksi, vaikka meillä oli molemmilla sateenvarjot.

Heti syötyämme jatkoimme matkaa ja annoimme seuraaville sadepakolaisille vapaan parkkipaikan. Saavuimme myöhään illalla Sloveniaan. Sää oli jo paljon parempi Venetsian jälkeen eikä Sloveniassa satanut enää ollenkaan. Kotiin palasimme päivää ennen alkuperäisiä suunnitelmia.

Yhteensä ajoimme tällä kahden viikon reissulla 6555 kilometriä. Haluaisin vielä mainita, että tällä pitkällä matkallamme kuulimme radiosta muutaman kappaleen, jotka soivat monesti Portugalissa ja Ranskassa. Ne jäävät varmasti mieleeni tämän matkan tunnusmusiikiksi. Nämä kappaleet olivat Edith Piafin Je ne veux pas travailler ja Deolindan Um contra o outro.

*Lue myös osat 1 ja 2

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa II

2010-08-20T22:12:00.016+03:00

Osa 2 Portugal-Espanja
*Lue myös osat 1 ja 3

Aamun ollessa jo pitkällä pääsimme vihdoin Portugalin makuun. Tai paremminkin hajuun. Joka paikassa leijui nimittäin sinertävää usvaa. Ajattelimme ensin että tämä on sitä kuuluisaa eukaleptyspuun usvaa, jota yleensä leijailee kyseisissä metsissä. Kohta kuitenkin haju tarttui pistävästi nenäämme eikä se enää ollut mukavaa. Se olikin metsäpalon hajua. ihmettelimme että vaikka ajoimme jo kauas kohteesta, jossa sen ensiksi havaitsimme, se sama haju oli silti joka puolella. Myöhemmin samana päivänä kuultiin, että sinä päivänä Portugalissa oli riehunut yli neljäsataa metsäpaloa! Siis aivan käsittämättömän paljon! Silti emme nähneet yhtäkään.
Saavuimme itse asiassa paikanpäälle Avancaan ja conferenssitilaisuuden ylläpitopaikkaan, paikalliseen peruskouluun ajoissa. Yleiseen eteläeurooppalaisen tavan mukaan mikään ei ollut valmista ajallaan; siellä vielä siivottiin lattioita, järjesteltiin pöytiä ja laitettiin esitteitä esille. Conferenssiin ilmoittautumistakin sai vielä odottaa jonkin aikaa. Mitään muuta ei sinä päivänä sitten tapahtuisikaan. Illalla oli tosin järjestetty tervetuliais-illallinen. Päätimme sitten ilmoittautumisen jälkeen mennä etsimään itsellemme telttapaikan muutamaksi yöksi. Suuntasimme rannikolle ehkä puolentunnin ajomatkan päähän Furadouron kylään. Sieltä valkkasimme ensimmäisen camping paikan minkä löysimme. Aluksi vähän harmitti, että kyseinen matkailukeskus oli erittäin suuri ja organisoitu, mutta vähän ajan päästä siihen jo tottui. Tosin saimme naapuriksemme ison kasan aika melukkaita portugalilaisia nuoria. Vastapainoksi, hyvän mielen lähteenä, olimme laittaneet telttamme korkeiden eukaleptyspuiden alle ja joka aamu kun avasimme teltan ilma tuoksui raikkaalta ja eteeriseltä.
Päätimme käydä uimassa ja huuhtomassa pitkän reissun liat pois. Ranta oli siinä kymmenen minuutin kävelyn päässä. Tosin harmiksemme se oli sellainen valtavan iso hiekkaranta. Tylsää, mutta kun kävelimme aikamme tarpeeksi pitkälle siitä turistirysästä niin päätimme ettei hiekkarannasta kerran elämässä olisi niin paljon harmia. Hiekkarannoilla kun ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista. Ne ovat mielenkiintoisia paikkoja ainoastaan ehkä aamuhämärissä kun siellä on vain lintuja syömässä aaltojen rantaan heittämiä pikkurapuja, eikä veden alla näe mitään elämää, tosin kuin kivikkoisissa pulikointipaikoissa. Joten otin ilon irti valtavasta hiekkavalikoimasta ja kylvin hiekassa. Hieno hiekka toimii erittäin hyvin ihonpehmentäjänä, niinpä annoimme toisillemme hyvät hiekkahieronnat ja loikoilimme vähän aikaa hiekkaan peitettyinä ettemme palaisi. Jernej tykkäsi kovasti tyrskyävistä aalloista ja toivoi pääsevänsä surffikouluun joku päivä. Harmikseen hän kadotti uimalasinsa yhtenä päivänä isossa aallokossa.
Sinä iltana jo edellä mainitsemani illallinen oli itselleni ainakin yksi Portugalin kohokohta. Illallinen järjestettiin ulkona Nestlen tehtaan takapihalla nurmikolla uima-altaan kupeessa. Nurmikolle oli katettu pyöreitä seisovia pöytiä täyteen ruokaa ja tilaisuuteen oli palkattu smokkipukuista henkilökuntaa tarjoilemaan juomista. Kun ensimmäiset rohkenivat mennä pöytien antimien kimppuun, minäkin valtasin mitä eniten olin himoinnut ja jo aiemmin pöytien ohi kulkiessani pistänyt silmälle, eli kylkipaloja. Minun lempiherkkuani liharuuista. Olen huomannut että ei ole oikeastaan väliä mistä eläimestä tuo parhain pala on, oli se sitten lampaasta, vasikasta tai possusta, aina se on hyvää. Toinen erittäin hyvä valinta pyöreistä seisovista pöydistä oli omenatorttu. En millään keksinyt miten se oli tehty, mutta hyvää se oli. Jernej puolestaan ahmi suklaakakkua, tai siis kakkuja.

Itse conferenssi taisi kestää kolme päivää. kuuntelimme sen verran luentoja mitä kykenimme ja ymmärsimme. Liian moni nimittäin pidettiin joko portugaliksi, espanjaksi tai ranskaksi. Monesti esitys saatettiin aloittaa ranskaksi, mutta kun puhuja turhaantui omaan englanninkielenosaamattomuuteensa hän vaihtoikin ranskaksi, jolloin valitettavasti kuulijakunta supistui rajusti. Tätä näytti tapahtuvan turhankin usealle esiintyjälle. Jernejn luento oli conferenssin keskitienoilla. Hän sai monta kysymystä luentonsa jälkeen, kun aiheesta kiinnostuneet halusivat tietää lisää.

Conferenssipaikka oli aika mielenkiintoinen. Vanha, mutta toimiva koulurakennuskompleksi toimi monine luokkineen oivana conferenssipaikkana. Samaan aikaan oli aina neljä luentoa käynnissä. Koulurakennus oli levittäytynyt useampiin mataliin rakennuksiin, niin että niiden välille jäi paljon tilaa lapsille leikkiä ulkona. Rakennus, jossa luennot pidettiin, koostui neljästä luokkahuoneesta, joiden keskellä oli sisäpiha. Täällä tarjottiin luentojen välissä virvokkeita. Päärakennuksessa oli keittiö, jonne oli kutsuttu koulun keittäjät töihin seminaarin ajaksi. Siellä seminaariluennoitsijat saivat lounaan kerran päivässä. Ympäri koulua pystyi löytämään erilaisia oppilaiden tekemiä taideteoksia. Itse ihastuin lasitöihin, jotka oli meriaiheisia ja jotka toimivat tauluina. Toinen asia, minkä pistin silmälle oli, että koulu oli ympäristökoulu, vihreälippukoulu, ja päärakennuksessa oli ympäristöaiheisia postereita, joista yllätysyllätys, moni koski metsäpaloja.
Koitimme yhtenä päivänä conferenssipäiväohjelman jälkeen mennä tutustumaan Murtosan kuuluisiin puisiin veneisiin. Jernej oli lukenut vanhasta kirjasta, jonka hän oli ostanut matkalukemiseksi, että Murtosassa, joka oli ihan siinä nurkilla jokisuistossa, tehtiin ainakin aikoinaan huisia veneitä. Valitsin sanan huisia, sillä kun näimme yksittäisiä kappaleita näistä veneistä, tunnekuohu, mikä niistä syntyi oli aika huisi. Ne nähdessä tuli väkisinkin viikingit mieleen, ja jotenkin sellainen olo, että kalastajan työ tapahtui useasti tyrskyävissä aalloissa. Veneet olivat nimittäin - jaa-a nyt en osaa venesanastoa- keuloistaan? käppyrät. Ja jyrkästi ylöspäin käppyrät, ei vain koristeellisista syistä, vaan joku merenkulullinen tarkotushan siinä on täytynyt olla, luultavastikin, että veneet pääsisivät helpommin suurten ranta-aallokoiden taakse kalaan. Emme päässeet tuohon pieneen kylään, sillä -kappas- taas oli tietöitä eikä missään opasteita mikä olisi toinen reitti kylään. Mutta onneksi näimme monia pieniä kalastaja veneitä joenvarrella ja merenrannassa.
Sitten olikin vihdoin aika lähteä kohtia kohti, joka käytännössä tarkoitti onneksemme nyt vähän löysempää aikataulua. Olimme varanneet kotimatkantekoon noin viikon. Emme jääneet Portugaliin seikkailemaan, vaikka olisimmekin halunneet parantaa maasta jääneitä ensivaikutelmia. Kumpikaan meistä ei oikein löytänyt sitä jotain, mitä kuvittelimme löytävämme Portugalista. Outoa. No kuitenkin, tässä kuvakooste kuinka minä näin Portugalin. Sentään jotain kaunista siinä maassa.
Eli arkkitehtuuri vanhoissa taloissa oli onneksi ihailemisen arvoista. Minä, joka pidän pienistä yksityiskohdista kiinnitin tietenkin heti huomiota näihin koristeellisiin vanhoihin taloihin. Niiden ulkoseinät olivat päällystetty kaakeleilla, kuin kylpyhuoneissa. Tietenkin ulkoilmaan sovellettuja ja kulttuuria ylläpitäen talojen ulkosivuja somistaen nämä kaakelit koristivat katunäkymää. Halusimme pysähtyä ja katsella arkkitehtuuria edes yhdessä vanhassa kaupungissa, joten matkalla pois Portugalista parkkeerasimme Bragan museon parkkipaikalle ja suuntasimme nenämme kohti keskustaa. Koitimme löytää Jernejn isoäidille postikorttia mutta kaikki postikortit olivat kaupunkikuvia, emmekä niistä oikein innostuneet.

Päivällä tankkasimme autoa ja koitimme päästä pesemään vihdoin tuulilasia, joka oli ollut likainen Espanjasta lähtien, vaikka jouduimme pysähtymään putsaamaan tuulilasia varmaan sadan kilometrin välein. Mutta viimeiset kilometrit Espanjasta jäivät pesemättä aikanaan yöllä, ja ne jäljet piti nyt saada puhtaiksi, jotta näkisimme auringon paistaessa ajaa eteenpäin. Portugalissa vaan emme millään löytäneet ikkunanpesuvälineitä miltään huoltoasemalta. Niinpä kun olimme tankkaamassa Jernej lähetti minut sisälle huoltoasemaan kysymään missä voisimme pestä tuulilasimme. Myyjä ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jotain pantomiimiesityksestäni. Vieressä seisoi vanhempi mies ja kysyi puhunko ehkä ranskaa, kolmas mies sitten osasi kohtalaisesti englantia ja neuvoi, että voisin ajaa talon taa autopesuun. Kun auto oli tankattu peruutin autopesun parkkiin jonne tämä kolmaskin mies oli jo tullut ulos seisoskelemaan. Siellä oli myös kolme työntekijää, jotka hääräsivät yhden auton kimpussa kaikki ja kiillottivat sitä puhtaaksi. Tämä kolmasmies kertoi heille että me tarvittaisiin tuulilasinpesu. Kaksi miestä tuli nyt vuorostaan meidän auton luo suihkepullon ja rätin kanssa. He suihkuttivat auton tuulilasia jollain ikkunanpesunesteellä ja hinkkasivat sitä kauan puhtaaksi koittaen kurkotella korkean auton ylimpiinkin osiin. Työjälki oli erittäin hyvää mutta nauroimme kyllä kauan tätä koko prosessia. Emme oikein tienneet pitikö meidän maksaa tästä jotain, ja kenelle ja kuinka paljon, joten kaivoin meidän parkkirahoista kolikoita ja kävin antamassa tippiä näille putsareille. Sitten jatkoimme matkaa tuulilasi kirkkaana. Jotain samanlaista koimme Italiassa. Eli kulttuurillisesti erilaista huoltoasemakäyttäytymistä. Siellä nimittäin tankattu polttoaine maksettiin ulkona seisoskelevalle miehelle, eikä huoltoaseman sisälle tiskille. Se kesti hetken tajuta. Samoin, tämä on tosin jo entuudestaan tuttua kun ollaan Italiassa ajettu, että huoltoaseman vessoissa maksetaan sen siistinä ylläpitävälle naiselle, joka istuu vessan ulko-ovella rahalippaan tai korin kanssa. Ainiin, ja Andorassa puolestaan työttömyyslukemat täytyy olla lähellä nollaa. Nimittäin jos yhdelle huoltoasemalle on palkattu varmaan kolmekymmentä työntekijää, niin en yhtään ihmettele mitä muille aloille on palkattu. Yhdenkin työtehtävä oli ohjata ohikulkevia autoja ja vinkata heille että tulisivat tankkaamaan heille. Toinen ohjasi oikealle tankkauspisteelle, kolmas tuli tankkaamaan jne jne.

Emme päätyneet sinä iltana kauaksikaan Portugalin rajan taa Espanjaan. Ajoimme Sanxenxon kaupunkiin, jossa kartan mukaan oli monta leirintäaluetta. Leirintäalueella oli kaksi rantaa. Toinen oli pitkä hiekkaranta, toinen rosoisten kallionlohkareiden ympäröimä pulikointipaikka. Arvaatteko mihin me menimme uimaan sinä iltana?
Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti Espanjan luoteisrannikkoa pitkin E1:stä josta käännyimme Biskajanlahden rannikkoseudun moottoritie E 70:lle Pohjois Espanjaan. Suuntanamme oli Picos de Europa kansallispuisto. Ennenkuin päädyimme itse kansallispuiston alueelle olimme kovin nälkäisiä ja olikin sopivasti lounas-aika. Niimpä hetken muutettuamme ensivaikutelmamme Espanjan hyväksi nähtyämme taas aivan mahtavia vanhoja puisia taloja, jotka olivat erittäin mystisiä ja monia mielikuvituksia herättäviä, päädyimme pieneen Villamayorin kylään, jossa näimme yhden ravintolan katolla ilmoituksen viikonloppulounaasta hyvään hintaan. Niimpä marssimme ravintolaan sisään ja tilasimme päivän lounaan, tietämättä mitä se oli. Huoneessa oli muutama muukin seurue, ja kun ihmetykseksemme tarjoilija toi pöytäämme viinipullon katselimme ympärillemme josko se olisi tarkoitettu jollekin toiselle seurueelle. Huomasimme kuitenkin, että kaikilla muillakin oli se sama viinipullollinen pöydässä, joten päättelimme että se kuului lounaaseen. Tosin, ei ollut väliä montako ihmistä seurueeseen kuului, yksi seurue sai aina yhden viinipullon. Eli viereinen seurue, vaikka siinä oli kuusi ihmistä sai yhden pullon, ja kohta toiselle puolelle meitä tuli yksinäinen mies, ja hänelle myös kannettiin yksi viinipullo pöytään. Ihmettelimme vielä hetken tilannetta ennekuin kaadoimme viiniä laseihimme. Saimme alkuruuaksi tonnikalasalaattia ja pääruuaksi pihviä, joka oli päällystetty homejuustokastikkeelle, Jouduimme syömään sitä vähän silmät vääntelehtien, mutta nälkä siitä lähti. Jälkiruuaksi saimme jäätelöä ja kahvia. Emme saaneet enempää kuin puolipulloa viiniä juotua, sillä kumpikaan meistä ei oikein alkoholia kuluteta ja olimme autolla. Niimpä pidimme siestaa ennekuin jatkoimme matkaa. Kaikki muutkin seurueet näyttivät jättävän aika paljonkin viiniä käyttämättä. En sitten tiedä mikä paikallinen halpaversio se oli, mutta se näytti kuuluvan automaattisesti viikonloppumenuun.

Lyhyen ajomatkan jälkeen pääsimme jo kukkulaisen kansallispuiston makuun. Tarkoitus oli päästä pienelle vaellukselle puistoon, mutta ihmetykseksemme alue oli täynnä turisteja. Vähänajan päästä kun ajoimme pidemmälle pikkutietä meille selvisi syy tähän turistirysään. Näimme jo kyllä kaikkien varusteista ettei kukaan heistä ollut tullut kansallispuistoon vaeltamaan, vaan jostain muusta syystä. Tämä syy oli yhden kukkulan huipulle rakennettu basilika kirkko, joka oli kuin pyhä nähtävyys uskonnollisille Espanjalaisille. Kaikki suuntasivat ylös tämän pyhäkön ja kirkon tykö ja jopa liikennettä oltiin ohjaamassa ja poliisi vartio aluetta. Ihmettelimme taas hetken mitä meidän pitäisi tehdä, sillä autolla ajo syvemmälle kansallispuistoon oli kielletty muilta kuin kansallispuiston busseilta. Bussit puolestaan veivät ylös vuorille tasangolle, jossa on Covadonga järvet, paikallinen nähtävyys. Tie ylös järville oli suljettu kesän turistikauden ajaksi, mutta vähempiruuhkaisina aikoina sinne saa mennä omalla autolla.
Me parkkeerasimme auton mistä löysimme parkkipaikan ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Kysyimme bussikuskeilta ihmetyksen aiheitamme ja hintaa bussimatkasta ylös, mutta emme oikeen tykänneet hinnasta ja kuski sanoi, että ylhäällä on sitäpaitsi sumuista. Niinpä päätimme kävellä lyhyen iltapäiväkävelyn minkä jaksoimme. Aloitimme kävelyn jyrkkää metsäistä polku pitkin basilikan lähistöltä, mutta kun olimme aikamme kavunneet emmekä oikeen nähneet mitään näkemisen arvoista, päätimme kääntyä takaisin ja tehdä jotain muuta jossakin muualla.

Jatkoimme siis matkaa joka osoittautui aivan mahtavaksi reitiksi kansallispuiston rajamailla. Kuljimme koko kansallispuiston pituudeltaan vuoristossa, jota ei millään malttanut olla tuijottamatta nenä ikkunassa. Nyt vihdoin nähtiin jotain äimästyttävää Espanjassa. Jotain, josta todella tykättiin. Harmiteltiin, että oltiin aluksi tultu, voisiko sanoa, väärään osaan kansallispuistoa, sillä pohjoinen osa näytti paljon mielenkiintoisemmalta. Saimme vihdoin tilaisuuden pysähtyä kurvikkaalla tiellä ja mennä alas joenvarteen virkistäytymään. Alueella nähtiin paljon kalastajia.
Näin myös vihdoin tyylikkäästi suunniteltuja uusia taloa kun olimme jo lähempänä kansallispuiston päättymistä. Olen jo muutaman vuoden voivotellut kuinka nykyään näkee liian harvoin kauniita uusia taloja. Liian monesti on vain rakennettu uusi talo, päältä rapattu ja maalattu jollain kamalalla pastillinvärillä. Puutaloissa se vielä näyttää hyvältä mutta uudiskivitaloissa järkyttävän kamalalta. Ne näyttävät paljon kodikkaammilta kun ne ovat vielä vasta punaisien tiilien peitossa ja jo asutuskäytössä punaisine kukkineen ikkunalaudoilla.
Ajettuamme taas monta tuntia, oli aika löytää nukkumapaikka. Suuntasimme taas rannikolle ja nukkumisajan lähestyessä olimme sillä hetkellä Cabo Ajon tienoilla. Kartta oli taas näyttänyt, että alueella on useitakin leirintäalueita, joten valitsimme taas minkä ensiksi löysimme. Paikka sijaitsi niemessä Biskajanlahden rannalla. Ihmettelimme suut auki kuinka nummiset kielekkeet sillä alueella muistuttivat erityisen paljon vastaavilta kielekkeiltä Irlannissa.
Espanjaa ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta meillä oli vielä yksi kohde tässä isossa maassa ennen Ranskaan paluuta. Nimittäin Bilbaossa oleva Guggenheimen-museo. Se on erikoinen nähtävyys ulkoapäin, nimittäin rakennuksen suunnitellut Frank Gehry on tehnyt erikoislaatuisen työnäytteen. Talo on monimuotoinen, on kulmaa, kaarta ja kulmaa ja kaarta, ja koko talo on päällystetty titaanilevyillä. Kävimme kävelyn jälkeen museon ulkopuolella olevassa kahvilassa jonka jälkeen vielä pyörähdimme kaupungilla ennekuin suuntasimme kohti Ranskaa.
Kuva: Jernej Burkeljca

*Lue myös osat 1 ja 3

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa I

2010-08-09T15:20:00.026+03:00

Osa 1 Slovenia-Italia-Ranska-Monaco-Andorra-Espanja-Portugalia
*Lue myös osat 2 ja 3

Eräänä kesäisenä lauantaina starttasimme uuden Citroën Berlingon ja suuntasimme nokkamme kohti Italian moottoriteitä. Ajoimme monta tuntia päätyen iltahämärissä Pohjois Italian toiselle puolelle kansallispuistoon jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Alue oli lähellä Toscanaa Apenniinien vuoristossa. Etsimme itsellemme yöpaikan ja jatkoimme varhain aamulla ensimmäisten aamuauringon säteiden saattelemana alas vuoristolta kohti merenrantaa. Lähimmät kylät ja sen väki olivat vasta heräämässä ja puisia ikkuna suojuksia avautui ohi ajaessamme kun aamuvirkut alkoivat tuulettamaan petivaatteitaan.
Laskeuduttuamme alas vuoristolta saavuimme kuvankauniiseen Cinque Terren kylärypäs alueelle. Rannikkoinen kyläkeskittymä sijaitsee Italiassa, kansallispuistossa yhtenä UNESCON kansallisperintökohteena, jonne autoilla ei ole asiaa. Itse sivuutimme tämän kauniin ja maalauksellisen paikan Riomaggioren pienen kylän kohdalta.
Ajoimme Rannikolla La Spezian tienoilta Genovan halki aina Monacoon ja Nizzaan. Monaco oli pieni, täyteen rakennettu rannikkoruhtinaskunta. Ajoimme Monte Carlon lävitse ihmetellen luksusasuntoja, kasinoita ja monikansallisia turisteja. Kiipesimme vuorenrinteelle Monte Carlon yllä ja ihmettelimme lisää maisemia. Kaikilla näytti olevan luksusauto, monesti avo-auto.

Samoin Nizzassa väki näytti olevan rikasta. Ihmettelimme kuinka jokaisen korttelin jälkeen oli liikennevalot. Päätimme pysähtyä myös täällä syömään eväitä ja virkistäytymään Välimeressä.

Jatkoimme vielä vähän aikaa, tai siis aika montakin tuntia rannikkoa pitkin Saint Tropesiin. Jernej oli aikoinaan seurannut jotain kuuluisaa ranskalaista komedia poliisisarjaa ja halusi löytää sarjasta kuuluisaksi tulleen poliisitalon. Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti löytäneet tätä taloa. Mutta sen sijaan kiinnitimme jo tässä vaiheessa huomiota ranskalaisiin kylän keskusaukioihin ja mitä niissä tapahtui. Eli aukiot on reunustettu Platanus Orientalis puilla (sillä nimellä ainakin itse olen puun oppinut tuntemaan) ja suurten puiden varjossa tasaisella maalla pelattiin petankia. Myöhemmin näimme tätä kahta Ranskaa yhdistävää tekijää kaikissa ranskan pikkukylissä ja suuremmissakin paikoissa. Myöskin puita näki reunustaen pitkiä suoria tieosuuksia, ja samoin petankia näytettiin pelaavan melkein missä vaan jossa oli tarpeeksi tilaa kuulan heittoon ja jossa maa on tarpeeksi tasaista reiluun peliin. Saint Tropezissa kävimme myös tutustumassa valokuvaaja François Maréchalin näyttelyyn: "Saint-Tropez intime".
Ranskan Rivieran, ja sen täynnä puoli alastomia turisteja pomppimasta tien yli missä vain, rannikkotieosuuden jälkeen suuntasimme kohti sisämaata - Provencea. Tykästyimme sen loputtomiin kukkuloihin, idyllisiin muutaman korttelin kokoisiin pikkukyliin ja sen monipuoliseen ja kurvikkaaseen maastoon. Näimme paljon viinitiloja ja minulle uutena asiana laventeli peltoja. Ne olivat kauniita. Ranskalaisen pikkukylä on sellainen, jossa muutamakerroksiset kylän keskuksen talot on rakennettu seinäseinään kiinni ja niiden lomasta menee pieniä kujia, jotka toimivat myös kylän halki menevänä tienä. Turistikkaat kylät on pääosin pastillinvärisiä, aidot, turistien piilossa olevat kylät ovat puolestaan luonnonvärisiä. Se on hyvä indikaattori! Ainiin, ja sitten tietenkin jossain kylän reunamilla on iso vanha kartano hylättyine puutarhoineen. Mystistä..
Päädyimme yhteen tälläiseen keskellä ei mitään olevaan pienen pieneen kylään iltasella Cotignac. Kylä sijaitsi kukkulaisen metsän keskellä. Etsimme ensin telttapaikan itsellemme ja sen jälkeen palasimme takaisin kylän keskukseen, jonka läpi ajaessamme olimme nähneet kuinka kylän väki oli kerääntynyt syömään muutamaan kylän ravintolaan kylän keskusaukiolla. Huonoksi tuuriksemme kaikki kylän ravintolat olivat jo sulkeneet keittiönsä eikä ruokaa enää tarjoiltu niin myöhään. Kaikki muut viimeistelivät illallisiaan ja kilistelivät vielä viinejään. Me päätimme mennä pienelle kävelylle ennen kuin palasimme takaisin pienelle campingalueelle syömään jugurttia. Ihmettelimme kylää reunustavaa kalliota ja siihen rakennettua käytävistöä. Näimme myös kallion juurella suuren suuren oliiviöljyn puristamiseen käytettävän käsivääntöisen masiinan. Oli pimeää emmekä saaneet enää siihen aikaan mennä tutustumaan kalliorakennuksiin. Kävelimme sitten vielä muutaman pienen kujan halki ja haistelimme vatsat kurnien hyviä tuoksuja, joita leijaili aukinaisista ikkunoista kun ranskalaiset kyläläiset kokkasivat omia illallisiaan. Kukaan ei kutsunut kylään.
Seuraavana aamuna lähdimme taas varhain ja herättelimme seuraavan kylän asukkaita joista taas aamuvirkut kävelivät kujilla patongit kainaloissaan. Suuntasimme Grand Canyon du verdoniin. Matka oli pitkä ja mutkikas, mutta erittäin antoisa näköalaltaan. Saavuttuamme viimein lähemmäs kanjonia parkkeerasimme auton milloin näytti siltä että tien vierestä olisi jotain nähtävää. Joki kanjonin pohjalla oli kuitenkin siihen aikaan todella kuiva, mutta ne pienet rippeet, jotka olivat jääneet joenpohjalle olivat kauniin tummanturkooseja. Kanjoni oli syvä ja erittäin pitkä. Näimme bussillisen belgialaisia turisteja. He näyttivät tallentavan kaikki muistonsa kameriin ja videokameroihin kuin Japanilaiset.

Erittäin pitkän ajon jälkeen päädyimme yhteen Verdonin järvistä. Näimme jo kaukaa ylhäältä kohdan, jossa Verdonin joki yhtyy järveen. Kävimme pulikoimassa lämpimässä vedessä ja ostamassa hunajaa yhdestä pikkukylästä. Sitten suuntasimme takaisin rannikolle tarkoituksena päätyä isompaa kartalla keltaista tietä pitkin viimein moottoritielle, mutta joistain syystä seurasimmekin sokeina GPS:sää ja päädyimme takaisin kiemurtelevia pikkuteitä sinne metsäiseen kylään jonka liepeillä olimme viettäneet edellisen yön. Vähänkö harmitti sillä tuhlasimme nyt puoli päivä matkasta päätyen samaan paikkaan josta lähdimmekin. Opimme tästä, että meidän ei taaskaan pitäisi luottaa pelkästään GPS:sään vaan tarkastaa ensin minne se meitä johdattaa. Niin ja muistaa laittaa sormilukko päälle ettei vahingossa napsauta edellisen päivän päämäärää tämän päivän kohteeksi.

Emme turhia sen enempää voivotelleet, vaan nautimme maisemista ja itseasiassa vietimme seuraavan yön yhden toisen kanjonin loppupäässä. Sinne saavuimme puolestaan ennen pimeää, joten meille jäi aikaa käydä kävelyllä Les Gorges du Galamuksen reunamille rakennetun linnoituksen äärellä. Meidän piti ajaa kanjonin virustaan rakennettua erittäin mutkikasta ja mielenkiintoista pientä tietä pitkin toiseen päähän kanjonia, jossa camping sijaitsi. tie oli reunustettu kanjonin puolelta kivisellä puolimetrisellä muurilla. Välillä tien yllä oli osittain kattoa kanjonin seinämästä. Autoja mahtui ajamaan kerralla vain yksi rinnakkain, paitsi tarkoituksella syvennetyissä kohdissa. Päiväsaikaan tie on vuorotellen yksisuuntainen liikennevaloilla ohjattu, mutta me ajoimme siitä tämän järjestelyn ajoituksen ulkopuolella. Meillä oli isomman auton etu, joten ne autot jotka tapasimme pienellä tieosuudella väistivät meitä kiltisti syvennyksien kohdilla.

Seuraavana aamuna ajoimme Andorran halki. Sitä ennen pysähdyimme Ranskan puolella Font Romeussa juomassa kahvit ja syömässä lettuja sekä lataamassa laitteidemme akkuja. Paikka on tunnettu urheilijoiden kestävyysleiripaikkana. Andorra puolestaan on pelkästään vuoristossa, Pyrenneillä, sijaitseva ruhtinaskunta, joka on yksi Euroopan veroparatiiseista. Me ostimme halvinta dieseliä ikinä (0,78€/l)! Läpiajo ei kestänyt kauaa ja pian pääkaupunki Andorra la vellan jälkeen olimme jo Espanjassa. Espanjasta tuli meille menomatkalla vain läpiajo maana päämääräämme Portugaliin, vähän kuin Italia, joten emme saaneet mitenkään positiivisia kuvia Espanjasta. Ajoimme suurimmaksi osaksi moottoriteillä, joka jo itsessään poissulkee kaikki näkemisen arvoiset paikat. Mutta jäipähän meille silti ihmeteltävää Espanjan erittäin erilaisista maanmuodoista, mihin ollaan tähän asti totuttu. Melkein heti rajan jälkeen maa muuttui tyhjäksi autiomaaksi, jossa näki silmän kantamattomiin. Pyrenneet olivat siltä osin ohi ja tilalla oli vain kuivaa ja tyhjää autiomaata. El toron paikansimme jo kaukaa sen erottuessa muusta maastosta.
Espanjasta jäi mieleen tuulilasia tummentavat ötökkäparvet, joita kertyi yhden päivän aikana enemmän kuin koko matkalla yhteensä sekä lukemattomat huoltoasema-hotelli yhdistelmät, jotka olivat illanmittaan aika houkutteleva vaihtoehto. Olimme kuitenkin päättäväisesti luvanneet toisillemme, että nukkuisimme seuraavan yön jo Portugalissa. Heti rajan jälkeen alkoi pimeys. Jostain syystä moottoritietä kunnostettiin keskellä yötä ja missään ei ollut katuvalaistusta. Liikenne oli ohjattu yksikaistaiselle tieosuudelle jonka molemmin puolin meni muovitolppia. Oli aika karmivaa ajaa sillä kapealla tiellä pilkkopimeässä rekka takapuskurissa kiinni kun ajoin liian hiljaa rekkakuskin tottumuksiin nähden koettaen siristää silmiä löytämään oikeita tienviittoja. Saavuimme rasittavan pitkän ajon jälkeen vihdoin Guarda nimiseen isompaan kaupunkiin Portugalissa. Meidän oli tarkoitus ajaa vielä vähän pidemmälle yhden kansallispuiston reunamille paikkaan, jossa kuulemma oli ilmainen camping mahdollisuus ja kalliokiipeily siinä vieressä. Tiesimme kuitenkin jo siinä vaiheessa, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa kiipeilyyn seuraavana päivänä, sillä syy miksi olimme reissuun edes lähteneet oli Jernejn osallistuma conferenssi Portugalissa, Avancan pienessä kylässä. Joten päätimme koittaa onneamme ja etsiä yösijaa kaupungista. Pitkän kiertelyn kaupungin keskustaa ympäri autolla ja GPS:n väärin johdattelemana mahdollisista yöpaikoista jälkeen bongasin yhdessä tienristeyksessä liikennemerkkikuvan teltasta ja matkailuautosta. Oli huojentavaa tietää, että kaupungissa oli sittenkin meille majapaikka.

Tosin, kun parkkeerasimme tontille, emme löytäneet ketään enää siihen aikaan respasta. Ulko-ovessa luki aukiolo ajat, ja vastaanoton kuului olla auki vielä viisitoista minuuttia. Koputimme oveen ja kiertelimme taloa jonkun aikaa ilman tulosta. Päätimme että menisimme autoinemme ja telttoineen valkkaamaan itsellemme yöpaikan ja maksaisimme sitten aamulla. Olimme katsoneet hinnat jo valmiiksi ulko-ovesta, ja mieliksemme se oli matkamme halvin, 8,50 euroa koko sakilta, eli kaksi yli kymmenvuotiasta persoonaa, alle 3 neliön teltta ja auto. Päätimme että jos aamulla ketään ei olisi vieläkään respassa niin voisimme laittaa rahat oven alta sisään.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olimme laittaneet herätyksen aamulla puoli kuudelta, sillä seminaari alkaisi kymmeneltä ja sinne oli vielä vähän matkaa. Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi ja kasanneet teltan päätimme mennä maksamaan ja lähteä jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kuitenkin meille tuli ongelmia. Joku oli sulkenut tontin portin! Emme siis pystyneet jättämään vaan rahoja ja lähtemään vaan meidän piti odottaa aamu kahdeksaan asti, että joku tulisi töihin ja avaisi vastaanoton ja portin. Harmitti taas aivan kamalasti. Emme nimittäin olleet nukkunut montaakaan tuntia ja nyt menetimme melkein kaksi tuntia pelkkään odotteluun. Odotimme ja odotimme. Koitimme nukkua, siivosimme autoa, luimme, ihmettelimme onko naapurissa eläintarha vai kaupunginpuista jne. Ja viimein viisitoista vaille kahdeksan talosta kömpi ulos uninen mies joka ihmetteli meitä samassa määrin kuin me ihmettelimme häntä. Hän meni avaamaan portin jonka jälkeen selitin yleismaailmallisilla kielillä keitä me olemme ja miten päädyimme tänne, ja voisimmekohan nyt maksaa ja lähteä. Annoin ajokorttini hänelle kun pääsimme vastaanottohuoneeseen asti jossa hän tulkitsi hassusti väärin tietojani, luullen toisen nimeni olevan minun sukunimeni. No maksoimme ja pääsimme viimein jatkamaan matkaa.

Epäonneksemme kohtasimme taas tietöitä ja emme oikein osanneet tulkita oikein minne meidän piti mennä jotta päätyisimme takaisin moottoritielle kun opasteet kiertotielle olivat hieman epämääräiset, eikä GPS:stä ollut taaskaan apua, se päätti joka viides minuutti kehottamaan meitä kääntymään ympäri kuin suinkin mahdollista, ja kun oltiin pari kertaa käännytty ympäri suljettiin koko laite. Päädyimme sitten ajelemaan ylimääräisen puoli tuntia jonnekin kukkuloiden toiselle puolen ensin ylämäkeen sitten alamäkeen ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle.

*Lue myös osat 2 ja 3

kierrätyskangaspuut

2010-07-22T11:05:00.003+03:00

Sain toissa iltana päähänpiston, joka oli muhinut takaraivossani jo jonkin aikaa. Halusin tehdä kangaspuut!

Tarkoitus ei ollut tehdä mitään kopioitua, vaan kehitellä ja ideoida miten kangaspuut edes toimivat, ilman näkemättä mallikappaletta kymmeneen vuoteen. Insinöörin aivosoluni pääsivät vihdoin koetukselle. Ideana oli valmistaa kangaspuut kotoota löytyvistä materiaaleista, mutta ilman nikkarointia, vaan askartelumielessä.

Sain ensimmäisen mallikappaleen, ja ideantyngän väsättyä muutamassa kymmenessä minuutissa idean puhkeamisesta ja käytännön järjestelyiden aloittamisesta. Tässä ensimmäinen tulos:
Se on yksinkertainen, mutta hankala työstää, sillä jouduin joka kerroksella poimimaan nuo jokatoiset langat ylös. Niimpä kehitin ideaa eteenpäin. Tämä ensimmäinen vedos toimisi paremmin jos se olisi pystyssä, eikä vaakasuunnassa, mutta aloin silti kehittämään toista vaakasuunnassa olevaa mallikappaletta.

Kaivoin kaapeista ja laatikoista kaikkea mitä kuvittelin tarvitsevani, klemmarit ja sukkapuikot tulivat aika oleellisiksi osiksi uutta prototyyppiäni. Olin myös muutama päivä sitten kaivanut kaupan ylijäämähenkarilaatikosta vaatekokoa ilmaisevia muovisia nippuloita, joita käytin tasakokoisina välikappaleina pitämään langat tietyn välimatkan päässä toisistaan.

Väsisin ehkä viisitoista minuuttia ennen kuin pääsin kokeilemaan muutamaa ensimmäistä riviä. olin tähän asti saanut niin, että pystyn nostamaan jokatoisen langan ylös vaivatta, mutta silti jokatoinen jäi nostamatta vuorollaan. Päättelin, että minun täytyy kehitellä pidemmät koukut molemmille parittomille ja parillisille langoille, jotteivät ne jäisi kiinni toisiinsa ja jotta ne sulautuisivat paremmin lomittain. Aluksi siis minulla kiersi langat vain yhtien klemmareitten lävitse.

Viimein sain monen klemmarin väännön ja kipeän peukalonpään jälkeen tämänhetkiset kangaspuut valmiiksi. Kudoin ehkä viitisen senttiä villakangasta ennekuin muistin, että tämähän oli vain mallikappale, ja nyt odotan inspiraatiota mitä itseasiassa haluaisin näillä kangaspuilla tehdä. Mallikappaleen leveys on nyt 8 senttimetriä, mutta näillä kangaspuilla voin tehdä jotain aina kahdenkymmenen neljän sentin leveydelle asti.

Kangaspuut tarvitsevat edelleen lisää painoa, muutoin lankojen kiristys on hankalaa ja jos sukkapuikko putoaa korokkeeltaan, joudun setvimään lankoja vähän aikaa. Alareunaan väkersin rautalangasta silmukoita puiseen keittokauhaan. Näiden silmukoiden kautta alalanka kiertää. Ylempänä nostin lankojen kiinnityskohdan ylemmäs sukkapuikoilla, jotka iskin tuon mustan reikäisen keittiövaasin lävitse. Tämä kulma helpottaa työskentelyä kummasti.

Kehitän ehkä joku päivä ideaa vielä pidemmälle, tekemällä vähemmän huteran kokonaisuuden, kun saan hyvän idean mitä haluan tehdä näillä kierrätyskangaspuilla. Tai sitten tämä oli vain insinöörin aivosolujen aktivointia ja työnäyte. Mutta minulle ainakin tuli hyvä mieli tämän askartelun myötä, kun sain toteuttaa itseäni ja ratkaista mekaanisia ongelmia - niin ja tietenkin kyky luoda kangasta.

Lähihistoria nykypäivää - aikamatkustusta kulttuurinvaihdoksella

2010-07-18T18:12:00.009+03:00

Ne vanhat hyvät ajat ovat lähempänä Sloveniaa kuin Suomea!

Olen kiinnittänyt huomiota pikkuasioihin täällä asuessani, sellaisiin joista minulle tulee mieleen vanhanajan käytännöt Suomessa (tai siis ne minun lapsuuden ajan ja sitä vanhemmat ajat). Lihaa saa vielä joka kaupasta lihatiskiltä (samoin kuin juustoa ja leipää), televisio toimii analogisena, kassalla käteinen mielletään paremmaksi maksutavaksi ja persiljaa voi ostaa juurineen päivineen! Tässä muutama esimerkki. Nämä esimerkit eivät enää ole jokapäiväisiä Suomessa, toisin kuin täällä. Tosin, ajat ovat muuttumassa..

Sain juuri selville, että täällä on aikoinaan myyty pyykinpesujauhetta keittiöliinoihin pakattuna. Eikö olekin aivan mahtava myynti-idea - ja ekologinen! Siis, että pyykinpesujauhe eli tule moneenkertaan pakatussa muovi- ja pahvipakkauksissa, vaan se on suoraan pakattu monikäyttöiseen puuvillaiseen keittiöliinaan. Tämä ei ole ollut vain yhden pyykinpesujauheyrityksen käytäntö, vaan useammatkin yritykset käyttivät samaa pakkausideaa. Näistä mainittakoon esimerkiksi Omo, Persil ja Faks.

Käytännössä se tapahtui niin, että pesujauhe oli pakattu näiden liinojen sisään ja liina oli ommeltu kiinni. Ja katsokaa kuinka hyvässä kunnossa nämä keittiöliinat ovat vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen, kun ne ovat palvelleet tiensä ahkerasti pakkausmateriaalista arkikulutustavarksi!
Mietin onko Suomessa ollut vastaavaa? Tulin niin iloiseksi kuultuani tästä vanhasta jo pois käytännöstä olevasta pakkaustavasta, että halusin kirjoittaa ja ihmetellä sitä julkisesti. Vieläkö jossain maassa ollaan näin käytännönläheisiä ja mitä muita tuotteita olette nähneet pakattavan vastaavanlaisesti uudelleenkäytettäviin pakkauksiin? Itse ostin jokin aika sitten riisiä, joka oli askarreltu myös puuvillapussiin. Tosin sen sisällä oli myös muovipussi.

Secret ingredient

2010-07-10T23:02:00.004+03:00

Sloveniassa asuessa on täytynyt muokata omia makutottumuksiaan monipuolisemmiksi. On täytynyt olla avarakatseinen ja maistella uusia makuja. Muistan kuinka reilu vuosi sitten minulla oli vielä hankaluuksia totutella vaikkapa keitettyyn lihaan ja suuriin määriin raakaa valkosipulia, mutta nykyään nekin ovat aivan tavallisia aineksia ruuissa.

Olen päässyt muokkaamaan myös vähintään Jernejn makutottumuksia siitä lähtien kun itse pääsin kokkikauhan pää hämmentäjäksi. Olen parhaani mukaan soveltanut kahden kulttuurin välisiä makuja ja koittanut loihtia jotain uutta pitäen molempien maiden perinneruokia yllä. Silti viikonloppuisin syömme pääasiallisesti Jernejn äidin valmistamia slovenialaisia ruokia. Voisin kuitenkin sanoa, että enemmän perinteisiä ruokia valmistaa Jernejn isoäiti. Olen päässyt monta kertaa auttamaan häntä ruuanvalmistuksessa tai leivonnassa. Jo ensimmäisellä kerralla kun tulin käymään Sloveniassa minut laitettiin keittiöön isoäidin kanssa kahdestaan ja annettiin meidän tutustua toisiimme vaikkemme ymmärtäneet sanaakaan toistemme kielistä. Silloin opin kuinka tärkeä ja suuri osa kommunikaatiosta kehon kieli on. Tulimme hyvin toimeen jo heti alkututustumisesta asti. Siitä lähtien meillä on ollut tietynlainen ymmärrys toisiamme kohtaan, vaikka tietenkin nykyään voidaan käydä jo ihan tavallisiakin keskusteluja kun osaan jo tarpeaksi sloveenia ilmaistakseni itseni hänelle.

Nämä kaksi naista ovat olleet suurimmat vaikuttajani minun slovenialaisen keittiön tutustumisessani. He ovat tuoneet uusia makuja elämääni ja luoneet yksinkertaisista, paikallisista raaka-aineista mitä herkullisempia ruokia. Koitin puolisen vuotta sitten tehdä joitakin samoja ruokia mitä olen nähnyt täällä tehtävän. Kysyin mitä ruokiin tulee ja valmistin samoja ruokia samoilla raaka-aineilla, mutta en ikinä saanut niistä samanmakuisia kuin mitä ne heidän valmistaminaan oli, en edes lähelle. Katsoin monta kertaa uudelleen vierestä kuinka ne ruuat tehdään ja kokeilin ja kokeilin uudelleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Sitten aloin kiinnittämään huomiota mausteisiin. Halusin selvittää mikä on se tekijä, jota en ole osannut huomioida vaikka mielestäni olen ollut jokaisen raaka-aineen lisäyksen aikana paikan päällä vieressä katsomassa. Minulla oli tosi epäilykseni voisiko se olla mauste vai ei, sillä aivan kuten suomalaiseenkin keittiöön kuuluu perinteisesti vain muutama mauste, kuten mustapippuri ja ainainen oregano, niin täällä puolestaan on mustapippurin lisäksi paprikajauhe ja esim. kumina. Huomasin kuitenkin kerran Jernejn äidin kaapissa aromisuolaa. Päätin, että tämä olisi se salainen raaka-aine, jota olen etsinyt. Joten menin kauppaan ja ostin aromisuolaa ja yritin uudelleen.

Mutta jo avattuani aromisuolapakkauksen, epäilyni heräsivät. Sillä aromisuola ei ollut lähellekään meidän suomalaisessa keittiössä tunnettua keltaista aromisuolaa, vaan täällä se oli suolaa, jossa oli yrttejä seassa, eikä se mielestäni tuoksunut hyvältä. Kävin salaa viemässä ostamani aromisuolan Jernejn äidin kaappiin, jotta se tulisi parempaan käyttöön. Ostin myöhemmin vielä toisen valmistajan aromisuolan, mutta se oli samanlainen outo yrttisuola.

Seuraava vaihtoehtoni oli vegeta. Se on jauheseos, jotakin meidän kasvisliemikuution tapaista, eli jossa on kuivattuja vihanneksia, mausteita ja suolaa. Tämä on ollut hyvä lisäys kaikkiin keittoihin, patoihin ja kastikkeisiin, mutta sekään ei ollut etsimäni salainen raaka-aine.

Vasta viime aikoina kun taas muistin tämän ikuisuusprojektini olin alkanut epäilemään uutta ideaa mikä se mahtaisi olla. Olin seurannut vierestä kuinka uuden keittiön myötä tuli myös uusia ruokalajeja, mutta silti pysyi tämä samainen jokaista ruokaa yhdistävä sivumaku. Vihdoin minulle valkeni, että kyse oli öljystä, oliiviöljystä. Olen kuullut kuinka monet ovat tykästyneet tietyn alueen oliiviöljyyn, kuten monet suomalaiset varmaan kreikkalaiseen. En ollut aiemmin sitä täysin ymmärtänyt, eikö ruokaöljy nyt ole vain öljy, miten siinä nyt niin paljon makuvivahteita voisi olla. Mutta niin vaan kävi, että minäkin tykästyin tietyn alueen oliiviöljyyn ja jäin sen makuun koukkuun. Mietin vain tietävätkö monet suomalaiset tarkemmin mistä alueelta heidän suosikkioliiviöljynsä tulee, vai vain maittain? Meidän oliiviöljy tulee perhetutuilta Šoltan saarelta Kroatiasta. Varsinaista neitsytoliiviöljyä, ja saadaan sitä suoraan omaan pulloon niin paljon kuin tarvitaan.

Nyt minäkin sain oman pulloni oliiviöljyä ja pääsin kokeilemaan viimein kuinka sen täyteläinen maku toi oman vivahteensa ruokiin.

Tosin, aina ei ole kyse yhdestä tietystä "salaisesta" ruoka-aineesta joka saa täkäläisen ruuan maistumaan tietynlaiselta. Nimittäin Jernejn isoäiti onkin jo toinen tarina. Hän ei siis käytä tätä kyseistä oliiviöljyä, ja hänen ruokansa maistuvat aivan erilaiselta kuin Jernejn äidin. Nyt vasta viime aikoina kun olen taas päätynyt keittiöön hääräämään hänen kanssaan olen päässyt selville muutamasta salaisuudesta, joka saa ruuan maistumaan niin taivaalliselta. Kyse on tietynlaisesta tekotavasta, ei niinkään raaka-aineista. Tämä jääköön kuitenkin perhesalaisuudeksi.

Dober tek!

Liian kuuma Ljubljana

2010-07-01T19:33:00.005+03:00

Kesä on taas tullut ja rytinällä. Sillä välin kun olimme Islannissa, kesä kerkesi hiipimään Sloveniaan muutamassa viikossa liian äkkikuumiin mittarilukemiin. Ennen matkaa oli vielä aika, jolloin saatoimme välillä tarvita lämmitystä talossa, mutta Islannin jälkeen kattohuoneistomme oli kuin sauna ja harkitsimme jopa ilmastointilaitteen ostoa. Päädyimme kuitenkin ekologisempaan ratkaisuun pitää ikkunoita auki ilta- ja aamuhämärillä. Tämä tosin on hankalaa nyt kun konsertti jytää juuri ikkunan allamme aina puolille öin asti.

Pääsin viikonlopuksi koiravahdiksi Ljubljanaan ja päätin mennä koirien kanssa kaupunkikävelylle. Vedin kesämekon ylle ja sandaalit jalkaan, sekä pakkasin reppuun kameran ja muutaman litran vettä. Ajatuksena oli käydä ottamassa joitakin kaupunkikuvia Ljubljanasta tulevaa blogikirjoitustani varten, mutta idea rysähti heti alkumatkasta.

Pääsimme nimittäin vain lähikaupalle asti kun kaikki jo läähätimme kuumuutta kielet pitkinä. Pysähdyimme vanhainkodin viereen varjoiselle penkille ja joimme jo siitä istumalta litran vettä. Minun täytyi tehdä ratkaisu, joka johti meidät takaisin kotiin. Emme millään olisi päässeet keskustaan asti jos kymmenenminuutin kävely kuluttaa kolme desiä per naama. Pysähdyimme vielä puolivälissä kotimatkaa juomaan loputkin vedet ennekuin pääsimme autotalliin vilvoittelemaan.

Sääennuste lupaa vain kuumempaa ja kuumempaa. Olen viimeaikoina opetellut sloveenista juuri säätietoja ja liikennetietoja ja olen törmännyt yhteen kummallisuuteen. Melkein joka päivä näinä päivinä kerrotaan, että voi ukostaa. Tämä on ihan normaalia täällä ja tähän aikaan vuodesta, muistan sen viime- ja toissakesäisiltä vuoristoseikkailuiltamme, mutta minua aina kummastuttaa kun kerrotaan radiouutisissa tai seuraamastani ilmaisjakelulehdestä, että voi tulla paikallisia ukkoskuuria. Miksei ikinä voida tarkemmin kertoa missä päin Sloveniaa ne mahdollisesti ilmenevät, muuta kuin sääkarttakuvilta. Tännekin mahtuu ties minkälaista säävaihtelua ihan ilman ukkoskuurojakin. Siitä on tullut jo sanavarastoni perus fraasi "krajevne nevihte".
Ehkä tämä johtuu siitä, että näin kesäaikaan jokapaikassa tosiaan ukostaa, eikä ole pointtia kertoa kaikkia niitä paikkoja erikseen. Ja toisaalta seuraamalleni ilmaisjakelulehdelle voisi löytää parempia vaihtoehtoja säätietojen seuraamiseen. Slovenialla on kuitenkin erittäin kattavat verkkosivut säätietojen ja siihen liittyvine ilmiöineen todella paikkakuntakohtaisesti kerrottuna. Aina ei vaan haluaisi istua naama näytön edessä.

Ostin kaksi omenaa - sain banaanin kaupan päälle

2010-07-01T10:02:00.001+03:00

Kävin eilen torilla ostamassa maitoa mlekomaatista, mikä on tullut jo viikottaiseksi tavakseni. Olin päättänyt tehdä sinä päivänä suomalaista perunasalaattia ja tarvitsin nyt muutaman omenan. Menin torille iltapäivästä, jolloin kojut olivatkin jo kiinni. Yleensä siis menen aamupäivästä, jolloin torilla on paljon vilinää, mutta sinä päivänä erehdyin menemään toriajan ulkopuolella. Onneksi tiesin lähistöllä olevan muutaman jokapäiväisen kojun, jotka eivät ole riippuvaisia toriaikatauluista. Ensimmäinen koju myi omenoita vain korikaupalla eikä yksittäisinä, joten kävelin vielä vähän matkaa Drava joen vartta länteen toiselle kojulle.

Siellä myyjä antoi minulle vapauden valita omat omenani. Oli muutamaakin eri lajiketta; punaisia, vihreitä ja keltaisia. Halusin punertavia ja myyjä ojensi minulle ystävällisesti pussin. En kuitenkaan ylttynyt niihin omenoihin joita päätinkin haluta, joten myyjä katsoi minulle nätimmät omenat.

Syy miksi halusin kirjoittaa tästä, oli ostoksieni hinta. Maksoin kahdesta omenasta 50 senttiä, ja sain vielä kaupan päälle banaanin. Tuli hyvä mieli. Pointti tässä oli, että mitä ikinä muuta olen torilta ostanut Sloveniassa maksaa aina tasan euron. Oli se sitten salaattia, kananmunia, vihanneksia, aina torimyyjät pyytävät minulta euron. Havahduin tähän muutama kuukausi sitten ja tajusin, että hehän luultavasti huijaavat minulta paremman hinnan kun kuulevat aksentistani, etten ole natiivi Slovenialainen. Heidän on helppo pyytää minulta sitä euroa, kun en osaa väittää vastaan ja tinkiä parempaa hintaa. Se vaan kuulostaa aina hassulta miten peräperään jokainen aina pyytää yhtä euroa. Ja nyt eilen, hinta olikin 50 senttiä. Minua ei haittaa, vaikka maksankin torilta ostamistani tuotteista korkeamman hinnan, mukava palvelu ja paikallisten tuotteiden ja työvoiman tukeminen tekee siitä käynnin arvoista. Välillä jos olen ostanut vaikka salaattia niin jo hinnan sanottuaan myyjä saattaa lapata vielä kourallisen salaattia kaupan päälle. Aivan kuin katuisi liian korkeaa hintaa. En sitten tiedä. Mutta menen jatkossakin ostamaan torilta tiettyjä tuotteita.

Kävelin takaisin kotiin jokakesäisen Lent-festivaali alueen lävitse ja pääsin keittiööni valmistamaan päivällistä - čevapčičiä ja perunasalaattia.

Oletko lähdössä Erasmus-vaihtoon Sloveniaan? Tässä muutama vinkki käytännönjärjestelyistä

2010-06-27T20:52:00.019+03:00

Halusin koota tänne blogiini informatiivisen tekstin, jossa kerron Erasmus-vaihdon käytännönjärjestelyistä Sloveniassa. En ole itse Erasmus-opiskelija, vaan maassa muista syistä asuva, joten kokeneemmat voivat kommentoida mahdollisista virheistä. Pääsääntöisesti olen kuitenkin koonnut tietoni paikanpäällä olleilta Erasmus-opiskelijoilta. Halusin luoda tämän infopaketin, sillä jos itse olisin lähdössä vaihtoon, haluaisin löytää vastaavanlaista informaatiota yhdeltä verkkosivulta. Tein tämän myös osittain itselleni, sillä halusin selkeyttää prosessin kulkua, ymmärtääkseni paremmin tutustumiani vaihtareita. Alkuperäinen ideani tämän kirjoittamiseen syntyi, kun koin harmikseni, ettei monikaan tänne vaihtoon tullut mielestäni ollut nähnyt Sloveniaa tarpeeksi, vaan vapaa-ajallaan suuntasi herkemmin muille maille. Toivon kuitenkin, että kirjoittamastani tekstistä on joillekin hyötyä.

Suomessa:
Jos vielä harkitset vaihtoon lähtöä, voit kartuttaa tietoasi vaihtopaikoista ja saada käytännönvinkkejä edellisiltä vaihtoon lähtijöiltä osallistumalla yliopistosi vaihtoinfoon, joka luultavimmin järjestetään kahdesti vuodessa. Avainasemassa vaihtoonlähdössä on koulusi kv-koordinaattori, jonka kautta sinun tulisi saada perustiedot vaihdosta.

Yleensä vaihtoon lähdetään toisen oppivuoden jälkeen. Silloin opiskelijoilla tulisi olla riittävät perustiedot oman alansa opinnoista. Erasmus-opiskelijat suosittelevat itse, että lähtisit vaihtoon niin varhaisessa opiskelunvaiheessa kuin mahdollista, tällöin saat vaihtovuodesta tai lukuvuodesta parhaiten kaiken irti eikä suomenpään opinnoissa tule myöhemmin niin paljon ongelmia. Poikkeuksena on tietenkin, että jos suunnittelet tekeväsi päättötyösi ulkomaisessa kohdeyliopistossa, silloin luultavimmin suuntaat maailmalle koulusi loppuvaiheessa.

Kun harkitset vielä vaihtopaikkaa, minne mennä, ota selvää millä kielillä missäkin maassa voi opiskella. Se voi tulla nimittäin yllätyksenä kuinka vähän englanninkielisiä vaihtopaikkoja Euroopassa loppujenlopuksi on. Joten tarkasta kuitenkin vielä kohdeyliopiston opetuskieli, sillä ne saattavat poiketa muun maan valikoimasta. Esimerkiksi Italiassa ei voi pääsääntöisesti opiskella englanniksi, tämä tietenkin voi vaihdella yliopistojen välillä, mutta usein olen kuullut ettei siellä järjestetä englanninkielistä opetusta. Sloveniassa Erasmus-opiskelijoiden oppimiskieli on englanti.

Kun olet tehnyt päätöksen lähteä vaihtoon, sinun täytyy kirjoittaa motivaatiokirje kohdeyliopistoon. Tämän tarkoituksena on toisaalta testata kielitaitoasi toisaalta sillä voidaan karsia niin sanotut huonommat hakijat pois. Motivaatiokirje "statement of purpose" tai "motivation letter" kirjoitetaan pääsääntöisesti kohdemaan omalla kielellä jos sitä osaat, ja toissijaisesti englanniksi. Eli jos menet esimerkiksi Espanjaan, ja olet käynyt espanjankielenkursseilla, sinun kannattaa kirjoittaa motivaatiokirje espanjaksi. Sloveniaan hakiessasi kirje kirjoitetaan englanniksi (ellet nyt sattumoisin osaa sloveenia).

Itse hakuprosessi alkaa omasta yliopistostasi, tai AMK:sta sisäisellä haulla, Sloveniaan ei ole yleensä ruuhkaa, joten kaikkien halukkaiden pitäisi päästä sisään, kunhan kaikki muut asiat vaan ovat kunnossa. Myöhemmin päätetään tiedekunnittain kuka pääsee mihinkin kohdemaanyliopistoon. Suosituimpiin paikkoihin, kuten Britannian ja Espanjan yliopistoihin, voi olla ruuhkaa eikä kaikki halukkaat pääse ensisijaisesti haluamaansa paikkaan. Tämän takia hakupaperissa kysytään myös muita hakupaikkatoiveita. Yleisesti ottaen olen kuullut Slovenian olleen toissijainen hakupaikka, mutta suosittelen lämpimästi valitsemaan sen ensimmäiseksi.

Muita papereita itse hakupaperin lisäksi tarvitset esimerkiksi opintorekisteriotteen, jotta nähdään mitä kursseja olet jo suorittanut ja kohdeyliopiston on helpompi ymmärtää koulutustaustaasi. Tärkeää on tehdä learning agreement, jossa määritetään mitä kursseja aiot käydä vaihtosi aikana. Sinun kannattaa ensin tutustua kohdeyliopiston kurssivalikoimiin, jotka tosin harmillisesti eivät aina pidä paikkaansa. Nettisivuilla olevat versiot voivat olla muutaman vuoden vanhoja, ja vaikka olisivatkin ajantasaisia, mainittuja kursseja ei silti aina järjestetä. Pääset näkemään joidenkin yliopistojen kurssitarjonnan kohdekaupungin yliopiston omilta nettisuvuilta luomalla itsellesi tunnukset. Kun olet vihdoin täyttänyt tämän kyseisen lomakkeen, kannattaa käydä juttelemassa oman koulusi professorin tai yliopettajan kanssa voidaanko kurssit saada hyväksi luetuiksi sellaisenaan. Yleisesti ottaen kurssit kuuluisi saada Erasmus-periaatteen mukaan hyväksi luetuksi, mutta se ei ole aina mahdollista jos on kyse pakollisista kursseista omassa yliopistossasi, mutta vastaavasti voit saada täydentäviä tai vapaasti valittavia kursseja hyväksi luetuksi. Learning agreement täytyy lähettää kohdeyliopistoon, jossa se vielä hyväksytään. Tässä prosessissa voi vierähtää kuukausi jos toinenkin, riippuen molemminpuolisesta aktiivisuudesta. Henkilö, joka tarkastaa tämän paperin kohdeyliopistossa saattaa tehdä merkintöjä, että joitakin kursseja ei järjestetä, joten joudut myöhemmin todennäköisesti tekemään koko suunnitelman alusta loppuun uudelleen kun pääset itse paikanpäälle.

Apua kurssien etsintään ja yliopistoihin tutustumiseen alla olevista linkeistä:

Univerza v Mariboru

Erasmus contact list - Maribor

Univerza v Ljubljani

Univerza na Primorskem

Jossei sinua jostain syystä valittu kaikkien hakijoiden joukosta vaihtoon lähtijäksi haluamaasi kohdeyliopistoon, voit hakea seuraavassa hakukierroksessa uudelleen tai lähteä vapaiksi jääneille paikoille kohdemaihin, jotka eivät olleet alkuperäisessä suunnitelmassasi. Myöskin, jos heräsit vähän turhan myöhään koko vaihtoon lähtö asian kanssa, sinulla saattaa olla vielä mahdollisuuksia päästä juurikin tällaisille ylijäämäpaikoille äkkivaroituksella. Mutta normaalisti hakuprosessi kestää korkeintaan puolivuotta.

Mieltäsi varmaan myös askarruttaa raha-asiat, eikö? Eli periaatteessa sinun kuuluisi saada EU:n tukemaa avustusrahaa, jota voit hakea koulusi kv-toimistosta. Eri kouluille on myös myönnetty erikseen vielä pieniä avustusrahoja ulkomaille lähteville opiskelijoille, joten kysy vielä tämän mahdollisuuden perään. Tietenkin sinun täytyy myös ilmoittaa Kelalle olosuhteen muutoksestasi, jotta voit saada korotettua opintotukea. Jos opiskelet AMK:ssa hoidat Kelan asiat paikallisen Kelan kautta, yliopisto-opiskelijana taas opintotukilautakunnassa. Kun olet saanut hyväksymispäätöksen kohdeyliopistolta, voit mennä tekemään kv-toimistoon apurahan vastaanottamisilmoituksen. Tällä paperilla sitoudut palauttamaan rahat, jos jostain syystä vaihtoon lähtösi peruuntuisi. Eli ilmoitat pankkitilisi, mihin apurahan voi osoittaa.

Sinun kannattaa hyvissä ajoin ilmoittautua Slovenian kielikurssille, mikäli haluat oppia maan erikoista kieltä. Tästä ei tosin aina informoida Suomen päässä kovin ahkerasti, joten jos kiinnostusta löytyy, ota selvää tulevista kursseista linkin avustuksella. Nettisivulla on mainittu kaikkien eri yliopistokaupunkien kielikurssit. Ensimmäiset Erasmus-opiskelijat, keihin tutustuin Sloveniassa, olivat Nova Gorican yliopiston järjestämällä kielikurssilla.

Viimeistään maahan tullessa kannattaa kiinnittää huomiota yliopistojen eri laitosten sijaintiin. Monesti nimittäin yliopisto on hajautettu ympäri kaupunkia, niin että eri tiedekuntia on ripoteltu kauas toisistaan. Ei ole pelkkää yhtä yliopistokompleksia. Olen myös kuullut, että yliopistojen eri tiedekunnat ovat kovin itsenäisiä, eivätkä välttämättä tee yhteistyötä niin helposti keskenään. Tämän takia voi olla hankalaa koittaa suorittaa eri tiedekuntien kursseja. Vinkkinä myös, että kannattaa tutustua mielummin yliopiston eri tiedekuntien verkkosivuille, eikä ainoastaan kaupungin yliopiston pääverkkosivulle.

Paikan päällä Sloveniassa:
Hyväksymispäätöksen mukana saat todennäköisesti infopaketin kohdeyliopistostasi, jossa kerrotaan eritoten sen maan ja sen yliopiston asioista. Sinuun myös luultavasti otetaan yhteyttä kohdemaasta asuntoasioihin liittyen.

Sloveniassa asunnon voit hankkia joko yksityiseltä tai muuttaa opiskelija asuntoon. Jos päätät valita jälkimmäisen, homma sujuu hetkessä ja sinulla on koti käytännössä samantien maahan tullessasi. Jos päätät kuitenkin valita vuokra-asumisen sinun täytyy olla itse vähän aktiivisempi, mutta paikallisen yliopiston kv-sihteerien kuuluu auttaa sinua löytämään itsellesi asunto. Asiassa voi myös auttaa oma tuutorisi, jonka todennäköisesti tulet tapaamaan heti kohdeyliopistokaupunkiisi saapuessasi. Asunnot ovat täällä valmiiksi kalustettu joten sinun ei tarvitse vaivata päätäsi heti alkuun mistä saat patjan selkäsi alle. Tosin asuntojen kunto vaihtelee huomattavasti, ja suosittelen, ettet ota mitään halpoja tarjouksia vastaan näkemättä itse asuntoa. Tässä muutama linkki asunnonhakuun :
Kamrica - opiskelija asuntoja
Slovenia Real Estate

Hintataso on täällä hiukan halvempi kuin Suomessa. Asunnon vuokraaminen on halpaa ja Kela on määritellyt, että Slovenian vuokra on keskimäärin 80 euroa, joka ei pidä tosin paikkaansa yksityisillä markkinoilla. Eli todenmukaisempi vuokra-hinta yksiöstä tai kaksiosta vaihtelee 150 ja 250 euron välillä. Erittäin monet vuokralaiset haluavat vuokrata asunnon pimeästi, jolloin he kiertävät korkeat verot, joten saatat maksaa vuokraasi suoraan käteen, niin että vuokranantaja käy kerran kuussa hakemassa ne oveltasi tai että maksat sen pankissa tai postissa tilisiirtolomakkeella. Tämä tapahtuu käytännössä niin, että menet pankkiin (tai postiin) vuokranantajasi lähettämän paperin kanssa. Pankissa töissä olevat henkilöt tietävät mitä tehdä paperin kanssa ja he antavat sinulle tilisiirtolomakkeen repäistävään alaosaan leiman ja allekirjoituksen, joka jää sinulle kuitiksi tapahtuneesta. Pankissa toiminnan hinta on n.52 centtiä ja postissa 73 centtiä.

Voit avata Sloveniassa oman pankkitilin. Tarvitset sen avaamiseksi EMŠO numeron, jonka saat, kun rekisteröidyt maahan Upravna Enotassa, EMŠO numero muistuttaa meidän henkilöturvatunnusta. Tarvitset myös veronumeron, jonka saat verotoimiston asiointitiskiltä. Voit tosin vielä käydä etukäteen kysymässä pankissa mitä kukin pankki vaatii tilin avaamista varten, eivätkä opiskelijat pakosti tarvitse näitä molempia edellä mainittuja tietoja.

Edellä mainittu maahan rekisteröinti täytyy tehdä, jos oleskelet Sloveniassa yli kolme kuukautta. En kuitenkaan ole kuullut että monikaan Erasmus-opiskelija sitä olisi tehnyt. Kerron kuitenkin kuinka rekisteröinti tehdään, jos päätät edetä asianmukaisesti. Jos asut Ljubljanassa löydät paikallisen Upravna Enotan Tržaška cestan ja Tivolska cestan kulmasta. Ulkomaalaisten asiointirakennus sijaitsee tontin perällä ja jos et löydä opasteita, voit kysyä neuvoa ensimmäisestä rakennuksesta. Mariborissa vastaava virastotalo on Ul.Heroja Staneta 1:ssä. Tarvitsen mukaasi passin, kopion passista, kopion voimassaolevasta sairasvakuutuksesta, valokuvan, joka täälläpäin otetaan värillisenä ja salamalla, todistuksen siitä, että olet opiskelemassa Sloveniassa, todistus riittävästä varallisuudesta elättää itsesi (vähintään 196 euroa kuussa), sekä Eu-kansalaisen rekisteröinti lomakkeen, jonka saat odotushuoneesta. Sinun täytyy täyttää viimeksi mainittu odottaessasi vuoroasi, mikä ainakin Ljubljanassa toimii vuoronumeroilla. Lomakkeessa ei kysytä mitään hankalaa, perustietoja sekä milloin saavuit maahan. Kun pääset asiointihuoneeseen voit puhua englanniksi tai tuoda mukanasi sloveenia puhuvan ystävän, vaikka tuutorisi. Virkailija saattaa pyytää sinua tuomaan vielä joitakin papereita ja pompottamaan sinua edestakaisin ravaamaan toimistossa, kerta kaikkea ei aina osata täälläpäin sanoa kerralla. Mutta ole itse valppaana ja vaadi hyvää palvelua. Jos asia voidaan hoitaa yhdellä kertaa, niin hoitakaa se alta samantien. Sinun kuuluisi kävellä ulos rakennuksesta kuvallisen kortin kanssa, josta käy ilmi, että olet luvallisesti maassa. Koko toimenpide maksaa seitsemän euroa ja neljäkymmentä neljä senttiä. Aukiolo ajat vaihtelevat viikonpäivän mukaan. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin se on auki kahdeksasta kolmeen. Keskiviikkoisin pidempään, kahdeksasta kuuteen, mutta niin, että välissä on tunnin ruokatauko, kahdentoista ja yhden välillä, jolloin toimisto on kiinni. Sinne voi myös mennä lauantaisin, mutta vain joka kuun ensimmäisenä lauantaina. Silloin se on auki kahdeksasta kolmeen, mutta myös tällä tunnin ruokatauolla puolelta päivin.

Itse yliopisto-opiskeluun ja paikalliseen kulttuuriin sinut luultavimmin opastetaan hyvin tuutorisi tai muiden järjestettyjen tahojen puolesta. Kokosin kuitenkin muutamia epäkohtia, joita ei pakosti mainita ainakaan heti alussa, joiden tietämisestä saattaa olla hyötyä sopeutumisen kannalta.

Yhtenä suurena epäkohtana on koettu, ettei voidakkaan suorittaa ennalta suunniteltuja kursseja. Eli learning agreement ei käy loppujenlopuksi toteen. Joudut todennäköisesti käymään lävitse uudelleen kyseisen paperin paikan päällä useammakin eri professorin tai kv-asioita vastaavan henkilön kanssa ja suunnittelemaan uudelleen sen lukuvuoden tavoitteesi. Tämä johtuu osittain siitä, ettei verkkosivuilla olevat tiedot ole aina ajan tasalla, joten siellä voi näkyä esimerkiksi edellisen vuoden kurssitarjonta. Vaihtoehtoisesti ei esimerkiksi osata tulkita oikein, että mitkä kurssit kuuluvat syyslukukaudelle, ja mitkä kevätlukukaudelle.

Toisena ja ehkä ärsyttävämpänä epäkohta Sloveniassa, ei vaan pelkästään opiskelijana, vaan suomalaisena, on asioiden tapahtuminen ajallaan. Eli siis päinvastoin kuin Suomessa, jossa olemme jämptejä aikataulullisesti, täälläpäin valitsee yleinen etelä-eurooppalainen tapa viivästelyyn. Tämä koskee niin tapaamisia kuin esimerkiksi sähköposteja. Ei kannata luottaa esimerkiksi siihen, että tärkeään sähköpostiin vastattaisiin viikon varoitusajalla. Jos kyseessä on kiirellinen asia, kannattaa koittaa tavata henkilöä kasvotusten tai kysellä monista eri tietolähteistä vastausta kysymykseesi.

Aikatauluviiveeseen liittyen myöskin, Sloveniassa on yleistä niin kutsuttu akateeminen vartti, eli tunnit voivat helposti alkaa viisitoista minuuttia lukujärjestyksessä mainitun ajan jälkeen. Siltä osin, mitä Erasmus-opiskelija pääsee tavallisille luennoille. Monesti nimittäin käy niin, että vaihtoon tulleet opiskelijat laitetaan työstämään omia projektejaan tai ryhmätöitä ja kurssit suoritetaan esseillä. Sloveniassa on myös tapana pitää suullisia kuulusteluita kirjallisten tenttejen lisäksi.

Sloveniassa on järjestetty omaperäinen ruokailu opiskelijoille. Kouluissa on myös omat ruokalansa, mutta ne toimivat enemmänkin ravintoloiden tapaan kuin perinteisten kouluruokaloiden. Suurin osa opiskelijoista syö kuitenkin kaupungin ravintoloissa, sillä opiskelijoilla on käytettävinään opiskelijaetuus, eli halvemmat hinnat erikoisruokalistoillaan. Opiskelijat voivat ostaa valmiiksi ruokalippuja, jotka ovat vähintään 50 % halvempia tavalliseen ravintola-annokseen verrattuna. Toisaalta ruoka-annoksien koko ja taso vaihtelevat huomattavasti. Opiskelijoilla on vapaus valita monen eri ravintolan väliltä, ja esimerkiksi Mariborissa on yli 100 ruokailupaikkaa. Linkistä pääsee katsomaan kaikki eri kaupunkien ruokapaikat, joissa saa syödä opiskelijakupungeilla.

Huonona puolena mainittakoon, että opiskelijakupungit keskittyvät monesti ravintoloihin, jotka tarjoavat pikaruokalistoja opiskelijoille. Monesti tosin voi syödä myös erittäin monipuolisesti kolmen ruokalajin päivällisen naurettavan halvalla.

Vaihtovuoteen tai lukukauteen saa sisältymään paljon aktiviteetteja. Monesti on järjestetty koulujen puolesta paljon tekemistä, ja myöskin ryhmiytyminen muiden kanssatovereiden kanssa edesauttaa ajanviettomahdollisuuksia. Sloveniaan tulee muualta Euroopasta vaihtareita paljon esimerkiksi Ranskasta, Espanjasta, Portugalista, Turkista, Puolasta, Tsekeistä ja Saksasta. Suomalaiset tulevat kaikista parhaiten toimeen esimerkiksi saksalaisten ja ruotsalaisten kanssa, mutta kannattaa avoimesti tutustua niin moneen eri kulttuurin kansalaisiin kuin mahdollista. Mariborissa Erasmus-vaihtareista pitää huolen Erasmus student network, joka järjestää aktiivisesti ohjelmaa kaikille kaupungissa oleville vaihto-opiskelijoille. Ljubljanassa puolestaan ŠOU varmistaa opiskelijoiden edut.

Usein kuulen, kuinka viikonlopuksi vuokrataan auto ja suunnataan johonkin lähimaan suurempaan kaupunkiin tai vaihtoehtoisesti luonnonläheisempiin kohteisiin. Slovenian maantieteellisen sijainti onkin täydellinen Eurooppaa kiertäviä haluaville. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että itse Slovenia on mahtava maa, ja täällä on paljon nähtävää jo itsessään. Eli kannattaa myös varata aikaa Slovenian kiertämiseen, eikä vain jättää se Erasmus-ohjelmaan kuluvan Slovenia- kierroksen harteille, joka kierrättää bussilla opiskelijoita kaikissa kuuluisimmissa turistipaikoissa. Hyviä matkavinkkejä Slovenian tutkiskeluun voi vaikka löytää tätä blogia selaamalla.

Haluan toivottaa kaikki tulevat Erasmus-opiskelijat tervetulleeksi maahan, olette valinneet erinomaisen vaihtopaikan ja seikkailuhenkisen maan oleskeluunne. Haluan myös kiittää kaikkia niitä Erasmus-opiskelijoita, jotka antoivat minulle tietoa kirjoittaakseni tämän opastuksen.

Tässä muutama kuva kertomaan millainen maa tämä Slovenia on. Koitin koota vähän eri aihealueittain kuvia, jotta kokonaiskuva maasta muodostuisi monipuolisesti. Kuvakokoelmat tosin keskittyvät enemmän luonnonläheisiin paikkoihin, sillä ne ovat omaa sydäntäni lähellä.

Slovenia talvella

Slovenian vuoristomaisemia

Mariborin aluetta

Ljubljanaa ja lähistöä

Ljubljanassa tapahtuu

Koitan tarpeen mukaan päivittää tätä blogitekstiä. Minulle voi lähettää kommentteja blogin kommentointipalvelun avulla.

Islanti - Laava-aavikoiden ja suurten vesiputousten maa

2010-06-15T09:58:00.001+03:00

Jaoin tämän blogitekstin kolmeen osaan, jotta lukeminen ei olisi niin raskasta. Joten voitte halutessanne lukea tarinan kolmessa osassa, jotka jaoin lähinnä geologisten sijaintien mukaan.

Osa 1 - Etelä- ja Keski-Islanti

Lähdimme kauan odotetulle kesäreissuun Islantiin. Vietimme reilu viikon kahlaten Islannin aika läpikotaisin maastoautolla ja jalkavoimin. Kirjasin yhteen monista kartoistamme ylös joitakin tapahtumapaikkoja mitä halusin tänne blogiin mainita, ja koitan nyt saada selvää hiekkateillä käsinkirjoitetuista muistinpanoistani.

Ensinnäkin, onneksemme Eyjafjallan tuhkapilvi oli juuri viikko ennen matkamme lakannut kiusaamasta Euroopan lentotilaa. Vähän oli jännäämistä edellisellä viikolla ja matkapäivää edeltävinä päivinä, että vieläkö kerkeää uutta savua tupruamaan tai kenties toinen tulivuori vielä heräämään. Onni oli onneksi matkassa. Laskeuduttuamme Keflavíkin lentokentälle suuntasimme saman tien autonvuokrausfirmaan, joka sijaitsi kävelymatkan päästä teollisuushallin näköisessä rakennuksessa. Meidän oli tarkoitus vuokrata Lada Niva, josta olimme vitsailleet ja haaveilleet keskenämme jo useita viikkoja, mutta paikanpäällä meille kerrottiin, että heillä ei ollutkaan sillä hetkellä Ladoja, vaan he olivatkin upgradenneet meidät isompaan maastoautoon samalla hinnalla. Joten lähdimme kruisailemaan Nivan sijasta Hyundai Santa Fe:llä mukanamme hinausköysi, GPS ja viiden litran bensa kanisteri, perus selviytymispaketti.

Suuntasimme aluksi ruokakauppaan, joka oli hieman hankala löytää. Mikään ruokakaupoista ei nimittäin näyttänyt ruokakaupalta ja myöhemmin selvisi että olimme ajaneet ties kuinka monen ruokakaupan ohitse ennen kuin pääsimme lähemmäs pääkaupunkiseutua. Alkumatkasta ihmettelimme laavakenttiä, pulppuavia sammaleenpeittoisia suuria kuplia maassa, jotka olivat jäähtyessään vielä ratkenneet kuvun huipulta. Samoin näimme horisontissa monia höyryäviä pisteitä. Lähempänä asutuskeskusta päätimme etsimällä etsiä ruokakauppaa, ja löysimmekin sitten yhden, jonka logossa oli suuri vaaleanpunainen säästöpossu, nimi oli Bonus. Ei olisi ihan heti tullut mieleen, että se olisi ruokakauppa, ja muistimme siinä vaiheessa ajaneemme jo useammankin vaaleanpunaisen possulogon ohitse. Ostimme perusmuonatarvikkeet, mitä muutaman päivän aikana tarvittaisiin, ennen kuin täytyisi löytää toinen ruokakauppa. Meillä oli retkikeitin ja Jernejn isän armeija aikaiset alumiiniset keittokulhot. Niin, ja kaasupullon kävimme ostamassa huoltoasemalta.
Oli jo iltapäivä ja halusimme aloittaa seikkailumme mahdollisimman heti. Jernejllä oli mukanaan paperi, jossa luki mitkä hiekkatiet ovat suljettuja. Huonokuntoisimmat hiekkatiet ovat yleensä auki vain kesäaikaan. Olimme nimittäin liikkeellä juuri ennen kuin kesäaika ja turistisesonki oli alkamassa, joten emme voineet sokeasti luottaa karttoihin, sillä esimerkiksi jäätikönreunoilla lumi oli vielä sulamassa ja pehmentämässä teitä. Suuntasimme siis kohti sisämaata tienumero 26sta. Tarkoituksenamme oli päästä vaeltamaan kuuluisa pitkä vaellusreitti, Laugavegurinn, jonne pääsisimme lähimmälle aloituspaikalle tämän tien varrelta. Näimme yhdessä tienviitassa kyltin josta Jernej tiesi, että siellä olisi jokin vesiputous. Jätimme auton aika pehmeään hiekkaan josta jäi jo syvät urat maahan ja menimme katsomaan jokea ja ensimmäistä vesiputoustamme Islanninvierailullamme ja ihmettelimme kuinka joki oli syövyttänyt itselleen jo niinkin ison kanjonin. Horisontissa näkyi myös sateenkaari.

Kun ilta alkoi hämärtää, päätimme kääntyä oikopolulle, jonka varrelta voisimme löytää sopivan telttapaikan. Emme ajaneet kaukanakaan kuuluisasta Heklasta. Näimme sen huipulla lunta. Seurasimme GPS:n osoittamaa pikkuhiekkatietä ja ajoimme kauniin värisen ilta-auringon laskun aikaan hiekkaisten kukkulaseinämien vierustaa. Jossain vaiheessa kun olimme ajaneet jo tovin jos toisenkin tie alkoi hävitä näköpiiristä, ja siellä täällä näkyi jonkun edellisen auton renkaanjälkiä. Eteemme alkoi tulla isompia kiviä ja ihmeellisiä hiekkasärkiä. Jatkoimme vielä hetken ennen kuin aloimme epäröidä tien jatkuvuutta ja GPS:sän luotettavuutta. tajusimme ajavamme kuivuneessa joenpohjassa, emmekä soratiellä. Ei kulunut montaakaan minuuttia kun päätimme kääntää auton ja ajaa takaisin isommalle tielle. Emme halunneet jäädä sinne joenpenkkaan telttailemaan, sillä ikinä tiedä milloin jokivesi saattaisi palata, ja myöhemmin saattaisi vielä sataa lisää. Oli jo hämärääkin emmekä vielä siinä vaiheessa tienneet kuinka valoisia yöt tulisi olemaan. Tarkoitus oli, että pääsisimme joenpenkasta pois näkyvän valon aikaan, ettemme kolauttaisi autoa kivenlohkareisiin, jota joenpohjalle oli kertynyt. Menetimme tällä oikopolulla melkein kaksi tuntia. Mutta saimme ainakin metsästää sateenkaaren loppupäätä, joka näytti menevän kokoajan kauemmas ja kauemmas mitä lähemmäs me ajoimme.

Kuva Jernej Burkeljca

Sinä iltana ajoimme vielä muutaman tunnin ennen kuin löysimme tasaista maata yhden hylätyn motellin takaa, jossa oli aika karmiva tunnelma, leikkipuistovälineitä keskellä nurmikkosavannia. Pääsimme nukkumaan vasta puolenyön aikaan, vaikka sitä ei uskoisikaan kuvien valoisuudesta päätellen.
Seuraavana aamuna lähdimme varhain liikkeelle ja ajoimmekin mitä kauneimpien maisemien kautta. Oli paljon järviä keskellä aavikkoa. Järven pinnat olivat peilityyniä. Minulla riitti paljon ihmettelemistä, mistä se kaikki järvivesi sinne oli päätynyt. Jäätiköihinhän se jotenkin liittyy. Olimme myöskin ainoat ihmiset siinä varmaan monen kymmenen kilometrin säteellä - todella hiljaista ja tyyntä. Ajoimme milloin hiekalla aivan järvenrannan vierellä, milloin taas keskellä hiekka-aavikkoa. Ylitimme muutaman matalan joen, jotka meidän piti kahlaamalla ensin varmistaa, ettei autonpohja naarmuttuisi veden alla piilevistä kivistä. Joki vesi oli aina kylmää, mutta löysimme sitä kautta aina turvallisimman reitin ylittää. Diesel autot kun vielä kestävät joenylitykset hyvin, varsinkin noin matalat.
Kuvat Jernej Burkeljca

Ennen puolta päivää päädyimme yhteen maailman kauneimmista paikoista. Oli peilikirkasta ja tyyntä vettä, pikkukukkuloita ja jokia, ja sitten vielä kasapäin vesilintuja. Kaikki tämä keskellä aavikkoa. Kävimme kävelyllä ja nautimme raikkaasta ilmasta.

Kuva Jernej Burkeljca

Kohta tosin saimme kiusaksemme tuhat päin hyttysiä. En ole ikinä eläissäni nähnyt niin monta hyttystä kerralla, ja niin jääräpäisiä. Ne sikisivät meidän mukaamme sammalistosta ja seurasivat aina ihan autolle asti. Ne jumittuivat auton joka kolkkaan ja rakoon. Litistimme vahingossa ties kuinka monta kymmentä. Ikkunat olivat ihan pimeinä hyttysistä. Jouduimme ajamaan takaisin keskelle aavikkoa, ennekuin pääsimme siivoamaan auton hyttysistä. Aavikolla niitä ei ainakaan tullut lisää autoon kun avasimme ovet. Mutta nämä hyttyset olivat erikoisia. Ne eivät onneksi yrittäneet edes pistää meitä, toisekseen, ne menettivät lentokykynsä saman tien kun olivat kerran laskeutuneet! Nii-in, en tiedä olivatko ne vastasyntyneitä, eivätkä tienneet osaavansa lentää laskeuduttuaan, vai olivatko niin jääräpäisiä vai vaan osa sen hyttyslajin käyttäytymistä. Ryömiä ne kylä sitten osasivat laskeuduttuaan, mutta mikseivät osanneet lentää, sitä en tiedä? Eli niin kuin arvata saattaa, emme saaneet hyttysiä pois hätyyttelemällä, vaan jouduimme nyppimään ne yksitellen auton jokaisesta nurkasta. Tähän meillä meni tunti. Otimme kaikki tavarat ulos takakontista, ja putsasimme ne yksitellen hyttysistä, joita riitti kiusaksi asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Myöhemmin kun pääsimme pois aavikolta, meillä kävi ilmi, ettemme pääsisi tälle pitkälle vaelluksellemme, sillä tiet olivat suljettu. Ja toisaalta osa vaelluksesta meni vielä vähän tupruavan Eyjafjallajökullin vierestä, joten ehkä oli viisaampaa, ettemme loppujenlopuksi menneetkään, vaikka maisemien puolesta harmitti. Kakskuutostien varrelta lähti useampikin pikkutie, joissa luki useasti, että tietä saa käyttää vain voimalaitosten työntekijät. Vastaavasti joissain luki, että voimalaitoksen padon vesi voidaan päästää irralleen ilman varoitusta. Pysyteltiin näistä teistä kaukana. Otimme torkut yhden pikkutien varrella joen vieressä, jossa oli vanhanajan joenylitykseen käytetty köysirata. Ensimmäiseksi tuli mieleen, oliko sillä siirretty lampaita joen toiselle puolelle, vai mitä. Niin ja monesti kun pienet tiet menivät joen ylitse tai ihan vaikka ojan ylitse, ne oli varustettu metallisilla pyöreillä poikkisuuntaisilla tangoilla, jonka yli ajettiin. Näistä myös pääteltiin, että ne on luultavimmin syystä, ettei lampaat mene väärälle puolelle jokea tai jää tientukoksi silloille, jotka usein olivat vain yhden auton levyisiä. Kuulimme myös, että lumien sulamisaikaan sillat saatetaan siirtää pois paikoiltaan, jotta vesi mahtuu vapaammin virtaamaan tuhoamatta siltaa, verrattuna jos voimalla tuleva vesi annettaisiin kuluttaa sillan rakenteita ja haurastuttaa sitä. Ihan kätevää.

Pysähdyimme myöhemmin automatkalla lähempänä sivistystä jaloittelemaan kalliomaisemaan, joka muistutti enemmänkin jotain villinlännen intiaaniseikkailukanjonimaisemia.

Samana päivänä menimme katsomaan muutaman turistinähtävyyden; Geysirejä ja Gulfossin massiiviset kaskadavesiputoukset. Itse kuuluisa Geysir purkautuu erittäin harvoin väliajoin, joten nykyään suurempaa huomiota saa viereinen Strokkurin suihkuava kuumalähde. Paikalla oli paljon USA:laisia turisteja, joita ei ole tälläisenä eurooppalaisena tottunut näkemään niin isoin massoin. Yleensä Saksalaiset ovat joka maailmankolkassa, mutta Islanti näytti olevan USA:laisille suosittu matkakohde. Näimme Strokkurin purkautuvan useammankin kerran, sillä se purkautuu joka neljäs-kahdeksas minuutti. Maanpäällisesti näkyvä purkaus alkaa mahtavasti isolla kuplalla, jonka mukaan harmillisesti minun kamerani ei ikinä kerennyt. Kun kupla räjähtää, niin kuuma vesihöyry suihkuaa ja ilma täyttyy rikinhajusta. Alue on aidattu, etteivät ihmiset menisi turhan lähelle geysirejä. Geysirejä pääsee katsomaan ihan melkein kuplan reunalle, ja turvalliselle etäisyydelle, vaikka joskus se onkin vain muutama kymmen senttimetri. Mutta geysirin purkautuessa vesi kerkeää jäähtyä jo tarpeeksi, ettei suihku niskaan polta vaan enemmänkin kiljututtaa.
Gulfossin massiivinen vesiputous on aika turistirysä, mutta menimme joka tapauksessa sitä katsomaan aivan vierestä. Siinä kannattaa kamera suojata hyvin vedenpitävän takin alle, ja varautua, että kengätkin voivat kastua.
Jatkoimme matkaa kohti Langjökullin jäätikköä tienumero 35sta (nimihän siis jo sisältää jäätikkösanan, mutta kirjoitin sen kuitenkin vielä perään). Päädyimme tienhaaraan, josta eteenpäin vievä tie oli suljettu ja vasemmalle menevä tie puolestaan johti jäätikölle. Käännyimme siis vasemmalle. Näimme mitä kummallisempia linja-autoja ja rekkoja. Monstereita suorastaan. Ne oltiin muokattu maastokäyttöön. Pysähdyimme kohtapuoliin yhden kukkulanjuurella ja päätimme mennä venyttelemään jalkojamme pienelle kävelyretkelle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Ajattelimme kavuta lähimmälle kukkulanhuipulle ja takaisin, mutta kävelystämme kehittyikin taas miniseikkailu. Jo alkumatkasta koimme sydämentykytyksiä kun sammaleinen kivikko ylämäki osoittautuikin lentohiekkamaiseksi uppoavaksi maastoksi. Se tuli aivan yllätyksenä, sillä yleensä ei oleta kivien uppoavan maahan. Koitimme sitten edetä hyppimällä kaikista isoimpien kivien päältä, vaikka nekin upposivat ehkä vähän liiankin syvälle. Päättelimme tämän upottavan ilmiön johtuvan sulavasta lumesta, ja maastossa kävely helpottuikin kun siirryimme lumirajan yläpuolelle. Rinteessä oli siis siellä täällä lumisia länttejä. Kun pääsimme huipulle, päätimme jatkaa matkaa seuraavalle viereiselle huipulle. Siinä matkalla näimme jäätikköjärven joka oli reunoiltaan sulamassa. Koitin siinä putsata kuraisia kenkiäni, jotka onneksi olivat hyvin vedenpitävät. Löysimme vielä mukavan lumiläntin alamäessä, jossa pääsin taas käyttämään taiteltavaa liukuriani, jota näytän kantavan mukana matkassani joka paikkaan. Sen säilytyspaikka kun on reppuni sivutaskussa, ja muistan sen aina kaivaa esiin kun päädytään lumisiin paikkoihin. Siitä on hyötyä niin kesällä kuin talvellakin. Kävelimme vielä muutamalle huipulle ja viimeisellä huipulla näimme jo vasemmalla jäätikön ja alapuolellamme suuren jäätikköjärven. Huipulle oli myös päätynyt kiirunoita, joita näimme useastikin meidän kävelyillämme. Islanti onkin lintubongarin paratiisi. Siellä näkee aivan valtavasti erilaisia lintuja, joita ei ole muualla nähnytkään. Monia kosteikkolintuja pitkine nokkineen, puhumattakaan sitten suloisista lunneista, joista sitten kerron vielä myöhemmin. Mutta Islannissa on, ei vaan lintukirjoa, vaan ihan kappalemäärältään erittäin suuria parvia lintuja kerralla kerääntyneenä yhteen. Joskus näimme esimerkiksi kokonaisen pellon täynnä laiduntavia joutsenia. Toisella puolella tietä laidunsi lampaita ja toisella joutsenia. Eikä tämä ollut mikään harvinainen näky, vaan meikein jokapäiväinen. Islannissa on paljon erilaisia merilintuja kosteikkolintujen lisäksi. On kajavia, kiisloja, suulia, kihuja ja tiiroja, puhumattakaan kaikista niistä sorsa ja ankkalajeista.
Kuvat Jernej Burkeljca

Koitimme taas matkalla alas löytää kaikista kovinta maata jalkojemme alle, mutta jouduimme myös ylittämään muutaman tälläisen suonkaltaisen kivikkomaastoon. Jatkoimme tietä eteenpäin ja päädyimme aika hankalakulkuiselle hiekkatielle joka viimein johti itse asiassa talolle, jonka omisti jäätikköseikkailuja järjestävä yritys. Ihmettelimme siinä tovin mitä meidän pitäisi tehdä, sillä päivä alkoi jo olla lopuillaan. Silloin paikalle ilmestyi yksi Uusi Seelantilainen mies pienellä autollaan, jolla oli minun unelmatyöni. Hän oli tullut monen viikon lomalle ja oli ottanut kaiken näköistä varustetta mukaansa laskettelusuksiaan myöten. Päätimme mennä kokkaamaan yhdessä talon kuistille, sillä maa oli kuraista ja oli erittäin tuulista. Hän oli ostanut parsaa itselleen, jolla lisäsi pasta-ateriansa ravintoarvoa. Mekin otimme myöhemmin tästä opista vaarin heti seuraavalla kauppareissulla. Hänellä oli myös paljon parempi retkikeitin, ja hänen ruokansa oli jo valmis siinä vaiheessa kun me vielä odotimme veden kiehumista, joten hän antoi meidän käyttää retkikeitintään. Sillä aikaa kun me valmistimme ruokaamme ja hytisimme kylmyydestä, hän meni autolle vaihtamaan vaatteita ja lähti pienelle jäätikkökävelylle tutkiskelemaan mistä voisi mahdollisesti myöhemmin tulla laskettelemaan. Päätimme ettemme jäisi ainakaan tänne yöksi, sillä paikka sijaitsi jo niin korkealla, että emme tulisi olemaan lämpimiä missään vaiheessa yötä. Kun olimme vihdoin saaneet ruokaa vatsaamme ja tiskanneet retkiastiamme, Uusi Seelantilainen mies tuli takaisin kävelyltään ja hänkin päätti poistua paikalta siltä päivältä. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa ja annoin vielä suomalaisia Dumle karkkeja hänelle matkaevääksi. Annoimme hänen mennä vaikeakulkuisella hiekkatiellä meidän edessä, jotta voitaisiin tarvittaessa avittaa isommalla autolla, jos hän joutuisi pulaan. Tienristeyksessä juttelimme vielä hetken autonikkunoista ja vaihdoimme reittiehdotuksia keskenämme. Hän ehdotti että menisimme nyt saaren eteläosaan, emmekä pohjoiseen, mitä olimme vähän suunnitelleet, joten päätimme jatkaa matkaa takaisin mistä tulimmekin, sillä saaren lävitse menevä tie oli tosiaan suljettu. Pysähdyimme vielä jonkun matkan päässä täyttämässä vesipulloja joenvarrella, jossa itse asiassa ei ollut hyvän makuista vettä, ja kaverimme pysähtyi vielä kertomaan kuinka hyviä Dumlet olivat.

Vaikka kello oli paljon (Islannissa menee siis ajantaju aivan sekaisin valoisuuden johdosta), niin jatkoimme matkaamme etelää kohti. Tarkoituksenamme oli ajaa Dyrhólaeyn lintukalliokielekkeen lähettyville, mutta sinne päästyämme näimme paljon kylttejä, joissa luki, ettei sinne saa mennä pesimäkauden aikana, joten jätimme linnut rauhaan ja yövyimme läheisellä pelonreunalla maanomistajan suostumuksella. Olimme ajaneet rannikolla hämärän aikaan ja yhdessä vaiheessa näimme sumupilven edessämme. Kun ajoimme pilvessä, jossa näkyvyys ei ollut mitenkään mukava, tajusimme vasta hetkenpäästä ajavammekin tulivuoren tuhkapilvessä, emmekä usvapilvessä. Olin jotenkin kuvitellut tuhkapilven olevan jotenkin tuhkapilven näköinen ja ehkä tummempikin, mutta tämä oli kyllä aivan sumun näköistä. Olimme pysähtyneet vielä rannikon ensimmäisellä massiivisella vesiputouksella, josta myöhemmin naureskelimme, että miksi juuri siitä oli tehty turistikohde, vaikka rannikolla oli ties kuinka monta vastaavaa vesiputousta. Syy oli ehkä se, että se oli ensimmäinen Reykjavíkistä päin tultaessa, jolloin muut vastaavat vesiputoukset säästyvät siltä turistirysältä. Tällä vesiputouksella ei tosin ollut ketään muita kävijöitä, sillä kello oli jo melkein puolenyötä.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna taisimme ajaa ihan Vatnajökullin jäätikölle asti, joka on Islannin suurin jäätikkö. Tiesimme siellä olevan yhden kuuluisan vesiputouksen, Svartifossin, jota pääsi katsomaan käveltyään ehkä tunnin verran ylämäkistä maastoa (riippuen montako kertaa pysähtyy katsomaan maisemia ja minkä reitin valitse ylös kävelyyn). Putous on tunnettu basalttikolumneistaan, joista tulee mieleen urut. Vesiputous sijaitsi Skaftafellin kansallispuistossa ja sitä vartio, tai voisiko sanoa ylläpiti joitakin puistonvartijoita, jotka myös työskentelivät jäätikön reunalla olevassa matkailijakeskuksessa. Kävimme sisällä lukemassa infotauluja ja kuulimme kuinka kaksi yhdysvaltalaista rouvaa puhuivat keskenään. Toinen kysyi toiselta onko hän lähdössä miehensä kanssa kävellen tuolle kyseiselle vesiputoukselle. Toinen vastasi että ei hän siellä nuorenakaan käynyt, miksi hän sinne nytkään menisi. Hänen miehensä lähtee aina kaikille luontokävelyille yksinään kun he ovat lomalla ja tämä rouva mieluummin loikoilee rannalla. Ihmettelimme tovin siinä Jernejn kanssa moista asennetta, miksi vaivautua Islantiin asti ja mennä vain kahville matkailukeskukseen, kun puolentunnin kävelymatkanpäässä olisi upea vesiputous. Mutta.. jokaisella on omat intressinsä. Me vaan tykätään Jernejn kanssa enemmän siitä vähän aktiivisemmasta vaihtoehdosta.
Pistimme silmämme jo siinä matkailukeskuksen vieressä olevaan vessa-suihkukompleksiin, siinä mielessä että pääsisimme pikkuvaelluksen jälkeen suihkuun, josta tuli meidän ainut viikon suihku, muutoin peseydyimme jokivarsilla. Kävelyn jälkeen kävimme vaihtamassa rahaa matkailukeskuksessa, sillä suihku toimi kolikkomasiinalla 6x50 ISK, eli noin kaksi euroa. Suihkusta tuli vettä viiden minuutin ajan, joka riitti meille molemmille hyvin samanaikaisesti käytettynä. Matkailukeskuksen parkkipaikan vieressä oli muutama seikkailuja järjestävä pikkuyrityksen koppi. Mietimme hetken, pitäisikö meidänkin mennä jäätikkökävelylle tai vastaavalle. Moottorikelkkailukaan ei ihan kuulostanut siltä kaikista ympäristöystävällisimmältä vaihtoehdolta, joten päätimme mennä joskus myöhemmin omalle jäätikkökävelylle. Nämä retketkin ovat turhan kalliita, reilusti yli sata euroa. miksi tarvitsisimme jonkun toisen kävelemään edellämme ja kertomaan jäätikön synnystä, vaikka itsekin osaamme siihen perehtyä ja lukea karttaa.
Jatkoimme taas matkaa ja huomasimme suuren sillan, jonka alitse virtasi leveä joki, ja joessa monen monta jäälauttaa ajelehtimassa väärään suuntaan. Pysähdyimme parkkipaikalle ihmettelemään tätä jäälauttajärveä, joka oli sulamisilmiö jäätiköstä. Jäälauttoja, niin valkoisia kuin sinisiäkin ajelehti järvellä ja jokea pitkin mereen, mutta meren aallokko työnsi jäälauttoja takaisin järvelle. Menimme vielä merenrannalle katsomaan näitä lauttoja. Oli kylmä. Tämäkin oli nähtävästi turistinähtävyys ja paikan nimi oli luultavimmin Jökulsárlón, mutta lähellä on myös kaksi muuta jäätikkölaguunia Fjallsárlón ja Breiðárlón.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Höfnissä, jossa taisimme syödä ensimmäistä kertaa ravintolassa. Olimme jo kokanneet kansallispuiston parkkipaikalla vähän lounasta, mutta ne kalorit tuli kulutettua jo aika nopeasti. Höfn oli pieni kylä merenrannalla, ja sinne täytyi poiketa päätie ykköseltä. Ihmettelimme missä kaikki ihmiset ovat töissä, eivät kai ne kaikki kalastajiakaan olleet. Tai muutenkin paikassa oli vähän outo tunnelma, miten ihmiset viettävät vapaa-aikaansa tai kuinka kylä näytti toisaalta teollisesti hylätyltä asuinpaikalta, muutamine söpöine värikkäine taloineen. Vähän hankala selittää. Ainiin, ja kerronkohan jo kuinka kaikilla Islantilaisilla on maastoauto. Täällä näimme kun kylän nuoriso näytti ajavan suomalaisittain tyypillistä rinksaa kylällä isoilla autoillaan. Ravintolassa Jernej pääsi lataamaan kameranakkuaan, joka oli toinen syy ravintokäynnille. Söin erittäin maukasta lampaan kylkeä, jota olisi myöhemminkin tehnyt mieli silloin kun aina täytyi kokata tuulisessa kylmässä ulkoilmassa, viritellen kivisuojuksia kaasupolttimen ympärille ettei kaikki lämpö menisi harakoille vaan osa edes lämmittäisi veden kiehuvaksi. Tosin, tajusimme ehkä vasta puolivälissä vierailuamme, että olisimme saaneet veden kiehumaan paljon nopeammin, jos pitäisimme kaasuhanaa täysillä auki. Itse kun aina säädin sen juuri sopivaksi, ettei kaasu mene keittoastian reunoille, vaan pysyisi oikeankokoisena liekkinä keittoastian alla. Mutta onneksi mukana oli kärsimätön ruuannälkäinen mies, joka keksi kerran kääntää kaasuhanan täysille, kun vedenkiehumista oltiin odotettu jo turhan monta kertaa turhan kauan.
Ei kauaakaan Höfnistä kun näimme tien varrella poroja. Olimme ihmetelleet yhdestä turistikartasta, että kuinka siihen kohtaan karttaa oli piirretty poroja, että ei kai Islannissa sentään poroja luonnollisesti elä. Sinä iltana kun olimme taas etsimässä sopivaa maastoa nukkumiselle, päädyimme yhden lammastilan nurkille. Näimme kuinka lampaita kerättiin juuri lampolaan ja nuori lammastarhanpitäjä pyysi meidät sisään lampolaan vaikka kello oli jo yli kymmenen. Poika otti syliinsä yhden karitsan ja alkoi kertomana lampolan elämästä. Heillä oli yli 200 lammasta ja lampolassa oli kova meteli. Juuri siihen aikaan vuodesta oli karitsojen syntymiskausi ja pojan käsivarsilla oleva karitsa oli syntynyt edellisenä yönä. Hän kertoi kuinka lampaat oli jaettu kolmeen ryhmään. Ne lampaat, jotka eivät aiokkaan synnyttää olivat vasemmalla, keskellä olivat ne, jotka olivat jo synnyttäneet ja oikealla ne, jotka synnyttäisivät millä hetkellä hyvänsä, eli monet luultavimmin jo heti sinä yönä. Kiertelimme lammaskarsinoiden välissä ja poika jatkoi kertomista lampaiden synnytyksenavustuksesta ja muutenkin lampolan elämästä. Hän kertoi, että heidän tilansa oli karjatila ja että kaikilla lampailla oli oikeat nimet, jotka oli sitten kirjattu korvaan. Kyselimme kaikkea mahdollista mitä tuli mieleen, mutta yksi kysymys unohtui kysyä. Mistä kaikkien karitsojen isät tulevat? Poika kertoi myös meille poroista, kuinka ne oltiin aikanaan tuotu Norjasta 1700 luvulla ja koitettu saada elämään milloin mihinkin kohtaa Islantia, mutta porot olivat kuolleet kaikissa muissa paikoissa, paitsi sitten itäisessä islannissa.
Poika antoi luvan meille ajaa ja tutkiskella heidän maastoaan ja menimmekin vierailun jälkeen maastoajelulle. En ole eläissäni mennyt autolla niin jyrkkiä ylämäkiä. Olo oli kuin vuoristoradassa. Luotimme kuitenkin auton nelivetoon, ja hyvinhän se meni. Oli kaunista; jokia, nummia, vihreää ruohoa ja valkoisia söpöjä karitsojakin tienvarrella, kaikki tämä siinä iltaruskon valossa. Käännyimme takaisin ja parkkeerasimme auton yhdelle kallionkielekkeen ulokkeelle ruohotasanteelle. Siinä oli hyvä nukkua.
Kuva Jernej Burkeljca

Olimme sinä aamupäivänä päätyneet pienelle joenpohjaseikkailulle auton kanssa, kun olimme taas seuranneet GPS:sää ja ajatelleet löytäneemme mukavan oikopolun. Tämä oikopolku kuitenkin osoittautui erittäin haastavaksi maastoksi jopa meidän autolla. Ihmettelimme jo aluksi kun tie meni muutaman yksityisen pihan poikki ja näytti enemmänkin tieltä, jolla ajetaan traktorilla ja joka on rakennettu vaikka lampaiden siirtämistä ajatellen. Eli tie oli poukkoista ja vähän väliä oli pieniä erittäin jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä monia pieniä joenylityksiä. Ei siinä vaiheessa vielä mitään, mukavaahan se oli. Mutta kun olimme ajaneet jo melkein tunnin, ja päädyimme paikkaan jossa tie häviää näkyvistä ja edessä näkyy vain jättikiviä, melkein korkeampia kuin auton maavara. Ajoimme muutama minuutti erittäin varovasti eteenpäin nähden siellä täällä yksittäisiä renkaanjälkiä, kunnes niitäkään ei enää näkynyt. Loppujenlopuksi astuimme ulos autosta päädyttyämme kanjonin suuaukolle ja ihmettelimme suurta nopeasti virtaavaa ja syvää jokea siinä ihan auton edessä. Mietimme hetken, mitä nyt pitäisi tehdä, onko tämä mahdollista ja kun kerta virtauskin oli niin voimakas, meillä syttyi onneksi itsesuojeluvaihde päälle. Raavittuamme hetken päitämme menimme takaisin autoon ja tsuumasimme GPS:sän karttaa kauemmas. Totesimme "tien" jatkuvan joenpohjassa kanjonissa 22 kilometriä. Saman tien käänsimme auton ja suuntasimme takaisin mistä tulimmekaan.
Kuvat Jernej Burkeljca

Osa 2 - Itä-, Pohjois- ja Koillis-Islanti

2010-06-15T09:58:00.000+03:00

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa muutaman vuonon kautta. Taisimme tosin ottaa vuoristoisen oikopolun, jonka varrella näimme monta kaunista ja suurta vesiputousta (tämä oli vaihteeksi luetettava oikopolku). Vähintään tässä vaiheessa vesiputouksista alkoi jo tulla liian yleinen nähtävyys ja siihen jo turtui eikä uudet vesiputoukset enää tehneet niin suurta vaikutelmaa, eikä kaikkien niiden kohdalla enää pysähtynyt ihastelemaan. Toisaalta sääli. Vuoristossa oli sumuista ja ajoimme taas jossain lumirajalla. Suuntasimme nyt Lagarfljotin järvelle. Viereinen Hallormsstaðhurin metsä taisi itse asiassa olla ensimmäinen paikka jossa näimme enemmän puita. Toinen puustoinen paikka on pohjoisessa, Vaglaskógurissa. Islannissahan ei ole oikeastaan enää puita. Aikoinaan puitakin oli, mutta ilmaston muuttuessa kylmemmäksi, hakkuiden paljoudesta sekä voisiko sanoa, ylilaiduntamisesta (tai enemmänkin maapalstan käyttöön ottaminen maanviljelys ja vastaavaan hyötykäyttöön) johtuen puusto on nyt minimaalinen. Islannin geologinen sijainti ja erikoisuudet, kuten jatkuvasti muovautuva maa, sekä voimakkaiden tuulten osasyynä voimistava eroosio, ovat hidastaneet pysyvästi puuston luontaisen uusiutumisen. Arktisella sijainnillaan on tietenkin osuutensa puuston lajistoon, eli mitä siellä voi edes luontaisesti kasvaa. Siellä täällä on kitukasvuisia varhaiskoivuja, mutta Hallormsstaðhurin metsässä ne kasvoivat jo korkeampina ja vähän oli muitakin puulajeja. Islannissa vitsi kuuluu näin: Jos eksyt metsään, nouse ylös seisomaan.

Jossain vaiheessa ajettuamme järven eteläistä puolta, järven yli oli rakennettu iso silta, jonka heti jälkeen oli parkkipaikka ylläpidetyn vessan kera. Parkkipaikalta lähti retkeilypolku isoille vesiputouksille jonne tietenkin suuntasimme. Viimeisimmän vesiputouksen nimi oli Hengifoss (Hanging falls), joka on yksi Islannin korkeimmista vesiputouksista 118 m. Vaikka matkalla näkikin paljon vaikuttavampiakin putouksia, kuten Litlanesfossin Hengifoss on enemmän tunnettu ehkä punaisten raitojensa ansiosta. En nyt muista ihan tarkalleen niiden syntyä, mutta osittain siihen liittyi eri tulivuoren purkauksista syntynyttä laavaa vuosien saatossa, ja niiden välille laavakerrosten päälle on kerääntynyt rautapitoista maa-ainesta ja savea, jotka ovat myöhemmin reagoineet hapen kanssa ja näin muuttunut punertavaksi. Pitkä prosessi, jossa punertuvuus voimistui eri kerrosten muodostuessa. Litlanesfossin, kuten moni muukin Islantilainen vesiputous kulkee basalttipilareiden lomasta. Nämä basalttipilarit ovat myös syntyneet laavasta kun se jähmettyy. Kiviaines jatkaa jäähtymistä huomattavan ajan, muodostaen pilareja jotka ovat usein kuusikulmaisia. Nämä pilarit ovat aina kohtisuoraan jäähtymispintaan nähden ja ovat näin ollen pystysuoria laavakerrostumia tai vastaavasti horisontaalisesti valuneita pilareja.
Kävelimme aivan putoukselle asti. Pysähdyimme tietenkin monta kertaa ihastelemaan maisemia, mikä pidensi retkeen kulunutta aikaa. Vesiputouksen juurella oli niin sanottu vieraskirja johon kirjasimme nimemme ja kotimaamme. Loppumatka putoukselle ei ole kaikkien retkeilijöiden saavutettavissa. Kävelypolku vie vain ehkä puoleenväliin matkaa, jossa kerkee jo ihastelemaan Litlanesfossia ja sen takana olevaa Hengifossia, mutta jossain vaiheessa täytyy ylittää joki hyppimällä pienten kivien kautta tai ottamalla kengät pois ja kastamalla jalkansa hyytävään veteen. Tästä eteenpäin ei ole enää turvallista ja leveää ylläpidettyä kävelypolkua, vaan pieni lammaspolku. Välillä piti kävellä jyrkkää hiekkaista pientä polkua pitkin sivuttain ilman turvakaiteita ja alapuolella kuohuava joki. Toisaalta putoukselle pääsee myös ylempää reittiä nummeja pitkin, mutta silloinkin edessä on tälläinen hiekkainen sivuttainkävely. Jernej halusi mennä katsomaan vesiputousta vielä ylhäältä päin, itse tiesin, ettei sieltä näkisi mitään uutta, joten lupasin mennä tekemään meille sillä välin ruokaa kun Jernej kävisi ylhäällä. Siitä taisi tulla 45 minuutin ylimääräinen kävelylenkki. Sain juuri ruuan valmiiksi kun Jernej palasi kävelyltään, ja niin kuin olin arvellut, ei putouksen alkujuurilla ollut mitään henkeäsalpaavaa, mutta siellä oli jotain muuta, joka voi kiinnostaa jotakin toista, joten en sitä tässä paljasta.
Kuva Jernej Burkeljca

Lagarfljotin järveltä jatkoimme vielä vähän eteenpäin kunnes käännyimme oikealle jyrkkää ja mutkikasta ylämäkeä päätyen Fljótsdalurin isolle voimalaitokselle. Se oli suurin näkemäni pato. Ajoimme kahden eri padon ylle rakennetun tien ylitse ja ihmettelimme silmät pyöreinä suuremman padon alapuolista kanjonia. Valtava railo maassa! Voimalaitos on ollut suunnitteilla jo kuusikymmentäluvulta lähtien. Jäätikköjoissa on varastoitunut valtavasti energiaa, jota on haluttu hyödyntää sähköntuotannossa. Padolta sähkö johdetaan pääsääntöisesti rannikolla, Reyðarfjörðurissa, olevaan alumiinin sulattamoon. Kárahnjúkastíflan pato on Hafrahvammar kanjonin loppupäässä, joka on noin 700 m pitkä ja 198 m korkea, mikä tekee siitä yhden maailman korkeimmista CFRD (concrete faced rockfill dam) padoista ja Euroopan korkeimman CFRD-padon. Ei ihme etten ole aiemmin niin korkeaa patoa nähnyt.
Vähän voimalaitoksen jälkeen saavuimme tienristeykseen, josta suurin osa teistä näytti olevan suljettu, otimme oikeanpuoleisen, joka oli auki, mutta epäröimme jo siinä vaiheessa vuoristo oikopolun turvallisuutta. Ja niin kävikin, että jouduimme piakkoin kääntymään, kun renkaat upposivat liikaa maahan, vaikka ajoimmekin sallitulla tiellä emme halunneet ottaa riskiä jumiin jäämisestä aavikolle. Emme olleet nähneet ainuttakaan autoa viimeiseen tuntiin. Siinä aivan lähettyvillä oli yksi Islannin korkeimmista vuorista, Snæfell 1838m. Myöhemmin kerron vastaavan nimisestä jäätiköstä saaren länsiosassa.
Kuva Jernej Burkeljca

Täällä ylängöllä oli mielenkiintoista, kuinka niin valtavat alueet maata oli upottavaa ja suomaista. Luimme, että ennen vanhaan väki kulki näiden ylänköjen halki hevosilla sen ollessa lyhin reitti Þingvellirin parlamentin kokouksiin, joita pidettiin monta kertaa vuodessa. Monet upposivat hevosillaan suohon, joka ei siis tosiaankaan näytä suolta vaan ihan vakaalta kivikkoiselta kuivalta maalta. Monesti näki tienvarrella kiviröykkiöitä, jotka on pystytetty toisaalta tienviitaksi, toisaalta toivottamaan turvallista matkaa vaikeakulkuiseen maastoon. Koitimme mennessämme padolle yhtä GPS:n näyttämää oikopolkua Snæfellille, mikä myös osoittautui liian pehmeäksi maaksi. Sillä tiellä oli jopa lunta. Jos autolla pysähtyi, ei ollut helppoa jatkaa matkaa kun renkaat vaan sutivat tyhjää ja kura roiskui.

Jouduimme siis palaamaan takaisin järvelle ja ajamaan suurempaa vuoristotietä seuraavaan levähdyspaikkaamme. Tämäkin vuoristo oli tarunomainen ja synkkä. Muistaakseni jokaisessa korkealla sijaitsevassa vuoristoteillä, näillä suomaisilla alueilla oli aika kummitusmainen tunnelma. Aina oli sumua ja muita ihmisiä ja asutusta oli harvassa. Näimme toisaalta naalin, Islannin ainoan petoeläimen, jossei niitä sääskiä lasketa, kerta ne eivät edes verta himonneet.

Kuva Jernej Burkeljca

Välimatkat Islannissa ovat pitkiä, vaikka ne kartalla näyttävät lyhyiltä. Esimerkiksi nopeusrajoitukset saattavat hämätä matkantekoa, sillä GPS laskee perille saapumisajan nopeimman sallitun nopeusrajoituksen mukaan, johon ei kannattaisi luottaa. Islannissa nimittäin suurin sallittu nopeus on 90km/h, joka on lähinnä vain pääteillä, hiekkateillä puolestaan se on 80 km/h. Tämä ei ollenkaan vastaa sitä todellisuutta millä nopeudella siellä voi ajaa, sillä esimerkiksi tuo 90km/h voi tuntua liian hitaalta vauhdilta kymmeniä kilometrejä pitkillä viivasuorilla aavikkojen lävitse menevillä teillä, se nyt ei tietenkään ole ongelma, vaan tuo hiekkateiden nopeusrajoitus. Monella pienemmällä hiekkatiellä kun hädin tuskin voi ajaa yli neljää kymppiä, niin GPS:n antama perilletuloaika on liian optimistinen. Opimme tietenkin lukemaan parinpäivän pettymyksen jälkeen GPS:sää niin, että asetimme itsellemme kaksi kertaa pidemmän matka-ajan, mitä laite näytti. Islannin teillä on erikoista se, että lampaita saattaa olla missä tahansa tien läheisyydessä tai itse tiellä. Tämän takia luultavimmin suurin sallittu nopeus on 90 eikä esimerkiksi 120. Muutamia muita erikoisuuksia on, että teiltä löytyy monia sokeita harjanteita, jolloin täytyy pitää huoli, että ajaa omalla puolella tietä, vaikka muutoin kapeilla hiekkateillä ajaisikin keskellä tietä. Joenylitykset ja kapeat sillat taisinkin jo mainita aiemmin. Monesti myös on vaikeakulkuisimmilla teillä merkki, ettei siellä saa ajaa muilla kuin nelivetoautoilla, sillä teillä voi olla suuriakin kivenlohkareita, möykkyjä ja tietenkin joenylityksiä, joihin kaikkiin vaaditaan korkeampi maavara ja erikoishuolellisuutta.

Vatsamme taas kurni kun pääsimme vihdoin sumuisen vuoristotasanteen toiselle puolelle. Pysähdyimme Dettifossin putouksilla, joka on Islannin massiivisin virtaavalta vesimäärältään. Sen kyllä huomaa alla olevasta kuvasta. Vaikka vesiputous on vain 44 metriä korkea, siitä menee 212 tonnia vettä sekunnissa. Niin valtava vesimassa aikaansaa lähiympäristöön huminaa ja jyrinää. Lähistöllä oli kuulemma monia muitakin vesiputouksia saman joen varrella, mutta meillä ei ollut nyt tarpeeksi aikaa lähteä niiden luo vaeltamaan.
Oli kylmä ja tuulista. Jernej sanoi haluavansa jäädä ottamaan vesiputouksesta vielä enemmän kuvia, joten itse juoksin takaisin parkkipaikalle ja aloin lämmittämään meille ruokaa paikalla olevan vessan katoksessa. Jossain vaiheessa alkoi sataakin ja ruuan tekemisessä meni taas ikuisuus. Siinä kylmässä värrytellessä kerkeää jo kiukkua kehittyä kun vatsa kurnii tarpeeksi, eikä lihapullat olleet edes hyviä.

Ajoimme Ásbyrgin kanjonin vierestä tietämättä sen olemassaolosta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Molemmat Dettifoss ja Ásbyrgi sijaitsevat Jökulsárgljúfurin kansallispuistossa, jossa oli kaikin puolin hienot maisemat, mutta olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä, emmekä näköjään kiinnittäneet tarpeeksi huomiota mitä ympärillämme oli. Tämä paikka on siis tutkiskelun arvoinen kun joskus tullaan uudelleen Islantiin, niin tänne varmasti tullaan tekemään ikimuistoinen vaellus. Lähempänä rannikkoa matkalla Húsavíkkiin pysähdyimme nukkumaan yhdellä nätillä nurmikkotasanteella merenrannalla kielekkeellä jossa meidän saapumisaikana oli kaksi ampumaharrastajaa koiran kanssa. He olivat juuri pakkailemassa heitintornia ja aseitaan autoon kun saavuimme. Koira tervehti meitä iloisesti.

Saavuimme varmaan aamu seitsemän aikaan Húsavíkiin, jolloin mikään ei tietenkään ollut auki. Kävimme pesemässä autoa huoltoasemalla, mistä olimme kiitollisia aika monestikin. Islannissa kun saa pestä autoaan ilmaiseksi letkuilla ja harjoilla melkein kaikilla huoltoasemilla. Kerroinkohan jo kuinka tankkasimme yleensä auton. Monesti huoltoasemien itsepalveluautomaatit eivät hyväksyneet Jernejn maksukorttia (olimme siis jakaneet kustannukset niin, että minä maksan retkimuonat ja hän polttoaineet), joten kysyimme jo heti ensimmäisenä tankkauskerralla paikallisilta miten maksu sujuisi kaikista parhaiten. Paikallinen mies kertoi, että Islannissa ostetaan prepaid kortteja, joilla voi ostaa polttoainetta myös kylmäasemilta. Niitä myytiin 10 000, 6 000 ja 3 000 kruunun arvoisina kortteina. 10 000:nen kruunun kortti mahtui hyvin tyhjään tankkiin vinkiksi niille, kenellä ei ole vielä käsitystä kruunun arvosta. Dieselin litrahinta oli pyöreästi 200 ISK. Jos tankissa ei olekkaan tilaa esimerkiksi tuolle 10 000 kruunun arvoiselle määrälle polttoainetta, kortti täytyy syöttää uudelleen automaattiin ja se rekisteröi jäljelle jääneen rahan määrään. Eli bensa ei tietenkään pulppua ulos tankista. Niin, ja automaatien kieli on ainoastaan islanti. Minun ruotsin taidoistani oli siinä vaiheessa apua kun selviteltiin mitä automaatti koitti meille kertoa, Jernejn saksankielentaito oli sen verran kaukana islannista, ettei sillä kieltä ymmärtänyt.

Olimme jo viime syksynä meidän pohjoisen road tripillä halunneet päästä Norjassa katsomaan valaita. Olimme myös siellä käymässä kesäsesongin ulkopuolella, joten nyt Islannissa olimme taas liikkeellä ennen kesän turistisesonkia. Olin jo pitkään kerennyt pohtia onko valasretket ympäristöystävällistä puuhaa vai ei. Kun perehdyin enemmän asiaan, totesin, ettei onneksi monet yritykset käytä valaita häiritseviä kaikuluotaimia, jotka tuottavat ääntä ja tekevät ilkivaltaa valaille. Niitäkin yrityksiä löytyy valasbongauksen takaamiseksi, mutta onneksi ainakaan Húsavíkissä meidän valitsema yritys ei ollut moinen. Siellä bongausodotukseksi ilmoitettiin noin 99%.

Ennen kuin pääsisimme valaita katsomaan, meidän piti kuluttaa useampikin tunti. Päätimme lähteä autolla pienelle retkelle Mývatnin järvelle. Aivan alkumatkasta kuitenkin bongasin tienvierustalta lammen, jonka pinnalla oli höyryä. Ajattelin aluksi, että se olisi aamu-usvaa, mutta ilahdukseksemme se olikin lämmin lampi. Päätimme sitten saman tien pulahtaa ruumiinlämpöiseen veteen vuorotellen ja nauttia hetkestä.

Päästyämme Mývatnin alueelle, olimme vähän pettyneitä miltä se näytti. Olihan järvellä tietenkin mukavia ihmeellisiä saaria, ja alueella oli paljon möykkyistä laavamaata, sekä kuumia lähteitä, mutta meidän mielenkiintomme herätti tulivuorenkraateri, joka oli pelkkää mustaa hiekkaa. Ajoimme lähemmäs ja lähemmäs kunnes päätimme hypätä autosta ulos ja lähteä katsomaan kraateria vähän lähempää. Päädyimme kiipeämään Hverfellin kraaterin huipulle asti ja ihmettelemään maisemia. Joka puolella ympärillämme höyrysi pieniä paikallisia lähteitä ja melkein mihin tahansa suuntaan katsoi, niin aina näkyi muitakin kraatereita.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun ajoimme takaisin Húsavíkiin, puimme päällemme lämpimästi ja menimme ostamaan retkiliput. Venematka kesti muutaman tunnin ja kaikille osanottajille jaettiin lämpimiä haalareita, sillä merellä oli kylmä ja tuulista. Meille kerrottiin jo heti alkumatkasta perustietoa valaista ja kuinka ne voi bongata parhaiten. Kaikkien piti olla valppaina ja huutaa jos näkee valaan ja kertoa missä kellonsuunnassa valaan oli nähnyt. Ei kauaakaan kun minä pääsin jo huutamaan ensimmäisestä valasnäystä ja kapteeni käänsi venettä. Suuntasimme kohti valasta ja taas se pilkahti vedenpinnasta. Tällöin myös oppaamme näki valaan ja varmisti sen olevan lahtivalas. Kukaan muu seurueesta ei nähnyt tätä valasta, vaikka se kävi pinnalla haukkaamassa happea muutamankin kerran vielä. Pyörimme sillä alueella aikamme, kunnes valas ei enää näyttäytynyt ja suuntasimme sitten Puffin-saarelle. Koko saari oli täynnä lunneja. Heillä oli kokonainen yhdyskunta pienine koloineen kallionkielekkeellä. Oppaamme kertoi, että lunni voi sukeltaa yli kolmeenkymmeneen metriin hakemaan kalaa. Lunnit ovat suloisia ihanasti väritettyjä lintuja, jotka lentävät hassusti todella lähellä vedenpintaa, toisin kuin monet muut merilinnut.
Toinen valasretkeilyalus oli bongannut delfiinejä siinä lähettyvillä ja mekin suuntasimme paikan päälle. Siellä saimme sitten ihastella valkokuonodelfiinien uteliasta elämää, kun ne tulivat aivan veneen viereen pomppimaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla takaisin rannalle tulin kovin merikipeäksi ja oksensin laidan yli juuri ennen kuin meille tarjoiltiin kaakaota ja paikallisia leivonnaisia. Oli myös kylmä ja kun palautimme lämpimät haalarit, olimme aivan jäässä ja halusimme päästä sisätiloihin syömään. Pyysimme, että saisimme ladata puhelimia ja kameranakkuja whalewatching yrityksen toimistossa ja kysyimme ravintola vinkkejä. Meille suositeltiin yhden hotellin ravintolaa, joka oli paikkakunnan halvin verrattuna varsinaisiin ravintoloihin, mutta käveltyämme hotellille saimme todeta, ettei ravintola ole vielä auki moneen tuntiin. Palasimme takaisin satamaan ja menimme viikinki ravintolaan syömään paikallista päivän saalista.

Meillä oli edessä monen tunnin ajomatka, ja onneksemme meillä oli mukava kaupunki edessämme. Akureyri oli ihana idyllinen pastellinvärisine puutaloineen ja muutenkin rauhallisine kaupunkimiljöineen. Emme tosin viettäneet siellä aikaa, lähinnä ajoimme lävitse ihastellen autonikkunoista. Ajoimme pitkän matkan Islannin pohjoisrannikkoa pitkin suuntanamme länsivuonot. Maisemat olivat kauniita, välillä ajoimme vuonomaisissa maisemissa, välillä laaksoissa ja toisaalta vuoristossa. Körröttelin kolmisen tuntia yhden pienen rekan perässä, sillä kun edessä oli samaa vauhtia liikkuva kiintopiste, ajaminen oli helpompaa, eikä tarvinut tuijottaa tietä yhtä intensiivisesti kuin jos ajaisimme tyhjillä teillä.
Pohjoisella rannikolla piti olla paljonkin hylkeitä, mutta vaikka kuinka tarkasti tuijotimme autonikkunoista aina kun näimme rantaa tien vieressä, emme nähneet yhtäkään hyljettä. Ehkä ajoimme siltä seudulta väärään kellonaikaan, tai juuri niissä rantatörmillä ei vaan ollut hylkeitä lepäilemässä. Pysähdyimme yhdessä levähdyspaikassa tekemään ruokaa ennen kuin jatkoimme matkaamme aivan vuonoille asti. Pääsimme vuonojen alkupäähän vasta hämäräntultua, ja pysähdyimme nukkumaan rannikon jyrkänteellä lammasfarmin vieressä nurmikkoisella tasanteella.

Varhain aamulla jatkoimme taas matkaamme, eikä montakaan tuntia kun näimme mitä ihanimman jokimaaston, jonka varrella peseydyimme. Ajoimme vuonoissa vuorotellen sisään vuonoon ja taas ulos vuonosta monen monta tuntia. Viimein saavuimme Ísafjörðuriin puolenpäivän maissa. Ennen matkaamme Islantiin Jernejllä oli yhtenä haaveena päästä melomaan kanootilla pohjoisella merialueella, joten tiesimme tämän olevan oikea paikka sille aktiviteetille. Etsimme siis aluksi GPS:n voimin kanootinvuokrauspaikkoja, mutta jokin meni mönkään, emmekä päätyneet sellaisen talon nurkille, joka näyttäisi kanootinvuokrauspaikalta. Menimme sitten etsimään paikallisen turisti-infon, josta pyysimme apua. Infossa meitä palveli kaksi samannäköistä veljestä luultavimmin. Kerroimme heille mitä haluaisimme tehdä ja toinen tarttui puhelimeen saman tien soittaen kanoottipaikkaan. Ihmettelimme jo siinä vaiheessa, ettemme kerenneet keskustelemaan asiasta edes puoliakaan, kun hän jo soitti eteenpäin. Ja niin kuin arvata saattaa, hän joutui soittamaan vielä muutaman kerran lisää, sillä halusimme tietää esimerkiksi missä melonta järjestettäisiin, mihin aikaan, päästäisiinkö melomaan kaksikolla ja paljonko se maksaisi. Loppujenlopuksi hän oli jo varaamassa meille kanoottia ja kirjoittamassa ylös tietojamme ennen kuin olimme saaneet vastauksen puoliinkaan kysymyksiimme. Harmiksemme kuulimme, että melontaa järjestettäisiin ainoastaan vuonoissa, joissa olimme juuri monta tuntia ajaneet, ja taas vuonon ulkopuoliset melonnat olivat aivan liian kalliita meille, emmekä olisi edes päässeet melomaan kaksikolla. Joten harmiksemme unelma ei toteutunut. Ja muutenkin nämä Islannin vuono eivät olleet mitään verrattuna Norjan vuonoihin, joten tiesimme jo aika nopeasti, ettemme saisi mitä halusimme. Täytyy nähtävästi mennä Norjaan melomaan vuonoihin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vatsamme kurni jo kovasti, joten meidän piti löytää rauhaisa paikka valmistaa ruokaa. Ajoimme vieläkin kauemmas vuonon loppupäähän muutaman kivisen tunnelin alitse, nähden pohjoisessa vuonon osassa syrjäisen ja tiettömän Drangajökullin jäätikön alueen. Päädyimme ajamaan seuraavan pienen kylän lävitse ylös vuoristoon ja alas laaksoon. Vuoristossa päätimme koota kivistä tuuliesteen ja kokata siinä hienoissa maisemissa, kun taas alhaalla merenrannalla kävimme kävelyllä ihmettelemässä reikäistä hiekkarantaa. Koko Islannin pohjoisosan rannikolta voi sieltä täältä bongata valkoisia tukkeja, jotka ovat ajelehtineet rannikolle. Ihmettelimme mistä nämä kaikki tukit ovat peräisin, todella kummallista. Roskaa, varsinkin muovia , näytti olevan myös rannat täynnä. Otimme iltapäivä torkut rannikolla aluspatjat allamme ja kaikki takit päällämme. Tässä kohtaa olimme kaikista lähinnä Grönlantia, vain muutama sata kilometriä.
Olimme jo jokin aika sitten päättäneet, että olimme saaneet tarpeeksemme monien tuntien kestoisista ajomatkoista, joten päätimme ottaa oikopolun etelänpuoleisista vuonoista. Kysyimme jo Ísafjörðurin turisti-infosta autolauttojen aikataulua ja hintoja, ja kiirehdimme sen päivän viimeisimpään lauttaan, joka lähti Brjánslækurista Stykkishólmuriin. Meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan Islannin suurinta merikalliolintukielekettä, Látrabjargia, joka sijaitsi näissä länsivuonoissa, mutta sillä päivässä meni talvisesongin aikaan vain yksi autolautta, johon kerkeäisimme meidän aikataululla samana päivänä, emme katsoneet, että kielekkeelle menoon kannattaisi uhrata yksi kokonainen päivä, sillä käsittääkseni oli vielä lintujen pesimäkausi, jolloin kielekkeelle pääsy saattaisi olla sitä paitsi kielletty. Joten ajoimme toiselle puolelle vuonoja rannikolle ja menimme ostamaan autolauttaan liput, josta olimme etukäteen laskeneet, että ne maksaisivat saman verran kuin mitä meillä menisi polttoaineeseen vuonoissa kiemurrellessa, ja sitä paitsi tarvitsimme tauon siitä ainaisesta ajamisesta.
Kuva Jernej Burkeljca
Lauttamatka kesti muutamantunnin, verrattuna monen moneen autolla ajotuntiin samaan paikkaan. Autolautta pysähtyi Flateyn saarella, joka oli ihanan värikäs taloiltaan. Lautalta lähti pois turistipariskunta, ketä oli vastassa saaren paikallinen asukas. Näytti siltä, että saaressa oli ehkä yksi majapaikka. Autolautta toi samalla saarelle puhdasta vettä, sillä saarihan sijaitsi merellä. Mietimme pysyykö tai pidetäänkö meriväliä auki talvisin. Lahdessa, josta lautta kulki, asuu myös valaita ja jaksoimme jonkun aikaa tuijotella horisonttiin mahdollisia valashavaintoja tehden. Mutta ulkona kannella oli kylmä, eikä merellä näkynyt elämää. Menimme sisälle lukemaan ja katsomaan elokuvaa.
Saavuimme Stykkishólmuriin ehkä yhdeksän aikaa illalla, joten halusimme saman tien löytää sopivan rauhaisan nukkumapaikan. Ajoimme ehkä tunnin länttä kohti, kunnes parkkeerasimme erään hevostilan nurkille ja nukuimme siinä yömme rauhassa.

Osa 3 - Länsi- ja Lounais-Islanti

2010-06-15T09:57:00.000+03:00

Seuraavana aamuna suuntasimme minun ehdottamalleni seikkailupaikalle Snæfellsjökullille. Olin ehdottanut Jernejlle, että kerta emme päässeet melomaan, löytäisimme aivan varmasti muuta mielekästä tekemistä. Vähän aikaa tutkiskeltuani karttaa, ehdotin, että nyt olisi hyvä aika meidän jäätikkökävelyllemme. Ajoimme siis kohti maagista ja jopa Jules Vernen matka maan keskipisteeseen kirjasta tunnettuun jäätikön reunamille. Tienhaarassa, josta pääsi ylös jäätikölle, oli varoituskyltti, että tie on huonossa kunnossa, ja ehkä pääsemätön, sekä että jäätiköt ovat vaarallisia ja arvaamattomia, sillä niissä esiintyy railoja. Tielle ei oltu kuitenkaan laitettu puomeja, niin kuin muissa vastaavissa varoituskylttitienhaaroissa, joten päätimme ajaa ylämäkeen. Pääsimme huipulle, jossa vielä kerroksittain lunta tienvieressä, ehkä ne oli vasta aurattu vähän aika sitten, ja siksi varoituskyltit, jos olisi tullut uutta lunta. Näimme myös kyltin, jossa oli reitti moottorikelkoille, melkein kaikille jäätiköille kun järjestetään täällä kelkkailua.
Pysäytimme auton ja tutkiskelimme maastoa hetken. Tutkimusmatkamme ei näyttänyt lupaavalta, sillä näimme railoja lumessa ylämäessä, joka johti huipulle. Näimme myös tosin, että aivan huipulle asti menee myös moottorikelkkarata, joka vähän ihmetytti, sillä se näytti menevän myös erittäin läheltä railoja. Päätimme löytää vähän turvallisemman aloituspaikan, ja ajoimme pikkutietä vielä vähän eteenpäin. Vastaamme tuli pienellä autolla pariskunta vastaan, joten tiesimme, että tie on auki myös toiselta puolelta jäätikköä. Näimme jäätikkötulivuoren toisella puolella enemmän sulaa ja kivistä maata. Päätimme hetken miettimisen jälkeen, että tämä olisi meidän aloituspaikkamme. Käännyimme vieläkin pienemmälle ja poukkoiselle soratielle, joka johti lähemmäs tulivuorta. Jossain vaiheessa matkaamme tuli kuitenkin este. Tie oli poikki. Edessämme oli syvä oja, jonka pohjassa oli joki. Syvä oja oli liian jyrkkäreunainen, että pääsisimme autolla siitä ylitse, joten jouduimme jättämään auton siihen paikkaan ja jatkamaan matkaa jalan.
Kuva Jernej Burkeljca

Pakkasimme mukaamme jo kotoa mukaan ottamamme lumisuojat, paljon vaatetta, aurinkolasit, sekä auton hinausköyden. Aloitimme kävelyn teepaitasilteen ja vasta myöhemmin ylempänä jäätiköllä puimme takkia päälle. Suuntasimme aluksi vanhalle jo raunioituneelle hiihtohissille, johon asti pääsi kävellen normaalisti tietä pitkin noin tunnin verran. Vasta hiihtohisseiltä alkoi varsinainen lumessa kävely, jota tosin koitimme välttää ainakin alkumatkasta ja kävelimme mieluummin laavakiviä pitkin. Kivityyppi oli tosin erittäin teräväreunaista, johon helposti saattoi satuttaa itsensä, ja kivet lähtivät herkästi vyörymään alaspäin. Eli maa oli epävakaata kulkea. Emme kuitenkaan halunneet kävellä lumessa vielä kun ei tarvinut, sillä emme tosiaan tienneet josko railoja olisi myös ihan siinä meidän valitsemalla kävelyreitillä. Pysähdyimme välillä ja käännyimme ympäri katsomaan maisemia. Kirkkaalla säällä sieltä pystyi näkemään jopa Reykjavíkiin asti. Nyt oli tosin vähän usvaista ehkä siellä suunnalla, joten ihastelimme lähivuoria. Jäätikön korkeus on 1446 metriä.
Kuvat Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme ei ollut lähteä valloittamaan korkeinta huippua, sillä emme olleet täysin varustautuneita retkeen. Asetimme täten itsellemme oman tavoitteen ensimmäiselle näkemällemme huipulle, jonne saavuimme kahden tunnin kävelyn jälkeen. Päästyämme tavoittelemallemme huipulle päätimme jatkaa vieläkin korkeammalle, kerta tänne asti olimme tulleet ja voimia vielä riitti. Tässä vaiheessa puimme yllemme turvalaitteemme. Eli köytimme toisemme kiinni auton hinausköydellä reppujemme vyötärösolkimiin. Tämä viritys toi lisäturvallisuuden tunnetta, ja ehkä sekunnin lisäreaktioajan jos jompikumpi liukastuisi tai putoaisi railoon. Kertasimme vielä perushätäpysäytyskeinot, jolla voi hiljentää vauhtia jos alkaa liusumaan jäätiköltä holtittomasti alaspäin. Kävelimme nyt muutaman metrin toisistamme erillään ja laskeuduimme pienen kukkulan alle vuorotellen, toisen pitäen huolta jarrutuksesta.
Kuva Jernej Burkeljca

Nyt edessämme oli pelkkää lunta ja jäätä ja loiva ylämäki. Lumi oli sulamassa jäätikön pinnalta, joten jalkamme upposi välillä syvemmällekin lumeen. Jonkun matkaa käveltyämme vierekkäin pysähdyimme katsahtamaan pilvitilanteen taivaalla, näytti että saattaisimme joutua huipulla pilveen. Kun olin jatkamassa matkaa, Jernej yhtäkkiä huudahti varoituksen ja säikähdin aivan hirveästi, että mitä tapahtuu, lumivyöry vai mitä, ja koitin katsella ympärilleni pysähtyen. Vastaus Jernejn varoitushuutoon löytyi suoraan nenän edestä, tai paremminkin muutamakymmen senttimetri kengistä, eli edessäni oli railo. Sitä ei nähnyt hyvin kuin tosiaan aivan vasta siinä vieressä seisoessa. Peruutimme ja ohitimme railon oikealta.
Kuva Jernej Burkeljca

Meillä kesti vielä tunti varsinaiselle huipulle. Aivan huipulla oli jo aiemmin alhaalta nähty moottorikelkkatie ja siellä oli myös erittäin kylmä ja todella tuulista. Huipulla oli kaksi piikkiä; toinen luminen, toinen sininen ja jäinen. Sen verran meilläkin oli järkeä mukana, ettemme menneet kummallekaan näistä huipuista kiipeämään, sillä meillä ei ollut tarvittavia välineitä. Vaikka olimmekin omin päin jäätikölle lähteneetkin, emme halunneet ottaa enää ylinmääräisiä riskejä. Tosiaan luin vasta myöhemmin jostain, ettei olisi suositeltavaa tai sallittua lähteä yksi jäätikölle ilman paikallisopastusta, ihan järkevästäkin syystä. Näimme nimittäin huipun toisella puolella tulivuoren kraaterissa jättirailoja, joihin ei haluaisi pudota.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme mennä alas samaa reittiä mitä tulimme ylöskin, paitsi että nyt menisimme ainoastaan lumessa. Meillä kesti vain kaksikymmentä minuuttia takaisin vanhalle hiihtohissille, sillä juoksimme, liu'uimme kenkienpohjillamme ja minun joka paikkaan raahaamallani liukurillani. Mäki oli ihanan loiva, että siinä pystyi juoksemaan todella kovaa vauhtia ilman tuntemista, että oikeasti juoksisi tai että hengästyttäisi. Juoksimme alas hymyssä suin ennen kuin vaihdoimme kengänpohjaliukumiseen ja liukuriin. Ja niin kuin yleensä, nauru loppui lyhyeen aikanaan. Nimittäin kun olimme tarpeeksi kauan saaneet nauttia ilosta ja mukavasta vauhdista kävi jo ennalta arvattava, eli aloimme kaatuilemaan. Olimme vieläkin köytettynä toisiimme, ja saimme pysäytettyä toisen liukumasta alas mäkeen tarvittaessa. Muutama ensimmäinen tömähdys maahan oli pehmeä ja siitä pääsi ylös samalla sekunnilla, mutta viimeinen kaatuminen sai hymyn hyytymään. Kellahdin pyllylleni kovaan lumeen, ja satutin häntäluuni aivan kuin hiihtäessä tai luistellessa kaaduttaessa. Onneksi olimme jo lumirajan tuntumassa ja kohta pääsimme kulkemaan normaalilla maalla, eikä autolle kävely kestänyt kuin enää puolisen tuntia. Jäätikköretkestämme jäi mukavat muistot, mutta häntäluu jatkoi jyskyttävää kipuaan vielä seuraavaan päivään.

Nyt meillä ei ollut enää pitkä aika kun olisimme Islannintutkimusretken loppusuoralla. Löysimme mukavan myöskin vähän lämpimän puoleisen joen, jossa pääsimme virkistäytymään, ja jonka varrella aloimme keittämään sen päivän lounasta. Harmiksemme kaasupullo tyhjeni kesken pastanvalmistumisen ja jouduimme ajamaan lähimmälle huoltoasemalle kyselemään uuden perään. Tarvitsimme kuitenkin tietynlaisen kaasupullon, eikä sitä mallia löytynyt kaikilta huoltoasemilta. Ajoimme sitten Borgarnesiin asti, jossa oli muutamakin eri huoltoasema. Valmistimme päivällisen merenrannalla. Siinä samalla kun ruoka kypsyi, seurasimme ohikulkevia autoja. Oli viikonloppu tulossa ja kaikki liikenne näytti tulevan Reykjavíkin suunnalta. Näimme myös todella monta autoa, jotka hinasivat perässään, ei asuntovaunua, vaan peräkärrytelttaa. Ne näyttivät olevan erittäin suosittuja Islannissa.

Me suuntasimme ruuan jälkeen taas pikkuteille kohteena tällä kertaa mannerlaattojen erkanemispaikka, eli Þingvellir. Ajoimme monta tuntia taas keskellä ei mitään näkemättä ketään. Tie oli todella poukkoinen ja kesti ikuisuus päästä paikasta toiseen. Vaikka etäisyys olikin reilusti alle sata kilometriä, ajoimme sitä matkaa monta monta tuntia. Vähän ennen Þingvelliriä näimme GPS:stä että lähellä pitäisi olla järvi. Kun pääsimme "järvelle" niin paikalla ei ollut muuta kuin hiekkamyrsky. Oli outoa tuijottaa kuivunutta järveä, joka oli täynnä hiekkaa, ja nyt tuuli leikki hiekalla ja muodosti pieniä tornadon näköisiä hiekkapylväitä ilmaan. Ajoimme myös läheltä Langjökullin jäätikköä ja ohitimme kartan mukaan Islannin korkeimman vesiputouksen, Glymurin, jonne pääsee pienen patikkamatkan jälkeen.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme iltasella Þingvellirin kansallispuistoon ja lähdimme kävelylle rotkoon, jossa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat eroavat. Olin kuvitellut rotkon olevan jotenkin syvempi, ja olin ehkä siksi pettynyt näkemääni. Saimmepahan jaloitella taas monen tunnin ajomatkan jälkeen. Mutta mielenkiintoisempaa oli suomaasto siinä nurkilla ja ehkä alueen historia. Paikalle nimittäin kokoontui entisaikaan Islannin parlamenttia ja ihmiset toiselta puolen saarta matkasivat paikan päälle niiden haastavakulkuisten suomaisten vuoristoteiden kautta ja heidät majoitettiin vanhanaikaisiin puolitelttamaisiin majoihin. Islannissa näkee paikkapaikoin maanläheisiä rakennuksia, joissa on kivijalka ja talon seinän vierustaa myöten aina katon alkamiseen asti rakennettu kukkula, joka on päällystetty heinällä ja sammalilla. Kattorakenne on pohjaltaan puuta, mutta sen päälle voi joko pystyttää telttamaisen katon tai sitten jos kyse on pidempiaikaisesta asumuksesta niin ruohokaton. Todella suloisia turpeisia majapaikkoja. Toinen mielenkiintoinen asia historiasta oli hukuttamiset. Paikalla hukutettiin lainkuuliattomia ja väärintekeviä naisia.
Aiemmin mainitsemani alueen suo oli taas puolestaan nähtävän arvoinen. Jernej oli jo aiemmin lukenut ja tutustunut, että hän voisi mennä sukeltamaan syviin railoihin, joita tässä suomaisemassa riitti. Railot olivat osa tätä halkeamaa, jossa mannerlaatat erkanevat, ja voitte kuvitella kuinka mystinen paikka se voi olla. Näimme kymmeniä metrejä vedenpinnasta alas kristallinkirkkaasta, mutta tummanturkoosin vivahteisesta vedestä. Jernej meni myöhemmin snorklaamaan tänne, kun sai kuulla uskomattoman kalliin sukellushinnaston. Snorklaukseen annettiin kuivapuku ylle, vesi oli nimittäin jäätävän kylmää ja erittäin hyvän makuista.
Etsimme lähistöltä paikkaa nukkua. Itse kansallispuistossa ei saanut leiriytyä minne halusi, siellä oli tosin myös leirintä alue, mutta halusimme jo jatkaa matkaa, joten löysimme sopivan paikan autollemme yhden pienen hiekkatien varrelta.

Seuraavana aamuna halusimme löytää kuumia lähteitä, joissa pääsisimme pulikoimaan. Niin kuin saatoin jo aiemmin kertoa, emme olleet kiinnostuneet ylituristikkaasta Blue lagoonista, vaan halusimme löytää jonkun enemmän yksityisemmän luonnonihmeen. Tiesimme suurin piirtein mistäpäin etsiä, joten suuntasimme geysirin ja Gulfosista vielä eteenpäin sisämaahan niille seuduille joissa olimme jo aiemmin ensimmäisinä päivinä ajelleet. Tuolloin maan halki johtava tie oli suljettu, mutta nyt se oli jo auki. Tai ainakaan tiepuomi ei ollut pystyssä. Ennenkuin pääsimme isommalle tielle Þingvelliristä Gulfosin suuntaan, meidän piti ylittää kaksi jokea.
Ajoimme kahden eri jäätikön välistä keskellä aaviikkomaisemia kaikista poukkoisimmalla tiellä mitä olemme tähän asti ajaneet. Jouduimme ajamaan melkein nenä kiinni tuulilasissa kun piti nähdä kaikki isot kivet keskellä tietä. Keskituntinopeus oli jotain kolmen kympin luokkaa. Kun olimme ajaneet pari tuntia taas näkemättä ketään ja ihmetelleet karuja maisemia bongasin viimein höyryä horisontista. Ennen kuin pääsimme itse höyryävään paikkaan, meidän piti ajaa ainakin puoli tuntia. Siinä ohi ajoimme yhden kiitotien ohitse, joista oli tullut jo aika tuttu näky Islannissa. Varsinaisia lentokenttiä on vain muutama, mutta hiekkaisia kiitoteitä löytyy melkeinpä jokaiselta paikkakunnalta. Olisiko tällä tekemistä sen kanssa, että monet välietäisyydet on helpompi kulkea lentoteitse kuin maitse.

Pääsimme vihdoin höyryävän kiintopisteen juurelle ja totesimme toisaalta harmiksemme, että sekin oli ihmisten valloittama. Vieressä nimittäin sijaitsi yksinäinen sääasema. Mahtoi olla työntekijöillä hyvät työsuhde-edut. Kuumien lähteiden viereen oli rakennettu kulkuväyliä puusta ja se meidän kauan odotettu uimiseen tarkoitettu kuumalähde löytyi täältä, tosin vähän ihmiskäden avustuksen höystämänä. Luonnolliseen turkoosiin syvänteeseen, johon kuuma vesi valui yläpuolisilta lähteiltä, oli myös johdettu kylmävesiputki viereiseltä joelta. Sillä sai säädettyä altaan lämpötilaa, mutta ilman tätä kylmävesiputken vaikutusta vesi olisi ollut liian kuumaa pulikoitavaksi.
Kuva Jernej Burkeljca

Pääsimme nyt siis viimein rentoutumaan tälläisessä luonnollisessa terveysvaikutteisessa lähteessä, joka sai ihon tuntumaan pehmeältä. Olimme hieman huolissamme, tarttuisiko voimakas rikinhaju myös ihoomme tai pyyhkeeseen, mutta onneksemme se ei ollut ongelma. Ja se ihovaikutus tuntuu sellaiselta liukkaalta öljymäiseltä kerrokselta iholla, joka tuntuu ainoastaan kun on itse altaassa, en ainakaan itse muista tarkkailleen josko vaikutus jäi myös altaasta poistuttaessa.

Kävimme vielä kylvyn jälkeen kävelemässä ja ihmettelemässä kuumia mutalähteitä, ja viheltäviä kerrostuma höyryvuoria.
Meillä oli taas pitkä ajomatka edessä, ja nyt viimein suuntanamme oli Islannin pääkaupunki Reykjavík. Jernejn työkavereita oli tulossa sinä iltapäivänä maahan, ja yhtenä ajatuksena olisi ollut tavata heidät lentokentällä, jolloin olisimme voineet ajaa heidät kaupunkiin yöpymispaikkoihinsa, mutta kerta hiekkatiellä kesti odotettua pidempään, emme kerenneet paikalle tarpeeksi ajoissa. tiesimme tämän onneksi jo tunteja ennen heidän lentokoneen laskeutumista, joten he eivät turhaan odottaneet meitä kentällä. Tapasimme sen sijaan myöhemmin illemmalla kaupungilla, jonne päädyimme monen tunnin matkanteon jälkeen ja muutaman ruokatauon pidettyämme.

Jätimme auton parkkiin kaupungin uimahallin lähistölle. Uimahallin logosta tulisi näin suomalaisena enemmänkin mieleen poliisiasema kuin uimahallia. Uimahallista vähän matkan päässä oli suuri kirkko, jonka rakennustyyli muistutti minusta Islannissa luonnossa nähtäviä basalttipilareita, jotka reunustavat monia vesiputouksia.
Reykjavík on kaikin puolin erittäin mukavan kokoinen pieni pääkaupunki. Siellä on paljon idyllisiä ja värikkäitä taloja, jotka luovat tervetulleen ilmapiirin ja jotka saivat minun silmäni ainakin kiinnittämään huomiota talojen erikoiseen rakennustapaan. Kaukaa katsoen talot nimittäin näyttävät puutaloilta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että ne ovatkin tehty aaltoilevasta pellistä. Rakennustekniikka on varmasti todettu hyväksi menetelmäksi, sillä melkein poikkeuksetta kaikki nuo idylliset muutama kerroksiset koristeelliset talot olivat päällystetty tällä aaltopellillä.
Meillä oli vain vähän aikaa vietettävänämme Reykjavíkissä, sillä itse lähtisin Suomessa käymään ja olimme päätyneet tosiaan Reykjavíkkiin vasta aivan viimeisinä päivinä. Kävimme seuraavana päivänä syömässä kaupungilla kun olimme palauttaneet auton takaisin.
Kuva Jernej Burkeljca

Ennen autonpalautusta kävimme vielä Reykjavíkin lähimaastoja tutkimassa. Ajoimme Hellisheiðin alueelle, joka on myös tunnettu kuumista läheteistä. Teimme pienen kävelyretken kukkulalle, mutta kerta olimme nähneet jo vastaavanlaisia lähteitä muuallakin, kävelymme olikin lähinnä virkistäytymistä kuin nähtävyyskiertue. Ajoimme vielä takaisin Keflavíkin lentokentälle Reykjanesin peninsulan halki. Koko alue Islannin lounaisosassa on täynnä muinaisia tulivuoria ja kuumia lähteitä. Vähän väliä oli tienviittoja näköalapaikoille tai kuuman lähteen luo. Näimme myös kävelijöitä ja pyöräilijöitä retkillään tällä alueelle, sillä se on myös hyvin tunnettu lintujenbongauspaikka. Ja itse penisula on sellaisenaan nähtävyys. Kallionkielekkeet lintuyhdyskuntineen ovat osa suurenmoista elämystunnetta puhumattakaan niistä silmän kantamattomista laavakentistä. Ajoimme myös sen kuuluisan Blue lagoonin ohitse, joka näytti olevan keskellä ei mitään, ja jonka lähin pikkukylä oli muutettu aika turistirysäksi.
Lentokentältä oli bussiyhteys takaisin Reykjavíkiin, jossa nukuimme yön majatalossa. Aamulla lensinkin jo sitten suoraan Helsinkiin. Keflavíkin lentokentälle näyttää olevan tehty hyvin organisoitu, mutta tosin pahoja ruuhkia aiheuttava systeemi. Eli kaikki Islannista lähtevät lennot ovat pääsääntöisesti aamulla ja aamupäivällä, ja puolestaan laskeutuvat iltapäivällä ja illalla. Lentoasemalle järjestetty bussiyhteys on suoraan laitettu toimimaan lentokoneiden aikataulujen mukaisesti, eli teoriassa et voi ikinä myöhästyä lennolta. Bussin saa myös tilata hakemaan suoraan tiettyjen hotellien ulko-oven edestä. Vinkkinä myös, että bussilippu kaupunkiin maksaa vähemmän jos ostat edestakaisen lipun, mutta täytyy tietää etukäteen haluatko erikoisen hakupalvelun, joka maksaa enemmän, vai että jäätkö bussiasemalla pois. Bussiasema nimittäin sijaitsee vähän keskustasta syrjemmässä.

Lyhyesti kerrattuna; ajoimme 3500 kilometriä Islannissa noin viikon vierailumme aikana, joten vietimme kieltämättä muutaman ylimääräisen pitkän tunnin autossa, sillä tosiaan paikkapaikoin keskinopeutemme oli lähempänä kolmea kymppiä kuin yhdeksää. Suosituksena muille Islantiin vuokra-autolla suuntaaville, että ei kannata pitäytyä ainoastaan sen kaikista suosituimman reitin, eli valtatie ykkösen välittömässä läheisyydessä, jonka pituus on reilu 1300 kilometriä saaren ympäri, vaan kannattaa rohkeasti suunnata myös Islannin sisäosiin siltä osin, mitä se valitulta autolta onnistuu.

Kiipeilyä Kroatiassa

2010-05-14T13:00:00.001+03:00

Aloitimme tämän kesän ulkokiipeilyt Sloveniassa tutustuen aluksi Kamnitnikin kalliovalikoimaan Škofja Lokan maastossa. Kallioseinämä on lyhyt, mutta tarpeeksi monipuolinen. Oman tasoisia kiipeilyratoja löytyi riittävästi. Olimme ostaneet itsellemme 60 metrisen köyden joka riitti hyvin valittuihin reitteihin. Olin aina kuvitellut, että kiipeäisin ulkomaastossa paljon varovaisemmin kuin sisäseinällä, mutta olin väärässä. Ulkona minusta kehittyi kiipeilijä, joka ei kaihtanut pieniä riskejä. En esimerkiksi olisi kuvitellut, että kiipeäisin ulkona miinusasteisia ulokkeita, mutta niin siinä vain kävi että adrenaliinin lisäys veressä laittoi minut kokeilemaan rajojani. Ja jokainen tästä hetkestä alkaen liidaamani ulokkeita sisältävä kallioseinämä oli minulle pieni seikkailu ja mukava kutkutus vatsanpohjassa.
Seuraava kiipeilypaikka oli maan tuulisessa kolkassa, Vipavska Belassa. Menimme kiipeämään Jernejn veljen kanssa ja otimme myös koirat mukaan. Heitä piti välillä käyttää uimassa viereisessä joessa, jonka maisemat muistuttivat yllättävän läheisesti Ikarian jokimaastoja. Pikku lammikoita pyöreine muotoineen, kun joki on aikojen saatossa hionut "uima-altaiden" reunat sileäksi.

Kävimme vielä kahdessaan kiipeämässä Bohinjin maastossa. Siellä köytemme pituus joutui jo koetukselle, sillä liidasin yhtä korkeimmista kallioseinämistä mitä olen tähän asti kiivennyt.
Kuva Jernej Burkeljca

Päätimme lähteä viikon lomareissulle Kroatiaan. Tarkoitus oli mennä aktiiviselle lomalle, jossa Jernej pääsisi sukeltamaan ja menisimme yhdessä kiipeämään uusiin paikkoihin. Valitettavasti sukelluskausi ei ollut auki vielä täydessä muodossaan, joten Jernej ei päässyt sukeltamaan haluamiinsa paikkoihin. Tyydyimme sitten snorklaamaan märkäpuvut päällä ja keskityimme kiipeilyyn. Merivesi oli siis todella kylmää huhtikuun lopussa, jossei se tullut vielä ilmi edellisestä lauseesta. Emme nähneet ketään muuta uimassa koko viikon lomareissulla.
Vietimme kaksi päivää Krk saarella. Kiipeilimme kahdessa eri seinämällä; Portafortunalla ja Bunculukalla. Ensimmäinen oli tähänastisesti kaikista mieleenpainuvin paikka kivityypiltään ja monipuolisuudeltaan. Kiipesimme aluksi muutama tunti viitosluokan ratoja, ja kun ne tuntuivat liian helpoilta siirryimme vähän vasemmalla section C kiipeilyseinäosuuteen. Siellä kohtasin ensimmäisen seinämän, joka tuotti epämiellyttäviä perhosia vatsanpohjassa. Päätimme koittaa kiivetä yhtä mielenkiintoisen näköistä kallionhalkeamarataa pitkin ylös. Minä lupauduin menemään ensimmäisenä ja valmistauduin koetukseen sillä mielellä, että jos tämä rata osoittautuu liian vaativaksi, niin emme ainakaan jätä uusimpia varusteitamme seinään, vaan meillä oli mukana Jernejn isän muutama vanha karabina.
Olimme unohtaneet reittivalikoimasta kertovan paperin autoon kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päästä kiipeilypaikasta, joten emme tienneet minkä asteista rataa aloimme nyt kiipeämään. Alku vaikutti kuitenkin aika helpolta, vaikka kivityyppi vähän epäilyttikin. Ensimmäiset kymmenen metriä menivät aika mukavasti, vaikka siinäkin jo joutui puuskimaan löytääkseen sopivia kädensijoja. Mutta sitten tapahtui jo ennalta arvattava, eli kivityyppi, savimaista kun oli, hajosi jalkojeni alla ja päädyin roikkumaan sormivoimillani seinämässä samalla kun Jernej koitti väistellä putoavia murikoita. Meillä oli kypärät päässä, niin kuin ulkona kiipeillessä on tapana, joten vältyimme haavereilta. Kesti tosin vähän aikaa ennen kuin löysin uudet jalansijat ja menetin jo suurimman osan lihasvoimastani. Seinä muuttui haastavaksi, enkä enää luottanut kiveen. Väsymys alkoi painaa päälle eikä mistään löytynyt otteita, pieniä kivenmurikoitakin putoili vähän väliä maahan. Päätimme keskeyttää operaation ja vaihdoin uuden karabinan vanhaan, niin kuin olimme alussa sopineet. Jouduin vielä kiipeämään alas, enkä laskeutumaan, ja niin kuin kiipeilijät tietävät alas meno on hankalampaa kuin ylös kiipeäminen. Ei näe kunnolla mihin laittaa jalkoja. Kun pääsin vihdoin alas maankamaralle Jernej halasi minua ja päätti käydä hakemassa vanhan karabinan seinältä. Hänelläkin oli vaikeuksia kiivetä alas, ja koitin parhaani mukaan huudella sopivia jalansijoja, kun tiesin jo entuudestaan mitkä kohdat kallionseinämästä ovat luotettavia ja mitkä eivät. Ilta alkoi jo hämärtämään ja olimme viettäneet seinällä useita tunteja. Päätimme lopettaa sen päivän kiipeilyt ja lepuuttaa lihaksiamme yön yli. Palattuamme autolle katsoimme mitä reittiohje kertoi keskeytetystä radasta; "closed project" siinä luki. Eli onneksi ei koitettu mennä pidemmälle, sillä loppua ei ollut. Muutoin olisi tullut vieläkin enemmän hankaluuksia.

Seuraavana aamuna menimme Bunculukan kiipeily seinämälle. Kallio sijaitsi paikallisen nudisticampin vieressä. Suoraa näköyhteyttä ei ollut puoli eikä toisin, vaan kiipeilijät saivat kiivetä rauhassa ja nudistit saivat ottaa aurinkoa rauhassa. Tosin kiipeilypaikkaan pääsi ainoastaan kävelemällä nudistirannan lävitse. Niin kuin arvata saattaa emme enää jaksaneet kiivetä samalla innolla, eikä lihaksistakaan enää ollut paljoa voimia jäljellä neljän päivän kiipeilyn jälkeen, joten tyydyimme minimaaliseen suoritukseen ja kunhan vain pääsimme tutustumaan sen paikan valikoimiin, olimme tyytyväisiä. Olimme jo aiemmin lukeneet, että tässä kiipeilypaikassa voi nähdä kalliossa ikivanhoja fossiileita. Menin paikalle mielenkiinnolla ja minulla oli suuret ennakko-odotukset minkä näköisiä otuksia siellä näkisi, sillä kun viimeksi olimme Kroatian rannikolla yhdellä pienellä saarella näimme ties mitä ihmeellisyyksiä kivissä. Mutta petyin fossiilivalikoimaan, nähtiin vain joitakin matoja ja simpukkaetanoita, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Jo samana päivänä ajoin meidät seuraavaan ja viimeiseen kiipeilypaikkaamme. Euroopan laajuisesti kiipeilijöiden keskuudessa tunnettu Paklenica kanjoni oli meidän kohteemme. Kirjauduimme sisään Paklenican leirintäalueelle ja kävimme pystyttämässä telttamme ennen kuin lähdimme katsastamaan viikonlopun kiipeilykanjonia. Ilta oli viileä ja leirintäalueen rannalla kävi voimakas tuuli. Otimme kiipeilyvarusteemme mukaan, jotta pääsisimme paikan kiipeilytarjonnan makuun. Kolmen päivän sisäänpääsymaksu kansallispuistoon, jossa tämä kanjoni sijaitsee, maksaa kiipeilijöille 80 kunaa, joka on n.11 euroa.
Kiipesimme muutaman radan ja kävelimme jonkin matkaa kanjonin pohjaa tuonnemmas. Päätimme palata seuraavana aamuna paikanpäälle jo hyvissä ajoin, sillä olimme päättäneet tehdä pienen vaellusretken kanjonin huipulle. Kuva Jernej Burkeljca

Aamulla heräsimme aikaisin ja virkeinä päivän haasteisiin. Viereisellä telttapaikalla oli alankomaalaisia kiipeilijöitä ja yksi saksalainen vanhempi mies asuntoautolla. Lähdimme tarpomaan kanjonin pohjaa koilliseen ja näimme hienoja maisemia niin kanjonin pohjalla kuin vähän ylempänäkin. Minusta oli mukavaa, että paikalla oli töissä park rangereita, jotka itseasiassa pyörittivät myös leirintäpaikkaamme. Meidän edellämme käveli alkumatkasta yksi tälläinen puistonvartija. Saavutettuamme kanjonin huipun saimme ihmetellä avaraa maisemaa vuoristoseudulla. Slovenian puolella jos kiipeää vuorelle niin näkee vuoristomaisemaa, mutta Kroatiassa näkee avaraa kitukasvuista puustomaata kilometritolkulla. Käveltyämme jonkin matkaa tasaista päädyimme erikoiseen paikkaan. Siellä kasvoi oikeita puita. Kaikkialla muualla oli lyhyttä kasvillisuutta, mutta nämä puut olivat metsäpuiden korkuisia. Syynä oli paikan entisajan asutus. Kuka siinä olikaan ikinä asunut, oli pystyttänyt asumusaikanaan puita varjoksi ja nyt nämä puut kasvoivat vieläkin samassa paikassa ja riemastuttivat retkeilijöitä tuomalla suotua varjoa, jota Kroatian auringonpaahteessa herkästi kaipaa. Tutkiskelimme taloraunioita ja kuvittelin mielessäni millainen asutuspaikka se oli aikanaan ollut.

Ei kauaakaan kun saavuimme jo oikeaan metsään. Sekin oli kummallisuus sinänsä, sillä metsä koostui valtavista pystysuorista puista, joiden rungoissa ei ollut oksia muuta kuin vasta aivan huipulla. Maasto oli kasvillisuudeltaan erittäin avaraa mutta silti paikka oli hämärässä. Ylempänä maastossa näimme useita käärmeitä ja sisiliskoja. Yksi käärme näytti ihan meidän kyyltä, en sitten tiedä oliko. Kuva Jernej Burkeljca

Päämääränämme sillä retkellä oli majapaikka, josta sai kuulemma myös ruokaa. Mutta kun pääsimme mökille paikka vilisi päiväturisteja, jotka olivat valinneet kanjonin pohjaa myöten menevän helppokulkuisen reitin ja olivat nyt juomassa kylmää kaljaa kävelysuorituksensa huipennukseksi. Koitimme etsiä paikan ylläpitäjää, mutta hän oli soluttautunut kaljoittelijoiden joukkoon, eikä paikalta edes saanut loppujen lopuksi ruokaa. Söimme sitten viimeiset eväsrippeemme ja jatkoimme matkaa sitä helppokulkuista leveää joenvartta pitkin menevää hiekkatietä. Kävelimme yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olimme jo erittäin nälkäisiä, sillä päivällissuunnitelmamme oli mennyt mönkään. Meille oli molemmille vielä käynyt moka kenkävalinnassa, sillä emme tietenkään olleet olettaneet, että päätyisimme vaellusretkelle Kroatiassa, joten meillä oli kenkinä Merrelin metsäkengät eikä vuoristoon tarkoitetut vaelluskengät. Olimme silti paljon muita varustautuneempia, sillä kaljoittelijat olivat kävelleet maastossa citykengillä, tai sitten osa oli ironisesti varustautunut extrakoviin korkeanvuoristonvaelluskenkiin, jotka olivat jo ylilyönti siihen maastoon, kerta ne ihmiset kävelivät tasaista maastoa hiekkatiellä. Alas tullessa huomasimme kuinka jalkapohjia oli alkanut kolottamaan ja kuinka olimme pilanneet kenkien sisäpohjalliset kävellen ne lyttyyn. Ulkopohjat meidän kengissä oli kuitenkin sopivat siihen maastoon, oli tarpeeksi uraa ettei jalka livennyt kivikkoisessa maastossa kävellessä ylä- tai alamäkeä, mutta sisäpohjat joudumme valitettavasti uusimaan, sillä meidän kenkiä ei oltu tarkoitettu niin kovaan maastoon yhtäjaksoisesti monta tuntia käytettynä.

Takaisin kanjonin suulla, jossa suurin osa kiipeilystäkin otti sijaa, vilisi jo monia kiipeilijöitä. Paikalla nimittäin järjestettäisiin seuraavana päivänä big wall speed climbing kilpailu ja nyt paikalle oli kerääntynyt niin kilpailuun osaaottavat kiipeilijät, kuin myös muut kiipeilyharrastajat harjoittelemaan kiipeilytaitojaan isoissa seinissä. Sponsoreiden mainoksia oli kiinnitetty kanjonin korkeisiin seinämiin ja siellä täällä kanjonin seinämillä näkyi enimmäkseen punapaitaisia läiskiä. Paklenicassa on eri tietolähteiden mukaan kolmesta sadasta jopa viiteensataan eri kiipeilyrataa. Onpahan kaikille tilaa kiivetä. Ja ratojen vaikeusaste on myös laidasta laitaan.
Käytyämme syömässä palasimme takaisin kanjoniin ja kiipeilimme sen päivän kiipeilyt. Emme vieläkään jaksaneet kiivetä paljoa, sillä monen päivän yhtäjaksoinen kiipeily verotti kummasti lihaksia. Olisimme tarvineet sen ison Krk saarella olevan seinämän jälkeen ainakin yhden kiipeilyttömän päivän palauttaaksemme lihaskuntomme. Illalla kävimme viereisen hotellin tiloissa katsomassa elokuvailtaa, jonka kiipeilijät olivat järjestäneet. Itse tehdyissä elokuvissa kerrottiin kiipeilyretkistä muille maille. Elokuvien laatu vaihteli huomattavasti. Illan päätteeksi myös ilmoitettiin ja esiteltiin seuraavan päivän kilpailun osanottajat.

Seuraavana päivänä oli meidän kotiinpaluupäivä. Aamulla kun kasasimme telttaa kuulin kuinka viereisen telttapaikan saksalainen toivotti onnea alankomaalaisille nuorukaisille kiipeilykilpailua varten. Nuorukaiset kuitenkin vastasivat hymyssä suin, että he eivät ota osaa tämän päivän kilpailuun vaan että he tarvitsevat vielä joidenkin vuosien kiipeilykokemusta lisää. Vaikka olenkin nyt kertonut tässä ja aiemmissa kirjoituksissa kiipeilystä, se ei tarkoita että laskisin itseni kiipeilijäksi. Kävimme Jernejn kanssa pitkän keskustelun asiasta, että miksi voimme itseämme kutsua, ja päädyimme siihen tulokseen, että olemme moniurheilullisia, ei vain yhden lajin suoriutujia, vaan sellaista sakkia, joka nauttii monipuolisesti eri urheilulajien tuomasta hyvästä mielestä. Menimme taas kiipeämään muutaman radan aamulla ja seurasimme naisten kiipeilysuoristuksia. Sitten olikin jo aika lähteä kotia kohti. Meillä oli monen tunnin ajomatka Ljubljanaan, joten päätimme pysähtyä Kroatian yhdessä toisessa kansallispuistossa, Plitvička jezerassa. Alue koostuu kuudestatoista turkoosin värisestä järvestä, sekä lukuisista korkeista vesiputouksista. Tosin kuin Paklenican kansallispuisto, alue kuuluu UNESCON maailmaperintöluetteloon. Alue on ihmeellinen luonnonmuotojensa ansiosta. Vesi on kuluttanut aikojen saatossa alueen kivityyppiä niin, että näkymä on nyt kuin keskeneräisiä kanjoneita olisi yhdistetty toinen toisensa perässä olevia vesiputouksia ja järviä. Ihmettelimme kuinka alueella vilisi paljon linja-autoja ja kadun yli pomppi niin nuoria kuin vanhojakin turisteja. Kauhistelimme jo siinä vaiheessa, että mihin turistirysään olemme oikein menossa. Alueen parkkipaikat olivat kaikki melkein täynnä ja koko paikka vaikutti jo siinä vaiheessa epämiellyttävältä sen turistimassan takia. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa maisemia kerta olimme tänne asti ajaneet ja ottaneet jo parkkilipukkeen.

Käveltyämme ikuisuuden parkkipaikalta tien toiselle puolelle yläkulkusiltaa pitkin näimme yhä enemmän ja enemmän viliseviä turisteja joka puolella ja sillalla kävellessä piti tuuppia tiensä eteenpäin. Päästyämme sisäänpääsykassalle päätimme yhteistuumin, että emme menisi sisälle. Niin kammottavaa se turistirysä oli. Sovimme, että palaamme paikalle joskus talvella, jolloin turistimäärä pitäisi olla edes jotenkin hillittyä. Tämä meno kävi mielestäni jo luonnonrasituksesta. Miksi paikasta on tehty sellainen turistirysä. Kaunis paikkahan toki oli kyseessä, mutta ei sellaisesta luontoarvoltaan rikkaasta paikasta voi nauttia jos joka puolella täytyy tuuppia tiensä nähdäkseen jotain ja kaikki kiljuu ympärillä ja sohivat kameroidensa kanssa. Luontoon mennään lepuuttamaan silmiä ja mieltä eikä stressaamaan kenellä on paras näköalapaikka. Mielestäni teimme oikean ratkaisun ettemme menneet sisään kansallispuistoon, saipahan kaksi muuta turistia nähdä enemmän kun me emme olleet tiellä. Paikka oli kuitenkin meidän matkan varrella, joten emme menettäneet kuin alle euron parkkimaksuun ja saimmehan lepuuttaa jalkoja autossa istumisen sijaan melkein tunnin. Niin, eli parkkipaikan syrjäisimmästä kolkasta sisäänpääsyyn ja takaisin kestää 45 minuuttia, tiedoksi niille, ketkä pyrkivät sisään pahimpaan ruuhka-aikaan.

Onneksi löysimme myöhemmin puolentunnin sisään vastaavanlaisen paikan, joka oli silti osa tätä vesiputous-järvi-vesiputous rykelmää ja kävimme nopealla kävelyllä maantienvarrelta näköalapaikalle. Ajoin koko matkan kotiin kiemurtelevia pikkuteitä pitkin. Kroatian itärajalla oli monia alueita, joista vieläkin näki sodanajan kaaoksen. Taloja oli tulitettu, eikä niitä oltu sittemmin korjattu. Seinissä näkyi rykelmittäin luodinreikiä. Alueella oli myös paljon jäljellä maamiinoja, joihin vieläkin kuolee vuosittain väkeä. Maisemat olivat kauniit, ja köyhät kylät sympaattisia. Näin monta arkkitehtuuriltaan mielenkiintoista vanhaa maalaistaloa ja huokailin niiden tuoman hyvän mielen mielikuvituksen perään.

Pyöräilyä Pohorjella

2010-05-10T11:11:00.005+03:00

Eräänä keväisenä aamupäivänä päätimme lähteä pitkälle pyöräilyretkelle. En tosin itse tiennyt alkuvaiheessa, kuinka pitkä siitä tulisi kehittymään. Aloitimme matkamme suuntaamalla alueen suurimman kukkulan juurta, Porhorjea. Emme pyöräilleet kohti turistikasta laskettelukeskusta, vaan suuntasimme sivummalle pyöräillen pikkumaalaiskylien halki. Näimme kuinka kylänväki oli touhuamassa aamuaskareitaan ja hoitivat talvenyli levänneitä kasvimaitaan.

Ei pyöräilty kauaakaan kun saavutimme jo kukkulan juuren. Pysähdyimme juomaan lehtimetsässä puronvarrella paikassa, josta pitkä ylämäkemme alkaisi, vaihdoimme myös säähän sopivampaa vaatetusta. Sitten alkoi raskas ja pitkä ylämäki. Pyöräilimme, pyöräilimme ja pyöräilimme, ja silti emme olleet lähelläkään huippua. Kun käännyimme katsomaan alaspäin, näimme Mariborin kaupungin kaukana alhaalla taloryöppäänä. Oli jo kulunut ainakin tunti kun aloimme kuulla ampuma-ase ääniä. Aluksi se kuulosti kaukaiselta halonhakkuulta tai talotyömaa läheiseltä ääneltä, sillä aamulla näimme myös muutaman talotyömaan, jossa työskenneltiin kattojen parissa. Kun pääsimme lähemmäs huippua totesimme äänten olevan peräisin ampumisesta. Jernej kertoi, että metsässä oli metsästysseuran ampuma-alue ja mökkejä, ja ainoat autot, jotka meidät ohittivat olivat itse asiassa metsästäjiä. Pääsimme lopulta paikkaan johon kaikki metsästäjät olivat kerääntyneet. Kävimme kurkkaamassa pienen hiekkatienpätkän loppuosuutta, joka johti niitylle ja sen reunamalla olevaan tähystystorniin. Siitä eteenpäin näimme monia metsästykseen liittyviä rakennelmia, oli tähystystorneja sekä kauriille tarkoitettuja ruokailupaikkoja. Ne aluksi vähän ihmetyttivät; miksi ruokkia kauriita metsessä ja sitten ampua aterian päätteeksi. Nimittäin aina tälläisten viljaruokintapaikkojen vieressä oli myös tähystystorni. Aika epäreilua. Kolmen tunnin ylämäki pyöräilyn päätteeksi päädyimme lopulta viimein huipulle. Juurin kun olimme saavuttaneet paikan, josta alkaisi alamäki, alkoi sataa rakeita. Paikalla oli myös juuri tälläinen metsästysyhdistelmä; ruokinta paikka ja ampumatorni (anteeksi väärät sanavalintani). Koitimme päästä sateensuojaan tähystystorniin, mutta se oli lukittu. Söimme sitten eväitämme torniin vievillä rappusilla. Tämä torni oli rakennettu erikoisesti. Yleensä nimittäin rappuset ovat mökin sivulla, niin kuin ovikin, mutta tähän tähystysmökkiin mentiin sisään lattiasta, joten myös rappuset olivat sateensuojassa lattian alla. Raekuuro ei kestänyt kauaakaan, joten pääsimme jatkamaan matkaamme. Tosin nyt hiekkatie oli kurainen ja ei kestänyt kauaakaan että pyörämme ja vaatteemme olivat aivan kurassa siitä roiskemäärästä mikä takarenkaista lensi. Alamäkimatkallamme näimme monta kaunista paikkaa. Tietynlaiset metsäosuudet lämmittivät mieltä, tai metsissä olevat aukot, joista näki alas muille kukkuloille ja niiden lomassa oleviin pikkukyliin. Mutta kaikkein mieleisin maisema löytyi aina kurvista. Monessa kohtaa tien alitti pieni puro, joka oli muokannut oman pienen kivikkoisen tien itselleen. Nämä metsäpurot ovat jotenkin mystisiä, sammalisia, ja valo pääsi puiden lomasta niihin todella kauniisti tuoden näiden purojen parhaat puolet esiin. Kun pääsimme vihdoin ihmistenilmoille, aloimme häpeämään ironisesti housujen takaosaan kertynyttä kuraa. Päätimme mennä pesemään pyörämme kurasta autonpesupaikkaan. Olimme viime kerralle pesseet pyörämme itsepalvelu kylmäasemalla, mutta nyt suuntasimme huoltoasemalle. Koitimme löytää autopesun hintaluokasta meidän tarpeisiin olevaa hinnoittelua, mutta missään ei oikein mainittu mitä polkupyörän pesu maksaisi. Jernej kävi kysymässä josko voisimme pestä pyörämme autopesun painepesurilla, ja myyjä oli sen verran mukava, että sanoi, että voidaan pestä pyörämme ihan ilmaisiksi pesurilla. Niimpä polkaisimme putipuhtailla pyörillä kotia kohti kuraisine housuinemme.
Kokonaisuudessaan pyörälenkkimme oli 37 km, joista kolme tuntia oli ylämäkeä ja reilu tunti alamäkeä.

Iški vintgar - Lähiretkeilystä jokiseikkailuksi

2010-04-04T16:42:00.003+03:00

Eräänä kauniina pääsiäislauantaina päätimme lähteä Jernejn ja koirien kanssa mukavalle iltapäiväkävelylle lounaan jälkeen. Suuntasimme Krimin kukkulan toiselle puolelle Iškan kylän halki virtaavan saman nimisen joen varrelle. Olimme käyneet muutaman kerran jo aiemminkin täällä, koirien tai pyörien kanssa, mutta emme olleet koskaan päätyneet niin pitkälle retkelle kuin tänään.

Paikka on tunnettu kesäisin jokivarrella pikniköivistä kaupunkilaisista, ketkä saattavat pulahtaa raikkaan kirkkaaseen jokiveteen iltapäivän helteessä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä se aika vuodesta, vaan vesi oli vielä hyytävän kylmää ja paikalla oli vain muutama pariskunta romanttisella iltapäiväkävelyllä, sekä lapsiperhe tutustumassa luontoon ja hyppimässä vesilätäköissä.

Suurin osa retkeilijöistä päättää retkensä aina samaan paikkaan, hiekkaiseen jokirantaan, jossa joki on hiukan syvempää kuin muualla, jotta iltapäivä pulahtaminen onnistuu tarvittaessa. Joki virtaa useimmissa kohdista vauhdikkaasti, mutta tässä kohtaa joen vauhti ei tempaise mukaansa uidessa niin etteikö sitä voisi lihasvoimin hillitä. Koirathan olivat uimisesta innoissaan jo heti samalla sekunnilla kun hyppäsivät autosta ulos, heidän turkkinsa näyttää olevan veden pitävää sorttia. Tai siis se alempi kerros turkista, joka on harmaata nukkamaista höttöistä karvaa, joka ei pääse kastumaan uimisen yhteydessä, pitää koirat lämpiminä näinä hyisinä uimakeleinäkin.

Pysähdyimme nyt tässä hiekkasärkällä ja koirat pulahtivat jokeen jo useamman kerran. Hanibal on innokas hyppääjä, ja hän uskaltaa hypätä täältä meidän lähijoen laituristakin kauas. Hän aina hyppää veteen hyppytyylillä, vaikkei olisikaan mitään mistä hypätä. Eli hän siis loikkaa jokeen kuin antilooppi. Kun Hanibal oli saanut terpeekseen joko uinnista tai kylmästä vedestä hän päättikin uida vastarannalle, eikä meidän puoleiselle pikkukivirannalle. Ongelmana oli, että vastapuolella ei ollut vastaavanlaista rantaa, vaan iso kiviseinämä. Hanibal kuitenkin löysi tiensä pienen pienelle kielekkeelle seinämässä ja koitti tasapainotella siellä hetken häntä alhaalla kunnes kutsuimme hänet takaisin meidän puolelle rantaa.

Jatkoimme matkaamme eteenpäin, tai siis ylämäkeen. Tähän asti maasto on helppokulkuista polulla tallustelua. Alkumatkasta voi nähdä idyllisiä mummonmökkejä piknikkäyttöön, tai osa niistä on varmaan yksityisiäkin. Mutta iso polku ja muut merkit sivilisaatiosta loppuikin kutakuinkin tuohon rantatöykälle. Pieni jalkapolku tosin vei eteenpäin korkeintaan puolikilometriä, ennen kuin sekin hävisi käyttämättömänä aluskasvillisuuteen. Emme kävelleet vähään aikaan joenrannassa, sillä tämä pikkupolku sijaitsi hieman ylempänä joesta. Näimme ties mitä ihania luonnonmuodostelmia, joista tuli heti retkeily fiilis ja extreme luontoseikkailut mieleen. Oli kallionseinämä katosta, jonka alla voisi nukkua sateisenakin yönä, oli yhteen kasvaneita puita, joiden yhtymäkohtaan olisi mukava rakentaa puumaja, oli joenpäälle ilmaan kaatuneita sammaleisia tukkia, joiden päällä olisi kiva tasapainoilla. Istuskelin sitten hiljaa tuollaisessa sammaleisessa puuyhdyskunnassa sekä tasapainoilin joenrantaa lähenevää tukkea pitkin Jernejn auttavan käden voimin.

Alueella liikkuu silloin tällöin karhuja. Mielikuvituksemme sai jälleen lisäpotkua kun näimme peuran karvatupsuja ympäriinsä niin maassa kuin puun oksillakin. Mysteeriksi jäi, miten peuran karvat päätyivät puuhun, ja että mitä peuralle oli käynyt, missään ei näkynyt verta eikä luurankoja. Outoa. Löysimme myös joenvarrelta ruostuneen vanhanajan avaimen, pullonnokan, jonka läpi kasvoi juurakko sekä koon 35 vaaleanpunaisen läpsykkään.
Tästä piakkoin pääsimmekin sitten seikkailullemme. Seikkailumieli oli jo nyt rakennettu valmiiksi mielikuvituksen ja pienten omakokemusten voimin. Toisaalta mehän olimme vain mukavalla lauantaikävelyllä, emmekä olleet suunnitelleet päätyvämme seikkailuun, molemmat vain halusimme jatkaa joenvartta aina vain yhä edemmäs ja edemmäs. Maasto vaihtui haastavammaksi; kävelimme milloin jyrkästi vinossa olevaa rinnettä pitkin, josta ei meinannut löytää tukevaa jalansijaa, milloin pompimme pikkukiviä pitkin puron ylitse saareen. Yhdessä vaiheessa päädyimme pattitilanteeseen, joko jatkaisimme matkaa joenvartta vaiko ylempänä metsässä. Jokivarsi tässä kohtaa tarkoitti sitä, ettei joenvieressä kulkenut mitään mukavaa rantahiekkaa, vaan kallioseinämä, jota pitkin pitäisi kiivetä miinuskulmassa joitakin metrejä ja yläreitti metsään puolestaan edellytti kiipeämistä mutaisesta ja epävakaasta maanvyörymäkohdasta. Näitä kohtia oli useampiakin. Välillä minä menin yksin koirien kanssa alareittiä kiipeillen kallionseinämää pitkin ja myöhemmin menin Jernejn perässä tälläistä mutavyörykohtaa ylös. Tosin minä siis olin se joka kiipesi maanvyörymäkohdasta ylös, Jernej huomasi mennä hieman sivummasta. Niinpä kuinka arvata saattaa askeleeni eivät olleet tukevat, ja jalat lipesivät liukkaasta mudasta kokoajan. Sain välillä tukea mudasta esiin pilkahtavista voimakkaista juurista, mutta loppujen lopuksi Jernej tuli pelastamaan minut pinteestä. Hän otti koirien hihnan; paksun, lyhyen ja voimakasta vetoa kestävän, ja heitti toisen pään minulle. Tartuin toisella kädellä hihnaan, ja toisella pidin juurakosta kiinni, sitten laskettiin kolmeen ja hän veti samalla kun minä ponnistin.

Oli myös kohtia, joissa meidän piti varmistaa koirien turvallisuus. Sellaisia, joissa käveltiin jyrkästi alaspäin vievää rinnettä sivusuunnassa, kuten suurimman osan matkaa, mutta niin, että meidän piti ylittää maanvyöryn aiheuttamia aukkoja, joka tarkoitti siis sitä, että edessämme oli jo muutenkin epävakaa kävelyalusta plus aukkoja vinossa rinteessä. Niimpä laskimme koirat yksitellen hihnassa tälläisten kohtien yli, jotteivat he putoisivat alas mutavyörykohdasta ja päätyisi jokeen maamassan mukana.

Päädyimme taas pattitilanteeseen kun saavutimme kapean mutta erittäin korkean vesiputouksen. Jernej tiesi entuudestaan, että toisella puolella jokea menisi merkitty polku, ja että juurikin tämän vesiputouksen yhtymäkohdassa löytäisimme helpoiten tuon polun toisella puolella jokea. Olimme jo jonkun aikaa katselleet kunnioittavasti toisella puolella jyrkästi kohoavia kalliorinteitä, kanjoneita suorastaan. Se ei ollut yhtenäistä kallionseinämää, vaan kuin linnake, jossa joka toinen torni olisi hävitetty. Eli siis jylhien kallioseinämien huiput olivat kuin torneja, joiden lippupaikalla oli näin luonnossa jalopuita kasvamassa.

Nyt meidän piti päästä alas joenvierustaan ja mennä yli. Helpommin sanottu kuin tehty. Jouduimme jo rinteen alastulossa turvautumaan puihin ja juuriin, jottemme molskahtaisi jokeen kuperkeikka-alastulossa. Sitten päätimme tehdä jotain, joka oli meille tuttua jo parin vuoden takaa yhteisiltä jokiseikkailuiltamme niin Ikariasta kuin viime syksyn Ruotsin Abiskon kansallispuistosta, eli ylittäisimme kylmän ja nopeasti virtaavan metsäjoen kaikkine varusteinemme, paitsi housut ja kengät reppuun köytettyinä. Pakkasin kamerani ja kelloni mahdollisimman keskelle reppua kaikki repussa olevat vaatteet niitä ympäröiden sillä aikaa kun Jernej kävi hakemasta rinteestä meille turvakeppiä.
Sovimme, että minä menen ensin. Kastoin paljaat varpaani hyiseen veteen, joka ei siis ollut itselleni ongelma, vaan ongelma oli se, että kun astui liukkaalta kiveltä jokeen, niin virtaus meinasi viedä jalat alta. Voimakasta virtausta vastaan ei voinut niin vain taistella puoliksi vedessä puoliksi sen päällä, pitäisi olla jompikumpi kokonaan, jotta tasapaino edes pysyisi.Eli uiden tai vaikka kanootilla pinnalla pysyen. Mutta kumpikaan näistä ei nyt ollut mahdollisuus, vaan piti tasapainoilla voimakkaassa virtauksessa yläreisiin asti ylettyvässä vedessä. No, sitten Jernej tuli jokeen, hän otti kepin kädestäni ja näytti kuinka se pitää asettaa pohjaan niin, että tasapaino vielä pysyy, vaikka virtaus olisi mikä. Niimpä hän käveli seuraavalle kivelle ja huusi Hanbalin kaverikseen. Hanibal hyppäsi yhdellä loikalla rannalta liukkaalle kivelle, uskomaton suoritus! Dina taisi uida tyynen rauhallisesti saman tien joen puolelta puolelle. Jernejn piti hätistää Hanibal pois kiveltä, että minä mahdun astumaan vuorostani kivelle. Etenimme niin, että Jernejn meni metrin edeltä, piti kepin pohjassa niin, että minä sain pitää kiinni samasta kepistä, kunnes päästiin taas seuraavalle levähdyskivelle. Niinpä olimme vähän ajan päästä kaikki neljä kuivin vaattein toisella puolella jokea. Istahdimme rantakiville kuivaamaan jalkojamme ja pukemaan yllemme. Kello oli vähän yli neljä.

Nyt olimme turvallisemmalla puolella jokea ja rauhallinen lauantaikävelymme sai alkaa. Tosin meidän piti ensin päästä joenpohjalta ylös sinne missä ne kanjonin huiputkin olivat. Nyt meidän piti kävellä pystysuoraan jyrkkää ja epävakaata ylämäkeä ylös. Huomasin, että maa on paljon vakaampi mitä nopeammin menen ylös, ja mitä hitaammin ja varovaisemmin koitti mennä, sitä epävakaammalta maa tuntui. Niinpä päädyin puoli juoksemaan rinnettä ylös. Ylhäällä Jernej osoitti minulle mystisen näköisen paikan suuntaan toisella puolella ylänköä. Näin, että kaukana alhaalla virtasi joki ja sinne pääsyyn vei taas yksi jyrkkärinteinen mäki. Se onkin sitten jonkun toisen kerran seikkailu. Nyt meidän piti jo suunnata kotiin sillä nälkä alkoi kurnia vatsan pohjalla eikä päivänvaloakaan ollut enää niin montaa tuntia jäljellä. Ihailimme kuitenkin tuota mystistä paikkaa kauempaa ja sinne vievää sammaleista puustoa.
Olimme vihdoin päässeet helpolle ja mukavalle polulle, jota pitkin ei kestänyt kauaakaan takaisin tutummille kulmille. Valitettavasti minulla ei ole esittää valokuvia kaikista tilanteista ja tapahtumapaikoista, joita tällä retkellä kohtasimme, mutta toivottavasti mielikuvituksenne on tarpeeksi luova, jotta voitte kuvitella meidät tälle jokiseikkailulle. Tässä kuitenkin muutama otos matkan varrelta turvallisemmalta puolen jokea.

Ainiin, ja paikalla kasvaa tunnetusti villivalkosipulia. Se ei näytä ollenkaan valkosipulilta, vaan esimerkiksi kielon lehdiltä. Näiden kasvupaikan voi tunnistaa jo vähän matkan päästä hajuaistilla, sillä paikka tuoksuu jo kauas ruokaisalta, tarkemmin siis valkosipulilta. Vaarana on kuitenkin se, että on olemassa muutama samantyylinen kasvi, joiden jotkin osat ovat myrkyllisiä. Ne, ketkä tietävät, miltä villivalkosipuli näyttää voivat onnellisesti poimia tätä ruokakasvia luonnosta, mutta jos ei ole tarkemmin asiaan perehtynyt niin voi käydä köpelösti. Yksi näistä samantyylisen näköisistä kasveista on juuri kielo. Toiset ovat vähän kauempaa haettu, mutta esimerkiksi syysmyrkkylilja voi ennen kukkaan puhkeamistaan näyttää hyvinkin samalta kuin villivalkosipuli (Karhunlaukka, Allium ursinum). Villivalkosipulia voi käyttää mausteena, salaattina, leivänpäällisenä tai siitä voi tehdä vaikka pestoa.

Run from the rain

2010-04-04T13:17:00.007+03:00

Nyt kun on virallisesti kevät ollut jo jonkun aikaa, niin olemme taas alkaneet ulkoilemaan muissa kuin laskettelun ja kelkkailunkin merkeissä. Niinpä tässä kuvaus yhdestä keväisestä päivästä, jolloin kävimme heittelemässä frisbiitä Dinan kanssa yhdellä pellonreunalla Ljubjanan laitamilla.
Ajoimme kohti Krimin kukkulaa ja pyshdyimme pieneelle peltotielle, josta oli hyvät ja näkymät niin Krimin suuntaan kuin sen lähikukkuloihinkin, ja tietenkin pohjoiseen katsessamme näimme kaukaiset vuoret. Jätimme auton pellonreunaan ja lähdimme kohti vihertävää avaraa maalaismaisemaa. Ei tarvinut olla edes takkeja päällä ja aurinkolasit olivat suotavat siinä valon kyllyydessä. Toisaalta ilmassa oli raskaan kostean ukkosen tunnetta, mutta silti puolet taivaasta oli sininen ja siellä täällä oli nättejä cumuluspilvejä, kun taas edempänä puolet taivaasta peitti harmaat sadepilvet,joista näki kuinka kustakin pilvestä vuoronperään roikkui sadeparvi kaukaisiin peltoihin.
Ihmettelin peltotien toisella puolella olevaa ojaa. Siinä oli aikoinaan virrannut joki, joka oli nyttemmin siirtynyt melkien puoli kilometriä vasemmalle. Nyt jäljellä oli vain kosteikko. Tämä kosteikko oli lähiaikoina poltettu, vai sittenkin kulotettu, ja jäljellä oli vain mättäitä ruohotupsuineen. Tarkempi tarkastelu vielä osoitti kuinka kostean pohjamättään päältä löytyi myös lehmänkallo, sekä lukuisia puolipoltettuja lastenvaatteita.
Jatkoimme matkaamme eteenpäin ja huomasimme kuinka maastoautollinen naisia astui ulos autosta ja suuntasi pellolle muovikasseineen. Kauempaa näytti kuin he olisivat tekemässä jonkin näköistä biologista tutkimusta, mutta lähempänä näimme, kuinka he keräsivätkin voikukkia salaatiksi.

Pian olimme kävelleet jo suoraa peltotietä niin kauas, että saavutimme Ljubjanaan suuntaavat raiteet. Menimme pienen rautatietunnelin alitse ja ihmettelin kuinka tunnelin sivustoille oli rakennettu vallit. Oli ensin se normaali tie, jossa me kävelimme, ja sitten tunnelin oikeassa reunassa ensin syvempi valli, jonka jälkeen oli vielä koroke. Jernej selitti, että tulva aikaan, tai aikoinaan kun joki vielä virtasi siitä kohtaa, niin tämä rautatietunneli oli veden vallassa, jolloin ali pääsi vain kävelemällä tuota koroketta pitkin.
Pian tunnelin jälkeen alkoi sataa. Sadepisarat olivat kevyitä ja lämpimiä. Päällemme oli ajelehtinut pienen pieni sadepilvi, joka näytti matkaavan samaa tahtia mitä mekin. Nimittäin kun aloimme kävelemään takaisin päin, pilvi vain seurasi meitä. Ehdotin Jernejlle että joko odotetaan muutama minuutti, tai sitten hölkätään nopeammin kuin pilvi meitä seurasi. Niinpä tihensimme askeltemme väliä ja saimme pilven pois kannoiltamme. Oli hauska idea mennä pilveä karkuun, vaikka todellisuudessa pilvi taisi kuitenkin kurvata loppujen lopuksi oikealle Ljubljanan kaupungin suuntaan.

Alppimaiden laskettelua

2010-03-24T10:58:00.001+02:00

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa laskettelureissuistamme, mutta päätin koota nyt tänne tämän talven laskettelukertomuksia kun niitä on kerennyt kertyä jo mukavasti.

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan muistuttaa, että en siis osaa lasketella, mutta olen silti mennyt poikien mukaan mäkeen ja ollut siellä sitten häntäpäässä kiljumassa liian kovasta vauhdista ja liian jyrkistä mäistä.

Laitan tässä aluksi listan paikoista, joissa olemme käyneet laskettelemassa, joissakin olemme käyneet usempaankin kertaan, mutta mainitsen ne vain kerran.

Gerlitzen - Itävalta
Katchberg - Itävalta
Tarvisio - Monte Lussari - Italia
Kanin - Slovenia, maan pohjoisosassa, meidän vuoristoseikkailut kohdistuvat tänne alueelle usein.
Vogel - Slovenia
Stari Vrh - Slovenia, Ljubjanan lähin laskettelukeskus
Zelenica - Slovenia

Varauduin tämän talven laskettelukauteen jo hyvissä ajoin ostamalla itselleni omat laskettelumonot lasketteluvälineiden suurkirpputorilta. Tapahtuma oli hyvin organisoitu viikonloppu tapahtuman Ljubljanassa, johon kaikki vanhat lasketteluvälineensä sai viedä myytäväksi niin, että koko toimintaa pyöritti organisoitu ryhmittymä. Niimpä hallissa oli erikseen isot tilat monoille, suksille, kypärille jne. Sain omani hyvään hintaan, ja ensi vuonna mennään katsastamaan minulle oikeankokoisia suksia, jolla olisi helpompi oppia laskettelemaan. Nyt olen laskenut Jernejn äidin vanhoilla violeteilla suksilla. Ostin myös itselleni ihka uuden kypärän, sillä tähän asti lainaamani kypärät ovat olleet liian isoja.

Kuva Jernej Burkeljca
Aloitimme tämän talven laskettelut Zelenicasta, jossa olimme jo edellisenä talvenakin käyneet. Viime kerralla paikalla oli auki vain yksi rinne, mutta nyt suuntasimme paljon paljon korkeammalle laskettelualueen monipuolisempaan paikkaan. Ja niinkuin arvata saattaa tietenkin näin heti aluksi täytyi käydä kömmähdysten kasauma. Menimme ties kuinka monella hissillä ylös, ja aina vain ylemmäs seuraavalla ja sitä seuraavalla hissillä. Suurin osa oli yksipaikkaisia tuolihissejä. Mutta viimeinen, joka vei kaikista huipuimmalle, oli nappihissi. Tämä hissi vei meidät ylös laskettelukeskuksen korkeimpaan hissillä saavutettavaan paikkaan. Rinne oli jyrkkä. Jernej matkusti minun edelläni, ja koitin pysytellä hänen suksienjälkiensä perässä, sillä paikalla ei ollut ollut montakaan laskettelijaa meitä ennen. Paikka oli aivan kuollut ja hiljainen, ja aivan jäässä. Kaikki puut olivat täynnä jääpuikkoja tuulen osoittamaan suuntaan ja kuusten neulaset olivat kaikki huurussa.

Saavuimme pitkän nappihissimatkan päätteeksi rinteen jyrkimpään kohtaan. Katsoin kauhulla, kuinka paikassa jossa hissistä jäätiin pois, Jernej humpsahti näkymättömiin kuoppaan, joka oli hissipaikan lopussa. Pelotti, että nyt kun minäkin päästän irti tästä hissistä niin humpsahdan tuonne kuoppaan enkä pääse ylös. Mutta sitten Jernej tulikin näkyviin. Nyt oli minun vuoroni päästää hissistä irti, mutta panikoin ja päästin vähän liian aikaisin hissistä irti, sillä en tosiaan halunnut pudota siihen syvään kuoppaan johon hissimatka näytti loppuvan. Niinpä putosinkin siihen siihen jyrkkään rinteeseen, jota olimme tulleet ylös hissillä. Kiepsahdin nurinkurin ja laskin mäkeä takaperin ja lopputuloksena sukset olivat ristissä ja minä makasin syvässä lumihangessa juuri ja juuri paikoillani. Olin saanut pysäytettyä itseni siinä jyrkässä rinteessä ja kun koitin liikkua aloin taas valumaan alaspäin. No Jernej tuli sitten auttamaan minua, otti suksensa pois jaloistaan ja tuli vetämään minut ylös jyrkkärinteisestä hangesta. Koitin selitellä teoriaani, etten halunnut pudota siihen syvään kuoppaan , jonka olin nähnyt edessäni, ja siksi päästin irti liian aikaisin, jotta voisin jäädä pois kummunlaella enkä kuopanpohjalla. Nolotti nähdä, ettei siellä kummun takana ollut mitään syvää rotkoa, mutta perus fysiikalla voidaan sanoa, että kun itse tulin jyrkkää rinnettä ylös, niin se näytti siltä, että kummun takana oli syvän syvä äkkipudotus. Tämän lisäksi vielä paikanpäälle oli tullut pelastusmies lumiskootterilla. Hän pysähtyi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja ajoi sitten pois kun olimme päässeet pois lumihangesta.

Itse laskettelukaan ei sujunut aluksi melkein millään. Oli kovin sumuista ja rinne oli jyrkkää. En nähnyt minne olin laskemassa ja kuinka jyrkkää mäkeä olin menossa sillä kaikki oli valkoista, ei nähnyt montaakaan metriä eteenpäin. Myöhemmin näimme kuinka laskettelukeskuksessa oli menossa lumivyörypelastuspartion harjoitukset. Heillä oli pitkät tikut mukanaan, ja muistaakseni muutama koirakin ja myöhemmin näimme kuinka he harjoittelivat loukkaantuneen kuljettamista paareilla niin, että kaksi laskettelijaa kuljettaa välissään (edessä ja takana) kelkkamaista paaria, jossa "uhri" makasi.

Kuva Jernej Burkeljca
Sittemmin muutama laskettelureissu meni mukavammin ja opettelin laskettelun perusteita, käännöksiä ja sen semmoisia. Minulle on aina ongelmana jos paikan päällä on liikaa ihmisä, sillä silloin en voi keskittyä omaan laskemiseen kun kyttään ettei takaa tule kukaan kuka laskisi päälleni. Myöskin lumen laadulla on paljon asian kanssa tekemistä. Jos laskimme iltapäivällä rinteet olivat jo ihan kumpuraisia kun lumi oli kasaantunut sen mukaan miten laskettelijat olivat tehneet käännöksiä. Ja toisaalta oli alueita jotka olivat todella liukkaita, suorastaan jäätä, johon suksen reunan jarruttelut eivät tepsineet.

Kun vihdoin sain tuntumaa laskettelusta ja uskalsin mennä nopeammin sain myös hullunkurista kritiikkiä. Olin nyt opetellut tekniikkaa, jossa lasketaan varpasillaan, silloin todennäköisemmin nojataan eteenpäin niinkuin olisi tarkoitus, toisin kuin mitä yleensä tein, eli nojasin taaksepäin, sillä mielestäni menin liian lujaa, ja taaksepäin nojaaminen vaikutti keinolta, jolla hillitä sitä vauhtia. Myöskin Jernejn äiti oli opettanut kuinka kallistaa peppua kurveissa. Ja tämä sitten osuikin kritiikin kohteeksi. Nyt kun siis viimein uskalsin mennä lujempaa ja tein kurvit nätisti, suksipari yhdessä eikä kurkiasennossa, niin minulle kerrottiin että käännyn kurveissa vain takapuoleni painovoiman ansiosta. Eli tarkoituksena ei ole kallistaa peppua, vaan koukistaa polvia.

Kun olimme laskettelemassa Vogelissa, joka on todella monipuolinen ja suhteellisen suuri laskettelukeskus, minulle siellä oli kuitenkin vain kaksi rinnettä. Syynä tähän olivat ankkurihissit. En siis millään uskalla mennä niihin, sillä muistan huonoja kokemuksia kymmenenvuoden takaa kuinka hankalaa se hissistä poistuminen on. Niinpä kerta kakki muut paitsi kaksi rinnettä operoivat ankkurihisseillä minulle jäi vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Harmillista oli, että tämä toinen oli todella helppo ja tylsä jopa minulle, ja tämä toinen jonka vahingossa löysin oli erittäin jyrkkä ja vaativa ja kapea ja monia kilometrejä pitkä. Tämän sain kokea kantapään kautta. Lähdin siis itsekseni laskemaan tätä mäkeä aivan huipulta asti ja minulta kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia alastulossa. Aluksi tietenkin minulla oli ongelmia laskettelutuntuman saannin kanssa, joka yleensä kestää puolituntia ennen kuin saan tarpeeksi tuntumaa tekniikkaan ja uskallan mennä kävelyvauhtia kovempaa. Pysähdyin myös monta kertaa valokuvaamaan, sillä rinteiden vastapuolella oli Triglav, Slovenian korkein vuori.

Kun puolituntia oli kulunut päädyin tienhaaraan, jossa vasen puoli vei hiihtohisseille, ja oikea jatkoi alas. Kaikki muut kurvasivat vasemmalle, joten päättelin, että minäkin menen. Mutta kun huomasin, että hissi vie ylös, tai ylipäätänsä että siellä oli hissi, jota ei tienhaarasta nähnyt päätin kavuta takaisin tienhaaraan ylämäkeä ja ottaa sen oikeanpuoleisen reitin. Näin vilaukselta kyltin jossa luki, että tämä reitti on monen monta kilometriä pitkä. En enää muista montako, kun siitä on jo aikaa, mutta se taisi olla jotain viiden ja kahdeksan kilometrin välistä. Maisema avautui ensimmäisen kurvin jälkeen. Olin yksin metsässä jyrkkine rinteineni, jotka olivat melkein liian kapoisia minun laskettelutyylilleni. Monesti rinteet olivat myös jäisiä. Menin sitten pikkuhiljaa omalla tahdillani alaspäin ja silloin tällöin takaani tuli harvoin joku pienryhmä muita laskijoita jotka ohittivat minut. Matkan varrellani näin nuorta koivikkoa, kuusikkoa, kalliorinteitä ja sen semmoisia. Kun vihdoin aloin näkemään ensimmäisiä viitteitä laskettelukeskuksesta, olinkin jo alhaalla. Koko matka oli siis yksin laskettelua jyrkkä kurvi toisensa perään sellaista metsätietä ilman minkään näköistä viitettä kuinka kaukana olin päämäärästäni. Niinpä puolentoista tunnin laskun jälkeen olin saavuttanut pohjan, ja sitä myös tarkoitin. Olin laskettelukeskuksen vuoren rinteen alla, vaikka itse laskettelukeskus sijaitsi puolestavälistä vuorta aina huipulle asti. Niinpä otin sukset pois jalastani ja tallustelin paikkaan, josta ostimme hiihtopassit ja menin monikymmenpaikkaisella gondolihissillä takaisin ylös laskettelukeskukseen. Minulla oli hyvä tuuri, sillä gondoli operoi vain puolentoista tunnin välein ja olin saapunut sinne juuri ennekuin oli aika lastata väki hissin sisään.
Niinpä siinä ajassa kun olin taas päässyt ylös laskettelukeskukseen olin jo käyttänyt puolet siitä ajasta joka meillä oli käytettävänämme sinä päivänä. Kun oli aika mennä takaisin autolle, laskimme Jernejn kanssa yhdessä tuon metsäpolun ja meillä meni vain 20 minuuttia.

Kun olimme puolestaan viikonloppulaskettelureissulla Slovenian vuoristoseudulla Kaninin vuoristossa ja Italiassa päätimme myös tehdä extra retken vuoristoon kahden kesken. Kun olimme saaneet tarpeeksemme laskettelusta Italian Monte Lussarin laskettelukeskuksessa päätimme lähteä suksinemme kohti Mangartin pohjoispuolta Italiaan. Jätimme auton parkkipaikalle jossa oli monta italiaan rekisteröityä autoa ja pakkasimme Jernejn sukset reppuun. Itse puin lumisuojat nilkkoihin, ettei lunta pääse kenkiin ja housunlahkeita sisään. Kaikki muut ihmiset paikanpäällä, eli italialaiset, olivat varustautuneet lumikengin, mikä ei näyttänyt meidän mielestämme tarpeelliselta. Tosin vähän myöhemmin niistä olisi ollut paljonkin apua meille.
Kuva Jernej Burkeljca
Nämä italialaiset kävelivät aurattua pikkutietä pitkin vuoristoa ylemmäs, me puolestaan otettiin "oikopulku" kapeasti tampatulta reitiltä lumihangen keskeltä. Kukaan ei seurannut meitä. Polkumme kierteli ja kaarteli metsänreunaa ja päädyimme pian aukealle alueelle. Ajateltiin, että tästä täytyy saada kuva sillä Mangartin pohjoispuoli oli juuri avautunut eteemme. Niimpä Jernej peruutti lumihankeen, jotta minä mahduin kuvaruutuun, ja hups kuinka kävikään hän upposi vyötäröä myöten äkkisyvään lumihankeen. Minulla oli naurussa pidättelemistä ja kesti aikansa ennekuin pääsin hankeen häntä auttamaan. Vedin hänet pakkautuneesta lumihangesta sauvan avulla ylös. Tässä vaiheessa tajusimme kuinka hyödyllistä lumikengät olisivat, jottei hanki pettäisi alla. Lumihanki oli hämäävää, sillä näytti, että polun vieressä on korkeintaan kymmenen senttiä lunta, mutta kun astui polulta pois niin toisiaan lumi petti ja putousta oli vyötärölle asti. Tämä tampattu polku oli kuin hankikantonen, eli polku ei ollut maata vasten, vaan polun alla oli melkein metri lunta. Onneksi pieni tampattu polku oli tarpeeksi kestävä suurimmalta osalta matkaa, ainakin paikoittain. Joskus upposimme siinäkin siis itse polulla, ilman polulta poikkeamista, polvia myöten yhtäkkisesti. Vihdoin muutaman metsäosuuden jälkeen ja päädyimme takaisin tielle, jossa italialaisetkin kävelivät.
Ylämäki alkoi olla raskasta ja päivä alkoi muuttua pikkuhiljaa iltahämäräksi. Emme oikeen tienneet kuinka kauan ylös asti meidän kannattaisi kavuta ennenkuin oli tarkoitus kääntyä takaisin autolle. Niinpä kun aurinko alkoi laskea tarpeeksi matalalle ja kun olimme kiivenneet ylös jo toista tuntia päätimme kääntyä alas. Ja siitä alkoikin tämä ennenkokematon suksiseikkailu. Meillä oli nimittäin mukana vain yksi suksipari, ja tarkoituksena oli laskea me molemmat sillä yhdellä suksiparilla. Jernej laittoi sukset jalkaansa ja käski hypätä kyytiin. Niinpä astuin suksien päälle hänen taakseen ja tarrasin lujasti vyötäröstä kiinni. Ja sitten lähdimme laskien alas!

Matkamme oli kurvikas, ja oikaisimme aina kurvissa hieman penkan puolelta, jotta vauhti vähän hidastuisi. Vauhti siis ei ollut mitenkään kova tai päätä huimaava, sellainen ettei minua kerennyt pelottamaan. Meillä meni hyvin yhdessä, suksiseikkailumme toimi vallan mainiosti, kunnes..vaihdoin jalkani asentoa muutaman sentin ja jalkani lipesivät pois suksien päältä. Tarrasin automaattisesti lujempaa Jernejstä kiinni ennenkuin tajusin jättää irti ja mätkähdin nenältäni maahan. ei sattunut, niinpä jatkoimme samaan tyyliin matkaamme alas. Päätimme yhdessä kurvissa ottaa muistoksi kuvan ajastustoiminnolla, jota olisi myöhempinä vuosina kiva katsella jälkikäteen.
Edessämme käveli joukko italialaisia alamäkeen, joita meidän täytyi varoitella takaatulemisestamme vislaten ja huutaen. He kerkesivät hyvissä ajoin hypätä tiensivuun ja nauroivat meidän suksiseikkailullemme iloisesti. Juuri vähän ennen matkan loppua jalkani taas lipesivät paikaltaan ja mätkähdin uudelleen mahaltani maahan. Tällä kertaa en onneksi koittanut jäädä Jernejn takin helmaan roikkumaan, vaan päästin irti samalla sekunnilla. Lasku oli pehmeä. Sillä aikaa kun Jernej putsasi suksiaan ja vaihtoi vaatteitaan minä menin tutustumaan parkkipaikan vieressä olevaan järveen. Italian puolella kun on heti useampikin järvi tosin kuin Sloveniassa. Matka järvelle oli raskas, sillä lumihanki oli niin korkea. Joku oli tehnyt ison lumiukon järvenrantaan.
En nyt muista muuta mainittavan arvoista kertomista, mutta tässä joitakin kuvia niistä paikoista joissa meillä oli kamera mukana, ja joissa patterit kestivät kylmyyttä, eivätkä jäätyneet tuulenvoimakkuudesta ja pakkasesta.

Kanin - Slovenia

Kanin - Slovenia

Gerlitzen - Itävalta

Gerlitzen - Itävalta

Katchberg - Itävalta

Stari Vrh - Slovenia. Kuva Jernej Burkeljca

Vogel - Slovenia

Tarvisio - Monte Lussari - Italia

Täällä tuulee

2010-02-24T13:44:00.006+02:00

Jääpuikkoja kasvaa myös maasta!

Lupasin kertoa vähän lisää Slovenian tuulisimmasta seudusta. Se sijaitsee Ljubljanasta kohti rannikkoseutua, Krasin alueella. Paikallisella tuulella on jopa oma nimensä; Kraška burja. Tämä tuulisuus johtuu kun kylmä ja lämmin rintama kohtaavat. Kylmä ilma tulee vuorilta ja kulkee kohti lämmintä rannikkoa. Kylmä ilma on tiheämpää ja raskaampaa kuin lämmin ja näin ollen pyrkii alaspäin heti kun Nanosin vuoristotasanne loppuu. Niinpä Burja -tuuli pyyhkäisee Vipavska dolinan halki puhaltaen erittäin kylmää ilmaa erittäin voimakkaalla nopeudella. Tästä tuulesta johtuen alueella on kylmää ja tuulista, varsinkin näin talvisin. Tuulta riittää niin kovasti, että vuoristotasanteilla lumi ei meinaa pysyä maassa. Tuuli tempaisee mukaansa kaiken irtonaisen lumen, ja jättää vain kovan lumen maahan. Tämä kova lumi on sitä meidän suomalaisten hankikantoa, ja lasten "leipä" lunta. Lumi ja jää sen sijaan kerääntyvät puiden runkoihin. Rungot ovat kuin sivelty jäällä. Maasta myös nousee eriskummallisia jäätikkuja, aivan kuin kesällä kasvaa ruohoa, niin talvella täällä kasvaa jäätikkuja.

Itse olimme jo aiemmin käyneet reilu vuosi sitten Nanosilla, joten nyt menimme moottoritien, ja Vipavska dolinan toiselle puolelle Vremščicaniin kävelylle. Korkeutta vuoristotasanteella on suomalaisen tunturin korkeuden verran, eli reilu kilometri.

Olimme jättäneet auton alemmas mäkeä. Ajoimme niin ylös kuin suinkin mahdollista, mutta ylämäki oli liian liukas edettäväksi kitkarenkailla. Meillä oli tosin kettingit renkaisiin takakontissa tälläisiä tilanteita varten, mutta huipulle ei ollut kuin ehkä puolentunnin matka autolta, joten emme katsoneet kettinkien laittoa tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olimme nähneet matkalla Vremščicaniin kuinka auto oli suistunut tieltä kurvissa ja sitä oltiin nostamassa ylös kun ajoimme siitä ohitse. Liukasta ole sen verran, että tilannenopeus oli tarpeen pohtia tarkasti autolla ajettaessa. Niinkuin jo kerroin edellisessä kirjoituksessani, kuinka moottoritiellä yli kolmeakymmpiä ajavat olivat suistuneet pellolle.

Kun pääsimme vuoristotasanteen huipulle alkoi hirmuinen tuuli. Piti äkkiä laittaa kaikki mahdolliset huput päähän, hanskat käteen ja pipo korville. Jos hetkeksikään erehtyi ottamaan hanskat pois kädestä niistämistä varten tai valokuvaamista varten, olivat kädet kylmästä kankeat jo samalla sekunnilla. Ohitsemme ajoi metsästäjä maastoautolla, hänellä näytti olevan tarpeeksi pitoa renkaissa. Hän ihmetteli miten Jernej oli saanut naisen (minut) mukaansa näin sivistyksestä kaukaiseen paikkaan näin kylmällä ilmalla. Jernej selitti kuinka minä olin Suomesta, ja että meillä on ihan normaalia että on kylmää. Silloin metsästäjäkin ymmärsi, mutta kertoi sään olevan liian kylmä hänelle, joten hän kääntyi takaisin kotiin.

Päädyimme aukealle paikalle, jossa tapasimme näitä aiemmin mainitsemiani jääpuikkoja, jotka kasvoivat maasta. Sitä seurasi metsänreuna, jossa kaikki puut olivat jään peitossa.

Kuva Jernej Burkeljca

Emme kävelleet kauaakaan kun päätimme jo kääntyä takaisin autolle, sillä koirat hytisivät jo kylmyydestä. Olimme päätyneet laakean mäen päälle, josta avautui näkymä kauas eteenpäin; valkoista, valkoista, valkoista. Päätin siis testata liukuriani, joka minulla oli ollut huomaamattani mukana reppuni sivutaskussa. Se oli sellainen taiteltava liukuri, kahta eri materiaalia; toinen liukaspintaista muovia, toinen kangasta jossa enemmän pitoa. Niinpä aloin laskemaan laakeaa mäkeä alaspäin. Eipä kauaakaan kuin jo kiljuin kivusta huomattuani laskeneeni jääpuikkojen päältä, tai mitä siitä maasta nyt olikaan törröttänyt. Testasin liukuria sitten vähän myöhemmin toisessa mäessä, jossa oli vähemmän jääpuikkoja ja tikkuja törröttämässä maasta. vaikka mäki oli erittäin loiva, niin vauhti oli hurja, sillä lumikerros oli niin liukasta, jäämäistä melkeinpä, vaikka se olikin lunta. Koirat juoksivat vieressäni iloisina. Minulla oli hankaluuksia pysäyttää liukuri, sillä jäiseen lumikerrokseen ei tepsinyt jarrutukseni. Niinpä jouduin kumoamaan itseni maahan pysäyttääkseni itseni.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla autolle kaatusin tiellä kolmesti. Oli todella liukasta. Olisimme tarvineet sellaiset kävelypiikit kenkiimme, jottei kävisi näin hullunkurisesti. En onneksi satuttanut itseäni pahasti, nauratti lähinnä oma kömpelyyteni. Tai siis Jernejkin taisi kaatua kahdesti. Koitin vielä tiellä laskea liukurilla, kerta se oli jäässä, jotten kaatuisi niin korkealta. Kun jalat olivat jo valmiiksi maassa ja pää polvien korkeudella, niin uskoin etten satuttaisi itseäni niin pahasti kuin jos pääni tulisi alas yli puolestatoista metristä. Mutta tässäkin teoriassa oli huonot puolensa. Tie nimittäin koostui joistakin epämääräisistä terävistä partikkeleista, jotka repivät liukurini hajalle. Mikseivät nämä epämääräiset partikkelit sitten olleet riittävä pito kengänpohjassa olikin sitten toinen mysteeri. Liukuri oli onneksi korjattavissa ilmastointiteipillä.

Sunnuntaikävelyllä rannikkoseudulla

2010-02-21T20:37:00.011+02:00

Vietimme vaihteeksi vähän erilaisen viikonlopun.

Emme mennet laskettelemaan tai kelkkailemaan vaan suuntasimme merenrannalle aurinkoisempaan säähän. Viikonlopuksi oli luvattu vain sadetta ja räntää joten päiväkävely aurinkoisella rannikolla ei kuulostanut hassummalta idealta.

Ajoimme ensin kohti Triesteä, tarkoituksena mennä helpolle päiväkävelylle mäntymetsään koko perheen kanssa koirat mukaan lukien. Parkkeerasimme auton männikön alle ja avattuamme auton ovet saimme aimo tuulahduksen meri-ilmastoa. Lämpöäkin oli yli kymmenen astetta tosin kuin Ljubljanan kurja nollakeli.

Kävelimme pikkupolkua pitkin avarassa, matalassa männikössä sähköaidan vierustaa pitkin. Kesällä aitauksen sisällä olisi ollut vuohia laiduntamassa mutta näin talviaikaan sähköt eivät olleet päällä ja. Seurasimme polun opasviitteitä, pieniä punaisia maalattuja renkuloita puun rungoissa tai kivissä maassa ja huomasimme kuinka ne jatkuivatkin sähköaidan toisella puolella. Kesti vähän aikaa enennen kuin päätimme mennä aidan ylitse, itselläni ainakin oli jännityksen tunnetta siinä että oliko sähköaita varmasti käännetty pois päältä näin talvi aikaan. Olin vielä lainannut Jernejn metsähousuja, joissa haarat roikkuivat alempana kuin normaalisti joten jouduin nostamaan housuja reippaasti ylöspäin ennen kuin uskalsin harpata sähköaidan ylitse. Viime syksynä nimittäin kun olimme keräämässä kastanjoita yhden vuohiaitauksen vierestä koirat saivat pienet sähköshokit aidasta kun innostuivat vuohista toisella puolella aitaa. Mutta siitä aidasta kuuli jo että sähköt olivat päällä. Sellaista pientä sirinää kuin niistä sähköisistä kärpäslätkistä. Vaarallisia kapistuksia.

Päädyimme avarammalle paikalle kallionreunamalle, josta avartui näkymä rannikkoseudun kaupunkeihin. Jatkoimme vielä matkaa eteenpäin hiekkatietä pitkin entisellä Jugoslavian armeijan mailla kävellen päätyen vanhan linnan raunioiden luokse. Raunio sijaitsi kalliojyrkänteen päällä ulokkeessa ja se oli rakennettu kuin jatkuvaksi kallionseinämää. Vähän matkan päässä oli sota-ajan bunkkeri tähystystilanteita varten. Näimme myös metsässä vanhoja kivisiä rauniota entisistä armeijan barrakseista. Hederat olivat jo vallanneet oman elintilansa taloista ja lattioistakin kasvoi jo mäntyjä.

Palasimme takaisin autolle ja suuntasimme syömään lounasta. Menimme Koperin lähistölle, Jernejn perhetutun naapurin kotiravintolaan. Kutsuimme myös perhetutun lounastamaan kanssamme. Lounaan jälkeen kävelytimme koiria Rižana joen varrella. Joki tulvi, samoin kuin kaikki muutkin joet Sloveniassa sillä viime päivien sade ja korkeampi lämpötila sulatti nyt kaikkia niitä lumikinoksia joita oli kertynyt viime viikkojen kuluessa. Puunrungot olivat veden vallassa ja joki virtasi voimakkaammalla nopeudella kuin suurimman osan vuotta.
Päätimme vielä lounaan jälkeen mennä kävelylle läheisille viinitiloille meren rannalle. Paikka sijaitsi Koperin ja Triesten välissä Slovenian puolella. Oli keväinen sää, plus 12 astetta ja mutaista. Takkeja ei enää tarvinut. Viinit eivät vielä vihertäneet, vaikka läheisten peltojen maissit oli jo kylvetty ja ne kasvoivat vihertävinä pienoiskoossaan. Löysimme merenrannalle vievät kivirappuset ja koirat ryntäsivät uimaan kylmään meriveteen. Itse ihastelin simpukoita rannalla.
Ajoimme takaisin Ljubljanaan Nanoksen ohitse, josta olen kertonut aiemmin juttua, että se on Slovenian tuulisinta seutua. Muutama viikko sitten pakkasten aikaan kun moottoritielläkin oli mustaa jäätä ja tuuli valtavan kovaa, autot jotka ajoivat yli kolmeakymppiä moottoriteillä suistuivat läheiselle pellolle sivuttain. Lähiaikoina lisää tarinaa tuulisesta paikasta.