Sunday 27 June 2010

Oletko lähdössä Erasmus-vaihtoon Sloveniaan? Tässä muutama vinkki käytännönjärjestelyistä

Halusin koota tänne blogiini informatiivisen tekstin, jossa kerron Erasmus-vaihdon käytännönjärjestelyistä Sloveniassa. En ole itse Erasmus-opiskelija, vaan maassa muista syistä asuva, joten kokeneemmat voivat kommentoida mahdollisista virheistä. Pääsääntöisesti olen kuitenkin koonnut tietoni paikanpäällä olleilta Erasmus-opiskelijoilta. Halusin luoda tämän infopaketin, sillä jos itse olisin lähdössä vaihtoon, haluaisin löytää vastaavanlaista informaatiota yhdeltä verkkosivulta. Tein tämän myös osittain itselleni, sillä halusin selkeyttää prosessin kulkua, ymmärtääkseni paremmin tutustumiani vaihtareita. Alkuperäinen ideani tämän kirjoittamiseen syntyi, kun koin harmikseni, ettei monikaan tänne vaihtoon tullut mielestäni ollut nähnyt Sloveniaa tarpeeksi, vaan vapaa-ajallaan suuntasi herkemmin muille maille. Toivon kuitenkin, että kirjoittamastani tekstistä on joillekin hyötyä.

Suomessa:
Jos vielä harkitset vaihtoon lähtöä, voit kartuttaa tietoasi vaihtopaikoista ja saada käytännönvinkkejä edellisiltä vaihtoon lähtijöiltä osallistumalla yliopistosi vaihtoinfoon, joka luultavimmin järjestetään kahdesti vuodessa. Avainasemassa vaihtoonlähdössä on koulusi kv-koordinaattori, jonka kautta sinun tulisi saada perustiedot vaihdosta.

Yleensä vaihtoon lähdetään toisen oppivuoden jälkeen. Silloin opiskelijoilla tulisi olla riittävät perustiedot oman alansa opinnoista. Erasmus-opiskelijat suosittelevat itse, että lähtisit vaihtoon niin varhaisessa opiskelunvaiheessa kuin mahdollista, tällöin saat vaihtovuodesta tai lukuvuodesta parhaiten kaiken irti eikä suomenpään opinnoissa tule myöhemmin niin paljon ongelmia. Poikkeuksena on tietenkin, että jos suunnittelet tekeväsi päättötyösi ulkomaisessa kohdeyliopistossa, silloin luultavimmin suuntaat maailmalle koulusi loppuvaiheessa.

Kun harkitset vielä vaihtopaikkaa, minne mennä, ota selvää millä kielillä missäkin maassa voi opiskella. Se voi tulla nimittäin yllätyksenä kuinka vähän englanninkielisiä vaihtopaikkoja Euroopassa loppujenlopuksi on. Joten tarkasta kuitenkin vielä kohdeyliopiston opetuskieli, sillä ne saattavat poiketa muun maan valikoimasta. Esimerkiksi Italiassa ei voi pääsääntöisesti opiskella englanniksi, tämä tietenkin voi vaihdella yliopistojen välillä, mutta usein olen kuullut ettei siellä järjestetä englanninkielistä opetusta. Sloveniassa Erasmus-opiskelijoiden oppimiskieli on englanti.

Kun olet tehnyt päätöksen lähteä vaihtoon, sinun täytyy kirjoittaa motivaatiokirje kohdeyliopistoon. Tämän tarkoituksena on toisaalta testata kielitaitoasi toisaalta sillä voidaan karsia niin sanotut huonommat hakijat pois. Motivaatiokirje "statement of purpose" tai "motivation letter" kirjoitetaan pääsääntöisesti kohdemaan omalla kielellä jos sitä osaat, ja toissijaisesti englanniksi. Eli jos menet esimerkiksi Espanjaan, ja olet käynyt espanjankielenkursseilla, sinun kannattaa kirjoittaa motivaatiokirje espanjaksi. Sloveniaan hakiessasi kirje kirjoitetaan englanniksi (ellet nyt sattumoisin osaa sloveenia).

Itse hakuprosessi alkaa omasta yliopistostasi, tai AMK:sta sisäisellä haulla, Sloveniaan ei ole yleensä ruuhkaa, joten kaikkien halukkaiden pitäisi päästä sisään, kunhan kaikki muut asiat vaan ovat kunnossa. Myöhemmin päätetään tiedekunnittain kuka pääsee mihinkin kohdemaanyliopistoon. Suosituimpiin paikkoihin, kuten Britannian ja Espanjan yliopistoihin, voi olla ruuhkaa eikä kaikki halukkaat pääse ensisijaisesti haluamaansa paikkaan. Tämän takia hakupaperissa kysytään myös muita hakupaikkatoiveita. Yleisesti ottaen olen kuullut Slovenian olleen toissijainen hakupaikka, mutta suosittelen lämpimästi valitsemaan sen ensimmäiseksi.

Muita papereita itse hakupaperin lisäksi tarvitset esimerkiksi opintorekisteriotteen, jotta nähdään mitä kursseja olet jo suorittanut ja kohdeyliopiston on helpompi ymmärtää koulutustaustaasi. Tärkeää on tehdä learning agreement, jossa määritetään mitä kursseja aiot käydä vaihtosi aikana. Sinun kannattaa ensin tutustua kohdeyliopiston kurssivalikoimiin, jotka tosin harmillisesti eivät aina pidä paikkaansa. Nettisivuilla olevat versiot voivat olla muutaman vuoden vanhoja, ja vaikka olisivatkin ajantasaisia, mainittuja kursseja ei silti aina järjestetä. Pääset näkemään joidenkin yliopistojen kurssitarjonnan kohdekaupungin yliopiston omilta nettisuvuilta luomalla itsellesi tunnukset. Kun olet vihdoin täyttänyt tämän kyseisen lomakkeen, kannattaa käydä juttelemassa oman koulusi professorin tai yliopettajan kanssa voidaanko kurssit saada hyväksi luetuiksi sellaisenaan. Yleisesti ottaen kurssit kuuluisi saada Erasmus-periaatteen mukaan hyväksi luetuksi, mutta se ei ole aina mahdollista jos on kyse pakollisista kursseista omassa yliopistossasi, mutta vastaavasti voit saada täydentäviä tai vapaasti valittavia kursseja hyväksi luetuksi. Learning agreement täytyy lähettää kohdeyliopistoon, jossa se vielä hyväksytään. Tässä prosessissa voi vierähtää kuukausi jos toinenkin, riippuen molemminpuolisesta aktiivisuudesta. Henkilö, joka tarkastaa tämän paperin kohdeyliopistossa saattaa tehdä merkintöjä, että joitakin kursseja ei järjestetä, joten joudut myöhemmin todennäköisesti tekemään koko suunnitelman alusta loppuun uudelleen kun pääset itse paikanpäälle.

Apua kurssien etsintään ja yliopistoihin tutustumiseen alla olevista linkeistä:

Univerza v Mariboru

Erasmus contact list - Maribor

Univerza v Ljubljani

Univerza na Primorskem

Jossei sinua jostain syystä valittu kaikkien hakijoiden joukosta vaihtoon lähtijäksi haluamaasi kohdeyliopistoon, voit hakea seuraavassa hakukierroksessa uudelleen tai lähteä vapaiksi jääneille paikoille kohdemaihin, jotka eivät olleet alkuperäisessä suunnitelmassasi. Myöskin, jos heräsit vähän turhan myöhään koko vaihtoon lähtö asian kanssa, sinulla saattaa olla vielä mahdollisuuksia päästä juurikin tällaisille ylijäämäpaikoille äkkivaroituksella. Mutta normaalisti hakuprosessi kestää korkeintaan puolivuotta.

Mieltäsi varmaan myös askarruttaa raha-asiat, eikö? Eli periaatteessa sinun kuuluisi saada EU:n tukemaa avustusrahaa, jota voit hakea koulusi kv-toimistosta. Eri kouluille on myös myönnetty erikseen vielä pieniä avustusrahoja ulkomaille lähteville opiskelijoille, joten kysy vielä tämän mahdollisuuden perään. Tietenkin sinun täytyy myös ilmoittaa Kelalle olosuhteen muutoksestasi, jotta voit saada korotettua opintotukea. Jos opiskelet AMK:ssa hoidat Kelan asiat paikallisen Kelan kautta, yliopisto-opiskelijana taas opintotukilautakunnassa. Kun olet saanut hyväksymispäätöksen kohdeyliopistolta, voit mennä tekemään kv-toimistoon apurahan vastaanottamisilmoituksen. Tällä paperilla sitoudut palauttamaan rahat, jos jostain syystä vaihtoon lähtösi peruuntuisi. Eli ilmoitat pankkitilisi, mihin apurahan voi osoittaa.

Sinun kannattaa hyvissä ajoin ilmoittautua Slovenian kielikurssille, mikäli haluat oppia maan erikoista kieltä. Tästä ei tosin aina informoida Suomen päässä kovin ahkerasti, joten jos kiinnostusta löytyy, ota selvää tulevista kursseista linkin avustuksella. Nettisivulla on mainittu kaikkien eri yliopistokaupunkien kielikurssit. Ensimmäiset Erasmus-opiskelijat, keihin tutustuin Sloveniassa, olivat Nova Gorican yliopiston järjestämällä kielikurssilla.

Viimeistään maahan tullessa kannattaa kiinnittää huomiota yliopistojen eri laitosten sijaintiin. Monesti nimittäin yliopisto on hajautettu ympäri kaupunkia, niin että eri tiedekuntia on ripoteltu kauas toisistaan. Ei ole pelkkää yhtä yliopistokompleksia. Olen myös kuullut, että yliopistojen eri tiedekunnat ovat kovin itsenäisiä, eivätkä välttämättä tee yhteistyötä niin helposti keskenään. Tämän takia voi olla hankalaa koittaa suorittaa eri tiedekuntien kursseja. Vinkkinä myös, että kannattaa tutustua mielummin yliopiston eri tiedekuntien verkkosivuille, eikä ainoastaan kaupungin yliopiston pääverkkosivulle.

Paikan päällä Sloveniassa:
Hyväksymispäätöksen mukana saat todennäköisesti infopaketin kohdeyliopistostasi, jossa kerrotaan eritoten sen maan ja sen yliopiston asioista. Sinuun myös luultavasti otetaan yhteyttä kohdemaasta asuntoasioihin liittyen.

Sloveniassa asunnon voit hankkia joko yksityiseltä tai muuttaa opiskelija asuntoon. Jos päätät valita jälkimmäisen, homma sujuu hetkessä ja sinulla on koti käytännössä samantien maahan tullessasi. Jos päätät kuitenkin valita vuokra-asumisen sinun täytyy olla itse vähän aktiivisempi, mutta paikallisen yliopiston kv-sihteerien kuuluu auttaa sinua löytämään itsellesi asunto. Asiassa voi myös auttaa oma tuutorisi, jonka todennäköisesti tulet tapaamaan heti kohdeyliopistokaupunkiisi saapuessasi. Asunnot ovat täällä valmiiksi kalustettu joten sinun ei tarvitse vaivata päätäsi heti alkuun mistä saat patjan selkäsi alle. Tosin asuntojen kunto vaihtelee huomattavasti, ja suosittelen, ettet ota mitään halpoja tarjouksia vastaan näkemättä itse asuntoa. Tässä muutama linkki asunnonhakuun :
Kamrica - opiskelija asuntoja
Slovenia Real Estate

Hintataso on täällä hiukan halvempi kuin Suomessa. Asunnon vuokraaminen on halpaa ja Kela on määritellyt, että Slovenian vuokra on keskimäärin 80 euroa, joka ei pidä tosin paikkaansa yksityisillä markkinoilla. Eli todenmukaisempi vuokra-hinta yksiöstä tai kaksiosta vaihtelee 150 ja 250 euron välillä. Erittäin monet vuokralaiset haluavat vuokrata asunnon pimeästi, jolloin he kiertävät korkeat verot, joten saatat maksaa vuokraasi suoraan käteen, niin että vuokranantaja käy kerran kuussa hakemassa ne oveltasi tai että maksat sen pankissa tai postissa tilisiirtolomakkeella. Tämä tapahtuu käytännössä niin, että menet pankkiin (tai postiin) vuokranantajasi lähettämän paperin kanssa. Pankissa töissä olevat henkilöt tietävät mitä tehdä paperin kanssa ja he antavat sinulle tilisiirtolomakkeen repäistävään alaosaan leiman ja allekirjoituksen, joka jää sinulle kuitiksi tapahtuneesta. Pankissa toiminnan hinta on n.52 centtiä ja postissa 73 centtiä.

Voit avata Sloveniassa oman pankkitilin. Tarvitset sen avaamiseksi EMŠO numeron, jonka saat, kun rekisteröidyt maahan Upravna Enotassa, EMŠO numero muistuttaa meidän henkilöturvatunnusta. Tarvitset myös veronumeron, jonka saat verotoimiston asiointitiskiltä. Voit tosin vielä käydä etukäteen kysymässä pankissa mitä kukin pankki vaatii tilin avaamista varten, eivätkä opiskelijat pakosti tarvitse näitä molempia edellä mainittuja tietoja.

Edellä mainittu maahan rekisteröinti täytyy tehdä, jos oleskelet Sloveniassa yli kolme kuukautta. En kuitenkaan ole kuullut että monikaan Erasmus-opiskelija sitä olisi tehnyt. Kerron kuitenkin kuinka rekisteröinti tehdään, jos päätät edetä asianmukaisesti. Jos asut Ljubljanassa löydät paikallisen Upravna Enotan Tržaška cestan ja Tivolska cestan kulmasta. Ulkomaalaisten asiointirakennus sijaitsee tontin perällä ja jos et löydä opasteita, voit kysyä neuvoa ensimmäisestä rakennuksesta. Mariborissa vastaava virastotalo on Ul.Heroja Staneta 1:ssä. Tarvitsen mukaasi passin, kopion passista, kopion voimassaolevasta sairasvakuutuksesta, valokuvan, joka täälläpäin otetaan värillisenä ja salamalla, todistuksen siitä, että olet opiskelemassa Sloveniassa, todistus riittävästä varallisuudesta elättää itsesi (vähintään 196 euroa kuussa), sekä Eu-kansalaisen rekisteröinti lomakkeen, jonka saat odotushuoneesta. Sinun täytyy täyttää viimeksi mainittu odottaessasi vuoroasi, mikä ainakin Ljubljanassa toimii vuoronumeroilla. Lomakkeessa ei kysytä mitään hankalaa, perustietoja sekä milloin saavuit maahan. Kun pääset asiointihuoneeseen voit puhua englanniksi tai tuoda mukanasi sloveenia puhuvan ystävän, vaikka tuutorisi. Virkailija saattaa pyytää sinua tuomaan vielä joitakin papereita ja pompottamaan sinua edestakaisin ravaamaan toimistossa, kerta kaikkea ei aina osata täälläpäin sanoa kerralla. Mutta ole itse valppaana ja vaadi hyvää palvelua. Jos asia voidaan hoitaa yhdellä kertaa, niin hoitakaa se alta samantien. Sinun kuuluisi kävellä ulos rakennuksesta kuvallisen kortin kanssa, josta käy ilmi, että olet luvallisesti maassa. Koko toimenpide maksaa seitsemän euroa ja neljäkymmentä neljä senttiä. Aukiolo ajat vaihtelevat viikonpäivän mukaan. Maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin se on auki kahdeksasta kolmeen. Keskiviikkoisin pidempään, kahdeksasta kuuteen, mutta niin, että välissä on tunnin ruokatauko, kahdentoista ja yhden välillä, jolloin toimisto on kiinni. Sinne voi myös mennä lauantaisin, mutta vain joka kuun ensimmäisenä lauantaina. Silloin se on auki kahdeksasta kolmeen, mutta myös tällä tunnin ruokatauolla puolelta päivin.

Itse yliopisto-opiskeluun ja paikalliseen kulttuuriin sinut luultavimmin opastetaan hyvin tuutorisi tai muiden järjestettyjen tahojen puolesta. Kokosin kuitenkin muutamia epäkohtia, joita ei pakosti mainita ainakaan heti alussa, joiden tietämisestä saattaa olla hyötyä sopeutumisen kannalta.

Yhtenä suurena epäkohtana on koettu, ettei voidakkaan suorittaa ennalta suunniteltuja kursseja. Eli learning agreement ei käy loppujenlopuksi toteen. Joudut todennäköisesti käymään lävitse uudelleen kyseisen paperin paikan päällä useammakin eri professorin tai kv-asioita vastaavan henkilön kanssa ja suunnittelemaan uudelleen sen lukuvuoden tavoitteesi. Tämä johtuu osittain siitä, ettei verkkosivuilla olevat tiedot ole aina ajan tasalla, joten siellä voi näkyä esimerkiksi edellisen vuoden kurssitarjonta. Vaihtoehtoisesti ei esimerkiksi osata tulkita oikein, että mitkä kurssit kuuluvat syyslukukaudelle, ja mitkä kevätlukukaudelle.

Toisena ja ehkä ärsyttävämpänä epäkohta Sloveniassa, ei vaan pelkästään opiskelijana, vaan suomalaisena, on asioiden tapahtuminen ajallaan. Eli siis päinvastoin kuin Suomessa, jossa olemme jämptejä aikataulullisesti, täälläpäin valitsee yleinen etelä-eurooppalainen tapa viivästelyyn. Tämä koskee niin tapaamisia kuin esimerkiksi sähköposteja. Ei kannata luottaa esimerkiksi siihen, että tärkeään sähköpostiin vastattaisiin viikon varoitusajalla. Jos kyseessä on kiirellinen asia, kannattaa koittaa tavata henkilöä kasvotusten tai kysellä monista eri tietolähteistä vastausta kysymykseesi.

Aikatauluviiveeseen liittyen myöskin, Sloveniassa on yleistä niin kutsuttu akateeminen vartti, eli tunnit voivat helposti alkaa viisitoista minuuttia lukujärjestyksessä mainitun ajan jälkeen. Siltä osin, mitä Erasmus-opiskelija pääsee tavallisille luennoille. Monesti nimittäin käy niin, että vaihtoon tulleet opiskelijat laitetaan työstämään omia projektejaan tai ryhmätöitä ja kurssit suoritetaan esseillä. Sloveniassa on myös tapana pitää suullisia kuulusteluita kirjallisten tenttejen lisäksi.

Sloveniassa on järjestetty omaperäinen ruokailu opiskelijoille. Kouluissa on myös omat ruokalansa, mutta ne toimivat enemmänkin ravintoloiden tapaan kuin perinteisten kouluruokaloiden. Suurin osa opiskelijoista syö kuitenkin kaupungin ravintoloissa, sillä opiskelijoilla on käytettävinään opiskelijaetuus, eli halvemmat hinnat erikoisruokalistoillaan. Opiskelijat voivat ostaa valmiiksi ruokalippuja, jotka ovat vähintään 50 % halvempia tavalliseen ravintola-annokseen verrattuna. Toisaalta ruoka-annoksien koko ja taso vaihtelevat huomattavasti. Opiskelijoilla on vapaus valita monen eri ravintolan väliltä, ja esimerkiksi Mariborissa on yli 100 ruokailupaikkaa. Linkistä pääsee katsomaan kaikki eri kaupunkien ruokapaikat, joissa saa syödä opiskelijakupungeilla.

Huonona puolena mainittakoon, että opiskelijakupungit keskittyvät monesti ravintoloihin, jotka tarjoavat pikaruokalistoja opiskelijoille. Monesti tosin voi syödä myös erittäin monipuolisesti kolmen ruokalajin päivällisen naurettavan halvalla.

Vaihtovuoteen tai lukukauteen saa sisältymään paljon aktiviteetteja. Monesti on järjestetty koulujen puolesta paljon tekemistä, ja myöskin ryhmiytyminen muiden kanssatovereiden kanssa edesauttaa ajanviettomahdollisuuksia. Sloveniaan tulee muualta Euroopasta vaihtareita paljon esimerkiksi Ranskasta, Espanjasta, Portugalista, Turkista, Puolasta, Tsekeistä ja Saksasta. Suomalaiset tulevat kaikista parhaiten toimeen esimerkiksi saksalaisten ja ruotsalaisten kanssa, mutta kannattaa avoimesti tutustua niin moneen eri kulttuurin kansalaisiin kuin mahdollista. Mariborissa Erasmus-vaihtareista pitää huolen Erasmus student network, joka järjestää aktiivisesti ohjelmaa kaikille kaupungissa oleville vaihto-opiskelijoille. Ljubljanassa puolestaan ŠOU varmistaa opiskelijoiden edut.

Usein kuulen, kuinka viikonlopuksi vuokrataan auto ja suunnataan johonkin lähimaan suurempaan kaupunkiin tai vaihtoehtoisesti luonnonläheisempiin kohteisiin. Slovenian maantieteellisen sijainti onkin täydellinen Eurooppaa kiertäviä haluaville. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että itse Slovenia on mahtava maa, ja täällä on paljon nähtävää jo itsessään. Eli kannattaa myös varata aikaa Slovenian kiertämiseen, eikä vain jättää se Erasmus-ohjelmaan kuluvan Slovenia- kierroksen harteille, joka kierrättää bussilla opiskelijoita kaikissa kuuluisimmissa turistipaikoissa. Hyviä matkavinkkejä Slovenian tutkiskeluun voi vaikka löytää tätä blogia selaamalla.

Haluan toivottaa kaikki tulevat Erasmus-opiskelijat tervetulleeksi maahan, olette valinneet erinomaisen vaihtopaikan ja seikkailuhenkisen maan oleskeluunne. Haluan myös kiittää kaikkia niitä Erasmus-opiskelijoita, jotka antoivat minulle tietoa kirjoittaakseni tämän opastuksen.

Tässä muutama kuva kertomaan millainen maa tämä Slovenia on. Koitin koota vähän eri aihealueittain kuvia, jotta kokonaiskuva maasta muodostuisi monipuolisesti. Kuvakokoelmat tosin keskittyvät enemmän luonnonläheisiin paikkoihin, sillä ne ovat omaa sydäntäni lähellä.

Slovenia talvella

Slovenian vuoristomaisemia

Mariborin aluetta

Ljubljanaa ja lähistöä

Ljubljanassa tapahtuu

Koitan tarpeen mukaan päivittää tätä blogitekstiä. Minulle voi lähettää kommentteja blogin kommentointipalvelun avulla.

Tuesday 15 June 2010

Islanti - Laava-aavikoiden ja suurten vesiputousten maa

Jaoin tämän blogitekstin kolmeen osaan, jotta lukeminen ei olisi niin raskasta. Joten voitte halutessanne lukea tarinan kolmessa osassa, jotka jaoin lähinnä geologisten sijaintien mukaan.

Osa 1 - Etelä- ja Keski-Islanti


Lähdimme kauan odotetulle kesäreissuun Islantiin. Vietimme reilu viikon kahlaten Islannin aika läpikotaisin maastoautolla ja jalkavoimin. Kirjasin yhteen monista kartoistamme ylös joitakin tapahtumapaikkoja mitä halusin tänne blogiin mainita, ja koitan nyt saada selvää hiekkateillä käsinkirjoitetuista muistinpanoistani.

Ensinnäkin, onneksemme Eyjafjallan tuhkapilvi oli juuri viikko ennen matkamme lakannut kiusaamasta Euroopan lentotilaa. Vähän oli jännäämistä edellisellä viikolla ja matkapäivää edeltävinä päivinä, että vieläkö kerkeää uutta savua tupruamaan tai kenties toinen tulivuori vielä heräämään. Onni oli onneksi matkassa. Laskeuduttuamme Keflavíkin lentokentälle suuntasimme saman tien autonvuokrausfirmaan, joka sijaitsi kävelymatkan päästä teollisuushallin näköisessä rakennuksessa. Meidän oli tarkoitus vuokrata Lada Niva, josta olimme vitsailleet ja haaveilleet keskenämme jo useita viikkoja, mutta paikanpäällä meille kerrottiin, että heillä ei ollutkaan sillä hetkellä Ladoja, vaan he olivatkin upgradenneet meidät isompaan maastoautoon samalla hinnalla. Joten lähdimme kruisailemaan Nivan sijasta Hyundai Santa Fe:llä mukanamme hinausköysi, GPS ja viiden litran bensa kanisteri, perus selviytymispaketti.

Suuntasimme aluksi ruokakauppaan, joka oli hieman hankala löytää. Mikään ruokakaupoista ei nimittäin näyttänyt ruokakaupalta ja myöhemmin selvisi että olimme ajaneet ties kuinka monen ruokakaupan ohitse ennen kuin pääsimme lähemmäs pääkaupunkiseutua. Alkumatkasta ihmettelimme laavakenttiä, pulppuavia sammaleenpeittoisia suuria kuplia maassa, jotka olivat jäähtyessään vielä ratkenneet kuvun huipulta. Samoin näimme horisontissa monia höyryäviä pisteitä. Lähempänä asutuskeskusta päätimme etsimällä etsiä ruokakauppaa, ja löysimmekin sitten yhden, jonka logossa oli suuri vaaleanpunainen säästöpossu, nimi oli Bonus. Ei olisi ihan heti tullut mieleen, että se olisi ruokakauppa, ja muistimme siinä vaiheessa ajaneemme jo useammankin vaaleanpunaisen possulogon ohitse. Ostimme perusmuonatarvikkeet, mitä muutaman päivän aikana tarvittaisiin, ennen kuin täytyisi löytää toinen ruokakauppa. Meillä oli retkikeitin ja Jernejn isän armeija aikaiset alumiiniset keittokulhot. Niin, ja kaasupullon kävimme ostamassa huoltoasemalta.
Oli jo iltapäivä ja halusimme aloittaa seikkailumme mahdollisimman heti. Jernejllä oli mukanaan paperi, jossa luki mitkä hiekkatiet ovat suljettuja. Huonokuntoisimmat hiekkatiet ovat yleensä auki vain kesäaikaan. Olimme nimittäin liikkeellä juuri ennen kuin kesäaika ja turistisesonki oli alkamassa, joten emme voineet sokeasti luottaa karttoihin, sillä esimerkiksi jäätikönreunoilla lumi oli vielä sulamassa ja pehmentämässä teitä. Suuntasimme siis kohti sisämaata tienumero 26sta. Tarkoituksenamme oli päästä vaeltamaan kuuluisa pitkä vaellusreitti, Laugavegurinn, jonne pääsisimme lähimmälle aloituspaikalle tämän tien varrelta. Näimme yhdessä tienviitassa kyltin josta Jernej tiesi, että siellä olisi jokin vesiputous. Jätimme auton aika pehmeään hiekkaan josta jäi jo syvät urat maahan ja menimme katsomaan jokea ja ensimmäistä vesiputoustamme Islanninvierailullamme ja ihmettelimme kuinka joki oli syövyttänyt itselleen jo niinkin ison kanjonin. Horisontissa näkyi myös sateenkaari.


Kun ilta alkoi hämärtää, päätimme kääntyä oikopolulle, jonka varrelta voisimme löytää sopivan telttapaikan. Emme ajaneet kaukanakaan kuuluisasta Heklasta. Näimme sen huipulla lunta. Seurasimme GPS:n osoittamaa pikkuhiekkatietä ja ajoimme kauniin värisen ilta-auringon laskun aikaan hiekkaisten kukkulaseinämien vierustaa. Jossain vaiheessa kun olimme ajaneet jo tovin jos toisenkin tie alkoi hävitä näköpiiristä, ja siellä täällä näkyi jonkun edellisen auton renkaanjälkiä. Eteemme alkoi tulla isompia kiviä ja ihmeellisiä hiekkasärkiä. Jatkoimme vielä hetken ennen kuin aloimme epäröidä tien jatkuvuutta ja GPS:sän luotettavuutta. tajusimme ajavamme kuivuneessa joenpohjassa, emmekä soratiellä. Ei kulunut montaakaan minuuttia kun päätimme kääntää auton ja ajaa takaisin isommalle tielle. Emme halunneet jäädä sinne joenpenkkaan telttailemaan, sillä ikinä tiedä milloin jokivesi saattaisi palata, ja myöhemmin saattaisi vielä sataa lisää. Oli jo hämärääkin emmekä vielä siinä vaiheessa tienneet kuinka valoisia yöt tulisi olemaan. Tarkoitus oli, että pääsisimme joenpenkasta pois näkyvän valon aikaan, ettemme kolauttaisi autoa kivenlohkareisiin, jota joenpohjalle oli kertynyt. Menetimme tällä oikopolulla melkein kaksi tuntia. Mutta saimme ainakin metsästää sateenkaaren loppupäätä, joka näytti menevän kokoajan kauemmas ja kauemmas mitä lähemmäs me ajoimme.

Kuva Jernej Burkeljca

Sinä iltana ajoimme vielä muutaman tunnin ennen kuin löysimme tasaista maata yhden hylätyn motellin takaa, jossa oli aika karmiva tunnelma, leikkipuistovälineitä keskellä nurmikkosavannia. Pääsimme nukkumaan vasta puolenyön aikaan, vaikka sitä ei uskoisikaan kuvien valoisuudesta päätellen.
Seuraavana aamuna lähdimme varhain liikkeelle ja ajoimmekin mitä kauneimpien maisemien kautta. Oli paljon järviä keskellä aavikkoa. Järven pinnat olivat peilityyniä. Minulla riitti paljon ihmettelemistä, mistä se kaikki järvivesi sinne oli päätynyt. Jäätiköihinhän se jotenkin liittyy. Olimme myöskin ainoat ihmiset siinä varmaan monen kymmenen kilometrin säteellä - todella hiljaista ja tyyntä. Ajoimme milloin hiekalla aivan järvenrannan vierellä, milloin taas keskellä hiekka-aavikkoa. Ylitimme muutaman matalan joen, jotka meidän piti kahlaamalla ensin varmistaa, ettei autonpohja naarmuttuisi veden alla piilevistä kivistä. Joki vesi oli aina kylmää, mutta löysimme sitä kautta aina turvallisimman reitin ylittää. Diesel autot kun vielä kestävät joenylitykset hyvin, varsinkin noin matalat.
Kuvat Jernej Burkeljca

Ennen puolta päivää päädyimme yhteen maailman kauneimmista paikoista. Oli peilikirkasta ja tyyntä vettä, pikkukukkuloita ja jokia, ja sitten vielä kasapäin vesilintuja. Kaikki tämä keskellä aavikkoa. Kävimme kävelyllä ja nautimme raikkaasta ilmasta.

Kuva Jernej Burkeljca

Kohta tosin saimme kiusaksemme tuhat päin hyttysiä. En ole ikinä eläissäni nähnyt niin monta hyttystä kerralla, ja niin jääräpäisiä. Ne sikisivät meidän mukaamme sammalistosta ja seurasivat aina ihan autolle asti. Ne jumittuivat auton joka kolkkaan ja rakoon. Litistimme vahingossa ties kuinka monta kymmentä. Ikkunat olivat ihan pimeinä hyttysistä. Jouduimme ajamaan takaisin keskelle aavikkoa, ennekuin pääsimme siivoamaan auton hyttysistä. Aavikolla niitä ei ainakaan tullut lisää autoon kun avasimme ovet. Mutta nämä hyttyset olivat erikoisia. Ne eivät onneksi yrittäneet edes pistää meitä, toisekseen, ne menettivät lentokykynsä saman tien kun olivat kerran laskeutuneet! Nii-in, en tiedä olivatko ne vastasyntyneitä, eivätkä tienneet osaavansa lentää laskeuduttuaan, vai olivatko niin jääräpäisiä vai vaan osa sen hyttyslajin käyttäytymistä. Ryömiä ne kylä sitten osasivat laskeuduttuaan, mutta mikseivät osanneet lentää, sitä en tiedä? Eli niin kuin arvata saattaa, emme saaneet hyttysiä pois hätyyttelemällä, vaan jouduimme nyppimään ne yksitellen auton jokaisesta nurkasta. Tähän meillä meni tunti. Otimme kaikki tavarat ulos takakontista, ja putsasimme ne yksitellen hyttysistä, joita riitti kiusaksi asti.
Kuva Jernej Burkeljca

Myöhemmin kun pääsimme pois aavikolta, meillä kävi ilmi, ettemme pääsisi tälle pitkälle vaelluksellemme, sillä tiet olivat suljettu. Ja toisaalta osa vaelluksesta meni vielä vähän tupruavan Eyjafjallajökullin vierestä, joten ehkä oli viisaampaa, ettemme loppujenlopuksi menneetkään, vaikka maisemien puolesta harmitti. Kakskuutostien varrelta lähti useampikin pikkutie, joissa luki useasti, että tietä saa käyttää vain voimalaitosten työntekijät. Vastaavasti joissain luki, että voimalaitoksen padon vesi voidaan päästää irralleen ilman varoitusta. Pysyteltiin näistä teistä kaukana. Otimme torkut yhden pikkutien varrella joen vieressä, jossa oli vanhanajan joenylitykseen käytetty köysirata. Ensimmäiseksi tuli mieleen, oliko sillä siirretty lampaita joen toiselle puolelle, vai mitä. Niin ja monesti kun pienet tiet menivät joen ylitse tai ihan vaikka ojan ylitse, ne oli varustettu metallisilla pyöreillä poikkisuuntaisilla tangoilla, jonka yli ajettiin. Näistä myös pääteltiin, että ne on luultavimmin syystä, ettei lampaat mene väärälle puolelle jokea tai jää tientukoksi silloille, jotka usein olivat vain yhden auton levyisiä. Kuulimme myös, että lumien sulamisaikaan sillat saatetaan siirtää pois paikoiltaan, jotta vesi mahtuu vapaammin virtaamaan tuhoamatta siltaa, verrattuna jos voimalla tuleva vesi annettaisiin kuluttaa sillan rakenteita ja haurastuttaa sitä. Ihan kätevää.

Pysähdyimme myöhemmin automatkalla lähempänä sivistystä jaloittelemaan kalliomaisemaan, joka muistutti enemmänkin jotain villinlännen intiaaniseikkailukanjonimaisemia.

Samana päivänä menimme katsomaan muutaman turistinähtävyyden; Geysirejä ja Gulfossin massiiviset kaskadavesiputoukset. Itse kuuluisa Geysir purkautuu erittäin harvoin väliajoin, joten nykyään suurempaa huomiota saa viereinen Strokkurin suihkuava kuumalähde. Paikalla oli paljon USA:laisia turisteja, joita ei ole tälläisenä eurooppalaisena tottunut näkemään niin isoin massoin. Yleensä Saksalaiset ovat joka maailmankolkassa, mutta Islanti näytti olevan USA:laisille suosittu matkakohde. Näimme Strokkurin purkautuvan useammankin kerran, sillä se purkautuu joka neljäs-kahdeksas minuutti. Maanpäällisesti näkyvä purkaus alkaa mahtavasti isolla kuplalla, jonka mukaan harmillisesti minun kamerani ei ikinä kerennyt. Kun kupla räjähtää, niin kuuma vesihöyry suihkuaa ja ilma täyttyy rikinhajusta. Alue on aidattu, etteivät ihmiset menisi turhan lähelle geysirejä. Geysirejä pääsee katsomaan ihan melkein kuplan reunalle, ja turvalliselle etäisyydelle, vaikka joskus se onkin vain muutama kymmen senttimetri. Mutta geysirin purkautuessa vesi kerkeää jäähtyä jo tarpeeksi, ettei suihku niskaan polta vaan enemmänkin kiljututtaa.
Gulfossin massiivinen vesiputous on aika turistirysä, mutta menimme joka tapauksessa sitä katsomaan aivan vierestä. Siinä kannattaa kamera suojata hyvin vedenpitävän takin alle, ja varautua, että kengätkin voivat kastua.
Jatkoimme matkaa kohti Langjökullin jäätikköä tienumero 35sta (nimihän siis jo sisältää jäätikkösanan, mutta kirjoitin sen kuitenkin vielä perään). Päädyimme tienhaaraan, josta eteenpäin vievä tie oli suljettu ja vasemmalle menevä tie puolestaan johti jäätikölle. Käännyimme siis vasemmalle. Näimme mitä kummallisempia linja-autoja ja rekkoja. Monstereita suorastaan. Ne oltiin muokattu maastokäyttöön. Pysähdyimme kohtapuoliin yhden kukkulanjuurella ja päätimme mennä venyttelemään jalkojamme pienelle kävelyretkelle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Ajattelimme kavuta lähimmälle kukkulanhuipulle ja takaisin, mutta kävelystämme kehittyikin taas miniseikkailu. Jo alkumatkasta koimme sydämentykytyksiä kun sammaleinen kivikko ylämäki osoittautuikin lentohiekkamaiseksi uppoavaksi maastoksi. Se tuli aivan yllätyksenä, sillä yleensä ei oleta kivien uppoavan maahan. Koitimme sitten edetä hyppimällä kaikista isoimpien kivien päältä, vaikka nekin upposivat ehkä vähän liiankin syvälle. Päättelimme tämän upottavan ilmiön johtuvan sulavasta lumesta, ja maastossa kävely helpottuikin kun siirryimme lumirajan yläpuolelle. Rinteessä oli siis siellä täällä lumisia länttejä. Kun pääsimme huipulle, päätimme jatkaa matkaa seuraavalle viereiselle huipulle. Siinä matkalla näimme jäätikköjärven joka oli reunoiltaan sulamassa. Koitin siinä putsata kuraisia kenkiäni, jotka onneksi olivat hyvin vedenpitävät. Löysimme vielä mukavan lumiläntin alamäessä, jossa pääsin taas käyttämään taiteltavaa liukuriani, jota näytän kantavan mukana matkassani joka paikkaan. Sen säilytyspaikka kun on reppuni sivutaskussa, ja muistan sen aina kaivaa esiin kun päädytään lumisiin paikkoihin. Siitä on hyötyä niin kesällä kuin talvellakin. Kävelimme vielä muutamalle huipulle ja viimeisellä huipulla näimme jo vasemmalla jäätikön ja alapuolellamme suuren jäätikköjärven. Huipulle oli myös päätynyt kiirunoita, joita näimme useastikin meidän kävelyillämme. Islanti onkin lintubongarin paratiisi. Siellä näkee aivan valtavasti erilaisia lintuja, joita ei ole muualla nähnytkään. Monia kosteikkolintuja pitkine nokkineen, puhumattakaan sitten suloisista lunneista, joista sitten kerron vielä myöhemmin. Mutta Islannissa on, ei vaan lintukirjoa, vaan ihan kappalemäärältään erittäin suuria parvia lintuja kerralla kerääntyneenä yhteen. Joskus näimme esimerkiksi kokonaisen pellon täynnä laiduntavia joutsenia. Toisella puolella tietä laidunsi lampaita ja toisella joutsenia. Eikä tämä ollut mikään harvinainen näky, vaan meikein jokapäiväinen. Islannissa on paljon erilaisia merilintuja kosteikkolintujen lisäksi. On kajavia, kiisloja, suulia, kihuja ja tiiroja, puhumattakaan kaikista niistä sorsa ja ankkalajeista.
Kuvat Jernej Burkeljca

Koitimme taas matkalla alas löytää kaikista kovinta maata jalkojemme alle, mutta jouduimme myös ylittämään muutaman tälläisen suonkaltaisen kivikkomaastoon. Jatkoimme tietä eteenpäin ja päädyimme aika hankalakulkuiselle hiekkatielle joka viimein johti itse asiassa talolle, jonka omisti jäätikköseikkailuja järjestävä yritys. Ihmettelimme siinä tovin mitä meidän pitäisi tehdä, sillä päivä alkoi jo olla lopuillaan. Silloin paikalle ilmestyi yksi Uusi Seelantilainen mies pienellä autollaan, jolla oli minun unelmatyöni. Hän oli tullut monen viikon lomalle ja oli ottanut kaiken näköistä varustetta mukaansa laskettelusuksiaan myöten. Päätimme mennä kokkaamaan yhdessä talon kuistille, sillä maa oli kuraista ja oli erittäin tuulista. Hän oli ostanut parsaa itselleen, jolla lisäsi pasta-ateriansa ravintoarvoa. Mekin otimme myöhemmin tästä opista vaarin heti seuraavalla kauppareissulla. Hänellä oli myös paljon parempi retkikeitin, ja hänen ruokansa oli jo valmis siinä vaiheessa kun me vielä odotimme veden kiehumista, joten hän antoi meidän käyttää retkikeitintään. Sillä aikaa kun me valmistimme ruokaamme ja hytisimme kylmyydestä, hän meni autolle vaihtamaan vaatteita ja lähti pienelle jäätikkökävelylle tutkiskelemaan mistä voisi mahdollisesti myöhemmin tulla laskettelemaan. Päätimme ettemme jäisi ainakaan tänne yöksi, sillä paikka sijaitsi jo niin korkealla, että emme tulisi olemaan lämpimiä missään vaiheessa yötä. Kun olimme vihdoin saaneet ruokaa vatsaamme ja tiskanneet retkiastiamme, Uusi Seelantilainen mies tuli takaisin kävelyltään ja hänkin päätti poistua paikalta siltä päivältä. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa ja annoin vielä suomalaisia Dumle karkkeja hänelle matkaevääksi. Annoimme hänen mennä vaikeakulkuisella hiekkatiellä meidän edessä, jotta voitaisiin tarvittaessa avittaa isommalla autolla, jos hän joutuisi pulaan. Tienristeyksessä juttelimme vielä hetken autonikkunoista ja vaihdoimme reittiehdotuksia keskenämme. Hän ehdotti että menisimme nyt saaren eteläosaan, emmekä pohjoiseen, mitä olimme vähän suunnitelleet, joten päätimme jatkaa matkaa takaisin mistä tulimmekin, sillä saaren lävitse menevä tie oli tosiaan suljettu. Pysähdyimme vielä jonkun matkan päässä täyttämässä vesipulloja joenvarrella, jossa itse asiassa ei ollut hyvän makuista vettä, ja kaverimme pysähtyi vielä kertomaan kuinka hyviä Dumlet olivat.

Vaikka kello oli paljon (Islannissa menee siis ajantaju aivan sekaisin valoisuuden johdosta), niin jatkoimme matkaamme etelää kohti. Tarkoituksenamme oli ajaa Dyrhólaeyn lintukalliokielekkeen lähettyville, mutta sinne päästyämme näimme paljon kylttejä, joissa luki, ettei sinne saa mennä pesimäkauden aikana, joten jätimme linnut rauhaan ja yövyimme läheisellä pelonreunalla maanomistajan suostumuksella. Olimme ajaneet rannikolla hämärän aikaan ja yhdessä vaiheessa näimme sumupilven edessämme. Kun ajoimme pilvessä, jossa näkyvyys ei ollut mitenkään mukava, tajusimme vasta hetkenpäästä ajavammekin tulivuoren tuhkapilvessä, emmekä usvapilvessä. Olin jotenkin kuvitellut tuhkapilven olevan jotenkin tuhkapilven näköinen ja ehkä tummempikin, mutta tämä oli kyllä aivan sumun näköistä. Olimme pysähtyneet vielä rannikon ensimmäisellä massiivisella vesiputouksella, josta myöhemmin naureskelimme, että miksi juuri siitä oli tehty turistikohde, vaikka rannikolla oli ties kuinka monta vastaavaa vesiputousta. Syy oli ehkä se, että se oli ensimmäinen Reykjavíkistä päin tultaessa, jolloin muut vastaavat vesiputoukset säästyvät siltä turistirysältä. Tällä vesiputouksella ei tosin ollut ketään muita kävijöitä, sillä kello oli jo melkein puolenyötä.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna taisimme ajaa ihan Vatnajökullin jäätikölle asti, joka on Islannin suurin jäätikkö. Tiesimme siellä olevan yhden kuuluisan vesiputouksen, Svartifossin, jota pääsi katsomaan käveltyään ehkä tunnin verran ylämäkistä maastoa (riippuen montako kertaa pysähtyy katsomaan maisemia ja minkä reitin valitse ylös kävelyyn). Putous on tunnettu basalttikolumneistaan, joista tulee mieleen urut. Vesiputous sijaitsi Skaftafellin kansallispuistossa ja sitä vartio, tai voisiko sanoa ylläpiti joitakin puistonvartijoita, jotka myös työskentelivät jäätikön reunalla olevassa matkailijakeskuksessa. Kävimme sisällä lukemassa infotauluja ja kuulimme kuinka kaksi yhdysvaltalaista rouvaa puhuivat keskenään. Toinen kysyi toiselta onko hän lähdössä miehensä kanssa kävellen tuolle kyseiselle vesiputoukselle. Toinen vastasi että ei hän siellä nuorenakaan käynyt, miksi hän sinne nytkään menisi. Hänen miehensä lähtee aina kaikille luontokävelyille yksinään kun he ovat lomalla ja tämä rouva mieluummin loikoilee rannalla. Ihmettelimme tovin siinä Jernejn kanssa moista asennetta, miksi vaivautua Islantiin asti ja mennä vain kahville matkailukeskukseen, kun puolentunnin kävelymatkanpäässä olisi upea vesiputous. Mutta.. jokaisella on omat intressinsä. Me vaan tykätään Jernejn kanssa enemmän siitä vähän aktiivisemmasta vaihtoehdosta.
Pistimme silmämme jo siinä matkailukeskuksen vieressä olevaan vessa-suihkukompleksiin, siinä mielessä että pääsisimme pikkuvaelluksen jälkeen suihkuun, josta tuli meidän ainut viikon suihku, muutoin peseydyimme jokivarsilla. Kävelyn jälkeen kävimme vaihtamassa rahaa matkailukeskuksessa, sillä suihku toimi kolikkomasiinalla 6x50 ISK, eli noin kaksi euroa. Suihkusta tuli vettä viiden minuutin ajan, joka riitti meille molemmille hyvin samanaikaisesti käytettynä. Matkailukeskuksen parkkipaikan vieressä oli muutama seikkailuja järjestävä pikkuyrityksen koppi. Mietimme hetken, pitäisikö meidänkin mennä jäätikkökävelylle tai vastaavalle. Moottorikelkkailukaan ei ihan kuulostanut siltä kaikista ympäristöystävällisimmältä vaihtoehdolta, joten päätimme mennä joskus myöhemmin omalle jäätikkökävelylle. Nämä retketkin ovat turhan kalliita, reilusti yli sata euroa. miksi tarvitsisimme jonkun toisen kävelemään edellämme ja kertomaan jäätikön synnystä, vaikka itsekin osaamme siihen perehtyä ja lukea karttaa.
Jatkoimme taas matkaa ja huomasimme suuren sillan, jonka alitse virtasi leveä joki, ja joessa monen monta jäälauttaa ajelehtimassa väärään suuntaan. Pysähdyimme parkkipaikalle ihmettelemään tätä jäälauttajärveä, joka oli sulamisilmiö jäätiköstä. Jäälauttoja, niin valkoisia kuin sinisiäkin ajelehti järvellä ja jokea pitkin mereen, mutta meren aallokko työnsi jäälauttoja takaisin järvelle. Menimme vielä merenrannalle katsomaan näitä lauttoja. Oli kylmä. Tämäkin oli nähtävästi turistinähtävyys ja paikan nimi oli luultavimmin Jökulsárlón, mutta lähellä on myös kaksi muuta jäätikkölaguunia Fjallsárlón ja Breiðárlón.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Höfnissä, jossa taisimme syödä ensimmäistä kertaa ravintolassa. Olimme jo kokanneet kansallispuiston parkkipaikalla vähän lounasta, mutta ne kalorit tuli kulutettua jo aika nopeasti. Höfn oli pieni kylä merenrannalla, ja sinne täytyi poiketa päätie ykköseltä. Ihmettelimme missä kaikki ihmiset ovat töissä, eivät kai ne kaikki kalastajiakaan olleet. Tai muutenkin paikassa oli vähän outo tunnelma, miten ihmiset viettävät vapaa-aikaansa tai kuinka kylä näytti toisaalta teollisesti hylätyltä asuinpaikalta, muutamine söpöine värikkäine taloineen. Vähän hankala selittää. Ainiin, ja kerronkohan jo kuinka kaikilla Islantilaisilla on maastoauto. Täällä näimme kun kylän nuoriso näytti ajavan suomalaisittain tyypillistä rinksaa kylällä isoilla autoillaan. Ravintolassa Jernej pääsi lataamaan kameranakkuaan, joka oli toinen syy ravintokäynnille. Söin erittäin maukasta lampaan kylkeä, jota olisi myöhemminkin tehnyt mieli silloin kun aina täytyi kokata tuulisessa kylmässä ulkoilmassa, viritellen kivisuojuksia kaasupolttimen ympärille ettei kaikki lämpö menisi harakoille vaan osa edes lämmittäisi veden kiehuvaksi. Tosin, tajusimme ehkä vasta puolivälissä vierailuamme, että olisimme saaneet veden kiehumaan paljon nopeammin, jos pitäisimme kaasuhanaa täysillä auki. Itse kun aina säädin sen juuri sopivaksi, ettei kaasu mene keittoastian reunoille, vaan pysyisi oikeankokoisena liekkinä keittoastian alla. Mutta onneksi mukana oli kärsimätön ruuannälkäinen mies, joka keksi kerran kääntää kaasuhanan täysille, kun vedenkiehumista oltiin odotettu jo turhan monta kertaa turhan kauan.
Ei kauaakaan Höfnistä kun näimme tien varrella poroja. Olimme ihmetelleet yhdestä turistikartasta, että kuinka siihen kohtaan karttaa oli piirretty poroja, että ei kai Islannissa sentään poroja luonnollisesti elä. Sinä iltana kun olimme taas etsimässä sopivaa maastoa nukkumiselle, päädyimme yhden lammastilan nurkille. Näimme kuinka lampaita kerättiin juuri lampolaan ja nuori lammastarhanpitäjä pyysi meidät sisään lampolaan vaikka kello oli jo yli kymmenen. Poika otti syliinsä yhden karitsan ja alkoi kertomana lampolan elämästä. Heillä oli yli 200 lammasta ja lampolassa oli kova meteli. Juuri siihen aikaan vuodesta oli karitsojen syntymiskausi ja pojan käsivarsilla oleva karitsa oli syntynyt edellisenä yönä. Hän kertoi kuinka lampaat oli jaettu kolmeen ryhmään. Ne lampaat, jotka eivät aiokkaan synnyttää olivat vasemmalla, keskellä olivat ne, jotka olivat jo synnyttäneet ja oikealla ne, jotka synnyttäisivät millä hetkellä hyvänsä, eli monet luultavimmin jo heti sinä yönä. Kiertelimme lammaskarsinoiden välissä ja poika jatkoi kertomista lampaiden synnytyksenavustuksesta ja muutenkin lampolan elämästä. Hän kertoi, että heidän tilansa oli karjatila ja että kaikilla lampailla oli oikeat nimet, jotka oli sitten kirjattu korvaan. Kyselimme kaikkea mahdollista mitä tuli mieleen, mutta yksi kysymys unohtui kysyä. Mistä kaikkien karitsojen isät tulevat? Poika kertoi myös meille poroista, kuinka ne oltiin aikanaan tuotu Norjasta 1700 luvulla ja koitettu saada elämään milloin mihinkin kohtaa Islantia, mutta porot olivat kuolleet kaikissa muissa paikoissa, paitsi sitten itäisessä islannissa.
Poika antoi luvan meille ajaa ja tutkiskella heidän maastoaan ja menimmekin vierailun jälkeen maastoajelulle. En ole eläissäni mennyt autolla niin jyrkkiä ylämäkiä. Olo oli kuin vuoristoradassa. Luotimme kuitenkin auton nelivetoon, ja hyvinhän se meni. Oli kaunista; jokia, nummia, vihreää ruohoa ja valkoisia söpöjä karitsojakin tienvarrella, kaikki tämä siinä iltaruskon valossa. Käännyimme takaisin ja parkkeerasimme auton yhdelle kallionkielekkeen ulokkeelle ruohotasanteelle. Siinä oli hyvä nukkua.
Kuva Jernej Burkeljca

Olimme sinä aamupäivänä päätyneet pienelle joenpohjaseikkailulle auton kanssa, kun olimme taas seuranneet GPS:sää ja ajatelleet löytäneemme mukavan oikopolun. Tämä oikopolku kuitenkin osoittautui erittäin haastavaksi maastoksi jopa meidän autolla. Ihmettelimme jo aluksi kun tie meni muutaman yksityisen pihan poikki ja näytti enemmänkin tieltä, jolla ajetaan traktorilla ja joka on rakennettu vaikka lampaiden siirtämistä ajatellen. Eli tie oli poukkoista ja vähän väliä oli pieniä erittäin jyrkkiä ylämäkiä ja alamäkiä sekä monia pieniä joenylityksiä. Ei siinä vaiheessa vielä mitään, mukavaahan se oli. Mutta kun olimme ajaneet jo melkein tunnin, ja päädyimme paikkaan jossa tie häviää näkyvistä ja edessä näkyy vain jättikiviä, melkein korkeampia kuin auton maavara. Ajoimme muutama minuutti erittäin varovasti eteenpäin nähden siellä täällä yksittäisiä renkaanjälkiä, kunnes niitäkään ei enää näkynyt. Loppujenlopuksi astuimme ulos autosta päädyttyämme kanjonin suuaukolle ja ihmettelimme suurta nopeasti virtaavaa ja syvää jokea siinä ihan auton edessä. Mietimme hetken, mitä nyt pitäisi tehdä, onko tämä mahdollista ja kun kerta virtauskin oli niin voimakas, meillä syttyi onneksi itsesuojeluvaihde päälle. Raavittuamme hetken päitämme menimme takaisin autoon ja tsuumasimme GPS:sän karttaa kauemmas. Totesimme "tien" jatkuvan joenpohjassa kanjonissa 22 kilometriä. Saman tien käänsimme auton ja suuntasimme takaisin mistä tulimmekaan.
Kuvat Jernej Burkeljca

Osa 2 - Itä-, Pohjois- ja Koillis-Islanti

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa muutaman vuonon kautta. Taisimme tosin ottaa vuoristoisen oikopolun, jonka varrella näimme monta kaunista ja suurta vesiputousta (tämä oli vaihteeksi luetettava oikopolku). Vähintään tässä vaiheessa vesiputouksista alkoi jo tulla liian yleinen nähtävyys ja siihen jo turtui eikä uudet vesiputoukset enää tehneet niin suurta vaikutelmaa, eikä kaikkien niiden kohdalla enää pysähtynyt ihastelemaan. Toisaalta sääli. Vuoristossa oli sumuista ja ajoimme taas jossain lumirajalla. Suuntasimme nyt Lagarfljotin järvelle. Viereinen Hallormsstaðhurin metsä taisi itse asiassa olla ensimmäinen paikka jossa näimme enemmän puita. Toinen puustoinen paikka on pohjoisessa, Vaglaskógurissa. Islannissahan ei ole oikeastaan enää puita. Aikoinaan puitakin oli, mutta ilmaston muuttuessa kylmemmäksi, hakkuiden paljoudesta sekä voisiko sanoa, ylilaiduntamisesta (tai enemmänkin maapalstan käyttöön ottaminen maanviljelys ja vastaavaan hyötykäyttöön) johtuen puusto on nyt minimaalinen. Islannin geologinen sijainti ja erikoisuudet, kuten jatkuvasti muovautuva maa, sekä voimakkaiden tuulten osasyynä voimistava eroosio, ovat hidastaneet pysyvästi puuston luontaisen uusiutumisen. Arktisella sijainnillaan on tietenkin osuutensa puuston lajistoon, eli mitä siellä voi edes luontaisesti kasvaa. Siellä täällä on kitukasvuisia varhaiskoivuja, mutta Hallormsstaðhurin metsässä ne kasvoivat jo korkeampina ja vähän oli muitakin puulajeja. Islannissa vitsi kuuluu näin: Jos eksyt metsään, nouse ylös seisomaan.

Jossain vaiheessa ajettuamme järven eteläistä puolta, järven yli oli rakennettu iso silta, jonka heti jälkeen oli parkkipaikka ylläpidetyn vessan kera. Parkkipaikalta lähti retkeilypolku isoille vesiputouksille jonne tietenkin suuntasimme. Viimeisimmän vesiputouksen nimi oli Hengifoss (Hanging falls), joka on yksi Islannin korkeimmista vesiputouksista 118 m. Vaikka matkalla näkikin paljon vaikuttavampiakin putouksia, kuten Litlanesfossin Hengifoss on enemmän tunnettu ehkä punaisten raitojensa ansiosta. En nyt muista ihan tarkalleen niiden syntyä, mutta osittain siihen liittyi eri tulivuoren purkauksista syntynyttä laavaa vuosien saatossa, ja niiden välille laavakerrosten päälle on kerääntynyt rautapitoista maa-ainesta ja savea, jotka ovat myöhemmin reagoineet hapen kanssa ja näin muuttunut punertavaksi. Pitkä prosessi, jossa punertuvuus voimistui eri kerrosten muodostuessa. Litlanesfossin, kuten moni muukin Islantilainen vesiputous kulkee basalttipilareiden lomasta. Nämä basalttipilarit ovat myös syntyneet laavasta kun se jähmettyy. Kiviaines jatkaa jäähtymistä huomattavan ajan, muodostaen pilareja jotka ovat usein kuusikulmaisia. Nämä pilarit ovat aina kohtisuoraan jäähtymispintaan nähden ja ovat näin ollen pystysuoria laavakerrostumia tai vastaavasti horisontaalisesti valuneita pilareja.
Kävelimme aivan putoukselle asti. Pysähdyimme tietenkin monta kertaa ihastelemaan maisemia, mikä pidensi retkeen kulunutta aikaa. Vesiputouksen juurella oli niin sanottu vieraskirja johon kirjasimme nimemme ja kotimaamme. Loppumatka putoukselle ei ole kaikkien retkeilijöiden saavutettavissa. Kävelypolku vie vain ehkä puoleenväliin matkaa, jossa kerkee jo ihastelemaan Litlanesfossia ja sen takana olevaa Hengifossia, mutta jossain vaiheessa täytyy ylittää joki hyppimällä pienten kivien kautta tai ottamalla kengät pois ja kastamalla jalkansa hyytävään veteen. Tästä eteenpäin ei ole enää turvallista ja leveää ylläpidettyä kävelypolkua, vaan pieni lammaspolku. Välillä piti kävellä jyrkkää hiekkaista pientä polkua pitkin sivuttain ilman turvakaiteita ja alapuolella kuohuava joki. Toisaalta putoukselle pääsee myös ylempää reittiä nummeja pitkin, mutta silloinkin edessä on tälläinen hiekkainen sivuttainkävely. Jernej halusi mennä katsomaan vesiputousta vielä ylhäältä päin, itse tiesin, ettei sieltä näkisi mitään uutta, joten lupasin mennä tekemään meille sillä välin ruokaa kun Jernej kävisi ylhäällä. Siitä taisi tulla 45 minuutin ylimääräinen kävelylenkki. Sain juuri ruuan valmiiksi kun Jernej palasi kävelyltään, ja niin kuin olin arvellut, ei putouksen alkujuurilla ollut mitään henkeäsalpaavaa, mutta siellä oli jotain muuta, joka voi kiinnostaa jotakin toista, joten en sitä tässä paljasta.
Kuva Jernej Burkeljca

Lagarfljotin järveltä jatkoimme vielä vähän eteenpäin kunnes käännyimme oikealle jyrkkää ja mutkikasta ylämäkeä päätyen Fljótsdalurin isolle voimalaitokselle. Se oli suurin näkemäni pato. Ajoimme kahden eri padon ylle rakennetun tien ylitse ja ihmettelimme silmät pyöreinä suuremman padon alapuolista kanjonia. Valtava railo maassa! Voimalaitos on ollut suunnitteilla jo kuusikymmentäluvulta lähtien. Jäätikköjoissa on varastoitunut valtavasti energiaa, jota on haluttu hyödyntää sähköntuotannossa. Padolta sähkö johdetaan pääsääntöisesti rannikolla, Reyðarfjörðurissa, olevaan alumiinin sulattamoon. Kárahnjúkastíflan pato on Hafrahvammar kanjonin loppupäässä, joka on noin 700 m pitkä ja 198 m korkea, mikä tekee siitä yhden maailman korkeimmista CFRD (concrete faced rockfill dam) padoista ja Euroopan korkeimman CFRD-padon. Ei ihme etten ole aiemmin niin korkeaa patoa nähnyt.
Vähän voimalaitoksen jälkeen saavuimme tienristeykseen, josta suurin osa teistä näytti olevan suljettu, otimme oikeanpuoleisen, joka oli auki, mutta epäröimme jo siinä vaiheessa vuoristo oikopolun turvallisuutta. Ja niin kävikin, että jouduimme piakkoin kääntymään, kun renkaat upposivat liikaa maahan, vaikka ajoimmekin sallitulla tiellä emme halunneet ottaa riskiä jumiin jäämisestä aavikolle. Emme olleet nähneet ainuttakaan autoa viimeiseen tuntiin. Siinä aivan lähettyvillä oli yksi Islannin korkeimmista vuorista, Snæfell 1838m. Myöhemmin kerron vastaavan nimisestä jäätiköstä saaren länsiosassa.
Kuva Jernej Burkeljca

Täällä ylängöllä oli mielenkiintoista, kuinka niin valtavat alueet maata oli upottavaa ja suomaista. Luimme, että ennen vanhaan väki kulki näiden ylänköjen halki hevosilla sen ollessa lyhin reitti Þingvellirin parlamentin kokouksiin, joita pidettiin monta kertaa vuodessa. Monet upposivat hevosillaan suohon, joka ei siis tosiaankaan näytä suolta vaan ihan vakaalta kivikkoiselta kuivalta maalta. Monesti näki tienvarrella kiviröykkiöitä, jotka on pystytetty toisaalta tienviitaksi, toisaalta toivottamaan turvallista matkaa vaikeakulkuiseen maastoon. Koitimme mennessämme padolle yhtä GPS:n näyttämää oikopolkua Snæfellille, mikä myös osoittautui liian pehmeäksi maaksi. Sillä tiellä oli jopa lunta. Jos autolla pysähtyi, ei ollut helppoa jatkaa matkaa kun renkaat vaan sutivat tyhjää ja kura roiskui.

Jouduimme siis palaamaan takaisin järvelle ja ajamaan suurempaa vuoristotietä seuraavaan levähdyspaikkaamme. Tämäkin vuoristo oli tarunomainen ja synkkä. Muistaakseni jokaisessa korkealla sijaitsevassa vuoristoteillä, näillä suomaisilla alueilla oli aika kummitusmainen tunnelma. Aina oli sumua ja muita ihmisiä ja asutusta oli harvassa. Näimme toisaalta naalin, Islannin ainoan petoeläimen, jossei niitä sääskiä lasketa, kerta ne eivät edes verta himonneet.

Kuva Jernej Burkeljca

Välimatkat Islannissa ovat pitkiä, vaikka ne kartalla näyttävät lyhyiltä. Esimerkiksi nopeusrajoitukset saattavat hämätä matkantekoa, sillä GPS laskee perille saapumisajan nopeimman sallitun nopeusrajoituksen mukaan, johon ei kannattaisi luottaa. Islannissa nimittäin suurin sallittu nopeus on 90km/h, joka on lähinnä vain pääteillä, hiekkateillä puolestaan se on 80 km/h. Tämä ei ollenkaan vastaa sitä todellisuutta millä nopeudella siellä voi ajaa, sillä esimerkiksi tuo 90km/h voi tuntua liian hitaalta vauhdilta kymmeniä kilometrejä pitkillä viivasuorilla aavikkojen lävitse menevillä teillä, se nyt ei tietenkään ole ongelma, vaan tuo hiekkateiden nopeusrajoitus. Monella pienemmällä hiekkatiellä kun hädin tuskin voi ajaa yli neljää kymppiä, niin GPS:n antama perilletuloaika on liian optimistinen. Opimme tietenkin lukemaan parinpäivän pettymyksen jälkeen GPS:sää niin, että asetimme itsellemme kaksi kertaa pidemmän matka-ajan, mitä laite näytti. Islannin teillä on erikoista se, että lampaita saattaa olla missä tahansa tien läheisyydessä tai itse tiellä. Tämän takia luultavimmin suurin sallittu nopeus on 90 eikä esimerkiksi 120. Muutamia muita erikoisuuksia on, että teiltä löytyy monia sokeita harjanteita, jolloin täytyy pitää huoli, että ajaa omalla puolella tietä, vaikka muutoin kapeilla hiekkateillä ajaisikin keskellä tietä. Joenylitykset ja kapeat sillat taisinkin jo mainita aiemmin. Monesti myös on vaikeakulkuisimmilla teillä merkki, ettei siellä saa ajaa muilla kuin nelivetoautoilla, sillä teillä voi olla suuriakin kivenlohkareita, möykkyjä ja tietenkin joenylityksiä, joihin kaikkiin vaaditaan korkeampi maavara ja erikoishuolellisuutta.

Vatsamme taas kurni kun pääsimme vihdoin sumuisen vuoristotasanteen toiselle puolelle. Pysähdyimme Dettifossin putouksilla, joka on Islannin massiivisin virtaavalta vesimäärältään. Sen kyllä huomaa alla olevasta kuvasta. Vaikka vesiputous on vain 44 metriä korkea, siitä menee 212 tonnia vettä sekunnissa. Niin valtava vesimassa aikaansaa lähiympäristöön huminaa ja jyrinää. Lähistöllä oli kuulemma monia muitakin vesiputouksia saman joen varrella, mutta meillä ei ollut nyt tarpeeksi aikaa lähteä niiden luo vaeltamaan.
Oli kylmä ja tuulista. Jernej sanoi haluavansa jäädä ottamaan vesiputouksesta vielä enemmän kuvia, joten itse juoksin takaisin parkkipaikalle ja aloin lämmittämään meille ruokaa paikalla olevan vessan katoksessa. Jossain vaiheessa alkoi sataakin ja ruuan tekemisessä meni taas ikuisuus. Siinä kylmässä värrytellessä kerkeää jo kiukkua kehittyä kun vatsa kurnii tarpeeksi, eikä lihapullat olleet edes hyviä.

Ajoimme Ásbyrgin kanjonin vierestä tietämättä sen olemassaolosta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Molemmat Dettifoss ja Ásbyrgi sijaitsevat Jökulsárgljúfurin kansallispuistossa, jossa oli kaikin puolin hienot maisemat, mutta olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä, emmekä näköjään kiinnittäneet tarpeeksi huomiota mitä ympärillämme oli. Tämä paikka on siis tutkiskelun arvoinen kun joskus tullaan uudelleen Islantiin, niin tänne varmasti tullaan tekemään ikimuistoinen vaellus. Lähempänä rannikkoa matkalla Húsavíkkiin pysähdyimme nukkumaan yhdellä nätillä nurmikkotasanteella merenrannalla kielekkeellä jossa meidän saapumisaikana oli kaksi ampumaharrastajaa koiran kanssa. He olivat juuri pakkailemassa heitintornia ja aseitaan autoon kun saavuimme. Koira tervehti meitä iloisesti.

Saavuimme varmaan aamu seitsemän aikaan Húsavíkiin, jolloin mikään ei tietenkään ollut auki. Kävimme pesemässä autoa huoltoasemalla, mistä olimme kiitollisia aika monestikin. Islannissa kun saa pestä autoaan ilmaiseksi letkuilla ja harjoilla melkein kaikilla huoltoasemilla. Kerroinkohan jo kuinka tankkasimme yleensä auton. Monesti huoltoasemien itsepalveluautomaatit eivät hyväksyneet Jernejn maksukorttia (olimme siis jakaneet kustannukset niin, että minä maksan retkimuonat ja hän polttoaineet), joten kysyimme jo heti ensimmäisenä tankkauskerralla paikallisilta miten maksu sujuisi kaikista parhaiten. Paikallinen mies kertoi, että Islannissa ostetaan prepaid kortteja, joilla voi ostaa polttoainetta myös kylmäasemilta. Niitä myytiin 10 000, 6 000 ja 3 000 kruunun arvoisina kortteina. 10 000:nen kruunun kortti mahtui hyvin tyhjään tankkiin vinkiksi niille, kenellä ei ole vielä käsitystä kruunun arvosta. Dieselin litrahinta oli pyöreästi 200 ISK. Jos tankissa ei olekkaan tilaa esimerkiksi tuolle 10 000 kruunun arvoiselle määrälle polttoainetta, kortti täytyy syöttää uudelleen automaattiin ja se rekisteröi jäljelle jääneen rahan määrään. Eli bensa ei tietenkään pulppua ulos tankista. Niin, ja automaatien kieli on ainoastaan islanti. Minun ruotsin taidoistani oli siinä vaiheessa apua kun selviteltiin mitä automaatti koitti meille kertoa, Jernejn saksankielentaito oli sen verran kaukana islannista, ettei sillä kieltä ymmärtänyt.

Olimme jo viime syksynä meidän pohjoisen road tripillä halunneet päästä Norjassa katsomaan valaita. Olimme myös siellä käymässä kesäsesongin ulkopuolella, joten nyt Islannissa olimme taas liikkeellä ennen kesän turistisesonkia. Olin jo pitkään kerennyt pohtia onko valasretket ympäristöystävällistä puuhaa vai ei. Kun perehdyin enemmän asiaan, totesin, ettei onneksi monet yritykset käytä valaita häiritseviä kaikuluotaimia, jotka tuottavat ääntä ja tekevät ilkivaltaa valaille. Niitäkin yrityksiä löytyy valasbongauksen takaamiseksi, mutta onneksi ainakaan Húsavíkissä meidän valitsema yritys ei ollut moinen. Siellä bongausodotukseksi ilmoitettiin noin 99%.

Ennen kuin pääsisimme valaita katsomaan, meidän piti kuluttaa useampikin tunti. Päätimme lähteä autolla pienelle retkelle Mývatnin järvelle. Aivan alkumatkasta kuitenkin bongasin tienvierustalta lammen, jonka pinnalla oli höyryä. Ajattelin aluksi, että se olisi aamu-usvaa, mutta ilahdukseksemme se olikin lämmin lampi. Päätimme sitten saman tien pulahtaa ruumiinlämpöiseen veteen vuorotellen ja nauttia hetkestä.

Päästyämme Mývatnin alueelle, olimme vähän pettyneitä miltä se näytti. Olihan järvellä tietenkin mukavia ihmeellisiä saaria, ja alueella oli paljon möykkyistä laavamaata, sekä kuumia lähteitä, mutta meidän mielenkiintomme herätti tulivuorenkraateri, joka oli pelkkää mustaa hiekkaa. Ajoimme lähemmäs ja lähemmäs kunnes päätimme hypätä autosta ulos ja lähteä katsomaan kraateria vähän lähempää. Päädyimme kiipeämään Hverfellin kraaterin huipulle asti ja ihmettelemään maisemia. Joka puolella ympärillämme höyrysi pieniä paikallisia lähteitä ja melkein mihin tahansa suuntaan katsoi, niin aina näkyi muitakin kraatereita.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun ajoimme takaisin Húsavíkiin, puimme päällemme lämpimästi ja menimme ostamaan retkiliput. Venematka kesti muutaman tunnin ja kaikille osanottajille jaettiin lämpimiä haalareita, sillä merellä oli kylmä ja tuulista. Meille kerrottiin jo heti alkumatkasta perustietoa valaista ja kuinka ne voi bongata parhaiten. Kaikkien piti olla valppaina ja huutaa jos näkee valaan ja kertoa missä kellonsuunnassa valaan oli nähnyt. Ei kauaakaan kun minä pääsin jo huutamaan ensimmäisestä valasnäystä ja kapteeni käänsi venettä. Suuntasimme kohti valasta ja taas se pilkahti vedenpinnasta. Tällöin myös oppaamme näki valaan ja varmisti sen olevan lahtivalas. Kukaan muu seurueesta ei nähnyt tätä valasta, vaikka se kävi pinnalla haukkaamassa happea muutamankin kerran vielä. Pyörimme sillä alueella aikamme, kunnes valas ei enää näyttäytynyt ja suuntasimme sitten Puffin-saarelle. Koko saari oli täynnä lunneja. Heillä oli kokonainen yhdyskunta pienine koloineen kallionkielekkeellä. Oppaamme kertoi, että lunni voi sukeltaa yli kolmeenkymmeneen metriin hakemaan kalaa. Lunnit ovat suloisia ihanasti väritettyjä lintuja, jotka lentävät hassusti todella lähellä vedenpintaa, toisin kuin monet muut merilinnut.
Toinen valasretkeilyalus oli bongannut delfiinejä siinä lähettyvillä ja mekin suuntasimme paikan päälle. Siellä saimme sitten ihastella valkokuonodelfiinien uteliasta elämää, kun ne tulivat aivan veneen viereen pomppimaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla takaisin rannalle tulin kovin merikipeäksi ja oksensin laidan yli juuri ennen kuin meille tarjoiltiin kaakaota ja paikallisia leivonnaisia. Oli myös kylmä ja kun palautimme lämpimät haalarit, olimme aivan jäässä ja halusimme päästä sisätiloihin syömään. Pyysimme, että saisimme ladata puhelimia ja kameranakkuja whalewatching yrityksen toimistossa ja kysyimme ravintola vinkkejä. Meille suositeltiin yhden hotellin ravintolaa, joka oli paikkakunnan halvin verrattuna varsinaisiin ravintoloihin, mutta käveltyämme hotellille saimme todeta, ettei ravintola ole vielä auki moneen tuntiin. Palasimme takaisin satamaan ja menimme viikinki ravintolaan syömään paikallista päivän saalista.

Meillä oli edessä monen tunnin ajomatka, ja onneksemme meillä oli mukava kaupunki edessämme. Akureyri oli ihana idyllinen pastellinvärisine puutaloineen ja muutenkin rauhallisine kaupunkimiljöineen. Emme tosin viettäneet siellä aikaa, lähinnä ajoimme lävitse ihastellen autonikkunoista. Ajoimme pitkän matkan Islannin pohjoisrannikkoa pitkin suuntanamme länsivuonot. Maisemat olivat kauniita, välillä ajoimme vuonomaisissa maisemissa, välillä laaksoissa ja toisaalta vuoristossa. Körröttelin kolmisen tuntia yhden pienen rekan perässä, sillä kun edessä oli samaa vauhtia liikkuva kiintopiste, ajaminen oli helpompaa, eikä tarvinut tuijottaa tietä yhtä intensiivisesti kuin jos ajaisimme tyhjillä teillä.
Pohjoisella rannikolla piti olla paljonkin hylkeitä, mutta vaikka kuinka tarkasti tuijotimme autonikkunoista aina kun näimme rantaa tien vieressä, emme nähneet yhtäkään hyljettä. Ehkä ajoimme siltä seudulta väärään kellonaikaan, tai juuri niissä rantatörmillä ei vaan ollut hylkeitä lepäilemässä. Pysähdyimme yhdessä levähdyspaikassa tekemään ruokaa ennen kuin jatkoimme matkaamme aivan vuonoille asti. Pääsimme vuonojen alkupäähän vasta hämäräntultua, ja pysähdyimme nukkumaan rannikon jyrkänteellä lammasfarmin vieressä nurmikkoisella tasanteella.

Varhain aamulla jatkoimme taas matkaamme, eikä montakaan tuntia kun näimme mitä ihanimman jokimaaston, jonka varrella peseydyimme. Ajoimme vuonoissa vuorotellen sisään vuonoon ja taas ulos vuonosta monen monta tuntia. Viimein saavuimme Ísafjörðuriin puolenpäivän maissa. Ennen matkaamme Islantiin Jernejllä oli yhtenä haaveena päästä melomaan kanootilla pohjoisella merialueella, joten tiesimme tämän olevan oikea paikka sille aktiviteetille. Etsimme siis aluksi GPS:n voimin kanootinvuokrauspaikkoja, mutta jokin meni mönkään, emmekä päätyneet sellaisen talon nurkille, joka näyttäisi kanootinvuokrauspaikalta. Menimme sitten etsimään paikallisen turisti-infon, josta pyysimme apua. Infossa meitä palveli kaksi samannäköistä veljestä luultavimmin. Kerroimme heille mitä haluaisimme tehdä ja toinen tarttui puhelimeen saman tien soittaen kanoottipaikkaan. Ihmettelimme jo siinä vaiheessa, ettemme kerenneet keskustelemaan asiasta edes puoliakaan, kun hän jo soitti eteenpäin. Ja niin kuin arvata saattaa, hän joutui soittamaan vielä muutaman kerran lisää, sillä halusimme tietää esimerkiksi missä melonta järjestettäisiin, mihin aikaan, päästäisiinkö melomaan kaksikolla ja paljonko se maksaisi. Loppujenlopuksi hän oli jo varaamassa meille kanoottia ja kirjoittamassa ylös tietojamme ennen kuin olimme saaneet vastauksen puoliinkaan kysymyksiimme. Harmiksemme kuulimme, että melontaa järjestettäisiin ainoastaan vuonoissa, joissa olimme juuri monta tuntia ajaneet, ja taas vuonon ulkopuoliset melonnat olivat aivan liian kalliita meille, emmekä olisi edes päässeet melomaan kaksikolla. Joten harmiksemme unelma ei toteutunut. Ja muutenkin nämä Islannin vuono eivät olleet mitään verrattuna Norjan vuonoihin, joten tiesimme jo aika nopeasti, ettemme saisi mitä halusimme. Täytyy nähtävästi mennä Norjaan melomaan vuonoihin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vatsamme kurni jo kovasti, joten meidän piti löytää rauhaisa paikka valmistaa ruokaa. Ajoimme vieläkin kauemmas vuonon loppupäähän muutaman kivisen tunnelin alitse, nähden pohjoisessa vuonon osassa syrjäisen ja tiettömän Drangajökullin jäätikön alueen. Päädyimme ajamaan seuraavan pienen kylän lävitse ylös vuoristoon ja alas laaksoon. Vuoristossa päätimme koota kivistä tuuliesteen ja kokata siinä hienoissa maisemissa, kun taas alhaalla merenrannalla kävimme kävelyllä ihmettelemässä reikäistä hiekkarantaa. Koko Islannin pohjoisosan rannikolta voi sieltä täältä bongata valkoisia tukkeja, jotka ovat ajelehtineet rannikolle. Ihmettelimme mistä nämä kaikki tukit ovat peräisin, todella kummallista. Roskaa, varsinkin muovia , näytti olevan myös rannat täynnä. Otimme iltapäivä torkut rannikolla aluspatjat allamme ja kaikki takit päällämme. Tässä kohtaa olimme kaikista lähinnä Grönlantia, vain muutama sata kilometriä.
Olimme jo jokin aika sitten päättäneet, että olimme saaneet tarpeeksemme monien tuntien kestoisista ajomatkoista, joten päätimme ottaa oikopolun etelänpuoleisista vuonoista. Kysyimme jo Ísafjörðurin turisti-infosta autolauttojen aikataulua ja hintoja, ja kiirehdimme sen päivän viimeisimpään lauttaan, joka lähti Brjánslækurista Stykkishólmuriin. Meillä oli suunnitelmissa mennä katsomaan Islannin suurinta merikalliolintukielekettä, Látrabjargia, joka sijaitsi näissä länsivuonoissa, mutta sillä päivässä meni talvisesongin aikaan vain yksi autolautta, johon kerkeäisimme meidän aikataululla samana päivänä, emme katsoneet, että kielekkeelle menoon kannattaisi uhrata yksi kokonainen päivä, sillä käsittääkseni oli vielä lintujen pesimäkausi, jolloin kielekkeelle pääsy saattaisi olla sitä paitsi kielletty. Joten ajoimme toiselle puolelle vuonoja rannikolle ja menimme ostamaan autolauttaan liput, josta olimme etukäteen laskeneet, että ne maksaisivat saman verran kuin mitä meillä menisi polttoaineeseen vuonoissa kiemurrellessa, ja sitä paitsi tarvitsimme tauon siitä ainaisesta ajamisesta.
Kuva Jernej Burkeljca
Lauttamatka kesti muutamantunnin, verrattuna monen moneen autolla ajotuntiin samaan paikkaan. Autolautta pysähtyi Flateyn saarella, joka oli ihanan värikäs taloiltaan. Lautalta lähti pois turistipariskunta, ketä oli vastassa saaren paikallinen asukas. Näytti siltä, että saaressa oli ehkä yksi majapaikka. Autolautta toi samalla saarelle puhdasta vettä, sillä saarihan sijaitsi merellä. Mietimme pysyykö tai pidetäänkö meriväliä auki talvisin. Lahdessa, josta lautta kulki, asuu myös valaita ja jaksoimme jonkun aikaa tuijotella horisonttiin mahdollisia valashavaintoja tehden. Mutta ulkona kannella oli kylmä, eikä merellä näkynyt elämää. Menimme sisälle lukemaan ja katsomaan elokuvaa.
Saavuimme Stykkishólmuriin ehkä yhdeksän aikaa illalla, joten halusimme saman tien löytää sopivan rauhaisan nukkumapaikan. Ajoimme ehkä tunnin länttä kohti, kunnes parkkeerasimme erään hevostilan nurkille ja nukuimme siinä yömme rauhassa.