Kiipeilyä Kroatiassa

Aloitimme tämän kesän ulkokiipeilyt Sloveniassa tutustuen aluksi Kamnitnikin kalliovalikoimaan Škofja Lokan maastossa. Kallioseinämä on lyhyt, mutta tarpeeksi monipuolinen. Oman tasoisia kiipeilyratoja löytyi riittävästi. Olimme ostaneet itsellemme 60 metrisen köyden joka riitti hyvin valittuihin reitteihin. Olin aina kuvitellut, että kiipeäisin ulkomaastossa paljon varovaisemmin kuin sisäseinällä, mutta olin väärässä. Ulkona minusta kehittyi kiipeilijä, joka ei kaihtanut pieniä riskejä. En esimerkiksi olisi kuvitellut, että kiipeäisin ulkona miinusasteisia ulokkeita, mutta niin siinä vain kävi että adrenaliinin lisäys veressä laittoi minut kokeilemaan rajojani. Ja jokainen tästä hetkestä alkaen liidaamani ulokkeita sisältävä kallioseinämä oli minulle pieni seikkailu ja mukava kutkutus vatsanpohjassa.
Seuraava kiipeilypaikka oli maan tuulisessa kolkassa, Vipavska Belassa. Menimme kiipeämään Jernejn veljen kanssa ja otimme myös koirat mukaan. Heitä piti välillä käyttää uimassa viereisessä joessa, jonka maisemat muistuttivat yllättävän läheisesti Ikarian jokimaastoja. Pikku lammikoita pyöreine muotoineen, kun joki on aikojen saatossa hionut "uima-altaiden" reunat sileäksi.

Kävimme vielä kahdessaan kiipeämässä Bohinjin maastossa. Siellä köytemme pituus joutui jo koetukselle, sillä liidasin yhtä korkeimmista kallioseinämistä mitä olen tähän asti kiivennyt.
Kuva Jernej Burkeljca

Päätimme lähteä viikon lomareissulle Kroatiaan. Tarkoitus oli mennä aktiiviselle lomalle, jossa Jernej pääsisi sukeltamaan ja menisimme yhdessä kiipeämään uusiin paikkoihin. Valitettavasti sukelluskausi ei ollut auki vielä täydessä muodossaan, joten Jernej ei päässyt sukeltamaan haluamiinsa paikkoihin. Tyydyimme sitten snorklaamaan märkäpuvut päällä ja keskityimme kiipeilyyn. Merivesi oli siis todella kylmää huhtikuun lopussa, jossei se tullut vielä ilmi edellisestä lauseesta. Emme nähneet ketään muuta uimassa koko viikon lomareissulla.
Vietimme kaksi päivää Krk saarella. Kiipeilimme kahdessa eri seinämällä; Portafortunalla ja Bunculukalla. Ensimmäinen oli tähänastisesti kaikista mieleenpainuvin paikka kivityypiltään ja monipuolisuudeltaan. Kiipesimme aluksi muutama tunti viitosluokan ratoja, ja kun ne tuntuivat liian helpoilta siirryimme vähän vasemmalla section C kiipeilyseinäosuuteen. Siellä kohtasin ensimmäisen seinämän, joka tuotti epämiellyttäviä perhosia vatsanpohjassa. Päätimme koittaa kiivetä yhtä mielenkiintoisen näköistä kallionhalkeamarataa pitkin ylös. Minä lupauduin menemään ensimmäisenä ja valmistauduin koetukseen sillä mielellä, että jos tämä rata osoittautuu liian vaativaksi, niin emme ainakaan jätä uusimpia varusteitamme seinään, vaan meillä oli mukana Jernejn isän muutama vanha karabina.
Olimme unohtaneet reittivalikoimasta kertovan paperin autoon kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päästä kiipeilypaikasta, joten emme tienneet minkä asteista rataa aloimme nyt kiipeämään. Alku vaikutti kuitenkin aika helpolta, vaikka kivityyppi vähän epäilyttikin. Ensimmäiset kymmenen metriä menivät aika mukavasti, vaikka siinäkin jo joutui puuskimaan löytääkseen sopivia kädensijoja. Mutta sitten tapahtui jo ennalta arvattava, eli kivityyppi, savimaista kun oli, hajosi jalkojeni alla ja päädyin roikkumaan sormivoimillani seinämässä samalla kun Jernej koitti väistellä putoavia murikoita. Meillä oli kypärät päässä, niin kuin ulkona kiipeillessä on tapana, joten vältyimme haavereilta. Kesti tosin vähän aikaa ennen kuin löysin uudet jalansijat ja menetin jo suurimman osan lihasvoimastani. Seinä muuttui haastavaksi, enkä enää luottanut kiveen. Väsymys alkoi painaa päälle eikä mistään löytynyt otteita, pieniä kivenmurikoitakin putoili vähän väliä maahan. Päätimme keskeyttää operaation ja vaihdoin uuden karabinan vanhaan, niin kuin olimme alussa sopineet. Jouduin vielä kiipeämään alas, enkä laskeutumaan, ja niin kuin kiipeilijät tietävät alas meno on hankalampaa kuin ylös kiipeäminen. Ei näe kunnolla mihin laittaa jalkoja. Kun pääsin vihdoin alas maankamaralle Jernej halasi minua ja päätti käydä hakemassa vanhan karabinan seinältä. Hänelläkin oli vaikeuksia kiivetä alas, ja koitin parhaani mukaan huudella sopivia jalansijoja, kun tiesin jo entuudestaan mitkä kohdat kallionseinämästä ovat luotettavia ja mitkä eivät. Ilta alkoi jo hämärtämään ja olimme viettäneet seinällä useita tunteja. Päätimme lopettaa sen päivän kiipeilyt ja lepuuttaa lihaksiamme yön yli. Palattuamme autolle katsoimme mitä reittiohje kertoi keskeytetystä radasta; "closed project" siinä luki. Eli onneksi ei koitettu mennä pidemmälle, sillä loppua ei ollut. Muutoin olisi tullut vieläkin enemmän hankaluuksia.

Seuraavana aamuna menimme Bunculukan kiipeily seinämälle. Kallio sijaitsi paikallisen nudisticampin vieressä. Suoraa näköyhteyttä ei ollut puoli eikä toisin, vaan kiipeilijät saivat kiivetä rauhassa ja nudistit saivat ottaa aurinkoa rauhassa. Tosin kiipeilypaikkaan pääsi ainoastaan kävelemällä nudistirannan lävitse. Niin kuin arvata saattaa emme enää jaksaneet kiivetä samalla innolla, eikä lihaksistakaan enää ollut paljoa voimia jäljellä neljän päivän kiipeilyn jälkeen, joten tyydyimme minimaaliseen suoritukseen ja kunhan vain pääsimme tutustumaan sen paikan valikoimiin, olimme tyytyväisiä. Olimme jo aiemmin lukeneet, että tässä kiipeilypaikassa voi nähdä kalliossa ikivanhoja fossiileita. Menin paikalle mielenkiinnolla ja minulla oli suuret ennakko-odotukset minkä näköisiä otuksia siellä näkisi, sillä kun viimeksi olimme Kroatian rannikolla yhdellä pienellä saarella näimme ties mitä ihmeellisyyksiä kivissä. Mutta petyin fossiilivalikoimaan, nähtiin vain joitakin matoja ja simpukkaetanoita, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Jo samana päivänä ajoin meidät seuraavaan ja viimeiseen kiipeilypaikkaamme. Euroopan laajuisesti kiipeilijöiden keskuudessa tunnettu Paklenica kanjoni oli meidän kohteemme. Kirjauduimme sisään Paklenican leirintäalueelle ja kävimme pystyttämässä telttamme ennen kuin lähdimme katsastamaan viikonlopun kiipeilykanjonia. Ilta oli viileä ja leirintäalueen rannalla kävi voimakas tuuli. Otimme kiipeilyvarusteemme mukaan, jotta pääsisimme paikan kiipeilytarjonnan makuun. Kolmen päivän sisäänpääsymaksu kansallispuistoon, jossa tämä kanjoni sijaitsee, maksaa kiipeilijöille 80 kunaa, joka on n.11 euroa.
Kiipesimme muutaman radan ja kävelimme jonkin matkaa kanjonin pohjaa tuonnemmas. Päätimme palata seuraavana aamuna paikanpäälle jo hyvissä ajoin, sillä olimme päättäneet tehdä pienen vaellusretken kanjonin huipulle. Kuva Jernej Burkeljca

Aamulla heräsimme aikaisin ja virkeinä päivän haasteisiin. Viereisellä telttapaikalla oli alankomaalaisia kiipeilijöitä ja yksi saksalainen vanhempi mies asuntoautolla. Lähdimme tarpomaan kanjonin pohjaa koilliseen ja näimme hienoja maisemia niin kanjonin pohjalla kuin vähän ylempänäkin. Minusta oli mukavaa, että paikalla oli töissä park rangereita, jotka itseasiassa pyörittivät myös leirintäpaikkaamme. Meidän edellämme käveli alkumatkasta yksi tälläinen puistonvartija. Saavutettuamme kanjonin huipun saimme ihmetellä avaraa maisemaa vuoristoseudulla. Slovenian puolella jos kiipeää vuorelle niin näkee vuoristomaisemaa, mutta Kroatiassa näkee avaraa kitukasvuista puustomaata kilometritolkulla. Käveltyämme jonkin matkaa tasaista päädyimme erikoiseen paikkaan. Siellä kasvoi oikeita puita. Kaikkialla muualla oli lyhyttä kasvillisuutta, mutta nämä puut olivat metsäpuiden korkuisia. Syynä oli paikan entisajan asutus. Kuka siinä olikaan ikinä asunut, oli pystyttänyt asumusaikanaan puita varjoksi ja nyt nämä puut kasvoivat vieläkin samassa paikassa ja riemastuttivat retkeilijöitä tuomalla suotua varjoa, jota Kroatian auringonpaahteessa herkästi kaipaa. Tutkiskelimme taloraunioita ja kuvittelin mielessäni millainen asutuspaikka se oli aikanaan ollut.

Ei kauaakaan kun saavuimme jo oikeaan metsään. Sekin oli kummallisuus sinänsä, sillä metsä koostui valtavista pystysuorista puista, joiden rungoissa ei ollut oksia muuta kuin vasta aivan huipulla. Maasto oli kasvillisuudeltaan erittäin avaraa mutta silti paikka oli hämärässä. Ylempänä maastossa näimme useita käärmeitä ja sisiliskoja. Yksi käärme näytti ihan meidän kyyltä, en sitten tiedä oliko. Kuva Jernej Burkeljca

Päämääränämme sillä retkellä oli majapaikka, josta sai kuulemma myös ruokaa. Mutta kun pääsimme mökille paikka vilisi päiväturisteja, jotka olivat valinneet kanjonin pohjaa myöten menevän helppokulkuisen reitin ja olivat nyt juomassa kylmää kaljaa kävelysuorituksensa huipennukseksi. Koitimme etsiä paikan ylläpitäjää, mutta hän oli soluttautunut kaljoittelijoiden joukkoon, eikä paikalta edes saanut loppujen lopuksi ruokaa. Söimme sitten viimeiset eväsrippeemme ja jatkoimme matkaa sitä helppokulkuista leveää joenvartta pitkin menevää hiekkatietä. Kävelimme yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olimme jo erittäin nälkäisiä, sillä päivällissuunnitelmamme oli mennyt mönkään. Meille oli molemmille vielä käynyt moka kenkävalinnassa, sillä emme tietenkään olleet olettaneet, että päätyisimme vaellusretkelle Kroatiassa, joten meillä oli kenkinä Merrelin metsäkengät eikä vuoristoon tarkoitetut vaelluskengät. Olimme silti paljon muita varustautuneempia, sillä kaljoittelijat olivat kävelleet maastossa citykengillä, tai sitten osa oli ironisesti varustautunut extrakoviin korkeanvuoristonvaelluskenkiin, jotka olivat jo ylilyönti siihen maastoon, kerta ne ihmiset kävelivät tasaista maastoa hiekkatiellä. Alas tullessa huomasimme kuinka jalkapohjia oli alkanut kolottamaan ja kuinka olimme pilanneet kenkien sisäpohjalliset kävellen ne lyttyyn. Ulkopohjat meidän kengissä oli kuitenkin sopivat siihen maastoon, oli tarpeeksi uraa ettei jalka livennyt kivikkoisessa maastossa kävellessä ylä- tai alamäkeä, mutta sisäpohjat joudumme valitettavasti uusimaan, sillä meidän kenkiä ei oltu tarkoitettu niin kovaan maastoon yhtäjaksoisesti monta tuntia käytettynä.

Takaisin kanjonin suulla, jossa suurin osa kiipeilystäkin otti sijaa, vilisi jo monia kiipeilijöitä. Paikalla nimittäin järjestettäisiin seuraavana päivänä big wall speed climbing kilpailu ja nyt paikalle oli kerääntynyt niin kilpailuun osaaottavat kiipeilijät, kuin myös muut kiipeilyharrastajat harjoittelemaan kiipeilytaitojaan isoissa seinissä. Sponsoreiden mainoksia oli kiinnitetty kanjonin korkeisiin seinämiin ja siellä täällä kanjonin seinämillä näkyi enimmäkseen punapaitaisia läiskiä. Paklenicassa on eri tietolähteiden mukaan kolmesta sadasta jopa viiteensataan eri kiipeilyrataa. Onpahan kaikille tilaa kiivetä. Ja ratojen vaikeusaste on myös laidasta laitaan.
Käytyämme syömässä palasimme takaisin kanjoniin ja kiipeilimme sen päivän kiipeilyt. Emme vieläkään jaksaneet kiivetä paljoa, sillä monen päivän yhtäjaksoinen kiipeily verotti kummasti lihaksia. Olisimme tarvineet sen ison Krk saarella olevan seinämän jälkeen ainakin yhden kiipeilyttömän päivän palauttaaksemme lihaskuntomme. Illalla kävimme viereisen hotellin tiloissa katsomassa elokuvailtaa, jonka kiipeilijät olivat järjestäneet. Itse tehdyissä elokuvissa kerrottiin kiipeilyretkistä muille maille. Elokuvien laatu vaihteli huomattavasti. Illan päätteeksi myös ilmoitettiin ja esiteltiin seuraavan päivän kilpailun osanottajat.

Seuraavana päivänä oli meidän kotiinpaluupäivä. Aamulla kun kasasimme telttaa kuulin kuinka viereisen telttapaikan saksalainen toivotti onnea alankomaalaisille nuorukaisille kiipeilykilpailua varten. Nuorukaiset kuitenkin vastasivat hymyssä suin, että he eivät ota osaa tämän päivän kilpailuun vaan että he tarvitsevat vielä joidenkin vuosien kiipeilykokemusta lisää. Vaikka olenkin nyt kertonut tässä ja aiemmissa kirjoituksissa kiipeilystä, se ei tarkoita että laskisin itseni kiipeilijäksi. Kävimme Jernejn kanssa pitkän keskustelun asiasta, että miksi voimme itseämme kutsua, ja päädyimme siihen tulokseen, että olemme moniurheilullisia, ei vain yhden lajin suoriutujia, vaan sellaista sakkia, joka nauttii monipuolisesti eri urheilulajien tuomasta hyvästä mielestä. Menimme taas kiipeämään muutaman radan aamulla ja seurasimme naisten kiipeilysuoristuksia. Sitten olikin jo aika lähteä kotia kohti. Meillä oli monen tunnin ajomatka Ljubljanaan, joten päätimme pysähtyä Kroatian yhdessä toisessa kansallispuistossa, Plitvička jezerassa. Alue koostuu kuudestatoista turkoosin värisestä järvestä, sekä lukuisista korkeista vesiputouksista. Tosin kuin Paklenican kansallispuisto, alue kuuluu UNESCON maailmaperintöluetteloon. Alue on ihmeellinen luonnonmuotojensa ansiosta. Vesi on kuluttanut aikojen saatossa alueen kivityyppiä niin, että näkymä on nyt kuin keskeneräisiä kanjoneita olisi yhdistetty toinen toisensa perässä olevia vesiputouksia ja järviä. Ihmettelimme kuinka alueella vilisi paljon linja-autoja ja kadun yli pomppi niin nuoria kuin vanhojakin turisteja. Kauhistelimme jo siinä vaiheessa, että mihin turistirysään olemme oikein menossa. Alueen parkkipaikat olivat kaikki melkein täynnä ja koko paikka vaikutti jo siinä vaiheessa epämiellyttävältä sen turistimassan takia. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa maisemia kerta olimme tänne asti ajaneet ja ottaneet jo parkkilipukkeen.

Käveltyämme ikuisuuden parkkipaikalta tien toiselle puolelle yläkulkusiltaa pitkin näimme yhä enemmän ja enemmän viliseviä turisteja joka puolella ja sillalla kävellessä piti tuuppia tiensä eteenpäin. Päästyämme sisäänpääsykassalle päätimme yhteistuumin, että emme menisi sisälle. Niin kammottavaa se turistirysä oli. Sovimme, että palaamme paikalle joskus talvella, jolloin turistimäärä pitäisi olla edes jotenkin hillittyä. Tämä meno kävi mielestäni jo luonnonrasituksesta. Miksi paikasta on tehty sellainen turistirysä. Kaunis paikkahan toki oli kyseessä, mutta ei sellaisesta luontoarvoltaan rikkaasta paikasta voi nauttia jos joka puolella täytyy tuuppia tiensä nähdäkseen jotain ja kaikki kiljuu ympärillä ja sohivat kameroidensa kanssa. Luontoon mennään lepuuttamaan silmiä ja mieltä eikä stressaamaan kenellä on paras näköalapaikka. Mielestäni teimme oikean ratkaisun ettemme menneet sisään kansallispuistoon, saipahan kaksi muuta turistia nähdä enemmän kun me emme olleet tiellä. Paikka oli kuitenkin meidän matkan varrella, joten emme menettäneet kuin alle euron parkkimaksuun ja saimmehan lepuuttaa jalkoja autossa istumisen sijaan melkein tunnin. Niin, eli parkkipaikan syrjäisimmästä kolkasta sisäänpääsyyn ja takaisin kestää 45 minuuttia, tiedoksi niille, ketkä pyrkivät sisään pahimpaan ruuhka-aikaan.

Onneksi löysimme myöhemmin puolentunnin sisään vastaavanlaisen paikan, joka oli silti osa tätä vesiputous-järvi-vesiputous rykelmää ja kävimme nopealla kävelyllä maantienvarrelta näköalapaikalle. Ajoin koko matkan kotiin kiemurtelevia pikkuteitä pitkin. Kroatian itärajalla oli monia alueita, joista vieläkin näki sodanajan kaaoksen. Taloja oli tulitettu, eikä niitä oltu sittemmin korjattu. Seinissä näkyi rykelmittäin luodinreikiä. Alueella oli myös paljon jäljellä maamiinoja, joihin vieläkin kuolee vuosittain väkeä. Maisemat olivat kauniit, ja köyhät kylät sympaattisia. Näin monta arkkitehtuuriltaan mielenkiintoista vanhaa maalaistaloa ja huokailin niiden tuoman hyvän mielen mielikuvituksen perään.

Pyöräilyä Pohorjella

Eräänä keväisenä aamupäivänä päätimme lähteä pitkälle pyöräilyretkelle. En tosin itse tiennyt alkuvaiheessa, kuinka pitkä siitä tulisi kehittymään. Aloitimme matkamme suuntaamalla alueen suurimman kukkulan juurta, Porhorjea. Emme pyöräilleet kohti turistikasta laskettelukeskusta, vaan suuntasimme sivummalle pyöräillen pikkumaalaiskylien halki. Näimme kuinka kylänväki oli touhuamassa aamuaskareitaan ja hoitivat talvenyli levänneitä kasvimaitaan.

Ei pyöräilty kauaakaan kun saavutimme jo kukkulan juuren. Pysähdyimme juomaan lehtimetsässä puronvarrella paikassa, josta pitkä ylämäkemme alkaisi, vaihdoimme myös säähän sopivampaa vaatetusta. Sitten alkoi raskas ja pitkä ylämäki. Pyöräilimme, pyöräilimme ja pyöräilimme, ja silti emme olleet lähelläkään huippua. Kun käännyimme katsomaan alaspäin, näimme Mariborin kaupungin kaukana alhaalla taloryöppäänä. Oli jo kulunut ainakin tunti kun aloimme kuulla ampuma-ase ääniä. Aluksi se kuulosti kaukaiselta halonhakkuulta tai talotyömaa läheiseltä ääneltä, sillä aamulla näimme myös muutaman talotyömaan, jossa työskenneltiin kattojen parissa. Kun pääsimme lähemmäs huippua totesimme äänten olevan peräisin ampumisesta. Jernej kertoi, että metsässä oli metsästysseuran ampuma-alue ja mökkejä, ja ainoat autot, jotka meidät ohittivat olivat itse asiassa metsästäjiä. Pääsimme lopulta paikkaan johon kaikki metsästäjät olivat kerääntyneet. Kävimme kurkkaamassa pienen hiekkatienpätkän loppuosuutta, joka johti niitylle ja sen reunamalla olevaan tähystystorniin. Siitä eteenpäin näimme monia metsästykseen liittyviä rakennelmia, oli tähystystorneja sekä kauriille tarkoitettuja ruokailupaikkoja. Ne aluksi vähän ihmetyttivät; miksi ruokkia kauriita metsessä ja sitten ampua aterian päätteeksi. Nimittäin aina tälläisten viljaruokintapaikkojen vieressä oli myös tähystystorni. Aika epäreilua. Kolmen tunnin ylämäki pyöräilyn päätteeksi päädyimme lopulta viimein huipulle. Juurin kun olimme saavuttaneet paikan, josta alkaisi alamäki, alkoi sataa rakeita. Paikalla oli myös juuri tälläinen metsästysyhdistelmä; ruokinta paikka ja ampumatorni (anteeksi väärät sanavalintani). Koitimme päästä sateensuojaan tähystystorniin, mutta se oli lukittu. Söimme sitten eväitämme torniin vievillä rappusilla. Tämä torni oli rakennettu erikoisesti. Yleensä nimittäin rappuset ovat mökin sivulla, niin kuin ovikin, mutta tähän tähystysmökkiin mentiin sisään lattiasta, joten myös rappuset olivat sateensuojassa lattian alla. Raekuuro ei kestänyt kauaakaan, joten pääsimme jatkamaan matkaamme. Tosin nyt hiekkatie oli kurainen ja ei kestänyt kauaakaan että pyörämme ja vaatteemme olivat aivan kurassa siitä roiskemäärästä mikä takarenkaista lensi. Alamäkimatkallamme näimme monta kaunista paikkaa. Tietynlaiset metsäosuudet lämmittivät mieltä, tai metsissä olevat aukot, joista näki alas muille kukkuloille ja niiden lomassa oleviin pikkukyliin. Mutta kaikkein mieleisin maisema löytyi aina kurvista. Monessa kohtaa tien alitti pieni puro, joka oli muokannut oman pienen kivikkoisen tien itselleen. Nämä metsäpurot ovat jotenkin mystisiä, sammalisia, ja valo pääsi puiden lomasta niihin todella kauniisti tuoden näiden purojen parhaat puolet esiin. Kun pääsimme vihdoin ihmistenilmoille, aloimme häpeämään ironisesti housujen takaosaan kertynyttä kuraa. Päätimme mennä pesemään pyörämme kurasta autonpesupaikkaan. Olimme viime kerralle pesseet pyörämme itsepalvelu kylmäasemalla, mutta nyt suuntasimme huoltoasemalle. Koitimme löytää autopesun hintaluokasta meidän tarpeisiin olevaa hinnoittelua, mutta missään ei oikein mainittu mitä polkupyörän pesu maksaisi. Jernej kävi kysymässä josko voisimme pestä pyörämme autopesun painepesurilla, ja myyjä oli sen verran mukava, että sanoi, että voidaan pestä pyörämme ihan ilmaisiksi pesurilla. Niimpä polkaisimme putipuhtailla pyörillä kotia kohti kuraisine housuinemme.
Kokonaisuudessaan pyörälenkkimme oli 37 km, joista kolme tuntia oli ylämäkeä ja reilu tunti alamäkeä.