Eräs kesäinen kiipeilyseikkailu - Velika Baba

Minulta on jäänyt kertomatta eräs ikimuistoinen vuoristoseikkailu viime kesältä.

Tapahtumapaikkana oli Slovenian ja Itävallan rajaseudun Kamnikin Alppivuoristo. Olemme käyneet sillä seudulla aiemminkin, Jezersko järven rannalla, sekä olemme ajaneet rajanylitys vuoriston halki. Aiemmin joskus kerroin kuinka Jernej laski sitä polkupyörällä alas ja minulla oli iso työ pysyä autolla perässä niissä kurveissa. Alempana vaihdoimme sitten niin, että minä ajoin pyörällä ja Jernej tuli autolla perässä kun ei ollut enää niin jyrkkää. Mutta tämä tarina ei ole pyöräilystä, vaan vuorikiipeilystä.

Niinpä eräänä kauniina aamuna pakkasimme autoon vuoristovarusteemme kypäristä aina via ferrata klipseihin, sekä aimo annoksen reipasta mieltä. Paikan päällä oli jo muutama muukin innokas vuorikiipeilijä ja parkkeerasimme auton nurmikolle vuorenjuurelle. Aloimme tarpomaan aluksi normaalia hiekkatietä ylös ja tapasimme hetken päästä kolme mummoa niityn reunalla syömässä eväitä vanhalla puisella pirttipenkillä. He olivat olleet aikaisin liikenteessä, niinkuin vuoristoseikkailut kuuluukin aloittaa.
Aluksi siis maisemat olivat niittyä, sitten puolestaan metsää, kunnes alkoi varsinainen vuoristo-osuus. Alkutaivallus on aina rankinta. Nousu on jyrkkää ja pohkeissa tuntuu todella että töitä on tehty. Pysähdyimme erään vuoristoniityn kohdalla, jossa metsä oli juuri vaihtumassa vuoristoksi. Ihailimme maisemia ja minä istahdin ketokukkien sekaan levähtämään ja lepuuttamaan silmiäni kauniissa maisemassa. Siinä vaiheessa olimme kävelleet jo kauan aikaa ja aloimme miettimään, että nyt meidän pitäisi kyllä jo olla oikeassa vuoristossa kiipeilemässä eikä vieläkin patikoimassa niityillä ja metsässä. Katseltuamme karttaa hetken päättelimme, että olimme kääntyneet yhdestä tienhaarasta vasemmalle kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Siinä vaiheessa pohdimme pitkään pitäisikö kääntyä takaisin vai koittaa onnea tämän reitin kanssa.
Päädyimme jälkimmäiseen. Ilmassa oli tuohtumisen merkkejä, sillä emme seuranneet alkuperäistä suunnitelmaa, jossa meidän piti päästä klipsuttelemaan itsemme kallioon jo vuoriston alkuvaiheessa. Molempia harmitti, sillä emme tienneet pääsisimmekö ollenkaan itse vuorikiipeilyvaiheeseen.
Jatkoimme kuitenkin matkaa, joka siis osoittautui paljon pidemmäksi mitä sen piti alunperin olla. Puut alkoivat harventua ja näimme ensimmäisiä merkkejä itse kallioisesta maaperästä. Kuulimme myös ensimmäisiä ihmisiä kaukaisuudessa moneen tuntiin. Kävelimme sen verran reippaasti että tavoitimme nuo kaukaiset ihmiset heidän ollessa syömässä eväitä yhden kielekkeen päällä. Mekin päätimme etsiä oman kielekkeen ja syödä omia eväitämme. Tässä vaiheessa vuoristo oli jo vuoristoa, joten päätimme laittaa kypärät päähämme, varsinkin kun nyt vuorilla oli muitakin liikkujia, ja heidän kulkiessaan ylhäältä saattoi pudota kiviä meidän niskaan.
Löysin yhdeltä tasanteelta mustikoita ja poimin niitä evääksi matkan varrella.

Näimme punapukuisen miehen syömässä eväitä kukkulan laella. Alhaalla vasemmalla näkyy myös meidän niittyinen levähdyspaikka.

Olin jo aivan puhki ja Jernej jälleen kerran puntaroi, että mahdanko jaksaa loppuun asti, varsinkin kun emme edes tienneet missä loppu on, sekä tietenkin, että olimme vasta menossa ylöspäin, ja alasmeno veisi melkein yhtä monta tuntia kuin ylöskin kiipeäminen. Minä kuitenkin vakuutin hänellä, että meinaan jaksaa loppuun asti, kesti kuinka paljon kestikään. Muistan vieläkin nimittäin hieman katkerana, kuinka meidän aivan ensimmäisellä vuoristoseikkailulla olimme samassa tilanteessa, jossa ylhäällä vuoristossa Jernejn täytyi päättää, että riittävätkö minun voimani ja kuntoni hänen suunnittelemansa reitin loppuun, vai pitääkö meidän turvautua varasuunnitelmaan B. Ja silloin hän päätti, ettei minun kuntoni kestäisi sitä mitä oli suunnitelmissa. Meiltä jäi silloin näkemättä vaikka mitä, ja siitä päivästä lähtien olen päättänyt, että kun hän kysyy tuon kysymyksen niin en meinaa luovuttaa vaan silloin kaivetaan se suomalainen sisu esiin ja mennään seikkailu loppuun asti uudella puhdilla. Ja näin on siis käynyt siitä päivästä eteenpäin.

Eli, vaikka olimmekin ottaneet väärän reitin ylös ja kävelleet monta tuntia (turhaan) ja vaikka olin kuinka väsynyt, päätimme jatkaa matkaa ylös. Mutta onneksi juuri siinä vaiheessa alkoi mielenkiintoinen osuus. Ainoastaan vuorta, vuorta ja vuorta. Tällöin kun ollaan itse vuorikiipeilyosuudessa unohtaa jotenkin, että oli aivan puhki ja joka paikkaan särki ja kolotti, ja nälkäkin oli. Siinä tilanteessa keskittyy vain ja ainoastaan siihen kiipeilyyn ja nauttii siitä kaikin rinnoin.

otimme kiinni nelihenkisen seurueen, joka aiemmin oli ollut syömässä eväitä, ja joka käveli meidän edellä. Siihen kuului kaksi pariskuntaa. Pariskunnan naiset kuulemman valittivat kokomatkan ylös, kuinka he evät enää jaksa kävellä askeltakaan, ja heidän miehensä joutuivat odottamaan heitä kokoajan ja auttamaan ylös joistakin hankalimmista paikoista. Me siis menimme samaa tahtia miesten kanssa.
Kävelimme usealle vuorenhuipulle. Piikkejä oli peräjälkeen vuoristojonon huipulla. Muutama ensimmäinen jonka saavutimme olivat todella teräviä ja lähellä toisiaan kun taas kauimmaisille meno oli jo oma tarinansa. Pysähdyimme kolmannen piikin päällä taas tankkaamaan itseemme lisää energiaa. Kaksikkopariskunnan toinen mies tarjoutui ottamaan meistä valokuvan huipulla.
Tästä eteenpäin matka oli todella mielenkiintoista. Menimme vauhdilla alaspäin kunnes saavutimme kohdan jossa polku haarautui taas kahtia. Meidän piti päättää menisimmekö pitkää kävelyreittiä, vaiko kiipeämällä alas melkein pystysuoraa sileää vuorenseinämää. Otimme taas jälkimmäisen :)
Matka oli pitkä. Minä menin edeltä ja pyysin Jernejn jättämään kunnon turvavälin ennen kuin hän aloittaa alastulon. Siinä vaiheessa kun hän oli aloittamassa laskeutumista alas kaksikkopariskunta oli taas saavuttanut meidät ja olivat samassa tilanteessa pohtien, jatkaisivatko matkaa kiiveten vai kävellen. Katselimme kauhuissamme kun pariskunnan toinen mies alkoi kavuta alas kallionseinämää ilman varusteita ottaen kiinni metallivaijereista johon olimme itsemme kiinnittäneet. Onneksi mies tuli järkiinsä ja seurue päätti jatkaa matkaa jalan. Heillä ei siis kenelläkään ollut minkään näköisiä kiipeilyvarusteita, vaan he olivat tulleet vuorille kävelemään.
Vaihdoimme välillä niin että Jernej menee edeltä ja minä perästä. Hän sai muutaman valokuvankin otettua siinä paikassa. Oman kameran patterit loppuivat jo alkumatkasta siellä kukkaniityllä ensimmäisen kuvan jälkeen. Vähänkö harmitti. Mutta sain aina silloin tällöin kameran muutamaksi sekunniksi auki että sain yhden kuvan silloin tällöin otettua.

Tämän kallioseinämän jälkeen kävelimme vaakatasossa kallionseinämää pitkin muutaman tunnin ajan kokoajan kiinnitettynä kallioon. Välillä allamme oli muutama sata metriä tyhjää, toisinaan kävelimme sulavan jäätikön ohitse. Jos jalka lipsahti ja kalliosta irtosi kivenpalanen kuului pitkän aikaa kivenpudotusääniä kun kivenmurikka törmäili kallionseinään ennen kuin se viimein jämähti paikalleen tasaisemmalle maalle. Oli kovin hiljaista.
Näimme jo kaukaisuudessa heti alkumatkasta vuoristomökin, johon meidän oli tarkoitus päästä levähtämään, mutta sinne kävely kesti muistaakseni muutaman tunnin. Kun vihdoin pääsimme mökille huomasimme, että kävelyreitin pariskunnat olivat juuri saapuneet paikalle. Kumpikaan ei siis voittanut kovasti ajallisesti. Emme tietenkään tosin tiedä olivatko he esimerkiksi pysähtyneet ottamaan valokuvia tai levähtämään kesken heidän kävelyään. Mutta itse olin iloinen että olimme valinneet tämän kiipeilyreitin omaksi reittivalinnaksemme.
Mökillä joimme paljon vettä ja söimme eväitämme. Sitten jatkoimme matkaamme alaspäin. Mökillä oli paljon muitakin vuoristoseikkailijoita. Joillakin oli itseasiassa sukset mukana vaikkei lähistöllä näkynytkään lunta. Olimme ainoastaan bonganneet yhden lumikinoksen, joka ennemminkin määriteltäisiin jäätiköksi, joten jäi hiukan mietityttämään missä he meinasivat suksiaan käyttää keskellä kesää.

Alas meno tapahtui aika vauhdilla. Molemmilla tosin varpaat olivat koetuksella jyrkästä alamäestä ja hiukan liian pienistä kengistä mäen jyrkkyyteen nähden. Menimme puolijuoksua suurimman osan matkasta. Yhdessä vaiheessa edellämme kulki vanha mies, joka myös meni reippahasti. Ohitimme hänet ja jatkoimme vieläkin reippaammin alas kurvikasta jyrkännettä. Sitten kuulimme takaamme murahduksen. Mies makasi pusikossa kielekkeen alapuolella. Ryntäsimme takaisin auttamaan häntä. Onneksi hän oli kunnossa ja jatkoi taas matkaansa reippaasti. Hän siis selvisi pelkällä säikähdyksellä.

Alempana meitä vastaan alkoi tulemaan enemmänkin ihmisiä vastaan, jotka olivat vasta matkalla vuoristomökille. Tämä reitti tosin oli kaikista nopein mökille, ja kesti vain muutaman tunnin. Osa vastaantulevista ihmisistä oli kotoisin Kroatiasta. Heillä ei näyttänyt olevan ihan kunnollisia kenkiä saatikaan muitakaan varusteita siihen maastoon. Ja kuinka kävikään, juuri kun olimme ohittaneet toisemme eräs nainen kaatui sekunti ohitettuaan minut. Mikä tuuri, jo toinen kaato! Tai siis eihän minulla ollut mitään asian kanssa tekemistä, mutta alkoi jo tuntua hieman oudolta, että juuri kun ollaan ohitettu joku niin samantien ne kaatuvat. Hänkin selvisi säikähdyksellä.
Kuivunut joenpohja laaksossa.

Pian olimme saavuttaneet metsärajan ja pääsimme vilvottelemaan paahtavaa aurinkoa metsän varjossa. Istahdimme kostean viileän mättäisen kiven päälle ja levähdimme hetken ennen viimeistä kävelyosuutta autolle.

Retken loputtua tuli taas ihmeteltyä että missä kaikkialla sitä taas olikaan tänään tullut seikkailtua.

Graz

Kun kerta asumme aivan Itävallan naapurissa, päätimme mennä tutustumaan naapurimaan lähimpään Kaupunkiin Graziin. Kävimme muutaman kerran Jernejn kanssa yhdessä kiipeilemässä Grazin jättimäisen isossa kiipeilykeskuksessa, mutta emme oikeastaan ikinä menneet sitten kaupunkiin asti, vaikka kiipeilykeskus sijaitsikin aivan kävelymatkan päässä kaupungista. Niinpä päätin mennä ominpäin tutustumaan tähän hienoon vanhaan kaupunkiin. Virikkeenä tietenkin oli, että olimme unohtaneet kiipeilyvarusteemme kiipeilykeskukseen, joten minulla oli hyvä syy palata kaupunkiin. Edestakainen matka junalla maksoi vain kymmenen euroa. Minulla on nuorisokortti junamatkustusta varten, jonka saa alle 26-vuotiaat. Sillä saa hyviä alennuksia, ei kuitenkaan yhtä hyviä kuin mitä Suomessa saa opiskelijakortilla. Matkakin kesti vain tunnin suuntaansa.

Aluksi päätin kiivetä Grazin linnanmäelle. Sieltä sitten napsin muutaman kuvan muistoksi.
Lapset leikkivät linnan rinteen alapuolisen koulun pihalla

Bongasin majesteettisen lintulaudan. Hienoa suunnittelua.
Zuumasin kaukaisuuteen, jossa huomasin tämän katedraalin.
Grazin aamuliikennettä.

Niin, ja sitten itse kiipeilyä. Ostin vihdoin itselleni omat kiipeilykengät! Tähän asti olin kiipeillyt Jernejn suurilla kengillä, jotka olivat todellakin aivan liian isot takaamaan minun hyvä kiipeilysuoritukseni. Ja kuinka kävikään, samantien kuin aloin kiipeämään omankokoisilla kengillä, kiipeilysuoritukseni taso nousi huimasti.
Grazin city adventure centterissä on paljon tilaa kiipelylle. Siellä taisi olla 15 metriä korkeat seinät. Kiipeilyratojakin löytyy huimat 250. Ensimmäisessä kuvassa vasta yksi huone esillä. Kiipesin ensimmäistä kertaa kuutostason reittiä. Meille tuli kilpailutilanne Jernejn kanssa, kun normaalisti hän menee yhtä astetta vaativampia seiniä kuin minä, mutta nyt kävikin niin, että mitä ikinä hän päätti kiivetä, minä kiipesin perässä (käyttäen ainoastaan yhtä väriä). Jossain vaiheessa, kun olin tarpeaksi monta kertaa osoittanut paremmat kiipeilytaidot omilla kengilläni, niin Jernej näytti kuitenkin loppujenlopuksi olevan se parempi kiipeilijä. Koitin mennä 6,5 rataa ylös, mutta en millään päässyt yhdestä vaiheesta eteenpäin. Luovutin kun olin tarpeeksi monta kertaa koittanut samaa reittiä aina jumittuen samaan paikkaan. Niinpä Jernej päätti kokeilla tätä samaa rataa, ja pääsi kuin pääsikin ylös asti. Silloin luovutin hänelle takaisin statuksen paremmasta kiipeilijästä. Mutta oli mukava tunne kerrankin tuntea itsensä oikeaksi kiipeilijäksi.
Kuva Jernej Burkeljca

cottony cushion scale

Taistelimme lokakuussa sitruunapuuta hyökänneitä ötököitä vastaan.


Ennenkuin aloimme torjumaan hyönteisiä ja vähentämään niiden populaatiota, koitin tunnistaa mikä laji oli kyseessä, jotta toimisimme oikein torjunnan suhteen. Tarkastelimme ensin yksilöitä pienen suurennuslasin lävitse ennekuin muistin , että saankin kamerani makroominaisuudella paremman kuvan ötökästä.

Kuvan kanssa koitin sitten etsiä netistä mahdollista ötökkälajia, ja löysin kuin löysinkin useiden googlauksien jälkeen oikean lajin. Kyse oli siis Icerya purchasista, yleisellä nimellä cotton cushion scale.

Ötökkä on valkoinen takaosastaan, etuosassaan sillä on punaruskea täplikäs ehkä sarvikuonomainen epätasainen pinta. Takaosan valkoinen osa on raidoittunut niin, että on syvempiä ja kohollaan olevia raitoja. Ötökällä on monta karvaista jalkaa. Sitruunapuussa näkee ötökän kaikki kehittymisvaiheet. On kotiloita, nahanluonnin eri asteisia pikkuötököitä ja kehittyneempiä, sekä lisääntymiskykyisiä munakotelollisia naaraita.

cottony cushion scalet tuottaa tahmaista mesikastetta, jota esimerkiksi muurahaiset syövät. Käteen joutuessaan limaa ei meinaa saada millään pestyä pois. Joka puolella puuta on myös hämähäkinverkkomaisia valkoisia riuhtoja, jotka irtoavat ötököistä.

Torjuntakeinoksi löysin, että ötökät täytyy irrottaa yksitellen mekaanisesti puusta. Mitkään torjunta-aineet eivät tepsi, sillä ötököiden pintakuori on suojaavaa ainesta, jolloin torjunta-aineet eivät pääse uusia jälkeläisiä kantavien yksilöiden munakotelon sisään tuhoamaan poikuetta. Joten kaikki torjunta-aineet ovat hyödyttämiä tämän ötökän kanssa. Sen sijaan ötökät täytyy irrottaa yksitellen hammasharjan ja laimean saippuaveden kanssa. Työ on hidasta ja sotkuisaa. Puun alla kannattaa laittaa vaikka sanomalehteä, sillä maahan pudotessaan ötökät jättävät tahmean tahran lattiaan.

Suurin osa ötököistä piileskelee lehtien alla ja lehtien kiinnityskohdissa. Ne paikat kannattaa siis katsoa erityisen tarkasti putsatessa sitruunapuuta.

Ötökät ilmaantuivat puuhun kun se kannettiin ulkoa sisälle talven ajaksi. Ei kulunut monta päivääkään tai viikkoa kun ötökät olivat jo ilmestyneet sitruunapuuhun. Ovat kuulemman lämpötila herkkiä, joten sisäänsiirtäminen vaikutti olevan syy ötököiden ilmaantumiseen. Myöskin se, ettei sisätiloissa ole ötököiden luonnollisia vihollisia antaa ötököille valtavan edun lisääntyä tahdittomasti.

Monen tunnin harjaamisen jälkeen ötökät olivat viimein poissa. Viikon tai parin kuluttua teimme uusintakatsauksen ja poistimme pienen määrän yksilöitä, jotka olivat jääneet huomaamatta edellisellä kerralla. Toivottavasti sitruuna puu menestyy jatkossa kevään lämmön ja ulkosateiden myötä.

Kirjoitin tämän, jotta jos jollakulla on suomessa sitruuna puu ja samanlaisia ötökkäongelmia, niin löytyy vastaus hoito-ohjeisiin.

Talvimyrsky

Keski-Euroopassa jyllännyt Daisy-myrsky koetteli myös Sloveniaa.

Mitään katastrofaalista ei kuitenkaan tapahtunut, tuli vain tavallista enemmän lunta yhtenä päivänä. Olimme juuri matkalla Mariborista Ljubljanaan autolla kun lumimyrsky yllätti. Kuulimme radiosta, että noin puolivälissä matkaa on ruuhkaa ja ajattelimme että siellä olisi jokin onnettomuus. Toisin kuitenkin ilmeni. Matka hiljeni kuin seinään. Yhtäkkiä sää muuttui pienestä lumitihkusta isoihin märkiin lumihiutaleisiin jotka olivat kerennyt jo kasaantua maahan monin kymmenin senttimetrein. Matka taittui moottorienopeuden 130 vauhdin sijaan taajamanopeudella.

Kun pääsimme Ljubljanaan asti, kuulimme että Juernejn isä oli käynyt tekemässä lumityöt jo kolmesti sinä iltana. Maassa oli lunta kolmestakymmenestä senttimetristä puoleen metriin. Koirat olivat tietenkin ihan innoissaan, samoin kuin minäkin. Heittelin heille lumipalloja enkä meinannut suostua tulla sisään ollenkaan. Tuli niin lapsuus mieleen siitä lumenpaljoudesta.

Harmitti, etten ottanut kameraa esille sen päivän aikana tai seuraavanakaan, vaan vasta kolmantena kun oli jo satanut vettä, joka oli sulattanut osan lumesta pois. Koitin kuitenkin vielä etsiä katujen varsilta lumeen hautautuneita autoja joita olimme nähneet perjantaina ja lauantaina monia.

Menimme lauantai aamuna luomaan lumet Jernejn mummon talon edustalta. Saimme huhkia jos jonkin aikaa ennenkuin saimme lumiauran tekoset kadun varrelta pois toiselle puolelle katua. Naapuri oli myös herännyt ja tuli putsaamaan omaa katuosuuttaan. Me puolestaan työskentelimme yhden lumeen hautautuneen auton kimpussa, sillä se oli parkkeerattu paikkaan, jossa pidämme usein autoa mummolle mennessä, joten kun auto joskus siitä liikkuisi meidän ei tarvitsisi puhdistaa aluetta uudelleen lumesta. Autoilija oli varmaan mielissään kun huomasi jonkun tehneen päivän hyvän työn.

Tässä vielä muutama otos muutama päivä sen jälkeen kun lumi satoi maahan.

Menimme vielä viikonloppuna mäenlaskuun. Laskuvälineenä oli perinteinen kelkka. Aluksi hirvitti jo pelkkä ajatus, että laskisimme moisella kelkalla hurjia alamäkiä, sillä tuo kelkka ei ole ainakaan oman kriteerini mukaan mikään turvallisimmasta päästä oleva laskuväline. Onneksi kuitenkin lauantaina oli vielä niin märkää lunta ettei kelkkalaskusta meinannut tulla mitään.

Sunnuntaina puolestaan suuntasimme vuoristoon kelkan kanssa. Minulle ei oltu kerrottu mitä menimme oikein tekemään ja käskettiin vain pukea hyvin päälle. Näin kyllä mitä pakattiin mukaan, mutta siitä jäi outo tunne, että mitä tehdään kelkalla, kolmella ihmisellä, kahdella kiipeilykypärällä ja kahdella koiralla. Olimme ostaneet lauantaina itsellemme nilkkoihin pantavat lumisuojat, eli sellaiset vettä ja lunta pitävät säärystimet, jotka laitetaan housujen päälle, jottei lumi pääse lahkeista sisään ja kenkiä kastelemaan. Ne olivat todella hyödylliset tällaisella paksun lumen retkellä.

Ajoimme kohti Tržičia, paikkaa jonka itse tunnen "shoe factory villagena". Ensimmäistä kertaa kun ajoimme aikanaan tämän pienen kylän halki Jernej kertoi kuinka siellä oltiin aikoinaan tehty kenkiä. Kylän laitamilla voi vieläkin nähdä vanhat kenkätehdas rakennukset. Niimpä siitä päivästä lähtien olen tuntenut paikan nimellä "shoe factory village" ja muistan aina huudahtaa sen ohi kulkiessamme. Nyt menimme kuten aina ennenkin ei itse kylään vaan sen lähettyvillä olevaan vuoristoon Grahovše kylän lähettyviin.

Pakkasimme autosta kaikki varusteet ulos ja aloimme kävellä ylös kohti vuoriston mäenlaskupaikkaa. Luulin, että paikka olisi jossain ihan nurkan takana maksimissaan viiden minuutin kävelymatkan päässä, mutta päädyimmekin tarpomaan ylämäkeä melkein puolitoista tuntia. Osan matkasta joku meistä kulki vuorotellen koirien vetämässä kelkassa.

Lumi oli syvää ja maisemat kauniit, silloin kun pilvenraosta jotain mahdoimme nähdä. Paikalla oli kymmenittäin muitakin kelkalla laskijoita, kaikki vain näyttivät tietävän siitä paikasta. Välillä tiellä kävellessämme kuulimme kaukaista huutoa tai kiljuntaa ja hyppäsimme tien sivuun penkkaan kun ohitsemme viuhahti hymysuissa kovaa vauhtia kelkalla laskevia kaiken ikäisiä mäenlaskijoita. Jossain vaiheessa kävelypolku erkani metsätiestä, jolloin enää ei ollut vaarana jäädä kelkkojen alle. Tie oli todella liukas kelkoista ja kaikkien niiden vetäjien kengän pohjista, joka tietenkin teki metsätiestä ihanteellisen liukkaan mäen kelkkamäkilaskua varten. Metsässä puolestaan oli pieni polku tai sitten kävelimme polviamme myöten lumihangessa.

Ylös asti päästyämme Jernej kävi hakemassa lämmintä teetä vuoristomökistä. Minä puolestaan ihmettelin sitä kelkkamäärää joka oli parkissa mökin edustalla. Samanlailla siellä oli kelkkoja kun jonkin hiihtokeskuksen bistron edustalla laskettelusuksia.

Sitten alkoi varsinainen mäenlasku. Jernej laski ensimmäisen mäkiosuuden veljensä kanssa sillä aikaa kun minä kävelin samoja pikku vuoristopolkuja alas koirien kanssa. Jyrkimmissä kohdissa laskin pyllymäkeä niin että koirat vetivät minua samanaikaisesti alaspäin. Jos koitin mennä jyrkistä kohdista kävellen kaatusin melkein samantien, sillä koirat vetivät minua alaspäin suuremmalla nopeudella mitä omat jalkani pystyivät pysymään perässä.

Vaihdoimme kelkanlaskijoita yhdessä kohtaa jossa mettäreitti kohtasi metsätien. Silloin minäkin sain kokeilla kelkalla laskua Jernejn kanssa. Onneksi minun ei tarvinut laskea yksin, sillä puukelkan ohjaus ei ollut ihan minun heiniäni. Ainut mitä minun piti tehdä oli jarruttaa käskystä, ja senhän minä osasin. Kelkkamäen lasku ei kuitenkaan ollut ihan minun juttuni, sillä huusin kokoajan takana istujana että nyt pelottaa ja mennään liian kovaa. Sitten jarrutettiin ja hidastettiin kelkka pysähdyksiin pehmeän kinoksen turvin. Olin paljon enemmän omassa persoonassani kävelessäni mettäreittiä koirien kanssa ja laskiessani pyllymäkeä. Tykkäisin ehkä moisesta kelkkailusta jos sitä voisi kokeilla paikassa jossa ei ole ensinnäkään muita ihmisiä keskellä tietä, toisekseen jos ei olisi niin monta mutkikasta kurvia ja kolmanneksi jos mäki ei olisi niin kovin jyrkkä, että vauhti olisi hieman hiljaisempi.

Pääsin onneksi loppumatkan koiravaljakossa tasaisemmalla maastolla, jossa vauhti oli vain hieman kävelyvauhtia hurjempi. Olen huomannut, että vaikka tykkäänkin monesta urheilulajista, niin vauhti näyttää olevan minulle ongelma (tai pelastus). Oli sitten kyse pyöräilystä, laskettelusta tai mäenlaskusta minä olen aina se joka jarruttaisi koko matkan alas turvallisemmalle alustalle. Toisaalta hyvä että porukassa on joku jolla on huimapäisien tovereiden vastakohtana vauhtia jarruttavia ominaisuuksia. Eli maalaisjärjellä täällä mennään.

Vuodenvaihteessa Suomessa

Suomessa ollessani olen alkanut tarkastelemaan kotimaatani uudesta näkökulmasta. Aina kun olen käymässä Suomessa Jernejn kanssa, ja nyt ihan ilmankin, elän Suomessa olo hetkiä kuin olisin siellä ensimmäistä kertaa. Kiinnitän huomioita asioihin, joihin Suomessa eläessäni en ole samalla tavalla kiinnittänyt huomiota ja nautin pienistäkin yksityiskohdista, jotka aiemmin ovat olleet arkista ja näkymätöntä.

Olen esimerkiksi kiitollinen siitä kuinka Suomessa on paljon metsää, ja kuinka se näkyy jopa kaupunki kuvassa. Kaikkien kerrostalojen pihapiirissä kasvaa korkeita puita, olivat ne siinä sitten viihtyisyys syistä tai yksityisyyden suojaamiseksi hämärinä iltoina jolloin ulkoa näkee asuntoihin. Tässä muutama otos kuinka koerrostalo mijööhön on saatu metsäistä tuntua.



Tampereen seudulla tarkastelin kaupunkien talvista kauneutta. Silmäni tarttui kiviportaikkoon, jonka muoto on kuin muinaisissa amfiteattereissa. Portaat ovat loivat ja niiden päälle on satanut kerros lunta, joka on vielä osittain koskematonta. Kuvasta ei osaisi heti päätellä minkä kokoisesta portaikosta on kyse, mutta lumeen painautuneet kengänjäljet valaisevat tarkkanäköisten silmäparien lukijoita.

Toisekseen ihastelin massiivisia, lumisia jääpuikkoja, jotka olivat muodostuneet Tammerkosken voimalapadon välittömään läheisyyteen. Olen aina ihmetellyt miksi monet lumiset jääpuikot ovat kellertäviä? Esimerkiksi moottoriteillä ajettaessa kohdista joissa tienteko vaiheessa on räjäytetty kallioisesta mäestä palanen niin niissä kalliokohdissa on aina kellertävää jäätä. Mutta miksi sitten esimerkiksi räystäältä tai kuusen oksilta roikkuvat jääpuikot ovat läpinäkyviä? Onko jää kellertävää vain massiivisena ollessaan?

Tampereella ollessa kävin myös tutustumassa kaupungin kiipeilyvalikoimiin. Kuntokeskus Wolfissa on yhdeksän metrinen sisäseinäkiipeilypaikka. Seinätilaa ja reittejä on riittävästi sekä tarpeeksi monipuolisesti kaiken tasoisille kiipeilijöille. Yhdeksää metriä korkeammalle pääsee kun jatkaa kiipeämistä kattoa pitkin liidaamalla. Paikalla oli ohjaaja joka neuvoi minulle entuudestaan vieraan varmistuslaitteen käyttöä. Aikaisemmin olen käyttänyt reversoa ja grigriä sekä reverson tapaisia laitteita kuten ATC:tä. Minulle vieras varmistuslaite oli ID, jota käytetään korkean paikan töissä. Se toimii vastaavalla periaatteella kuin grigri, mutta on paljon turvallisempi ja laskettaessa kiipeilijää alas grigrissä olevaa alkunykäystä ei onneksi ole. Laite ei sovellu liidaamiseen.

Aikaisemmin olen käynyt esimerkiksi Tapanilan kiipeilyseinällä. Siellä korkeutta on huimat 16 metriä, joka tekee Tapanilan kiipeilykeskuksen seinästä pohjoismaiden korkeimman. Olen kuitenkin huomannut, ettei kiipeilyseinän korkeudella ole niinkään väliä oman kiipeilykokemuksen kannalta. Ainut ero minkä koen eri korkuisten seinien välillä on se massiivisuuden tunne ennen kuin aloittaa kiipeilyn, se josta tulee meiningin tunne siihen kiipeilyyn mitä korkeampi seinä on. Mutta itse seinällä ollessani en huomaa eroa. Reittivalinta vaikuttaa enemmänkin siihen itse kiipeilysuoritukseen. Itse en ole korkeanpaikankammoinen (vaikka pienenä pelkäsinkin kaikkea liukuportaista aina pulkkamäkiin ja kaikkea siltä väliltä) enkä usko, että korkeampi seinä tekisi kiipeämisestä sen pelottavampaa. Jos kerta uskaltaa kiivetä esimerkiksi viiteen metriin, niin silloin luultavasti uskaltaa kiivetä myös viiteentoista. Korkean seinän näkemisestä tulee toisinaan perhosia vatsaan, mikä vain lisää pientä iloista jännityksen kutketta siihen kiipeilyyn. Luonnonmaastossa taas korkean kallion valloitus herättää ainakin itsessäni sellaista kunnioitusta jota esimerkiksi muinaisten monumenttien ja muistohautojen tekijät tavoittelivat rakentaessaan massiivisia rakennelmia; sellaista kunnioituksen ja pelon sekaista ihmetystä.

Jos vielä palaan takaisin asiaan, josta aloitin tämän kirjoituksen, siitä kuinka tarkastelen Suomea uusin silmin. Haluaisin vielä korostaa sitä seikkaa kuinka mielestäni Suomessa asutaan harmonisesti luonnon keskellä. Joka puolella on aina metsää. Asuit sitten kaupungissa tai maalla tiedät varmasti ainakin yhden metsän kolkan yhtä hyvin kuin omat taskusi. Oli se sitten takapihan metsä tai mummon kanssa koluttu mustikkapaikka niin aina on joku metsä aivan naapurissa. Itse en osaisi asua valtiossa jossa ei olisi tarpeeksi metsää jokaisen takapihaksi. Aavikkomaiset kuivat paikat eivät tunnu kodilta. Onneksi Sloveniassa on samanlainen tilanne kuin Suomessa. Metsää on neljänneksi eniten Euroopassa kun sitä verrataan maan pinta-alaan. Suomi siis vahvasti ykkössijalla. Suomesta metsäpinta-alaa on noin 75% kun Sloveniassa sitä on reilu 58%. Slovenian metsä pinta-ala kasvaa kokoajan hyvän metsänhoidon ansiosta; siellä ei tehdä avohakkuita ollenkaan vaan harvennushakkuita. Näin ehkäistään hyvin tuhoisia maanvyöryjä, joita avohakkuut voivat aiheuttaa. Slovenian metsissä on erilainen tunnelma kuin Suomalaisissa metsissä. Osittain tämä voi johtua puulajieroista, sillä Suomessa kasvaa pääosin mäntyä, kuusta ja koivua kun taas Sloveniassa on suurempi kirjo eri lajeja. Sieltäkin tosin löytyy yllin kyllin pelottavan synkkiä kuusimetsiä -Peikkometsiä, tai Sloveniassa vastaavasti Trollimetsiä.

Jäniksiä kaupungin viheralueilla