Sunny Šolta

Kävimme joku aika sitten rentoutumassa Croatian auringon alla. En nyt jaksa kirjoittaa yksityiskohtaista selvitystä mitä tapahtui, mutta ehkä kuvat selventävät paremmin vähäsanaista tarinaa.

Eli ajoimme kahdestaan Jernejn kanssa autolla Ljubljanasta Croatian rannikolle Splitiin vuorotellen kuskia vaihdellen, sillä matka oli pitkä. Splitistä jatkoimme eteenpäin autolautalla Šoltan saarelle, joka on Jernejlle kuin toinen koti.

Split

Lautta saapui saaren suurimpaan satamakylään Rogačiin, josta jatkoimme matkaamme kiemurtelevia pikkuteitä pitkin Stomorskaan. Stomorska on pieni kalastajakylä jossa kaikki talot ovat rakennettu rinteisiin niin että väliin mahtuu betoniteitä ja pieniä puutarhoja. Jokapuolella on paljon rantaviivaa ja kristallinkirkasta vettä.
Kävimme viiden päivän vierailumme aikana esimerkiksi pyöräilemässä. Maasto oli aika vaihtelevaa ja siis ylämäkistä, mutta pyörällä liikuimme vain Stomorskan alueella päästen paikasta a paikkaan b.

Kuva Jernej Burkeljca

Kävimme uimassa milloin missäkin. Saimme mennä majapaikkamme isännän veneellä ajelemaan ja löytämään mukavia meren poukamia, jossa voi uida kaikessa rauhassa ilman turisteja. Sidoimme veneen yhteen teräväreunaiseen kivenmörkäleeseen. Snorklasimme kivikkoisessa niemessä ja näimme paljon erivärisiä ja kokoisia pikkukaloja.


Sitten kiipesimme saaren korkeimpaan kohtaan yhtenä iltana auringon laskun aikaan.

Samana iltana kävimme saaren toisessa päässä Maslinicassa, ja näimme kuinka viereisen saarten väliin oli kasaantunut koko joukko kalastajia iltakalalle.

Saarella kasvoi paljon oliiveja ja manteleita, ja majapaikan isännällä oli omat oliivi ja manteli viljelmät johon kävimme tutustumassa ja saimme mennä poimimaan manteleita omiin tarpeisiimme. Se oli kummallista touhua. Manteli puu oli aivan kuiva, ja sitten siellä täällä roikkui manteleita joita piti tökkiä pitkävartisella kepillä pudottaen ne maahan.

Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Muutaman aamuna kävimme poimimassa naapurustosta kuivan banaanin näköisiä papuja. Niistä voi tehdä esimerkiksi leivonnaisia tai jotain rommintapaista juotavaa. Kiipeilimme helposti kiipeiltäviin puihin ja roikuimme muovikassiemme kanssa melkein puiden latvoissa keräillen noita aromikkaita papuja.

Kuva Jernej Burkeljca

Yleensä Jernej tulee Šoltaan sukeltamaan, ja niin kävi tälläkin kerralla. Sain ajaa sukellusfirman venettä.
Kuva Jernej Burkeljca

Tai istua keulassa

Kuva Jernej Burkeljca

Tai käydä snorklaamassa kun muut menivät sukeltamaan. Opin muuten vihdoin ja viimein snorklaamaan oikeaoppisesti niin, että voin sukeltaa pinnanalle niin, että snorkkelin tuubi ei täyty vedestä joka päätyisi suuhuni. Tai siis täyttyyhän se joka tapauksessa vedestä, mutta nyt osaan pitää kieleni oikeassa kohtaa ja puhaltaa vedet pois oikeaan aikaan. Alla oleva sukelluspaikka oli kirkasvetisessä niemessä yli puolentunnin venematkan päässä Stomorskasta. Kävimme myös joskus ensimmäisinä päivinä snorklaamassa ja sukelluksissa veden alla paikassa johon oli uponnut alus. Jernej sukelteli alukselle asti, minä katselin muutaman metrin alapuolelta pinnan alla kuinka hän ui ja pidätti hengitystään kuin merenelävät. Kävimme samassa kohtaa myöhemminkin yhden Slovakialaisen sukellusryhmän kanssa. Jernej ei mennyt sukeltamaan silloin happilaitteiteiden kanssa vaan hän vain laittoi uimalasit päähän ja sukelsi samaan syvyyteen kuin Slovakialaiset sukeltajat.

Sitten olikin minun vuoroni sukeltaa. Pääsin vihdoin ja viimein kokeilemaan oikeaa sukellusta kaikkien varusteiden kanssa. Ensimmäisellä kerralla kävin tutustumissukelluksella mutta toisella kerralla olin jo pinnan alla puolisen tuntia. Olin aina kuvitellut, että en ikinä pystyisi sukeltamana korvaongelmieni takia, mutta korvat eivät onneksi olleetkaan ongelma metrien syvyyksissä kun aikaa oli riittävästi korvien tasapainottamiseen. Snorklauksessa itselläni ei ikinä riitä happi sen vertaa keuhkoissa että pystyisin tarpeeksi kauaa puhaltamaan samalla kun pidän nenästä kiinni, onneksi sukelluksessa ei ole hapensaantiongelmia. Tai siis, tällä toisella sukelluskerralla happipulloni tosin putosi kesken sukellusmatkan, onneksi sukelluskaveri auttoi laittamaan sen takaisin selkään. Pullonputoaminen ei siis katkaissut mitenkään hengitystä, vaan letkut olivat tarpeeksi pitkiä. Alla olevassa kuvassa olen juuri menossa pinnan alle.


Niin, ja meinasin melkein unohtaa hienon kokemuksen vanhan Renault nelosen kanssa. Samaisella majapaikan pitäjällä oli tämä vanha legendaarinen auto, jolla menimme Jernejn kanssa hänen oliivi viljelmilleen. Autossa istuessa tuli ihan hippifiilis. Viiniviljelmät sijaitsivat lähellä saaren osaa, jossa oli ollut pari vuotta sitten iso tulipalo. Monet oliivinviljelijät menettivät psatoaan ja maanomistajat puitaan. Nyt maassa näkyi jo uutta kasvunalkua vihreitä versoja siellä täällä. Alempi kuva on alueelta jossa oli pystyyn palaneita puita.


Sitten viimein koitti aika mennä takaisin kotiin. Pysähdyimme Splitin vanhassa kaupungissa sataman laidalla ostamassa hedelmiä kotimatkaa varten. Kuljimme muinaisten roomalaisten liukkailla marmorikaduilla.
Ajomatkalla kotiin vaihdoimme taas kuskia kuin lennosta aina tunnin välein. Saavuimme todella myöhään takaisin Ljubljanaan

Napapiirin toisella puolella

Tässä lyhyt referaatti siitä, mitä tapahtui Napapiirin toisella puolella elo-syyskuun vaihteessa.

Olimme siis saapuneen Suomeen niin sanotulle kesälomalle Jernejn kanssa. Olimme jo kauan miettineet mitä haluaisimme tehdä täällä päin Eurooppaa tultaessa Keski-Euroopasta. Niinpä Jernej oli suunnitellut meille roadtripin Napapiirin tuolle puolen. Matkaan tarvittiin auto, retkeilykamat ja paljon reipasta mieltä. Jouduimme odottamaan lähtöä pari päivää, sillä säätiedote ei näyttänyt hyvältä. Kun eräänä aamuna oli pilvetön taivas, starttasimme Lahdesta puoli kuudelta. Ajoimme seuraavaa reittiä: Lahti, Heinola, Mikkeli, Kuopio, Kajaani, Hyrynsalmi, Kuusamo, Kemijärvi, Rovaniemi, Kittilä, Levi, Pallas, Enontekiö, Kilpisjärvi, Narvik, Svolväer, Kabelvåg, Kiruna, Gällivare, Överkalix, Kalix, Tornio, Kemi, Oulu, Kalajoki, Kokkola, Saarijärvi, Jyväskylä, Kuhmoinen, Lahti. Ja siinä välissä paljon pikkukyliä ja seikkailuja.

Matkalla Kuusamoon, joka oli meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme, ajelimme vitostietä pohjoiseen päin. Matkalla pysähdyimme keskisuurissa Suomen kaupungeissa jaloittelemassa tai syömässä. Pidimme molemmat Kuopiosta. Mikkeli oli puolestaan pieni paikka ja Kajaanissa oli paljon maahanmuuttajia. Pysähdyimme joskus ennen Kuusamoa verryttelemään jalkojamme, ja kävellessämme järven rantaan

Kuusamoon saavuimme varhaisillasta. Purimme takakontista kaikki tarpeelliset rinkkoihin ja lähdimme kävelemään pientä karhunkierrosta. Käveltyämme jonkun aikaa saavuimme riippusillalle, jossa ylitimme ensimmäisen niin sanotun kosken. Seuraavaksi saavuimme vanhalle myllylle, joka sijaitsi jo enemmän kuohuvan joen varrella. Siitä jatkoimme telttapaikkaamme ehkä yhteensä tunnin kävelymatkan päästä autosta. Pystytimme teltan ja aloimme keittämään murkinaa nuotiolla. Iltapalan jälkeen Jernej lähti ottamaan kuvia myllyn vierestä virtaavasta koskesta ja minä jäin pitämään tulta yllä. Kun hän tuli takaisin oli jo pimeän hämärää, ja otsalamppu oli tarpeen.

Kuva Jernej Burkeljca
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraavana aamuna heräsimme virkeinä ja hyvin nukkuneina raikkaasta ulkoilmasta. Vieressämme oli lampi joka oli aivan tyyni. Veteen oli uponnut pari tukkia joitakin vuosia sitten, ja uppotukkien ympärillä näkyi pikkukaloja aamu uinnilla. Pakkasimme retkikamat takaisin rinkkaan aamupuuron jälkeen ja jatkoimme kierrosta eteenpäin. Kävelimme jonkun matkaa maastossa jossa vaihtelivat järvi, joki ja suo. Suota oli muodostunut entisen järven ja joen kohtiin ja nyt maastossa kulki pitkospuut. Montakohan vuotta sitten siellä olisi voinut mennä kajakilla?


Kuva Jernej Burkeljca

Aikamme suomaisemia ihailtuamme aloimme kavuta korkeammalle maastoon, josta näimme taas Oulanganjoen. Kapusimme reilut kaksisataa rappusta ylös ja alas. Muutoin maastossa käveltiin omatoimisesti ylämäkiä. Pysähdyimme aina kun näimme jylhiä maisemia tai jos nälkä yllätti. Ensimmäisessä välipalapaikassa meille oli nuotio valmiina, kun saksalaiset nuoret olivat kokkaamassa aamupalaa. Joimme kuumaa mehua. Järven rannalta näimme kolmannen riippusillan, jonka kohta ylittäisimme. Sen alapuolella kuvittelimme näkevämme saukon sukeltamassa kalojen perässä, mutta kun tsuumasimme sinne kameroillamme, huomasimme että se olikin vain telkkä.

Kun aamu jatkui pidemmälle, meitä vastaan käveli yhä useampi ja useampi päiväkävelijä. Heillä oli mukanaan termarit ja sadevaatteet. Me ja aiemmin tapaamamme saksalaiset olimme ainoita, jotka kantoivat rinkkoja. Seuraavassa vatsankurnimispaikassa vilisi jo enemmänkin kävelijöitä, mutta meille riitti tilaa tulentekopaikalla. Söimme päivällistä kohisevan vesiputouksen lähettyvillä. Tästä eteenpäin kävelimme reippaasti autolle sen kummemmin enää pysähdellen muutoin kuin kaikista hienoimmissa paikoissa.

Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Autolle saavuttuamme kaivoimme takakontista puhtaat vaatteet päällemme ja hyppäsimme viereiseen järveen uinnille.

Jatkoimme matkaa pohjoiseeni kohti Pallastunturia. Pysähdyimme Kemijärvellä ruokakaupassa ostamassa leipää ja jugurttia kunnes taas jatkoimme matkaamme käsivartta kohti. Melkein perillä ohitimme Levin laskettelukeskuksen ja Jernej ihasteli laskettelurinnettä, minkä näimme auton ikkunasta. Satoi taas vettä, emmekä päässeet ulos ihastelemaan maisemia. Päästyämme perille Pallakselle oli jo aika hämärää. Olimme ohitelleet muutamia poroseurueita matkamme varrella, onneksi suurin osa poroista oli ja pysyikin vain tienposkessa toisin kuin osa poroista, jotka eivät osanneet päättää keskellä tietä kumman puoleiselle reunalle hyppäisivät vai jatkaisivatko juoksemista auton edessä. Kaikista parhaiten bongattiin vaaleat porot, enemmän harmahtavat olivat niin maastoutuneet luonnonväreihin, ettei niitä nähnyt läheskään yhtä kaukaa kuin vaaleat lajikumppaninsa.

Koitimme etsiä hyvää telttapaikkaa suojaiselta paikalta järven rannalta, mutta vettä satoi kaatamalla eikä löytämissä paikoissa ollut mahdollisuutta saada telttaa sateensuojaan. Niinpä päätimme suunnata auton kohti Pallashotellia, joka sijaitsi Pallaksen juurella. Tarkoituksenamme ei ollut kuitenkaan mennä hotelliin vaan pallaksen juurella matalassa mettässä sijaitsevaan kotaan. Koitimme saada auton takakontista kaiken tarpeellisen mahdollisimman nopeasti ulos, sillä vesisade ei näyttänyt hellittävän, emmekä halunneet nukkua märissä makuupusseissa. Oli jo pimeäkin ja lähdimme kävelemään kodalle taskulamppujen valossa. Kävelimme leveää polkua pitkin, jota reunusti artistiset puuoravateokset.

Löysimme kaksi kotaa, toinen niistä oli lukittu ja toinen avoinna, joten majoitumme avonaiseen kotaan. Emme tehneet tulia, vaan söimme iltapalaksi leipää ja sisällä oli tarpeeksi lämmin nukkua ilman tuliakin, kunhan oli katto pään päällä.

Keskellä yötä heräsin siihen kun Jernej taisteli makuupatjansa kanssa. Nukahdin melkein samantien kunnes taas heräsin patjantäyttö ääniin. Sitä tapahtui pari kertaa kunnes Jernej haki toisen makuualustan. Hänen pumpattavaan ilmapatjaansa oli tullut reikä kesken yötä ja aluksi oli vaikuttanut siltä kuin venttiili olisi ollut vain auki, joten hän koitti täyttää sen muutamankerran uudelleen, kunnes päätti ottaa toisen makuupatjan. Koitimme seuraavana aamuna korjata ilmapatjaa korjaus setillä joka oli tullut patjan mukana, mutta korjauksesta ei meinannut tulla mitään kun patja oli märkä eikä liima pitänyt. Olimme paikallistaneet reiän viereisessä purossa täyttämällä ilmapatjan ja laittamalla sen veden alle, jotta näkisimme mistä päin patjaa tulee kuplia. Vahingoksemme reikä oli pahimmassa mahdollisessa paikassa tyyny ja patja osuuden taitoskohdassa, ja vaikka kuivasimme reikäkohdan siihen valui kokoajan vettä muualta patjasta, eikä kostea ilma auttanut paljoa asiaa.

Sillä aikaa kun odottelimme liiman kuivumista kävin kävelemässä Pallaksen juurella. Olin kuullut aamulla porojen kaulakellojen kilinää, ja lähdin kävelemään pientä polkua pitkin koivikossa ylös Pallasta. Ehkä kymmenenminuutin kävelyn jälkeen saavuin aukealle alueelle, jossa porot laidunsivat, ja jossa ei enää ollut puustoa ilmassa leijaili vielä aamu-usvaa. Näky oli hieno ja ainutlaatuinen. Onneksi ei ollut kameraa mukana, sillä juuri tämänlainen kokemus on niitä, mitkä pitää nauttia eikä kuvata.

Kuva Jernej Burkeljca

Aamupalan jälkeen pakkasimme kaikki varusteemme ja kävelimme takaisin autolle. Siellä puolestaan pakkasimme pikkureppuihin päiväretkitarpeet ja suuntasimme kukkulan huippua kohti. Kävelimme Palkas tunturin huipulle. Matkalla ylös näimme useita poroja laiduntamassa tuntureilla. Söimme mustikoita minkä navat vetivät, sillä maa oli nilkkoihin asti täynnä mustikan varpuja silmän kantamattomiin. Jossain vaiheessa mustikan varvut loppuivat ja kivikkoinen taival alkoi. Oli sumuista, huippua emme nähneet ennen kuin saavuimme itse sinne. Juuri ennen huippua näimme oikealla puolellamme pallasjärven. Huipulla näimme monia pieniä kekoja kiviä, joita matkailijat, tunturin valloittajat olivat sinne kasanneet koittaen määrittää litteän tunturin huippukohtaa. Huipulla näimme myös ikiroutaa ja sen aiheuttamia laattamaisia muodostelmia maassa.
Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Laskeuduimme alas pilvestä. Matka alas oli ihan omaa laatuaan. Toisella puolella tunturia nimittäin avautui uskomaton maisema, joka vastasi enemmänkin jotain Skotlannin nummia kuin Suomen Lappia. Oli paljon ruokoa maassa, tunturi toisensa perään, jokaisessa ruohomatto peittona. Maasto oli siis kumpuista ja oikealla puolella meistä oli jyrkkä pudotus alas, ruohonreuna vain loppui kuin seinään. Kävelimme alas ruohikkoa porojen saattelemina tuntureiden välissä suorastaan laaksossa. Alempana näimme pyöreänmuodostelmaisen poroaitauksen, mutta kaikki porot olivat aitauksen ulkopuolella missä lystäsivät. Taisi taas sataakin.


Kun olimme lähempänä hotellia meitä vastaan alkoi kävelemään muitakin ihmisiä, heillä oli normaalit kaupunkikuteet päällään ja sateenvarjot. Kävelivät nähtävästi luontopolkua, jonka varrella oli kylttejä selityksineen alueen luonnosta.

Autolle päästyämme olisimme halunneet juoda lämmintä kaakaota, mutta vesisade ei olisi ollut hyvä yhdistelmä retkikeittimen kanssa. Niinpä menimme viereiseen luontokeskukseen kuivattelemaan vaatteitamme ja lukemaan esitteitä alueen luonnosta. Ajoimme takaisin paikkaan, jossa olimme viime yönä etsineet telttapaikkaa, sillä muistimme, että voisimme mennä keittelemään ruokaa yhden vuokramökin ulko kuistille järven rantaan. Niinpä kokkasimme murkinat ja jatkoimme matkaa yhä pidemmälle käsivarteen.

Pysähdyimme vielä iltapäivällä pitkän ajomatkan jälkeen jossain kohtaa käsivartta syömään. Löysimme aivan upean paikan joen varrelta, jossa kasvoi nättejä matalia koivuja. Menimme joenvarteen keittelemään soppaa ja söimme sen hyvällä ruokahalulla.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraava etappimme olikin jo Kilpisjärvi. Ajoimme kurvikkaita teitä pitkin pohjoiseen kohti Norjaa ja meitä vastaan ajoi puolestaan norjalaisia Suomeen. Jonkun ajan päästä matala koivikkomaisema muuttuikin hienoksi avaraksi tunturimaisemaksi, jossa näki jo muitakin kuin Suomen tuntureita. Ihastelimme kuinka aurinko pilkotti pilvien raosta ja valaisi monia tuntureita, jotka olivat korkeampia mitä tähän asti olimme Suomessa nähneet. Tuntureilla oli paljon usvaa tai jotain pilvihöttöä, ja tunnelma oli taas se mitä ei voi kuvata vaan kokea.

Meidän oli tarkoitus yöpyä Kilpisjärvellä yhdessä autiotuvassa tai vastaavassa kuin viime yönäkin, mutta kävikin ilmi, että niihin olisi ollut muutaman tunnin patikointimatka, eikä niissä edes olisi saanut laillisesti yöpyä. Niinpä meidän Kilpisjärven näkemiset jäivät aika minimaaliseksi, mutta ihastelimmepa Saanaa alhaalta käsin. Olisimme molemmat halunneet kiivetä Saanalle vaikka samantien, mutta järki sanoi kuitenkin muuta. Kellokin jo oli sen verran, että kaupat olivat sulkemaisillaan ja vaikka nyt paistoikin aurinko hetkenpäästä tulisi kuitenkin vettä taivaalta eikä tunturilla kävely ole enää hauskaa saatikaan turvallista. Niinpä ihastelimme sateenkaarta jonka ilmassa leijailevat sadepisarat saivat aikaan osuessaan pilven takaa kurkistaviin auringonsäteisiin.

Jatkoimme matkaa Norjaan kyseltyämme ensin Jempulta puhelimitse majapaikkoja Narvikin tai Tromson lähettyviltä. Säikähdimme kuitenkin Norjan hintatasoa ja päätimme löytää matkan varrelta telttapaikan kunhan ei sataisi vettä. Niinpä jatkoimme matkaamme Suomesta Norjaan. Ja arvatkaa mitä, samalla minuutilla kun ylittää rajan tietää kyllä tulleensa Norjaan. Sillä samalla nimittäin alkaa korkeahuippuiset vuoret!

Aluksi tunnelma on taas kuin Skotlannissa on pehmeähuippuisia vuoria ja vihertävää ruohoa. Ovathan molemmat aikoinaan syntyneet samasta poimuvuoristosta monia miljoonia vuosia sitten, mikä selittää yhteen näkyvyyden. Jonkun ajaa ajettuamme saavuimme kuitenkin korkeampien vuorten alueelle ja ajoimme vuorien välissä laaksossa. Tunne oli tuttu jo Sloveniasta, kun siellä on myös tullut oltua monessakin laaksossa vuorten ympäröimänä, mutta täällä se tunne oli vähän erilainen, vuoret olivat kuitenkin eri vuoria ja maisemat erilaisia. Hienoa!


Meidän piti päättää, ajaisimmeko kohti Tromsoa vai Narvikkia ja päätimme Narvikin olevan järkevämpi vaihtoehto, sillä olimme kuitenkin matkalla loppujen lopuksi Lofooteille ja Tromso olisi ollut ylimääräinen koukkaus. Niinpä saavuttuamme jäämeren rannalle aloimme katselemaan sopivia teltanpystytys paikkoja. Jonkun ajan päästä pysähdyimme niemessä, jossa oli isoäiti kalastamassa kolmen lapsenlapsensa kanssa. Vaihdoimme muutaman sanan ja jatkoimme vielä vähän aikaa matkaamme ennen kuin löysimme täydellisen poukaman teltallemme. Parkkeerasimme auton parkkipaikalle ja pystytimme teltan jäämeren rannalle auton taakse puskaan tuulelta suojaksi. Teltanpystytyksen jälkeen Jernej otti valokuvia laskuvedestä ja pukaman toisenpuoleisista vuorista. Lueskelimme vähän aikaa teltassa ennen kuin menimme nukkumaan.


Seuraavana aamuna ajoimme Narvikkiin. Saavuimme sinne jo ennekuin kaupat olivat auki, ja parkkihallissakin olimme melkein ensimmäiset. Menimme ostamaan lisää kaasua retkikeittimeen ja perus ruoktarvikkeita ruokakaupasta. Sitten menimme kaupunkikävelylle idylliseen Norjalaiseen kylään. Tai kaupunkihan se jo oli, iso verrattuna mitä siihen asti olimme nähneet. Kävelimme ylös mäkiä ja näimme laskettelukeskuksen jota Jernej taas ihaili ja kuvitteli millaista siinä olisi lasketella. Minä puolestaan ihastelin norjalaista arkkitektuuria. Kaikki omakotitalot olivat todella suloisia ja koristeellisia.

Aikamme käveltyä kaupungilla pysähdyimme pieneen ulkoiluliikkeeseen, jossa vietimme tovin, sen jälkeen himosimme molemmat päästä kaakaolle ja etsimme paikan jossa pystyimme maksamaan kortilla. Emme nimittäin vaihtaneet yhtään rahaa, kun nykyaikana pärjää hyvin kortillakin. Ajoimme vielä autolla kaupungin ympäri ennen kuin suuntasimme Lofooteille.

Norjassa ylitimme ties kuinka monta siltaa. Pohjoisessa kylät on rakennettu saarille tai rannikolle ja kulkuyhteydet on tietenkin jotenkin yhdistettävä. Näimme tosin myös paljon isoja aluksia, joihin osaan varmasti menee myös autoja sisälle, mutta sillat näyttivät pitävän pintansa suosituimpana kulkuyhteytenä. Norjan puolella ihmettelimme myös aluksi kuinka siellä ei ollutkaan poroja. Puolestaan tienvieressä saattoi olla kyltti, jossa varoitettiin hirvistä. Tajusimme jonkun ajan päästä, että meri, ja varsinkin golfvirtahan selittää paljon. Myös kasvillisuus muuttui täysin kuin ylitimme rajan. Ei enää ollut kitukasvuista koivikkoa, vaan ihan normaaleita ja normaalinkokoisia lehtipuita. Maatilaeläiminä oli ihan normaaleita lehmiä,hevosia, kanoja ja lampaita.

Pysähdyimme mitä hienoimmissa paikoissa. Reststoppeja oli vähän väliä tien poskessa jolloin pysähtyä pääsi melkein milloin halusi. Monesti tosin kävi, että juuri kun näki hienon maiseman, niin lähellä ei ollutkaan pysähdyspaikkaa tai sitten jos oli, niin sieltä piti juosta vähän matkaa taaksepäin, että pääsi ihastelemaan sitä samaa näkymää minkä takia halusi pysähtyäkin. Suurimmaksi osaksi pysähdyimme paikoissa jossa oli merta ja meren takana vuoria.

Lofooteille oli pääsy pitkän sillan kautta. Saariryhmä olikin paljon isompi mitä aluksi kuvittelin. Joka paikassa oli kyltti, jossa luki Å i Lofotten. Aluksi sinne oli matkaa aina yli 200 kilometriä, kunnes meidän loppupäämäärässä luku alkoi enää satasella. Joka tapauksessa Å on saaren kaukaisimpia kyliä ja sinne ajaa saariryhmän alusta ainakin puoli päivää. Me matkasimme ainoastaan saaren puoliväliin asti, vähän saaren pääkaupungista eteenpäin. Pysähtelimme taas vähän väliä minkä kerkesimme, milloin ihastelemaan maisemia ja milloin syömään. Viimeinen pysähdyksemme oli ruokailu jäämerenrannalla, jossa päätimme myös käydä pulahtamassa. Meri oli uskomattoman kirkasta. Siis paljon kirkkaampaa kuin Välimeri. Näimme myös paljon merisiilejä ja tähtiä, joita välimerelläkin näkee, sekä vaaleanpunaisia meduusoja. Vesi oli kylmää, mutta uimisen arvoista. Siellä olisi tahtonut uida kauemminkin, niin kaunista se oli. Mutta mielummin uimalasien kanssa, että pääsee ihastelemaan tarkemmin merenalaista elämää. Parkkipaikalla ollut karavaaniseurue mahtoi ihmetellä meidän pulahtamista, sillä he eivät edes poistuneet autostaan ulos syömään.

Lofooteilla oli ties kuinka monta tunnelia. Toinen tapa yhdistää mantereet ja saaret toisiinsa tai keino kiertää vuoret. Yksi tunneleista meni jopa meren alta, kun suurin osa tunneleista oli vain rakennettu oikopoluksi vuorien lävitse. Saavuimme Lofoottien pääkaupunkiin Svolværiin iltasella. Koitimme etsiä majapaikkaa, sillä satoi taas, eikä telttamme ollut vedenkestävä. Oli aika synkkää ja olimme taas saapuneet kaupunkiin juuri kun kaikki oli suljettu. Menimme kyselemään majapaikkojen hintoja ja jokaisessa paikassa seisoimme silmät pyöreinä heidän korkeille hinnoillensa. Olimme saapuneet saarelle samaisena päivänä kun talvikausi oli julistettu alkaneeksi, en tiedä vaikuttiko se hintoihin, mutta näytimme olevan saaren melkein ainoat turistit siihen aikaan.

Kuva Jernej Burkeljca

Kävin kysymässä hintoja useasta eri paikasta sillä aikaa kun Jernej odotti autossa tuulilasinpyyhkijät melkein täysillä. Loppujen lopuksi päätimme mennä etsimään majapaikkaa jostain kaupungin ulkopuolelta pikkukylistä. Pysähdyimme seuraavaan pikkukylään ja sovimme jo autossa, että mikä on kallein hinta, mitä suostumme maksamaan ennekuin turvautuisimme telttaan. Pidimme molemmat yläkattona viittäkymppiä yhteishintana ja kuinka ollakaan juuri siinä samaisessa pikkukalastajakylässä majapaikan pitäjä tarjosi meille yöpaikkaa siihen hintaan. Aluksi hän koitti tarjota kokonaista mökkiä meille huimaan hintaan, mutta kun selitin, että tarvitsemme vain neljä seinää emmekä luksusylellisyyttä, niin hän teki uuden tarjouksen kalastajatalosta. Niinpä saimme majoittua vanhanajan kalastaja taloon, joka oli osittain rakennettu vetten päälle.
Kuva Jernej Burkeljca

Norja elää suurimmaksi osaksi kalastuksella ja varsinkin pohjoisessa pienet kylät olivat täysin riippuvaisia kalastuksesta sen ollessa pääelinkeino. Niinpä aikoinaan rannikkoseutu oli täynnä pieniä kalastajakyliä, joissa oli pieniä kalastajamökkejä kalastajien yösijoiksi kun he olivat pitkään ja kaukana kotoa poissa. Mökit oli rakennettu niin, että sinne pääsi suoraan veneellä. Sen aikainen soutuvene vain parkkeerattiin ovelle ja yövyttiin siinä vettenpäällä kunnes taas aamuyöstä lähdettiin kalaan. Talo jossa me yövyimme oli kalastajien niin sanottu varikkopaikka, jossa kalat perattiin ja jossa pidettiin kalastusvehkeitä. Nykyään kylissä on isoja kalatehtaita, laatikonmuotoisia kalalogo kyljessä, ja jossa perataan kalaa tonnikaupalla. Pienet punaiset mökit puolestaan on muutettu saaren toisen pääelinkeinon harjoittamista varten, nimittäin turisteille. Mökkeihin on laitettu perusyöpymistarvikkeiden lisäksi pienet keittiö ja pesuhuoneet ja nyt niitä vuokrataan hyvään hintaan turisteille, jotka voivat kokea entisaikojen kalastajien tavoin millaista on yöpyä vetten päällä neljän seinän sisällä.

Seuraavana aamuna satoi taas kaatamalla. Heräsimme niin aikaisin, ettei majapaikan pitäjä ollut vielä edes aukaissut vastaanottopistettään, joten jouduimme keksimän tekemistä ainakin tunniksi. Päätimme siis mennä kurkkimaan ulos, jos näkisimme yhtään sen enempää maisemia kuin mitä eilisiltä sadepilviltä olisimme nähneet, mutta nyt oli vielä kurjempi sää. Ehkä ymmärsimmekin, että nyt oli oikeasti Lofoottilaisille jo talviaika, kun sataa vain vettä ja melkein myrskyää. Ajoimme jonkun matkan päähän autolla katselemaan merimaisemia ja olimme ulkona korkeintaan viisitoista minuuttia. Siinä ajassa olimme kuitenkin kastuneet läpimäriksi, vaikka meillä piti olla mukamas vedenkestävät tai hylkivät takit. Päätimme siis mennä takaisin huoneistoon ja laittaa patterin takaisin seinään ja luimme kirjallisuutta paikallisesta historiasta.

Lofooteilla on aikoinaan ollut suuri viikinki kulttuuri. Saarella on majaillut useita viikinkejä jo ihan 500 luvulta lähtien. Mikä tekee Lofooteista erikoisen viikinkihistorian näkökulmasta on, että siellä on ollut kaikkien aikojen suurin viikinkitalo, joka oli alunperin rakennettu viikinkipäällikölle. Nykyään se on uudelleenrakennettu alkuperäisen mallin mukaan ja toimii viikinkimuseona

Kun viimein reseptioni oli auki pääsimme lähtemään majapaikalta ja jatkamaan saareen tutustumista. Ajoimme joitakin kilometrejä eteenpäin saaren toiseen päähän, kunnes saavutimme paikan, jonka kaikki pikkukylät oli kytköksissä toisiinsa vain siltojen ja veneiden kautta. Silloilta mahtui aina vain yksi auto kerrallaan kulkemaan, ja kummassakin päässä oli liikennevalot kertomassa kuka sai nyt ylittää sillan, tosin meille paloi aina punainen valo, vaikkei toiselta puolelta ikinä kukaan olutkaan tulossa. Maisemat olivat upeita ja idyllisiä. Vuoria sielläkin riitti, mutta nyt jotenkin keskittyi meren läsnäoloon ja pikkukalastajakyliin ja varsinkin niiden arkkitehtuuriin.

Samana päivänä ajoimme pois Lofotteneilta ja Norjasta. Ihailimme vielä viimeisiä kertoja vuoria ja merenrantaa ennen kuin päädyimme Ruotsin matalampaan vuoristoon. Ajoimme Ruotsin Abiskon kansallispuistoon, jonka piti olla koko Ruotsin aurinkoisimpia paikkoja, tosin kuitenkin kävi. Vierailimme paikallisessa retkeilijöiden opastuspisteessä kysymässä jos heillä olisi antaa karttaa maastosta. Sellaista ei kuitenkaan ollut muuta kuin 5x5 cm kokoisena, joten päätimme turvautua tämän yksinkertaisen kartan turviin. Pakkasimme taas takakontista kaikki tavarat joita ajattelimme tarvitsevamme tuntureilla ja lähdimme tarpomaan kuohuvan kosken vartta pitkin ylös.


Kuva Jernej Burkeljca

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan mainita yhdestä seikasta, jota naureskeltiin jo Suomen Lapissa. Nimittäin ruotsalaiset vaeltaa aina kumisaappaat jalassa. Huomasimme tämän jo Kuusamossa, jossa Jernej kertoi minulle, että Ruotsalaiset vaeltajat tunnistaa aina kumisaappaista, ja niitähän vaelsi myös Kuusamon mettissä. Kuvittelimme, että kumisaappailla vaeltaminen olisi hankalaa ja rakkoisaa, mutta totuus kumisaappaiden käytöstä paljastui meille vasta seuraavana päivänä, miksi juuri Ruotsalaiset vaeltavat kumisaappaat jalassa.

Meidän oli tarkoitus löytää seuraava yöpaikka tunturin kupeesta. Olimme ottaneet varmuudenvuoksi teltan mukaan, vaikka Jernej tiesi internetin etsintöjen perusteella, että tunturilla olisi myös maamaja retkeläisille. Tätä maamajaa ei tosin ollut missään meidän kartalla, sillä se sijaitsi luonnonpuiston rajojen ulkopuolella, sillä itse luonnonpuistossa ei saanut majailla. Niinpä kun ilta alkoi hämärtyä ja olimme jo kävelleet joitakin tunteja päädyimme polkujen risteykseen, josta toinen johti ulos kansallispuistosta ja merkityistä poluista. Päätimme siis koittaa onneamme löytääksemme kyseisen maamajan tunturilta. Samaisessa risteyksessä törmäsimme saksalaiseen pariskuntaan, joka oli kävellyt Kungsledenin kävelyreitillä ja kertoi kuinka heidän jalkoihinsa särki kovasti muutaman päivän soisessa maastossa kävelyn jälkeen.

Kuva Jernej Burkeljca

Taisimme kävellä vielä tunnin ennen kuin saavuimme avarampaan maastoon, jossa ei enää ollut koivikkoa. Näimme kaukaa edessämme nyppylän takana nousevan savua. Päättelimme, että lähistöllä täytyy olla majapaikka. Kesti vielä hetki ennen kuin pääsimme paikkaan, josta savua nousi. Siellä oli joukko ruotsalaisia hujan hajan tunturilla ja kaikki näyttivät olevan omissa oloissaan puhuen kännykkään. Ruotsissakin siis näytti olevan hyvät matkapuhelin kuuluvuudet keskellä ei mitään. Pällistelimme hetken ympärillämme ennekuin aloimme purkaa matkatavaroitamme.

Ei kovinkaan kaukana nuotiosta oli tuo edellä mainittu maamaja. Se muistutti maamajaa, jossa olimme joskus pienenä vierailleet isämme kanssa, en kyllä muista missä maassa. Maamaja oli rakennettu koivuista ja turpeesta ja sen päällä kasvoi heinää. Eli siis söpö pikku suojapaikka.

Sisällä maamajassa oli useita makuualustoja ja kamiina keskellä rinkiä. Emme tehneet tulia, kun en ollut varma mistä kaikki savukaasut pöhkisivät pihalle ja emme olleet tässä vaiheessa vielä mitenkään kylmiä. Menimme siis ulos keittelemään iltasapuskat ja menimme ajoissa nukkumaan.

Seuraavana aamuna herättyämme meitä ympäröi lauma ruotsin poroja. Ne olivat ihan maamajan nurkilla syömässä aamupalaansa. Säikähtivät pian kun yksi ruotsalainen tuli ulos puuveeseestä. Sitten lähdimmekin kävelemään kohti viereistä kukkulanhuippua. Kysyimme neuvoa ruotsalaisilta, josko he tietäisivät joenylityspaikkaa, sillä tästä eteenpäin tunturilla ei enää kulkenut minkäänlaisia polkuja. He eivät olleet ikinä kiivenneet huipulle ja olivat itse menossa takaisin alaspäin, joten he eivät osanneet auttaa.

Teimme tässä vaiheessa jo johtopäätöksiä, että Ruotsalaiset tykkäävät liikkua vuoristoisessa maastossa, mutta siellä alhaalla laaksoissa, kenelläkään ei näyttänyt olevan intressejä kiivetä monille vuorille ja kukkuloille kerta missään ei ollut polkuja ylös. Me siis lähdimme tarpomaan reittiä mikä näytti kaikista järkevimmältä ja suorimmalta kukkulanhuipulle. Aikamme käveltyämme pusikkoisessa ja varpuisessa maastossa näimme, että meidän täytyisi vihdoin ylittää joki.
Kuva Jernej Burkeljca

Meidän tuurillamme juuri se kohta joesta oli kuitenkin nopeajuoksuista virtaavaa koskea vesiputouksineen kaikkineen, joten meidän täytyi löytää turvallisempi ylityspaikka. Kesti aikansa kun olimme kävelleet tarpeeksi yläjuoksuun, jossa vesi olisi edes vähän hitaampaa ja matalampaa. Päätimme, että siitä kohtaa menisimme yli vaikka mikä olisi. Niinpä otimme kengät ja pöksyt pois jalasta ja kahlasimme hyytävän joen ylitse rinkat pään pälläämme. Jälkeenpäin tunne oli kuin avantouinnin jälkeen. Jalkoja kuumotti, eikä kylmettänyt, eli siis mukava tunne.

Kun jatkoimme matkaa taas eteenpäin alkoi sataa. Sitten sitä satoi ja satoi ja satoi.. koko loppupäivän kylvimme sateessa tunturimaastossa jossa ei ollut mitään muita elonmerkkejä kuin siellä täällä kasoja poronkakkaa. Ylitimme vielä toisenkin joen, joka onneksi oli jo sen verran korkealla, että se oli vain pieni puro, jonka yli pääsimme hyppimällä kiveltä kivelle. Tosin ylitimme varmasti myös kymmeniä minipuroja, jotka virtasivat osittain maan alla ja välillä pulppusivat takaisin maanpinnalle turvekasojen välistä.

Kuva Jernej Burkeljca

Olimme viimein aivan tunturinhuipun alapuolella ennen viimeistä koetustamme ylös huipulle. Meidän piti päättää menemmekö ylös helppoa kävelyreittiä vai vaikeampaa pystysuorempaa seinämää. Valitsimme tässä vaiheessa helppokulkuisen kivikkoisen reitin ylös. Kun pääsimme ylös tunturille, jonka nimeä en muista, olimme jo ihan litimärkiä. Niin märkiä, että jopa minä olin sadetakkini olla totaalisen vetinen jokaista senttiä myöten. Jatkoimme silti tunturin toiselle puolelle litteää huippua pitkin kävellen.

Kuva Jernej Burkeljca

Kuva Jernej Burkeljca

Kun saavuimme toiselle reunalle, josta näimme Abiskojärven, tajusimme, ettemme pääsekään sunnitelmiemme mukaisesti alas siltä puolen tunturia järvelle. Toinen puoli tunturia oli nimittäin pystysuoraa seinämää, joten ei todellakaan lähdetty kiipeämään alas rinkkojen kanssa kaatosateessa. Niinpä meidän piti kävellä puolituntia takaisin toiselle puolelle tunturia. Kävelimme tunturin reunalla kokoajan vilkuille alas josko pystysuora seinämä loppuisi, mutta ei siitä näkynyt tulevan loppua missään vaiheessa tunturin päätyä. Edes siinä kohtaa alkuperäistä tunturin puolta, johon nyt päädyimme ei ollut mitenkään helppoa pääsyä alas, mutta koitimmepas kuitenkin.

Jernej alkoi kavuta alas pitkin vanhaa jyrkkää joenpohjaa. Irtokivet joenpohjasta putoilivat kokoajan monta metriä alaspäin ja meno alas näytti olevan todella liukasta. Hänen piti pitää kokoajan kiinni kallionseinämästä, ettei lähtisi irtokivien matkassa alas. Kun hän oli alhaalla oli minun vuoroni tulla alas. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että minun oli parempi koittaa toista reittiä alas perinteisin maastovuoristo kiipeilykeinoin. Niinpä aloin tulla peruuttamalla alas kallionkielekkeeltä varmistaen että jokainen lohkare, josta otin tukea oli tukevasti kiinni emäkalliossa, eikä irrallaan. Niinpä monen minuutin jälkeen olimme molemmat takaisin nurmikkopohjaisella tasaisemmalla maastolla.

Kuva Jernej Burkeljca

Tästä eteenpäin kävellessämme huomasimme, että jopa meidän vaelluskenkämme olivat sisältä aivan litimärät ja todella painavat. Joka askeleella kuului litsläts ääniä. Mutta onneksi kenkien sisällä oleva vesi lämpeni jakojen ruumiinlämmöstä, eikä jaloilla ollut kylmä. Viimeistään tässä vaiheessa molemmat aloimme ajattelemaan niitä ruotsalaisia, jotka vaelsivat kumisaappaissa. Nimittäin joka askel jonka otimme, upposimme nilkkojamme myöten turpeiseen soiseen maastoon, ja usean tunnin sateen jälkeen voitte kuvitella millaisia pesusiniä turpeet olivat. Kävely oli hidasta ja raskasta. Nälkäkin oli, eikä tehnyt mieli alkaa sytyttämään retkikeitintä kaatosateessa. Onneksi minulla oli bonboneja mukana. Jernej söi suklaata.

Samoilimme nyt siis jossain suoturvemaastossa vieläkin puurajan yllä, joten näimme mihin suuntaan meidän piti kävellä, jotta päätyisimme takaisin ihmisten ilmoille samana päivänä. Koivikkorajan saavutettuamme maasto muuttui vähän tukevammaksi jolloin pääsimme kävelemään hiukan reippaammin. Ihastelimme metsässä kasvavia suuria ja runsaslukuisia sieniä, ja toivoimme että tuntisimme paremmin ruokasienet. Jonkun ajan päästä Saavuimme soisen järven reunalle, josta ei ollut enää pitkä matka joelle. Suon loputtua näimme ensimmäisen vilauksen tuulitakista puskien lomasta, jolloin tiesimme saapuneemme takaisin sivilisaation piiriin.

Siihen aikaan olimme kävelleet jo seitsemän tuntia ofroad hankalassa raskaassa maastossa ja nyt vihdoin pääsimme kenkien kuluttamalle metsäpolulle. Menimme aivan hurjaa vauhtia. Ohitimme ties kuinka monta muuta retkeilijää matkallamme takaisin auton luo. Enää ei haitannut vaikka astuimme kuralätäköihin, kenkämme ja housumme olivat jo muutenkin aivan kuraiset ja totaalisen litimärät. Olisi tehnyt mieli mennä vaatteet päällä seisomaan viereiseen jokeen, jotta kura vaatteista ja kengistä lähtisi pois. Jätimme sen kuitenkin myöhemmäksi. Autolle kesti kävellä enää tunti.

Takaisin parkkipaikalla riisuimme kaikki vaatteet pois ja lähdimme kikattaten koko tilanteelle etsimään pääsyä Torniojärvelle, jonka vieressä olimme. Kokeilimme kaikkia pikkuteitä alas järvelle, mutta osa oli umpikujia toisissa oli pääsy estetty. Yhdestä kohtaa pääsimme kuitenkin alas järvelle asti johonkin pieneen venesatamaan jossa hyppäsimme autosta ulos ja suoraan alasti järveen venelaiturin nokasta. Laitoimme samantien puhtaat kuivat vaatteet yllemme ja lähdimme ajamaan kohti Ruotsin kaivoskyliä Kiirunaa ja Jällivaaraa.

Pysähdyimme Kiirunassa syömässä ihmisten ilmoilla. Kiiruna on siitä erikoinen paikka, että kaupungin rautamalmin kaivostoiminta on niin suurta, että se ylttyy pian kaupungin alle. Niinpä koko kaupunki täytyy siirtää joitakin kilometrejä poispäin, jottei se sorru kaivostoiminnan takia.

Illalla pysähdyimme napapiirin rajalla. Kävimme tiedustelemassa Napapiirin rajan majapaikkaravintolasta hintoja ja ihmettelimme kun puljua pyöritti koko joukko aasialaisia. Taisi olla yksi harvoista kerroista kun puhuin itseasiassa ruotsia. Kun kysyimme hintoja euroissa tiskin taakse ryntäsi ties kuinka monta aasialaista laskemaan ja ihmettelemään mitä me kysyimme, ja loppujen lopuksi he soittivat jollekin kysyäkseen euron kurssia. Outo kokemus sinänsä.

Jatkoimme vielä ehkä tunnin ajamista ennekuin päätimme pysähtyä nukkumaan. Majailimme jossain Äverkalliksin ja Kalliksin välillä autojen pysähdyspaikalla. Jernej halusi nukkua tulen äärellä ulkona ja minä päätin nukkua auton sisällä, sillä meillä oli vain yksi kuiva makuupussi jäljellä.

Lähdimme kohti suomea aamuyöstä ja pysähdyimme Torniossa huoltoasemalla. Haaparanta ja Tornio ovat kuin samaa kaupunkia. Rajalla ei ollut mitään muodollisuukksia, eikä rajanylitystä huomioinut millään tavalla rakennuksista tai ihmisistäkään. Siis kun kaikki näytti yhdeltä samalta kaupungilta.

Torniosta jatkoimme alas rannikkoa pitkin kohti Kalajoen hiekkasärkiä, jossa söimme lounasta. Jernej kävi uimassa Pohjanlahdessa.
Kuva Jernej Burkeljca

Viimeinen pysähdyksemme oli Jyväskylässä, jossa kävimme Johannalla kylässä ja saimme herkullista kanapiirakkaa vatsantäytteeksi. Hän näytti meille Jyväskylän kävelykatu osuutta ennekuin jatkoimme matkaa kotiin hänen kanssaan.

Siinä oli meidän Pohjoisen reissu. Kaiken kaikkiaan kilometrejä tuli reilu 3400.