Thursday 20 August 2009

Pyöräilyä - Tuntematon ja möykkyinen matka

Kuten olen jo monta kertaa luultavasti kertonut, olemme kovasti pyöräillee. Kokoan nyt tässä muutamaa eri pyöräretkeä yhteen kokonaisuudeksi, jottei pyöräily jää vain arkirutiiniksi. Mainittakoon heti alussa, että olen investoinut ”uuteen” eli käytettyyn pyörään täällä maastopyöräilyitä varten, ja kyseinen pyörä esiintyy tämän tarinan kuvissa.

Kaikista eduskummallisin pyöräily tapahtui syntymäpäiväni kunniaksi yhdessä vanhassa kaivostunnelissa, joka ei enää sittemmin ole toiminut kaivoksena, vaan muokattu pyöräilyturismia varten. Ajoimme aluksi Slovenian pohjoisosaan, lähelle Itävallan rajaa Mežica nimiseen kylään. Moottoritieltä matka jatkui vielä melkein kaksi tuntia ylämäkeen autolla pikkuteitä, joten kylä sijaitsi kovin korkealla meren pinnasta. Tarkemmin sanottuna reilu puolenkilometrin korkeudella.

Saavuttuamme vanhaan kaivoskylään, parkkeerasimme auton junaradan varteen, jota pitkin muinoin kuljetettiin kaivostuotteita edemmäs sisämaahan. Vaihdoimme pyöräilykuteet ylle ja marssimme pyöriemme kanssa underground biking touria järjestävän porukan luo, joka oli jo lastaamassa muiden pyöräilijöiden polkupyöriä auton peräkärryyn. Saimme kyydin pienempään kylään, josta varsinainen pyöräily alkaisi. Meille jaettiin otsalamput pilkkopimeää tunnelia varten. Tai siis tunneleitahan oli useita, sokkeloisena Pece vuoren alla. Ulospääsyjä tai sisäänpääsyjä vuoristotunnelissa oli useita satoja, joskus kaivostyöläiset nimittäin porasivat vahingossa aukkoja vuoren ulkoseinään koittaen etsiä mineraaleja. Yhteensä tunneleita oli kilometrillisesti noin 800. Kaivostyöt oli aloitettu jo Rooman ajan aikaan, mutta vakiintui isommaksi tuotannoksi 1600 luvulla. Kaivoksesta louhittiin lyijyä ja mineraaleja, jos niitä sattui esiintymään kaivospaikalla.

Se historiasta, sitten itse pyöräilyyn. Aloitimme pyöräilyn pimeän oviaukon edestä. Ulkona oli todella kuuma, lähemmäs kolmekymmentä astetta, mutta kaivosaukon suulla olikin enää kymmenen asetta. Sitä varten pyöräilijöitä oli kehoitettu ottamaan lämmintä vaatetta päälle. Tämä tietenkin oli minulle yllätys, kerta kyse oli syntymäpäivälahjasta, enkä tiennyt muuta kuin vasta samaisena päivänä, että tarvitsemme pyöriä ja takit. Joten muutoin olin pukeutunut pyöräilyshortseihin. Vaihdoimme heti alkajaisiksi takit päälle, ja nostimme sukkien lahkeita ylemmäs suojataksemme edes vähän sääriämme kylmältä.

Sitten varsinainen pyöräily alkoi. Meidät käskettiin ajamaan niin lähellä toisiamme kuin mahdollista ettemme eksyisi. Joka puolella oli monia tunneleita oikealle ja vasemmalle, ja ilman ohjaajaa tai valoa siellä olisi ollut hukassa jo alkumetreillä. Kokeilimme välillä ajaa ilman otsalamppuja, jolloin näkyi hämärästi edessä olevan pyöräilijän valon avulla eteenpäin, mutta jos jäi vähääkään kauemmas jälkeen, niin pimeys yllätti nopeasti.

Kuva Jernej Burkeljca

Tunneli oli kapea ja matala. Siinä pystyi ihan hyvin pyčräilemään ilman tunnetta että seinät kaatuisivat päälle, mutta kurvikkaissa ylämäissä tunneli oli jostain syystä matalampi kuin muissa kohdissa, joten katsoimme viisaammaksi taluttaa niiltä kohdin. Koko pyöräilyreitti oli hieman alle 6 kilometriä. Pysähdyimme aina silloin tällöin, jolloin ohjaaja kertoi tarinoita kaivostyöläisistä ja heidän työstään. Pysähdyimme esimerkiksi yhdessä paikassa, joka oli toiminut tavallaan kaivosrautatienä. Siinä kohtaa useampi tunneli yhdistyi, ja seinillä oli kylttejä mistä suunnasta pääsee mihinkin päin vuorta. Opas myös kertoi tarinaa, kuinka kaivostyöläiset pääsivät pälkähästä jos heidän lamppunsa jostain syystä lakkaisi toimimasta. He vain odottaisivat pilkkopimeässä, että joku työkumppani tulisi hakemaan heidät matkalla ulos työvuoron lopussa. Silloin kaikki työmiehet laskettiin, ja tiedettiin jos joku oli hukassa.

Kuva Jernej Burkeljca

Meille myös näytettiin paikka, joka toimi ylinmääräisen kiviaineksen dumppaustunnelina. Opas heitti kuiluun kivenmurikan, ja kuulimme ties kuinka kauan kuinka kivi hyppi ja pomppi alas yhä syvemmälle kuiluun. Näimme kaivosmiesten työvälineitä, joista yksi oli mahdottoman painava pora. Sitä ei hevillä nostanut olkapäilleen ja porannut useita tunteja.

Saimme myöskin nähdä varsinaisia kaivostuotteita. Meidät opastettiin paikkaan, jossa oli suuresiintymä kalsiittia. Saimme kerätä vaaleita hippuja maasta viedäksemme kotiin matkamuistona. Tunnelit olivat kerroskerrokselta toistensa yllä. Tunneleita oli siis useissa kerroksissa, eikä vain siksakkina yhdessä kerroksessa. Jossain paikoissa lähekkäät tunnelit oli yhdistetty, jolloin meillä oli reilu tuplasti enemmän tilaa päämme päällä.

Pyöräilimme 500 metriä maan alla. Aika loppusuoralla pyöräilyä aloimme saada tunnelin katosta vesitippoja niskaamme. Kivisen vuoren sisällä oli paljon pohjavettä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, että kallion sisällä virtaisi vettä. Pyöräilyreitti oli myös ajoittain mutainen, eikä muta ollut mitään normaalia mutaa, vaan kellertävää samantapaista nestettä kuin tippukiviluolissakin.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun olimme matkamme päässä tulimme vuoren toiselta puolelta ulos. Huh sitä hellettä kun astuimme kymmenestä asteesta reilu kolmeenkymmeneen! Kaikki alkoivat riisua ylinmääräisiä vaatekerroksia pois ja tuulettamaan päänahkaansa. Saimmekin hyvät tuuletukset seuraavaksi, kun pyöräilimme joitakin kilometrejä kovassa vauhdissa alamäessä takaisin elämyspyöräilyfirman tukikohtaan. Minä ja Jernej pyöräilimme etunenässä.

Pyöräkierroksen jälkeen tutustuimme kaivosmuseoon sekä vanhanajan kaivostyöläisten taloon. Siellä oli hienoja huonekaluja ja nättejä liinavaatteita, sekä kodikas vanhanajan keittiö. Lopuksi saimme pestä pyörämme mudasta painepesurilla vanhan junaradan vanhoilla raiteilla.

Ajoimme takaisin kotiin Itävallan kautta. Alla oleva kuva on Itävallasta, mutta yhdeltä toiselta kerralta, ja eri kohtaa Itävaltaa. Matkalla kotiin meillä oli monta pitkää alamäkeä edessämme. Niinpä päätimme, että toinen hyödyntää tämän kokemuksen pyörän selässä, sillä aikaa kun toinen ajaa autolla perässä. Vaihdoimme heti Itävallan ja Slovenian rajalla Jezerskon raja-asemalla, niin, että Jernej pyöräilee ja minä ajan autoa. Hän pyöräili koko matkan alas Jezerskoon melkein viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella, ja minulla oli hankaluuksia pysytellä perässä auton kanssa mutkaisessa alamäessä.


Vaihdoimme ajajaa Jezerskoon saapuessamme, niin että minä pääsin pyöräilemään vähemmän jyrkkää alamäkeä alaspäin. En tiedä montako kilometriä pyöräilin alas rinnettä, mutta tarpeeksi saadakseni punaisen helakat posket, aivain kuin lapset saavat laskettuaan pulkkamäkeä. Jernej pysäytti minut autolla melkein alkumatkasta ja kertoi kuinka pyöräilin väärin alamäkeä. En edes ollut tullut ajatelleeksi että alamäkeä voi pyöräillä väärin, mutta tekniikkani oli kuulemma vaarallinen. Hän käski minua kohottamaan kurvin puoleisen polven ylemmäs, jotten mahdollisen kaatumisen seurauksena satuttaisi itseäni yhtä paljon kuin jos jalkani olisi suorassa kurviin päin. Eli jos olette jossain pyöräilemässä mutkikkaissa alamäissä kovissa nopeuksissa nostakaa se polvi pyöräilyasennon yläasentoon joka on kurvin sisäpuolella. Muutama ensimmäinen kilometri menikin miettiessä nostanko oikeaa vai vasenta polvea sen sijaan, että olisin ihastellut kauniita Alppimaisemia.

Kuva Jernej Burkeljca

Vaihdoimme vielä kerran niin, että Jernej ajoi polkupyörällä tasaisella maalla ja minä ajoin. Hänen ideanaan oli hyödyntää auton taakse muodostunutta ilmavirtausta, joka mahdollistaisi hänen pyöräilynsä tasaisella huimaa vauhtia. En kuitenkaan tajunnut tätä aluksi, sillä hän kertoi vasta pyöräilyn loputtua, kuinka minun olisi pitänyt ajaa ja kiihdyttää auto kovin hiljaisessa vauhdissa alkumatkasta, jotta hän saisi auton kiinni ja hyödynnettyä ilmavirtaa. Joten emme onnistuneet tässä fysiikan lakien testauksessa tällä kertaa. Mutta myöhemmissä pyöräilykertomuksissa onnistuimme hyödyntämään molemmat tätä ilmavirtaa.

Ollaan käyty pyöräilemässä lähimaastojen kukkuloilla ja harjoiteltu metsässä ajoa ja pyörällä hyppimistä. Heti aluksi todettakoon, että jokin niinkin pieni asia kuin pyörällä hyppiminen on kovin hankala oppia myöhemmässä iässä. On monia asioita täällä, jota olen ihmetellyt miksen pienenä ollut opetellut niitä kun se oli vielä niin paljon helpompaa. Mutta muillekin pyörällä hyppimisen aloittelijoille tiedoksi, että hyppimissuoritus on helpompi toteuttaa ylämäessä, jolloin pyörä on jo osittain keula pystyssä.

Tässä alla yksi kuva lähimaaston kukkulalta, kun oltiin harjoittelemassa näitä hyppyjä puiden juurien ylitse pienillä metsäteillä.

Kuva Jernej Burkeljca

Edellisestä ehkä viikko eteenpäin pyöräilimme lähikylään, jossa sijaitsee meidän lähin järvi. Suomen mittakaavassa luokittelisin sen tosin lätäköksi tai lammeksi, en todellakaan järveksi koon perusteella. Järvi oli lähellä edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemaani karhuluola paikkaa, vaikkei siellä luolassa karhuja ollutkaan, kutsun sitä karhuluolaksi. Menimme pyöräilyretken päätteeksi uimaan järveen, joka taisi olla yksi harvinaisista järviuintikokemuksista täällä Sloveniassa. Yleensä on tullut uitua raikkaissa, kirkkaissa joissa, mutta tämä järvi haisi oudolta ja siellä asusti merihirviöitä. Se oli jopa synkempi ja sameampi kuin Suomen järvet. Jernej kertoi kuinka joskus aamun ensimmäisillä tunneilla järvessä voi nähdä jättikokoisia kaloja, jotka minun mielikuvituksessani luokitellaan heti merihirviöiksi. Onneksi mikään ei kuitenkaan tarrannut jalastani kun olin uimassa.

Matkalla kotiin odotimme, että takaata ilmestyisi traktori, jonka takailmavirtausta pystyisimme hyödyntämään, sillä pyöräilimme maalaismaisemissa. Järvelle päin pyöräillessämme Jernej sai kiinni yhden traktorin ja polki samaa vauhtia kuin traktorikin. Minulla puolestaan oli kova työ ja tuska pysyä poikien perässä, sillä pyöräilykiihdyttämistaitoni eivät ole samaa luokkaa kuin autolla ajaessa. Kerran kun ilmavirtaan pääsee, niin ei tarvitse juuri polkea, ja silti matkustaa noin neljänkympin tuntivauhdilla. Pitkällä suoralla tieosuudella onnistuin hyödyntämään Jenrejn pyörän aiheuttamaa virtausta. Minun täytyi polkea kymmenen sentin päässä hänen takapyörästään, joka oli aika pelottavaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain kokea, kuinka virtaus oikeasti tuntuu, ja vaikka kyse olikin vain polkupyörän virtauksesta, se oli huomattava nopeusetu. Voin kuvitella, kuinka kovaa pääsee autolla tai traktorin perässä.


Kuva otettu maaliskuussa 2009

Sitten vielä viimeisimmästä pyöräretkestä, jonka piti kestää vain muutama tunti. Päätimme taas lähteä karhumaille päin, sillä kukkulalla oli hyvät pyöräilymahdollisuudet. Olimme käyneet samalla kukkulalla jo viime vuoden elokuussa, en ole varma kerroinko siitä, mutta kukkulan huipulla on antennitorneja ja armeijan yksi tukikohta. Saimme kyydin Jernejn veljeltä jonkin matkan päähän kukkulan ylämäestä. Silti, vaikka huijasimme alkumatkasta joitakin kilometrejä, meillä kesti tasan tunti pyöräillä ylös huipulle ilman taukoja. Tämä ylämäki oli kuitenkin todella suotuisa ja se tuotti hyviä mielialoja, eikä tuskaa ja epätoivoa, että milloin oikein ollaan siellä huipulla. Ihmettelin koko matkan ylös, että oliko ”vika” ylämäessä vai minussa, kun nautin oikein pyöräilystä ylämäkeen niinkin pitkään kuin tunnin ilman pysähtymisiä. Yleensä nimittäin täällä kun ollaan pyöräilty, niin olen ihan poikki viimeistään viidentoista minuutin jyrkän ylämäen jälkeen ja rukoilen taukoa. Tällä kertaa joko kuntoni oli kasvanut huimasti, tai sitten ylämäki ei ollutkaan niin jyrkkä miltä se näytti. Kukkula oli nimeltään Krim, ja se oli 1107 metriä korkea.

Alasmeno olikin sitten hieman hankalampaa. Siitä oli nimittäin joitakin vuosia, kun Jernej oli sillä kukkulalla viimeksi pyöräillyt, ja alasmeno metsäpolut olivat muuttuneet niiltä ajoilta. Kauhistelin jo heti alkumatkasta alas, kuinka voi olla niin kamala alamäki pyöräilyä varten, siis aivan hirveä maastollisesti, kuin myös kauhuttavan pelottava alamäki. Se oli nimittäin todella jyrkkä ja täynnä nyrkin viiva pään kokoisia teräväreunaisia kiviä. Vähän niinkuin soratie, mutta jättimurikoista rakennettu. Ja se oli polun ainoa rakennusaines. Joku fiksu oli keksinyt, että levitetäänpä räjäytystyömaan kivenmurikat jyrkkäalamäkiseen pyöräilyreitille, jossa vain ammattimaastopyöräilijät uskaltavat pyöräillä alas. Olin siis tolaltani kuina typerää oli levittää tuollaista jättisoraa metsään, ja kuina alasmeno oli kolme kertaa hitaampaa kuin ylös pyöräily. Talutin siis muutaman ensimmäisen kilometrin alas kauhuissani katselin kuinka Jernej pyöräilee alas kivenmurikoita kuin polku olisi ihan tavallisen metsäpolu.

Kuva Jernej Burkeljca

Onneksi kuitenkin joidenkin kilometrien jälkeen räjäytyskivimurska loppui ja normaali metsäosuus alkoi. Silloin minäkin uskaltauduin pyörän satulaan ja tasapainoilin tähän asti oppimieni hyppytaitojen turvin kivien ja puunjuurien ylitse. Kaikista helpottunein olin kuitenkin kun saavuimme oikealle tielle, jota pitkin kurvailimme alamäkeä huimaa vauhtia monta kilometriä hymyssä suin ja posket lepattaen vauhdin huumasta.

Tuesday 11 August 2009

Pimeän kuvausta

Olen Jernejn innoittamana ja avustamana alkanut oppia käyttämään kameraani erikoistilanteissa. Jernejtä näyttää aina kiehtovan valokuvaus mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja hän aina tietää mitkä asetukset kameraan säätää. Niinpä olemme yhdessä alkaneet valokuvaamaan tälläisissä extraordinary paikoissa, kuten pimeässä.

Valokuvaus on aina liitetty johonkin muuhun aktiviteettiin, emmekä ole menneet mihinkään vain valokuvataksemme jotakin, vaan aina asiaan kuuluu myös jonkin näköinen seikkailu. Tässä ensimmäisessä alla olevassa kuvassa ei tosin ole seikkailua, mutta se oli ensimmäinen pimeäkuva jonka olen eläissäni ottanut, ja valokuvaustekniikan ymmärtäminen sinänsään teki kokemuksesta seikkailunomaisen. Menimme siis Brnikin lentokentälle viemään Jernejn veljeä ja hänen tyttöystäväänsä, jotka olivat menossa Turkkiin. Kello oli jo lähemmäs puoltayötä, jolloin pienessä kylässä oli pilkkopimeää siihen aikaan. Ajoimme lentokentän nurkan taakse paikkaan josta lentokoneet lentäisivät suoraan yltämme. Tarkoitus oli aluksi ottaa kuvia lentokoneista, laskeutuvista tai nousevista, mutta päädyimmekin harvan liikenteen takia ottamaan kuvia luonnosta, nätistä pelloista, metsästä ja takana sinertävistä vuorista. Tai siis kaikkihan tämä oli aivan pilkkopimeää. Samalla sekunnilla kun sammutimme auton valot myös pimeys alkoi.


Jernej kertoi kuinka säätämällä kameran valotusaikaa myös ihan pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia, jotka näyttävät värikkäiltä. Toinen asia oli kameran aukon suuruus, mitä isompi aukko, sitä enemmän valoa. Oli myös jokin kolmas tekijä, joka vaikutti valon määrään, mutta unohdin jo mikä se oli. Minun oli aluksi hankala sisäistää, kuinka voi olla mahdollista, että pilkkopimeässä pystyy ottamaan valokuvia. Mutta kun Jernej vertasi noita kameran muuttujia vedenkulutukseen, ymmärsin täysin mistä oli kyse. Eli mitä kauemmin aikaa vesihana on auki, sitä enemmän vettä kuluu = mitä suurempi valotusaika, sitä enemmän valokuva saa valoa. Ja mitä suurempi vesihanan aukko on, sitä suurempi määrä vettä kuluu = mitä suurempi kameran aukko, sitä enemmän valoa pääsee sisään. Ainiin ja se kolmas tekijä oli nopeus. Mitä nopeammin vettä tulee hanasta, sitä enemmän vettä kuluu = mitä isompi ISO arvo kamerassa sitä enemmän valokuvaan tulee avaruus hälinää. (Anteeksi etten nyt osaa käyttää ammattisanoja valokuvauksessa, joten virheistäni voi huomauttaa kommentoimalla)

Alla on vastaavasti Jernejn kameralla otettu kuva samassa pilkkopimeydessä, voitte huomata kuinka paljon eroa on laadussa kun tietää kameran säädökset.

Kuva Jernej Burkeljca

Tässä vielä yhteistuumin otettu kuva pimeässä Jernejn kameralla. Minä halusin ottaa metsästä hienon kuvan, joten Jernej laittoi kameran säädökset ja minä painoin kameran ”ota kuva” nappulasta. Ja alempana on Jernejn ottama kuva hiekkatiestä jota ajoimme lentokentän nurkan taakse. Muistakaa, että sekin siis oli ihan pilkkopimeää.

kuva Jernej Burkeljca

Seuraavassa esittelen pimeän kuvauksia pimeästä luolasta. Ajoimme Ljubljanan lähistölle metsään, joka on tunnettu karhuista. Metsässä oli jopa varoituskyltti, että siellä saattaa elellä karhuja. Olimme ottaneet koirat ja kamerat mukaamme, kameranjalustan unohdimme kotiin. Jätimme auton yhden metsästys/lintu tornin lähistölle josta jatkoimme matkaamme kävellen. Kyselin koko matkan Jernejltä mitä meidän pitää tehdä jos meitä vastaan kävele karhu, tai vieläkin tarkemmin, entä jos luolassa johon olimme menossa, asustaakin karhu. Lohdutuksena ajatukselle, että paikalla olisi karhuja oli se, että meillä oli koirat mukana, ja he varmaan osaisivat vainuta ja varoittaa meitä karhuista.

Kun olimme kävelleet ehkä parikymmentä minuuttia pääsimme metsän keskellä olevan luolan suuaukolle. Luola oli kuin maahan vajonnut aukko. Metsän pohjalla oli siis vain suuri aukko, jonka reunalla oli pimeämpi aukko, jossa luola oli. Näytti kuin maa jotenkin vajoaisi siitä kohtaa alaspäin. Joku oli rakentanut alkumatkalle puiset portaat, tosin ainakin viisikymmentä vuotta sitten, niin lahonnet ne olivat. Koirat olivat taas innoissaan kun pääsivät nuuskimaan uusia paikkoja ja he juoksivat lahonneita portaita pitkin alas luolan suuaukolle.


Olimme ottaneet taskulamput mukaamme, ja edelliseltä luolakokemukselta olimme ottanet myös lampun Hanibalille. Viritimme hänelle otsalampun kaulaan roikkumaan, jottei hän olisi peloissaan pimeydestä, niin kuin viime kerralla. Temppu näytti tepsivän hyvin ja Hanibal osasi käyttää hyödykseen kaulalla roikkuvaa lamppua. Lamppu tosin sojoitti tietä hänelle vain korkeintaan metrin jos sitäkään, mutta samalla valonmäärällä myös Dina pääsi valaistua polkua pitkin. Meillä oli käsin ladattava taskulamppu mukana sekä extra järeä iso taskulamppu kaiken varalle. Käytimme kuitenkin alas mennessä vain pientä lamppua niin, että etenimme syvemmälle luolaan taas vuorotellen, niin että ensimmäinen näyttää ensin itselleen tietä, sitten kääntyy ja näyttää toiselle tietä. Alkumatka oli todella liukasta, mutaista ja sisällä oli paljon irtokiviä. Niin ja luola oli siis kovin kalteva sisäänpäin. Menimme jyrkkä alamäkeä luolan sisään terävien, liikkuvien pikkukiven seassa. Luolaan oli myös pudonnut tai jotenkin päätynyt muutama tukki. Kummallista ajatella millaisella luonnonvoimalla nekin tukit olivat sisään tulleet.

Kun olimme päässeet niin perälle luolaa kuin suinkin pystyimme otimme ison lampun esille ja tutkimme johtaako luola pidemmälle. Se ei näyttänyt suurenevan kuin leveyssuunnassa, joten kävelimme luolan vasemmalla reunalle. Luonnonvaloa luolaan riitti vain muutama kymmenmetriä luolansuuaukosta, ja sen huomasi myös pienestä polusta, joita pitkin muutkin luolaan tutustuneet olivat kävelleet. Mutta heti kun luonnonvalo loppui, loppui myös polku. Siitä edespäin kävelivät vain taskulampun omistajat.


Pääsimme luolan perälle ja aloimme asettelemaan kameroitamme kiville, sillä olimme tosiaan unohtaneet kamerajalustan. Luolassa oli kylmä ja niskaan putosi välillä kosteuspisaroita. Jernej aloitti ottamaan kuvia ja minä pidin seuraa koirille, sillä he alkoivat haukkumaan kyllästyttyään kun vain seisoskelimme paikoillamme. Niimpä etsin maasta keppejä, joita he voisivat pureskella, ja he olivat hiljaa kunnes olivat pureskelleet keppinsä loppuun. Kun Jernej oli ottanut testikuvansa hän pyysi apuani, jotta heiluttaisin taskulamppua valaisten luolaa. Lopputulos on tässä alla.

Kuva Jernej Burkeljca

Kun oli minun vuoroni ottaa kuvia pidin taskulamppua vain yhdessä kohtaa valaisten kamerasta katsoen kuvan etuosan, enkä esim. luolan takaosaa. Tässä siis minun kamerani tulos.


Luolasta poispääsy oli helppoa. Kiipeäminen niitä rosoreunaisia epävakaista kiviä pitkin oli helppoa, tosin kuin alaspäin meno. Olimme jo ihan muutamassa minuutissa takaisin ylhäällä luonnonvalossa. Yhtäkään karhua emme nähneet, emmekä jälkiä karhujen olemassaolosta. Takaisin auton luona päätin mennä tutustumaan metsästystorniin. Minusta se oli hienosti rakennettu ja ylös kapuaminen oli vakaata eikä huteraa. Kurkistin sisään metsästäjän koppiin pleksilasin lävitse. Sisällä oli tuoli, puinen sänky, huopa ja tirkistysikkuna. Näytti ihan mukavalta paikalta viettää odotusaikaa aamunhämärillä tunneilla kun eläimet tulisivat viereisen pellonreunalle aamupalalle.

Kotimatkalla koirat juoksivat auton perässä alamäkeä saaden pitkän matkan juoksuharjoitusta.

Friday 7 August 2009

Sočan maitoparta

Nämä tapahtumat sijoittuvat samalle viikonlopulle kuin vuoristoviikonloppukin. Vietimme yhden päivän melkein kokonaan Soča joella. Olimme viime vuodesta säästäneet kupongit, jolla saimme alennusta vesiurheiluista ja kupongin viimeisessä osiossa saa yhden vesiurheilun ilmaiseksi. Viime vuonna kävimme suorittamassa Sočassa raftinkia ja canyoninkia, niistä seikkailuista voi tarkemmin lukea vuoden 2008 elokuun blogikirjoituksesta. Tällä kertaa teimme myös raftinkia, mutta ilman opasta, sekä hydrospeedia oppaan ja joukon kanssa.

Aluksi aamupäivällä kokoonnuimme vesiurheilua järjestävän tahon luo Sočan sivuhaaran varrella sijaitsevaan paikkaan. Saimme tiskiltä märkäpuvut, kengät ja kypärät ja kävimme vaihtamassa uima-asut päällemme ennenkuin meidät ajettiin Sočan pääjoen varteen. Kaikki muut ryhmästä olivat sloveeneja, joten toinen ryhmänjohtajista tuli kertomaan minulle englanniksi kuinka hydrospeed kelluketta käytettiin. Tiesin, että minulle tulisi ongelmia sen käytössä, varsinkin kun ohjaaja sanoi, että räpylöillä tarvitsee polkea samanaikaisesti liikuttaen vain polven alaosaisia jalkoja. Käännyimme heti katsomaan Jernejn kanssa toisiamme ja tiesimme kuinka mahdoton tehtävä tuo oli minulle, sillä en kuulemma edes osaa uida sammakkoa potkien jalkojani vain polvista alaspäin pitäen polvet yhdessä.

Pääsimme veteen. Se oli kylmää, mutta onneksi meillä oli märkäpuvut päällä. Vesi kun tulee suoraan vuorilta osa ihan lumen sulamisvettä. Istuin jokeen rannantuntumaan ja laitoin neonpreenisukat jalkaani. Ne tuntui heti hieman oudolta kuin ne olisivat eriparia. Oikean isovarpaan ja sukan kärjen väliin jäi joku 2cm, vaikka niitten kuuluisi olla mahdollisimman lähellä varpaita. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan kiinnitetty niin paljon huomiota johonkin sukkiin vaan aloitimme käytännön harjoittelun vedessä.

Meillä oli välineenämme kelluvat värikkäät lautat, jonka päällä olimme vain ylävartalostamme. Pidimme käsillämme kiinni kahvoista ja potkimme räpylöillä itseämme eteenpäin. Kelluketta pystyi ohjaamaan käsillään kääntämällä kelluketta niin, että joen virtaus pääsi kellukkeen alle. Eli jos halusi päästä joen oikealta reunalta vasemmalle reunalle täytyi kääntyä virtausta kohti niin, että kellukkeen vasen puoli oli ylempänä kuin oikea, jolloin vasemmanpuolen reunan kautta kulki vettä kellukkeen alle ja ohjasi sen toiselle reunalle. Unohdin kokoajan alussa että kumpaan suuntaan sitä pitikään kallistua, että pääsi haluamaansa suuntaan, ja aina olin virran vietävänä jossain ihan muualla missä piti olla.

Tarvittavan harjoittelun jälkeen pääkoppa kuitenkin sisäisti mihin suuntaan kallistetaan, jolloin sitä ei enää tarvinnut miettiä erikseen ja pystyi keskittymään oleellisempaan, hienosäätöön. Sillä jokireissulla oli nimittäin tarkoitus aina kurvata isojen kivien taakse. Joki oli voimakasvirtainen, joten kelluketta ei pystynyt pysäyttämään omin avuin. Siksi harjoittelimme käyttämään luonnon omia voimia pysäytyksessä. Nimittäin isojen kivien vieressä on kaikista suuritehoisin virtaus ja aivan kiven takana se on taas minimaalisin. Eli jos aluksi suuntaa niin lähelle kiveä kuin voi ja heti kiven saavutettuaan kääntää jyrkästi itsensä kiven taakse saa kellukkeen pysähtymään hetkessä.

En sitäkään aluksi tajunnut, kuinka on fiksua, että menemme joen kaikista nopeimmasta virtauksesta, kuin minun järjen mukaan olisi turvallisinta mennä kaikista hiljaisimmasta virtauksesta, jossa pystyy omin avuinkin pysäyttämään kellukkeen. Mutta täällä logiikka oli toinen. Tarkoituksena näytti olevan hurja vauhti. Kohdissa, joissa vesi virtasi hullunlailla meidät käskettiin pysyä jonossa ja seurata tarkasti samoja reittejä kuin ohjaajakin, ettei törmättäisi vedenalaisiin kiviin. Siellä kun kivet olivat ihan pinnantuntumassa, ja kokoajan oltiin kolhimassa itseämme polvista niihin. Sitä varten meitä tosin käskettiin oikein pahoissa kohdissa nousemaan enemmän ylös lanteisiin asti kellukkeen päälle ja tarvittaessa (osuttaessa edestäpäin kiveen) nostamaan kelluke suoraan eteemme päin.

Kellukkeesta ei ikinä saanut päästää irti. Se taisi olla ihan ensimmäisiä sääntöjä. Sillä siinä villivirrassa jos jäisi ilman apuvälineitä virran vietäväksi päätysi joko joenpohjaan tai vaikka Timbuktuun asti ilman että itse saisi itseään pysäytettyä. Jos jostain syystä kuitenkin kävisi niin, että ote irtoaisi kellukkeesta ja joutuisi vedenvaraan täytyy aina pitää jalat edellä, ettei pää ole se ensimmäinen, joka kolahtaa ensimmäiseen kiveen.

Ohjaajilla oli itsellään kajakit, sillä he olivat taitavia melojia ja pystyivät jopa melomaan vastavirtaan jokea kohti pelastamaan harhautuneita hydropseedaajia. Harjoittelimme käännöstä kellukkeiden kanssa. Silloinkin täytyi taas muistaa, ettei kellukkeesta saanut päästää irti vaikka kuinka oli paniikissa ja veden alla nurinkurin. Harjoittelimme sitä joen rauhallisemmassa kohdassa. Ohjaajat tekivät ties kuinka monta eskimokäännöstä minikajakeillaan, ne taisivat olla jotain kilpakajakkien tapaisia, ei ainakaan mitään retkikajakkeja. Minä koitin vain kaksi kertaa hydrospeedini kanssa, ja sain jo tarpeeksi jännitystä jo pelkästä ajatuksesta, että miltä se tuntuisi kovassa vauhdissa isojen kivien seassa vaahtoavassa joessa. Joten päätin olla erityisen varovainen jokea alaspäin mentäessämme, jotten kellahtaisi virran voimakkuudesta nurin ja etten missään tapauksessa päästäisi irti otettani. Tiedän etten ikinä uskaltaisi mennä kajakilla Sočassa, se on jo liian haastavaa puuhaa minun taidoilleni ja paniikkiherkkyydelleni virtaavassa vedessä. Pidän enemmän retkikajakoinnista kaksikolla.

No joka tapauksessa, takaisin Sočalla olimme harjoitelleet ja pysähdelleet vähän väliä edetessämme jokea alajuoksuun. Aloin huomata, kuinka jalkapohjiini tuli kova kipu, vähän kuin jatkuva suonenveto, ja päättelin, että se johtui liian isoista sukista ja liian isoista räpylöistä, jolloin jouduin kokoajan pitämään jalkapohjalihakseni jännittyneinä, jottei sukat ja räpylät putoisi jalasta. Kahdesti minulta putosi puoliksi räpylä kovan vauhdin koskessa, jolloin minun pitikin pitää kiinni oikeasta jalastani eikä tukevasti hydrospeedin käsikahvoista. Silloin aina ajauduin omilleni kun en pystynyt kunnolla ohjaamaan menopeliä toisen käteni ollessa varattu jalalleni.

Kun pidimme taas taukoa kerroin ohjaajille kuinka jalkapohjiini sattuu, ja toinen heistä antoi minulle toisen sukkansa. Se oli vieläkin isompi kuin edellinen, mutta malliltaan eri, ja se liimautui kiinni ihoon, eikä jättänyt samanlaista tyhjiötä varpaanpäähän kuin edellinen paksumpi sukka. Sukka oli nyt siis paljon ohuempi ja kylmä jokivesi tuntui todella kylmältä, kuin olisi ollut paljasvarpasin siinä kymmenasteisessa joessa. Vaihdoin myös räpylöitä, mutta nekään eivät olleet sopivan kokoiset.

Jatkoimme taas eteenpäin kurvaillen vauhdikkaitten virtausten kohdilta isojen kivien taakse ja pidimme taukoa aina silloin tällöin. Koitin aina tauoilla jonkun toisen räpylöitä, mutta kenelläkään ei tuntunut olvena sopivan kokoisia räpylöitä minulle. Joukkueessamme oli minun lisäksi kaksi tyttöä joilla oli pienempi jalka kuin minulla ja kaikilla miehillä oli taas huomattavasti isompi jalka. Sinnittelin siis niillä räpylöillä ja sukilla, mitkä viimeisimmäksi olin saanut jalkaani ja koitin unohtaa jalkapohjakrampin.

Koko reitti taisi kestää puolitoista tuntia. Siinä ajassa kerkesimme menemään ties kuinka monesta villistä koskesta ja nostamaan veren adrenaliinitasoa kun puikkelehdimme isojen kivien välitse ja ylitsekin kun kyse oli niistä pinnan alla piilevistä vaarallisista kivistä. Koitin pysyä niin lähellä ohjaajaa kuin mahdollista, että hän voi tarvittaessa pelastaa minut, jos joudun veden vietäväksi. Siinä sai polkea räpylöillä aika kovaa, että pysyi taitavan kajakin melojan perässä ja vielä huomioida matkan varrella kaikki esteet pinnan alla ja päällä.

Jernejllä näytti menevän hyvin. Hän osaa omaksua milloin minkäkin urheilulajin ihan hetkessä kuin hän olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Olimme yleensä ensimmäisten joukossa alavirrassa. Toinen ohjaaja oli ensimmäinen ja toinen oli viimeinen joukossa, jotta kukaan ei vahingossa jäänyt huomiotta jälkeen. Ohjaajat pitivät hyvin huolen, että kaikki olivat kokoajan kunnossa, ja kerran jälkimmäinen ohjaaja lähti pelastamaan joukon kolmatta tyttöä. Myöhemmin tyttö sanoi autossa, ettei nauttinut tästä urheilulajista kun se oli niin hurja.

Kuva Jernej Burkeljca

Minä puolestani kokoajan ihmettelin että milloin me aloitamme sen oikean koskenlaskun näillä kellukkeilla. Kun aina kun olimme menossa isommasta hurjasta koskesta ohjaaja sanoi, että nyt harjoitellaan tälläistä kääntöä ja hurjan osuuden jälkeen pidimme aina taukoa. Siinä siis tuli sellainen olo, että nyt taas harjoiteltiin sitä ”oikeaa” koskea varten. Mutta ei koskaan tullut sitä hurjempaa koskea mitä kuvittelin ja sitten retkemme olikin jo ohitse. Outoa. Vähän sama käy aina raftingissä. Odotan aina, että milloin se oikea hurja koski tulee, vaikka sellaista ei ole olemassakaan. Tai siis tietysti koko Soča on hurja niiltä osin, missä vesi virtaa nopeasti, mutta silloin kun on itse tilanteessa ja siinä hurjimmassa paikassa se ei tunnukkaan hurjalta. Se vaan näyttää siltä jos katsoo rannalta tai juuri ennen tapahtumaa, kosken alkua voi kauhistella kuinka tuo vaahtopää näyttää joltain mistä ei selviä. Kaikki on kuitenkin ohitse muutamassa sekunnissa ja sitten taas ihmettelee että no mitäs hurjaa siinä oli.

Siitä pääsemmekin jo päivän toiseen aktiviteettiin, miniraftingiin. Näiden kahden aktiviteetin välissä kävimme syömässä Bovecin keskustassa, jossa meidät toivotettiin tervetulleeksi myös illalliselle.

Emme halunneet mennä ohjattuun raftingiin, vaan tutustua itse jokeen siltä osin, mitä se oli sallittu. Niimpä aktiviteettipalvelun väki vei meidät edemmäs yläjuoksuun, jossa joki ei ollut niin hurjaa kuin alempana Sočassa. Paikka ei ollut kauhean kaukana Trenta laaksosta, jossa olimme seikkailemassa vuosi sitten.

Olimme taas saaneet märkäpuvut lainaan ja keltaisen minirafting veneen. Kannoimme sen auton katolta alas joen varteen muutama sata metriä. Kahdestaan kannettuna se oli todella painava. Kannoimme sitä päämme korkeudella, joten kaikki veri katosi käsivarren lihaksistosta ja kesti aikansa ennekuin tunto palasi takaisin käsivarsiin. Aloitimme melomaan niin, että minä tein melomistyön ja Jernej ohjasi kumivenettä. Päätimme kuitenkin koittaa samaa toisinpäin, sillä menisimme huomattavasti nopeampaa, jos Jernej meloisi meitä eteenpäin. Koskenlaskussa, sen kaikissa muodoissa on tarkoitus, että mennään nopeampaa kuin itse koski, jolloin pystytään ohjaamaan mikä se menopeli sitten olikaan. Mutta jos koskessa mennään hitaampaa kuin virtaus niin silloin koski vie sinua.

Tätä se luultavasti olisi jos minä olisin joutunut melomaan kahden aikuisen painon edestä. Niinpä löysimme nätin poukaman, melkein laguunimaisen, jossa vesi kuin vähän liplatteli. Silloin minä menin istumaan kumiveneen perälle ja Jernej sen etuosaan. Harjoittelimme jo puokamassa, että osaanhan kääntää veneen esimerkiksi 360, joka sujui ihan hyvin. Mutta itse joelle palattuamme kävi taas ilmi, kuinka minulla oli hankaluuksi oikean ja vasemman kanssa ja aina kuin Jernej halusi kääntyä vaikka vasemmalle niin aloin melomaan vasemmalla aironpuoliskolla, joka tietysti käänsi meidät oikealle. Kesti aikansa ennekuin sain taas sisäistettyä, että kumpaan suuntaan piti meloa, jotta päästän haluttuun suuntaan. Vastaavasti pystyi melomaan takaperi,m eli jos haluttiin mennä vasemmalle, pystyi vasemmanpuoleista melaa takaperin melomalla pääsemään kohteeseen. Toivottavasti nyt selitin nämä oikein päin, ettei joku nyt ota tästä oppia ja melo minun takiani väärään suuntaan. Mutta siis tämän kaiken oppii käytännössä, minulle ei ainakaan tehoa, että kerrotaan suullisesti kuinka pitää meloa (tai potkia tai kääntää..), vaan se pitää itse tajuta paikan päällä.

Olimme nyt siis kahdestaan joella. Meidän päämääränämme oli löytää takaisin joen alajuoksulla olevaan aktiviteetti palvelulle Sočan sivuhaaran kautta. Ennen kuin olimme lähelläkään sitä koimme vaikka mitä seikkailunalkuja. Pääsimme muutamasta hurjasta juoksusta alas ilman, että kumpikaan päätyi vedenvaraan. Monesti kävi niin, että aivan hurjimmissa kohdissa lopetin ohjaamisen ja pidin kumiveneen sisäreunoista kiinni, ja työnsin varpaani niin syvälle kumiveneen lattianreunoja kuin mahdollista, sillä meno oli aika töyssyistä ja hurjaa. Siinä vaiheessa ei enää ollut väliä menimmekö tikkusuoraa vai siksakkia.

Kovin monessa kohtaa oli kuitenkin erittäin rauhallista ja kauniita maisemia. Niinpä vuorotellen köllöttelimme kumiveneessä kun toinen meloo hieman vauhtia eteenpäin. Näimme joka puolella vuoria ympärillämme, sillä olimme nyt laakson pohjalla joka on ympäröity ainoastaan vuorilla ja sitäkin suuremmilla vuorilla. Vuorien alut olivat aina peitetty puilla. Oli monenmoista lehtipuuta kuin havupuutakin, mutta paljon korkeammalla huipulla olikin sitten vain kiveä ja hiekkaa, niinkuin edellisen blogikirjoituksen kuvista voi päätellä. Tietysti lukuun ottamatta muutamia ruohotupsuja siellä täällä, joita paikalliset vuoristovuohet laidunsivat.

Näimme myös kauniin valkoisia kivirantoja. Jokikin oli aivan vaaleansinistä, maitomaista. Aivan kuin jos kaakao olisi sinistä, niin sellaiselta se näyttäsi maidon kanssa sekoitettuna. Yhdessä tälläisellä paikalla kuvattiin jokin vuosi sitten jotain fantasia elokuvaa. Silloin se tietty joenkohta oli suljettu kaikilta vesiurheilulajeilta ja jopa harrastelentokoneita oli kielletty lentämästä siinä kohtaa joen yllä. Elokuvan tekijät olivat myös rakentaneet väliaikaisen sillan, jonka purkivat elokuvan päätyttyä kuin mitään siltaa ei ikinä olisi rakennettukaan. Minuakin pyydettiin pari kuukautta sitten, josko haluaisin yhden roolin slovenialaisesta partioelokuvasta. Kieltäydyin kuitenkin tarjouksesta.

Sočan rantaa, ei tosin sitä kuvankaunista valkoista kivirantaa

Samana iltana kun nämä vesiurheilut tapahtuivat, matkasimme takaisin kotiin Ljubljanaan. Alkumatkan ajoimme Sočan varrella, ja pysähdyimme ihastelemaan jyrkkää kallioreunamien välillä virtaavaa jokea. Siihen kohtaan oli myös Napoleon aikoinaan rakennuttanut sillan, joka nimettiin Napoleonin sillaksi.

Sunday 2 August 2009

Vuoristoviikonloppu

Lähdimme erääksi viikonlopuksi pohjoiseen isoille vuorille. Tiesimme jo sinne matkustaessa, mitä kaikkia seikkailuja tulisimme kokemaan viikonlopun aikana. Tiedossa oli vuorikiipeilyä, vaellusta ja koskenlaskua. Hyvä mieli tulevista seikkailuista sai auto matkan sujumaan sutjakasti. Ja tietenkin nätit maisemat jo sinne ajaessa.

Majoituimme Jernejn entisen koulukaverin kesäasunnolle Boveciin. Asunto sijaitsi turistikkaasta keskustasta kauempana, paikassa jossa paikalliset asuivat tiiviisti rakennetussa yhteisössään. Se olikin ihmeellistä kuinka paikassa jossa on paljon tilaa talot on rakennettu vieriviereen. Ja kyse on isoista omakotitaloista, kolmikerroksisista kivi-betoni taloista. Alue on seismisesti herkkää ja viimeisimmät maanjäristykset tapahtuivat 1998 ja 2004. Aikaisemmassa voimakkuus oli 5,6 Richteriä ja viimeisimmässä 4,8. Kylässä on vieläkin nähtävillä, kuinka joidenkin talojen seinissä on halkeamia. Osa taloista kärsi pahoja vaurioita ja nyt kylällä voi nähdä vanhojen talojen seassa uusia taloja, jotka korvasivat maanjäristyksessä tuhoutuneet. Talo, jossa yövyimme kärsi järistyksestä vain vähän. Talon ulkoseinällä on vieläkin nähtävillä pieni halkeama, jonka järisevä maa sai aikaan.

Saavuimme perille aika myöhään, sillä olimme samana päivänä olleet Slovenian koillisosassa Mariborissa, jossa Jernej piti loppuseminaarinsa ja valmistui media communicationin koulutusohjelmasta. Sen päivän aikana emme kerenneet tekemään muuta kuin purkamaan matkatavaramme ja käydä muiden talossa asuvien kanssa kaakaolla kylällä.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti läheisintä vuoriryhmää Kaninin vuoria. Vuoristossa oli laskettelualue, jonka gondoli hisseillä matkasimme juuri reilu kahden kilometrin korkeuteen. Olimme pakanneet mukaamme sauvakävelysauvojen tapaiset vuoristosauvat, kiipeilykypärät sekä muutama metri köyttä varmuuden vuoksi. Olin myös pitänyt huolen eväspuolesta ja loihtinut meille aamulla hyvät herkkuleivät mukaan. Gondolihissimatka kesti puolisen tuntia ja edestakainen kyyti maksoi reilu kympin. Siinä ajassa kerkesimme ihastelemaan allamme avautuvaa vuoristolaaksoa, jossa Boveckin sijaitsi (lausutaan Bouts). Joka puolella oli korkeita vuoria ja niiden välissä laaksoja ja laakson pohjalla virtasi Soča, Slovenian hurjin joki. Samassa hississä oli mies ja hänen paracliding varusteensa. Myöhemmin ylhäällä näimme, kuinka hän leijaili ilmassa alas laaksoon.


Huipulla oli vielä lunta paikkapaikoin. Talvella siellä oli parhaimmillaan kahdeksan metriä lunta, mutta yleensä kuitenkin vain kuusi. Kuulostaa suomalaiseen korvaan aika isolta kasalta lunta, mutta täällä se on ihan normaalia vuoristossa. Meillä oli shortsit jalassa ja vain muutenkin kevyttä vaatetta yllä, mutta olimme myös varautuneet tuuliseen säähän huipulla. Hattu ja aurinkolasit olivat tarpeen, sillä niin korkealla aurinko paistoi ja paljon.

Kuva Jernej Burkeljca

Tarkoituksenamme oli kavuta Veliki Kaninille ja Mali Kaninille, eli suurelle ja pienelle Kaninin vuorelle. Mutta jo aika alkumatkasta tapahtumat johtivat meidät erään toisen vuoren huipulle. Alkumatkasta kävelimme pientä lumipolkua pitkin aika jyrkkärinteisessä mäessä. Jos ei pysynyt polulla, niin luultavasti horjahti, ja olisi kierinyt muutama sata metriä alemmas laskettelurinnettä alas. Välillä lumipolku vaihtui kivipoluksi. Kivet olivat niitä irtokiviä, joista olen aiemminkin kertonut; teräväreunaisia, epävakaita kiviä kasassa ja vielä vinossa rinteessä, ei siis hyvä yhdistelmä, siinäkin tapahtuisi sama horjahtaessa kuin edellä, mutta lumen sijasta niskaan saisi teräviä kiviä vyörynä perässä. Välillä jalka lipsahti polulta ja saimme aikaan muutaman kiven liikkumisen paikaltaan. Siinä ei onneksi muuta käynyt kuin että sydän löi muutaman ekstra kierroksen.

Irtokivipolku

Kuva Jernej Burkeljca

Osa lumesta oli sulanut, vaikka paikkapaikoin lunta oli vielä puolitoista metriä. Lumenreunalla (jossa lumi kohtaa ison kiven) oli syviä aukkoja, ja lumenreuna oli sulanut niin, että ihan reuna oli todella ohut, eikä siihen kannattanut astua. Alla näki vain pimeyttä. Siinä kyseisessä vuoristossa oli nimittäin paljon syviä luolia, jotka olivat pystysuoria alaspäin, ja ikinä ei tiennyt lumenreunalla, että olisiko siinä kohtaa juuri tälläinen jopa kilometrin syvyinen aukko. Siksi hyppäsimme aina isomman harppauksen kun lähestyimme kiven ja lumen reunamaa. Kertaakaan emme rikkoneet reunaa ja uponneet mihinkään.


Alueella oli merkitty vaellusreitti. Puna-valkoisia palluroita seuraamalla pääsi tietyille vuorille, tiettyjä polkuja seuraamalla. Lunta oli kuitenkin vielä sen verran paljon, että osa palluroista oli sen peitossa, emmekä näin ollen aina tienneet kävelimmekö oikeassa kohtaa. Siellä ei ollut käynyt muita vuoristokävelijöitä vähään aikaan niin kaukana mihin me olimme jo päätyneet, eikä maassa näkynyt enää kenenkään kengänjälkiä. Niinpä jonkun ajan päästä kadotimme lopullisesti niin pallot kuin jalanjäljetkin, joita seurata. Kummastelimme hetken ja pyörimme ympyrää koittaen etsiä läheisiä merkkejä, mutta turhaan. Niinpä kaivoimme vuoristokartan esille ja päätimme suunata nenämme kohti läheisintä huippua, joka näytti mielenkiintoisen muotoiselta.

Lähdimme siis kapuamaan suoraan ylöspäin. Suunta apuna ei enää ollut merkkejä maassa, vain huippu suoraan edessä. Vuori muuttui jyrkemmäksi, sillä olimme jo reilussa kahdessa kilometrissä, emmekä nähneet muuta kuin kalliota edessämme. Niin ja aiemmin meitä seurasi sankka sumu tai pilvi, jonka takia katsoimme parhaaksemme kavuta läheisimmälle vuorenhuipulle, emmekä kaukaisille Kaninin vuorille, joihin olisimme ehkä joutuneet kävelemään tunteja rankassa sumussa näkemättä eteemme.

Kun olimme melkein huipulla, täytyi meidän kiivetä vuorikiipeilytyyliin ylös melkein pystysuoraa seinämää joitakin metrejä. Kapuaminen oli kuitenkin helppoa, otteita oli paljon niin jaloille kuin käsillekin ja reppu mahtui hyvin olemaan selässä, vaikka välillä täytyi työntyä ahtaampien kivien välistä. Suoritettuamme kiipeilyosuuden olimme päätyneet pienelle tasanteelle, jonka sivulla oli näkymä vuoren toiselle puolelle suurten kivenlohkareiden välistä. Allamme oli pudotusta suoraan alaspäin ainakin kilometri seuraavaan tasanteeseen. Onneksi ei tuullut.


Kun pääsimme varsinaiselle huipulle edellä mainittujen kivenlohkareiden ylle kävelimme hetken huipun tasanteella päämääränämme vuoren huipun toisen puolen loppureunama. Viimeisillä metreillä huomasimme, että huipulla oli muitakin samoilijoita, nimittäin "vuoristovuohia", eli oikealta nimeltään Chamois (Rupicapra Rupicapra). Laji on itseasiassa vuohiantilooppi, eikä vuohi niinkuin olen itse aiemmin erehtynyt kertomaan. Suomessa lajia kutsutaan Gemssiksi. Huipun korkeimmalla kohdalla, johon huippu oli merkitty kivikasalla laidunsi ja venytteli tälläinen Chamois. Se ei paljoa meistä välittänyt, vaikka olikin villieläin, ja saimme lähestyä sitä aika vapaasti. Emme menneet aivan lähelle, sillä jos eläin olisikin vauhkoontunut ja panikoinut, olisi hän saattanut pudota jyrkänteeltä alas. Niinpä asetuimme lähitienoille syömään pakkaamiani voileipiä ja ihastelimme huipulla avautumaa maisemaa. Näimme jopa merelle asti, vaikka sinne oli melkein muutama sata kilometrejä.


Eväsleipätuokion jälkeen aloimme kapuamaan alaspäin vuorelta. Näimme myös ensimmäiset toiset ihmiset niin kaukana laskettelukeskuksesta. He eivät osanneet liikkua vuoristossa varovasti, sillä he pudottivat jatkuvasti kiviä liikkuessaan vuorella ja aiheuttivat pieniä kivivyörymiä, jotka olivat taas vaaraksi heidän alapuolellaan kapuaville. Alempana joukossa näytti olevan nelihenkinen perhe, joka oli köytetty toinen toiseensa. He ehkä kuvittelivat sen olevan jotenkin turvallinen keino vuoristossa, mutta heidän puutteellisilla varusteillaan se oli ennemminkin vaarallista. Eri asia olisi jossain Himalajalla, jossa retkeilijät on köytetty toisiinsa, mutta heillä on mukanaan jääpiikit, joilla voidaan napata kiinni maasta, jos joku käyden päästä putoaa alas. Tällä perheellä ei ollut muuta kuin yksi pari sauvakävelysauvoja.

Kun olimme päässeet tasaisemmalle maalle, vaikka siis olimme silti korkealla vuoristossa, kävelimme aivan ihmeellisissä paikoissa. Näimme, kuinka lumi oli kuin imaistu maan sisään viemärin tavoin, sillä kuvio, jonka lumi oli muodostanut vaikutti siltä. Epäilin, että ehkä siinä kohtaa oli aiemmin mainittu syvä rotko, joka lumen sulaessa imee lisää lunta rotkoon. Emme menneet kävelemään sinne, vaan paljon vakaampaan lumeen, jossa siinäkin oli paljon viiruja ja syviä rotkohalkeamia lumenreunalla.



Kuva Jernej Burkeljca

Olimme kävelleet kohti vuoristomökkiä, jossa vaeltajat tai laskettelijat voivat yöpyä. Nyt se oli kuitenkin kiinni. Mökin takana oli iso järkäle, jonka huipulle päätimme kavuta. Pääsimme taas koettelemaan kiipeilytaitojamme ja huipulle vei useampikin eri reittivaihtoehto. Kiipeäminen oli niin mukavaa, että kiipesimme ylös pariin kertaan. Lohkareen huipulla oli tasanne, joka oli ehkä sata metriä pitkä. Kävelimme sen toiselle reunalle ja takaisin.

Kuva Jernej Burkeljca

Vuoristomökki ei ollut enää kuin ehkä puolentunnin päässä hiihtokeskuksesta, joten loppumatkan kävelimme aika reippaasti, sillä maasto oli helppokulkuista. Jouduimme tosin taas harppomaan yli lumenreunojen syvänteiden ja laskeutumaan alas takaperin jyrkistä kohdista, kuin olisimme kiivenneet. Näimme yhdellä vanhalla hissiasemalla työmiehiä korjaustöissä. Mies, joka näytti olevan johdossa sanoi Jernejlle, että millainen tyttö kävelee näillä yksinäisillä vuorilla, pidä kiinni hänestä.


Saavuttuamme takaisin Gondolihissiasemalle huomasimme, että meillä oli vielä puolisen tuntia, ennen kuin seuraava hissi olisi menossa alaspäin. Niinpä päätimme lähteä kävelemään toiseen suuntaan, mihin viimeksi, kohti laskettelualueen vuoren toisen puolen rinteitä. Huipulle päästyämme meille avautui taas aivan erinäköinen mahtava näkymä. Oikealla näkyi korkeita jyrkänteitä, joidenka välistä laskettelurinteet menivät. Mahtoi olla hienoa lasketella tälläisissa maisemissa. Minun laskettelutaidoille paikka oli kuitenkin aivan liian jyrkkä.

Matkasimme takaisin alas hissillä kahdestaan ja söimme hätäravinnoksi pakkaamani toiset eväsleivät samalla kun ihastelimme alapuolisia maisemia laaksossa. Pakkasimme varusteemme takaisin autoon ja ajoimme Soča joelle vilvoittelemaan jalkojamme. Matkanvarrella näimme paikallisen korkean vesiputouksen. Joenvarrella oli juuri päättymässä vesiurheilutuokio. Nuoret kajakin kokeilijat olivat matkansa loppusuoralla ja meloivat kajakkinsa rantaan. Osalla näytti olevan ongelmia kajakin saannissa rantaan, sillä virtaus oli nopeaa ja näimme kuinka yksi meni nurin kajakkinsa kanssa. Hän pääsi kuitenkin kierähtämällä ympäri omin voimin takaisin pinnalle ja sai viimein kajakin rantaan.


Myöhemmin samana päivänä kävimme tutustumassa sodanaikaiseen linnoitukseen ja vuoristoon rakennettuihin passipaikkoihin. Aluksi kapusimme vuorenrinnettä ehkä puolisen tuntia aina silloin tällöin kurkistaen pimeisiin passipaikkoihin, jossa pidettiin vahtia vihollisia vastaan pienistä tiirausrei’istä. Kävelimme myös pitkän (harmillisesti) valaistun tunnelin lävitse, jossa oli sivutunneleita taas näihin passipaikkoihin. Kun olimme päässeet ylös varsinaiselle linnoitukselle huomasimme kuinka pommitettu se oli verrattuna passipaikkoihin. Viholliset eivät näköjään ollut löytänyt tiirailupaikkoja, vaan pommittaneet suoraan suurimpaan tukikohtaan.


Maan päällä linnoituksessa oli kaksi kerrosta, maan alla useampikin. Tutkimme koko linnoituksen vaellellen kosteissa sisätiloissa ihmetellen sortuneita kattoja ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä. Myöskin oli suuria reikiä ensimmäisen kerroksen lattiassa, josta näki maan alla oleviin kerroksiin. Tuhottu siis koko paikka. Yksi huone oli kiinnostavampi kuin muut. Se oli täynnä vettä. Huoneen valaistus oli mitä upeampi, oviaukosta tulvi ihan vähän vain valoa ja vedenpinta väreili jännästi. Vettä oli päässyt sisälle katosta tippa kerrallaan ja katossa, niin kuin muuallekin taloon oli muodostunut tippukiviä, samoja mitä tippukiviluolissa.

Jernejn oli myös kuullut että paikalla oli maanalainen tunnelisto, josta pääsi tukikohdan omaan pommituspaikkaan. Etsimme tämän maanalaisen tunneliston sisäänkäynnin joka löytyi nurkan takaa maasta. Maanalle johtivat metalliset pystysuorat rappuset pienen maassa olevan reiän kautta. Kun rappusia kapusi alas sai päälleen jostain kokoajan vesipisaroita, vaikkei ulkona satanutkaan. Kun olimme molemmat päässeet alas tunnelistoon lähdimme kohtalaisen loivia kivirappusia alas syvemmälle maanalle. Meillä oli onneksi mukana otsalaput, sillä maan alla oli pilkkopimeää. Kun lähestyimme pommituspaikkoja valoa alkoi tulvia pienessä määrin edestämme ja voimistui mitä lähemmäs pääsimme ulkoaukkoa. Kävimme kurkkaamassa ulos asti ja ihailimme vuoristomaisemia. Sinne ei kyllä millään kukaan eksyisi vuorikiipeillessään, sen verran hyvin piilossa ja jyrkällä paikalla se sijaitsi. Ihmeteltiin myös kuinka rajantakaiset pommittajat olivat tienneet niin tarkasti tämän tukikohdan koordinaatit, että olivat osanneet pommittaa sen niinkin raunioiksi.

Matkalla alas meitä vastaan tepasteli neljä vuohta. Aluksi oli kiva seurata kuinka he söivät kaikessa rauhassa heinää pysähtyen eteemme kun kumpikaan valjakko ei päässyt eteenpäin. Tukimme molemmat toistemme kulkureitit ja niin vuohet kuin mekin ihmettelimme kummat pääsee ensiksi ohi. Aikamme ihmeteltyämme kehitin ideaa, jolla päästään vuohista ohitse. Otin maasta kepin ja pidin sitä alavartalolla (siltä varalta, että vuohet puskisivat minua sarvillaan) ja lähestyin vuohia. Tai siis en varsinaisesti vuohia, vaan koitin mennä niiden ohitse polulla. Mutta samaan aikaan kaksi vuohta päätti tulla minua kohti. Pysähdyin. Ensin vuohet nuuskivat keppiä, josta siirtyivät sormiini, molemmat vuohet eri käsien sormiin. Olin piiritetty. Vasemmanpuoleinen vuohi nuuski sormiani kovin läheltä, mutta oikeanpuoleinen vieläkin lähempää. Tämä vuohi nimittäin päätti maistaa miltä sormeni maistuvat ja kolhaisi hampaillaan sormeeni haavan. Siinä ei pystynyt muuta kuin nauramaan ja lopulta myös päätimme vain kävellä vuohista ohitse. Mutta aina kun otimme askeleen heitä kohti hekin ottivat meitä kohti ja jännitys pysyi yllä kunnes molemmat osapuolet olivat ihmetelleet aikansa toisten touhuja. Niin me pääsimme vihdoin jatkamaan matkaamme alas takaisin jokilaaksoon.


Seuraavassa kirjoituksessa kerron sman viikonlopun vesiurheilutapahtumista.