Olimme ottaneet koirat mukaamme tällekin kävelylle, he ovat aina innoissaan kun pääsevät nuuskimaan uusia puskanjuuria. Vuorilla kulki myös Via Alpina reitti, jota sivuutimme huipulle päästyämme. Ennen huippua kuitenkin kapusimme tovin jos toisenkin ylämäkeä. Minä jäin ihastelemaan jokaisen uuden kukkasen viereen ja harmittelin kuinka olin unohtanut ottaa kamerani mukaan. Minulle uusia lajeja oli kymmenittäin.
Kun pääsimme lähemmäs huippua saavuimme vihreälle nyppylämäiselle osuudelle. Se muistutti paljon Skotlantia ja Irlantia. Tapasimme myös ensimmäiset lampaat täällä. Koirat vainusivat pörröiset päkäpäät ja olivat pää ja korvat pystyssä valppaina. He olisivat halunneet juosta lampaitten sekaan ja aiheuttaa kaaoksen vauhkoontuvien lampaiden juostessa karkuun. Pidimme kuitenkin koirat aisoissa ja pysyttelimme toisella puolella kukkulaa toistaiseksi.
Kun pääsimme ylös näimme hienot maisemat molemmin puolin vuorta. Näimme lisää ja lisää vuoria minhin ikinä suuntaan käänsimme päämme. Alhaalla näimme myös Bohinjsko järven. Vuoreksi paikka oli ehkä vähän liian matala, vähän reilu puolitoista kilometriä vain. Aloimme kävelemään vuorenhuipulle muodostunutta tasannetta pitkin eteenpäin. Ylhäällä meni polkuja, jokin niistä oli aiemmin mainitsemani Via Alpina. Paikka oli erikoinen siitä, että siellä oli aikoinaan pidetty vahtia vihollis kansoja vastaan. Ylhäällä vuorilla oli ensimmäisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, jotka olivat hyvin maastoutuneet ympäristöön. Bunkkereiden sisäänkäynnit olivat nyppylän toisellapuolella kun taas pienet tähystysikkunat toisella.
Kuva Jernej BurkeljcaMenimme tutustumaan yhteen bunkkeriin lähemmin. Jo heti oviaukolla haisi lampaankökköreet ja maa oli kurainen jätöksistä. Bunkkereita ei ollut tarvittu vuosiin ja nyt ne olivat löytäneet uuden käyttötarkoituksen lammassuojana. Sisällä oli pimeää. Jernejllä oli vain aurinkolasit, ja hän ei nähnyt mitään miiden kanssa, eikä ilmankaan ilman vahvuuksia. Joten menimme tutustumaan bunkkerin sisältöön tunnustellen seiniä, jotta tiesimme minne päin kävellä. Sisällä oli muutama eri suuntiin vievä käytävä, ja lähdin kohti yhtä, josta näytti pilkahtavan valoa. Päästyäni peremmälle saavuin pieneen huoneeseen jossa oli pienen pieni ikkuna, josta valoa pääsi bunkkeriin. Jernejkin näki jo jotain. Ikkunan edessä oli korkea tasanne ja tasanteella pakattuja vesipulloja. Päättelimme, että ne olivat siellä janoisia vaeltajia varten, ja otimme muutaman kylmän vesipullon matkaamme. Tuntui kuin pelaisimme muuttuvaa labyrinttiä ja olisimme juuri löytäneet salaisen kätkön.
Osa bunkkereista oli nimittäin yhdistetty käytävillä. Jokin niistä pimeistä käytävistä luultavasti vei johinkin lähibunkkeriin, joita oli monia ihan kivenheiton päässä. Monissa oli sortunut sisäänkäynti eikä niihin päässyt sisälle ikkunastakaan, sillä ne olivat pienempia kuin me. Ehkä käden mentäviä aukkoja. Pyssyjä vartenhan ne oli eikä läpikulkua.
Olimme nyt puolivälissä matkaamme ja edessä oli monta kurvia pienten mäkien lomitse. Käveltyämme hetken saavuimme suuren kivisen rakennuksen luo, joka oli aikoinaan toiminut armeijan päätukikohtana. Siellä joukot oli ruokittu, ja luultavasti monelle oli myös petipaikka. Nyt kuitenkin tämänkin rakennus oli uusiokäytössä lampaiden toimesta. Pihamaa oli täynnä jätöksiä. Niitä oli jopa kärrätty jyrkänteeltä alas syrjemmälle pois näkyviltä. Rakennuksen yläkerrassa varmaan majaili välillä paimeniakin. Tai en tiedä, vaikka lampaat olisivat valloittaneet koko rakennuksen ylimpiä kerroksia myöten. Rakennus ei näyttänyt vahingoittuneelta, sitä kohtaan ei oltu näyttävästi käyty sotaa.
Jatkoimme taas matkaamme kunnes muutaman kurvin jälkeen näimme kaukana miehen istuvan kiven nokareen päällä. Luulin sen olevan paimen, kun sillä näytti olevan paimensauvakin kädessä. Kun saavuimme lähemmäs kävi kuitenkin ilmi, että se olikin sotilas. Naamioitunut sellainen. Hänellä oli mustaksi maalatut kasvot ja maastopuku yllä, pyssy siinä vierellä. Jäimme vaihtamaan pari sanaa ja kävi ilmi, että heillä oli sotaharjoitukset Amerikan sotilaiden kanssa. Amerikkalaiset olivat vielä jossain vuoren alemmissa osioissa tulossa ylös vuorelle. En ymmärtänyt millainen operaatio oli kyseessä, ja miksei tämä kyseinen sotilas ollut vaikka piilossa. Mutta siinä se kiven nokareella näytti päiväänsä viettävän leppoisasti.
Kävelimme kurvaillen välillä oikealle välillä vasemmalle nyppylärinteissä. Sitten jokin suhahti ja viuhahti jalkojeni edestä. Se oli käärme. Näin sen vain muutaman sekunnin enkä enää löytänyt sitä uudelleen siinä vaiheessa kun Jernej kääntyi katsomaan mitä kiljahdin. Kohta saavuimme takaisin paikkaan, jossa näimme lammasröykkiön aiemmin, mutta lähemmäs. Katselimme lampaita jonkin aikaa ja huomasimme, että muutama lammas ontui. Yhdellä roikkui takajalan loppuosa, näytti kuin se olisi poikki. Ihmettelin, eikö paimenet pidä huolta siitä, ettei tälläisten yksilöiden enää tarvitsisi kiivetä vuorille ja kompuroida kivien seassa loukkaantuneena.
Kuva Jernej BurkeljcaSeuraavaksi saavuimme vinolle rinteelle, jossa kasvoi pidempää heinää. Polkukin oli vain viiru heinikossa. Kuin siinä olisi tepastellut koko lammaslauma peräkanaa tehden tuon kapean polun. Aloimme lähestyä laskettelukeskusta. Ylimmät hissien päätepysäkit olivat nyt meidän korkeudella. Jyrkkä alamäki alkoi ja melkein juoksimme alas rinnettä koirat etuvetona. Koirat piti pitää hihnassa kun saavuimme lehmien laidunnuspaikkaan. Lehmät olivat suunnattoman kokoisia, samoin kuin heidän jätöksensä nurmikossa. Alas parkkipaikalle päästyämme otimme koirilta valjaat pois ja lastasimme ne takakonttiin. Sitten ajoimme kotiin.Ainiin, matkalla vuorille näimme moottoritiellä jonkun käsilaukun. Se oli varmaan unohtunut auton katolle ja sieltä lentänyt maahan kovemman vauhdin kanssa, sillä kuka nyt käsilaukkuja ikkunasta viskoisi.
