Matka maailman keskipisteeseen

Kävimme yhtenä viikonloppuna ihmeellisissä paikoissa. Paikan olomuodon takia kutsun tarinaamme matkaksi maailman keskipisteeseen, sillä siltä se todella tuntui itse paikanpäällä. Tarina sijoittuu Rakov Škocjan natural monument puistoon. Sinne oli vähän alle tunnin ajomatka Ljubljanasta.

Pysäytimme auton pikkutielle ja päästimme koirat ulos takakontista. Jernej kehotti kiinnittämään koirat valjaisiin, sillä paikka johon olimme saapuneet oli korkean rotkon yllä. Kuulimme kuinka kaukana alhaalla oli meluisa ryhmä turisteja ihmettelemässä luonnonmuodostumia. Kurkkasin alas kielekkeeltä ja tunsin heti kuinka korkealla olimme. Lähdimme itsekin kävelemään alas rotkonpohjalle. Alasmennessä näimme paljon isoja vanhoja kuusia, joidenka parikymmentä ensimmäistä metriä olivat paljaita oksista. Kummallista. Paikalla oli myös paljon dinosauruksen lihaa, Jenpulle tiedoksi, tai muillekin, jotka tietävät mitä dinosauruksen liha tarkoittaa. Jernej kertoi, että hän tykkäsi uida kyseisessä paikassa korkean veden aikaan. Nyt kuitenkin vettä oli vain sanottavaksi. Olimme päätyneet Ljubljanitcan alkujuurille. Tai siis yhteen niistä kohdista jossa joki tulee maan alta esiin ja taas sukeltaa takaisin maan uumeniin.

Edessämme kohosi korkea aukko tunneli. Sen aukko oli varmaan yhtä korkea kuin edellä kerrottujen puidenkin korkeus. Tunneli oli aivan luonnollinen ilmiö eikä ihmisten tekemä, vaikka se osittain näyttikin joltain rooman ajan tunnelilta. Suuret vesimassat olivat kuitenkin aikojen saatossa muovanneet tämänkin ihmeen. Kävelimme lyhyen tunnelin alitse joen pohjaa pitkin. Maassa oli paljon vesikasvillisuutta ja pohja muodostui pyöreistä kivistä. Ihan kuin olisi kävellyt päällystetyllä pirun pellolla. Osittain kasvillisuuden peittämät kivet olivat liukkaita kävellä, mutta selvisimme haavereitta. Koirat halusivat uimaan aina kun näkivät pinenkin laikun vettä joen pohjassa.

Kuva Jernej Burkeljca

Kävelimme hetken eteenpäin joenpohjaa kunnes näimme edessämme mustan aukon. Se oli pimeä tunneli, johon vesimassat taas hävisivät. Jernej oli ottanut meille mukaan taskulampun, mutta olimme unohtaneet sen autoon. Päätimme silti alkaa kävelemään kohti pimeää tunnelia. Tunnelin suulla törmäsimme mitä kummallisimpaan lintuun, jonka olen ikinä nähnyt. Se ei ollut säikky ollenkaan, joten sain hyvän lähikuvan. Sillä oli töyhtökohvat. Kun pääsimme tunnelin suulle paikka ei näyttänytkään niin pimeältä. Näimme ainakin parikymmentä metriä aina eteenpäin. Menimme sisään tunneliin, jossa oli paljon viileämpää kuin ulkosalla. Tunnelin suun lähistöllä oli toinen suuaukko vasemmalla. Se oli oudosti ylämäessä, kuin huoneen ylämnurkassa olisi ovi. Huomattiin kuinka isoja tukkeja oli päässyt sisään tunneliin tämän nurkkasuuaukon kautta. Tukkien kyljissä oli mahtavan isoja hämähäkinseittejä.


Kävelimme vähän matkaa eteenpäin. Sivusuuaukko antoi meille tarpeeksi valoa jatkaa joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin. Sitten tulimmekin kohtaan, jossa edessämme oli isoja kiviä, jotka tukkivat valon pääsyn eteenpäin. Niinpä käytimme kamerani salamaa nähdäksemme mitä edessä oli. Isojen ihmisten korkuisten kivien takana oli lätäkkö, johon koirat menivät pulikoimaan pilkkopimeässä. Jernej meni lätäkön toiselle puolelle myös tutkimaan josko pääsisimme eteenpäin. Mutta tie oli liian pimeä mentäeksi enää eteenpäin. Kameran salamavalokaan ei meitä olisi paljoa pidemmälle johdattanut. Tunnelin nimi oli Tkalca jama. Se kuulemma jatkui ainakin kolme kilometriä eteenpäin maan alla ennenkuin taas nousisi takaisin maanpinnalle jokena.

Kuva Jernej Burkeljca

Vesi ei aina kulkenut vain käveltävässä tunnelissa, vaan jos maanalaista vesitunnelia halusi jatkaa eteenpäin tarvitsisi kumiveneen jonka voi hetkessä puhaltaa tyhjäksi tai täydeksi sekä sukellusvehkeet. Tunneli nimittäin välillä sukelsi syvyyksiin, niin, ettei siellä enää voinut kävellä tai edes uida. Vaan tarvittaisiin todellakin sukellustarvikkeita eteenpääsyyn. Tälläisellä tutkimusretkellä joku nuorukainen oli kuollut kyseiseen tunneliin. Siitä oli kyltti tunnelin sivuuloskäynnin luona. Tunnelissa oli muutenkin outo tunnelma. Siellä elämä oli kummallista. Kosteaa, viileää, toisinaan erittäin kylmää. Ja kaiken lisäksi niskaan tippui kokoajan pisaroita katosta. Tunnelissa eleli myös kummallisia otuksia kuten allaoleva sirkka.


Poistuimme siis tunnelista varauloskäynnin kautta. Siellä oli pienet puoliksi lahonneet puiset tikkaat sekä korkeat kiviset askelmat ylöspääsyyn. Jouduimme auttamaan koiria ylös näistä jättiläisaskelmista. Alhaalla tunnelissa oli vielä tukkien vieressä vanhoja puisia tikkaita, tai aluksi ne kyllä näyttivät käsin tehdyiltä puulautoilta, joilla kellutaan vedessä. Nyt siis tunnelissa ei ollut suuria vesimassoja ja sen takia pystyimme kävelemään tunnelinpohjassa. Mutta korkean veden aikaan huhti- tai lokakuussa tunnelit täyttyisivät vedellä, eikä sinne silloin pääsisi pinelle tutkimusretkelle.

Palasimme takaisin ylös autolle asti. Ajoimme muutaman minuutin eteenpäin seuraavalle luontokohteelle, joka oli entinen tukinuittopaikka. En kyllä ymmärrä kuinka se oli mahdollista semmoisessa paikassa. Joki kun syöksyy vähän väliä tunneliin tai tunnelista ulos. Tässäkin kyseisessä paikassa oli tunneli, mutta tunnelin suu oli useiden metrien korkeudessa maanpinnalta. Uittopiakka oli tuhoutunut jo useita kymmeniä vuosia sitten mutta muutama kivinen muodostelma oli vielä jäännöksenä entisaikojen toiminnoista. Istahdimme yhdelle tälläiselle kiviaidalle syömään minun tekemiäni eväsleipiä. Ne olivat todella herkullisia luonnonhelmassa nautittuna.

Ajoin meidät vielä jonkin matkaa eteenpäin kolmanteen kohteeseen, joka oli ehkä kaikista unohtumattomin Zelške jameen. Paikalla oli useita isoja tunneleita ja rotkoja, ja kaikkia niitä pystyi aluksi ihastelemaan ylhäältä päin pyöreän suuren luonnollisen reiän kautta. Meillä kesti hetki oivaltaa kuinka pääsisimme alas rotkoihin. Ylhäällä oli ties kuinkamonta pikkupolkua, joista koitimme useampaa tuloksetta. Lopulta koitimme viimeistä polkua, johon emme olleet vielä kävelleet, ja se johdatti meidät ehkä kaikkien aikojen mystisimpään paikkaan. Alhaalla oli joki, paljon luonnollisesti muodostuneita tunneleita, ja tietenkin kattossa tuo edellämainitu iso reikä. Kummallisuuksia tosiaan. Kävelimme usean muutaman kymmenen metrin pituisen tunnelin lävitse niin, että joki virtasi tunneleissa ja me kävelimme tunnelin reunamaa pitkin kastuttamatta jalkojamme. Yhdessä kohtaa tunnelia oli seinä joka näytti mutaiselta, siis sellaiselta ruskealta valuvalta liejulta, mutta kun kosketin seinää se olikin kovaa ja kylmää ainesta. Sitä samaa, jota tippukiviluolissakin muodostuu.

Ihastelimme luonnonihmeitä aikamme kunnes päädyimme matkamme huipennukseen. Olimme kävelleet sikinsokin erilaisten lyhyiden tunneleidne lävitse, vähän kuin maantiesiltoja olisi sikinsokin maastossa, mutta paikka johon lopulta pääsimme oli puolikaarenmuotoinen pimeä aukko maassa. Tätä varten Jernej oli ottanut meille taskulampun mukaan. Tämä matala puolikaari oli taas vastaavasti kuin huoneen alanurkassa, kuin edellisessä tunnelissa mainitsin, kuinka sisältäpäin katsottuna uloskäynti oli ylänurkassa, niinkuin se tietenkin nytkin olisi kun menimme sisään. Tarvimme tarskulamppua jo heti ensimmäisellä metrillä niin pimeää siellä oli. Suu aukolta kun ei juuri mitään valoa päässyt sisään tunnelin salaisen sijainnin takia.

Minä menin ensimmäisenä sisään, sitten käännyin ja pysädyin auttamaan Dinan luolansuulta sisään. Hanibal puolestaan ei uskaltanut tulla luolaan ollenkaan vaan jäi haukkumaan ja itkemään luolansuulle kuin aupua huutaen. Jernejkin tuli luolaan ja jatkoimme alas matkaa taskulampun varassa. Näytimme vuorotellen kullekin tietä, niin että kun tksi kävele muut pysyvät paikallaan, sillä valoa riitti vain yhdelle kerrallaan valaista eteenpäin. Kun pääsimme niin alas tunnelia kuin pystyimme alkoi mutainen osuus. Aluksi olimme kävelleet epätasaisilla kivillä, jolla ei todellakaan halunnut kävellä ilman taskulampun tuomaa turvaa, mutta mutaosuudella puolestaan pystyi kävelemään kun oli kerran nähnyt eteenpäin ja tiesi ettei edessä ole muuta kuin lisää mutaa. Mudan toisella laidalla oli tosin joki, joka virtasi jälleen maanalla, eikä sinne hallunnut päätyä virran vietäväksi.

Jernej oli ottanut ison kameransa mukaan ja kamera alustan tälläistä hetkeä varten, ja hän aloitti kameran asetusten säätämisen. Sillä aikaa kun minä harhailin vielä mudassa. Kuvauksisat ei kuitenkaan tullut mitään kun Hanibal itki ylhäällä, joten kävin vähän väliä kurkkaamassa, ja näyttämässä itsenä hänellä, että täällä me vielä ollaan. Kerran kun kiipesin takaisin luolan suulle sinne oli ilmestynyt kolme brittiä, jotka kysyivät olimmeko kunnossa kun tämä koira haukkuu kuin apua huutaen. Kerroin että olimme luolassa ottamassa valokuvia, ja että kaikki on kunnossa. Myöhemmin tulimme hakemaan Hanibalin luolaan kun olimme häntä trapeeksi houkutelleet, rohkaisseet, lohdottaneet ja näyttäneet valoa. Valonpuute näytti olevan syy siihen, ettei koiraraukka uskaltanut tulla luolaan. Pidimme nyt siis hyvin huolen, että varsinkin Hanibal saisi tarpeeksi valoa tassujensa eteen edetäkseen luolan kiviosuuden. Kun pääsimme takaisin mudalle koirat juoksentelivat innoissaaan ympäri luolaa ja kävivät välillä pulahtamassa kylmässä jokivedessä.

Silläaikaa kun koirat riemuitsivat uudesta leikkipaikasta Jernej otti valokuvia pimeässä luolassa. Minä valaisin joenpintaa taskulampulla ja Jernej tuli ylinmääräisen kameransalaman kanssa näyttämään lisää valoa muualle luolaan automaattiajastuksella otettuihin kuviin. Kuvissa oli hauskaa kun koiria näytti olevan usemapi kuin kaksi. Kuvat kun oli otettu pitkällä valotusajalla.

Kuva Jernej Burkeljca

Luolassa ei päässyt etenemään pitkälle, joten kun olimme kuvanneet aikamme, lähdimme kapuamaan takaisin päivänvaloon. Ulkona satoi. Tai oli alkanut itseasiassa satamaan jo kun olimme tukinuittopaikalla, mutta kaikkien ihmeellisten kokemuksien keskellä ei edes huomannut että satoi. Kävelimme jälleen useiden lyhyiden tunneleiden halki ja kapusimme takaisin normaalille maanpinnalle. Oli kummallista kuinka tuollaiset muodostelmat olivatkaan syntyneet, miten on, ettei ne olleet pysyneet ikuisuuksia maanalla mysteerinä, vaan olivat paljastuneet maanpäälliselle elämälekin. Tätä miettiessä matkasimme takaisin kotia kohti.

Pysähdyimme matkanvarrella Slovenian suurimmalla järvellä Cerkniško jezerolla, silloin kuin se oli järvi. Tämäkin on yksi luonnonihmeellisyys jonka ymmärtämiseen kestää vielä hetki. Paikalla oli siis aina välillä järvi, ja välillä ei. Ja silloin kuin järvi on olemassa, se on Slovenian suurin. Järvi tulee ja menee kuin sillä olisi oma tahto. Järven pohjassa on isoja reikiä, joista vesi pääsee pois ja takaisin järveen kun on aika. Ennenkuin isot kolot pohjassa imaisevat kaikki vesimassat kylän kalastajat keräävät kaikki järven kalat kokoon ja kuljettavat ne turvellisemmille vesille jemmaan, kunnes järvi taas palaa mystisten maareikein kautta takaisin, jolloin myös kalat voidaan palauttaa takaisin järveen. Kun me olimme käymässä järvellä, siellä virtasi vain pieni joki. Muutoin järvi oli täynnä vesikasvillisuutta ilman vettä.


Lähellä järveä oli kylä, jossa näimme valokuvanäyttelyn ulkona. Näyttely oli kertoi järvestä eri vuodenaikoina. Ihastelin lähikuvattuja hämähäkinseittejä ja kerhotoimintaa, jossa pikkulapset esittivät etanoita. Ajoimme kotia kohti maisemareittiä alkumatkasta. Välillä Jernej kertoi, että siinä kohtaa joki taas esiintyi maanpäällisenä jokena, ja kohta taas maanalaisena jokena. Lopulta liityimme moottoritiellä aikamme maisemia katsottuamme. Olimme enää ehkä kymmenen kilometrin päässä kotoa kun yhtäkkiä kova ääni keskeytti matkamme. Se oli puhjennut rengas. Jernej jarrutti hallitusti tienreunaan niin nopeatsi kuin suinkin kykeni. Se oli jo kuulemma viides kerta kun oikea takarengas puhkesi vuoden aikana.

Niinpä pääsimme renkaanvaihtopuuhiin. Ennen renkaanvaihtoa vilkkaan moottoritien reunassa täytyi kuitenkin suorittaa vaativampi tehtävä. Saada nimittäin koirat ulos takakontista ehjin nahoin, ilman että he hyppäisivät keskelle moottoritietä. Avasimme takakontin luukun ensin osittain auki, ja Jernej nappasi molempia kaulapannoista kiinni, ja ohjasi heidät uloshypyn jälkeen pientareelle. Minä kiinnitin koirat remmiin ja lähdin viemään hätäkolmiota tarpeeksi kauas autosta varoittamaan muita tielläliikkujia tapahtuneesta. Kävelimme osittain hiekkapinetareella osittain nurmikolla riippuen siitä kummalta puolelta heijastintolppia koirat päättivät nuuhkiä tiensä eteenpäin. Kun palasimme takaisin autolle Jernej oli jo nostanut tunkilla auton oikean takaosan ylös ja alkoi juuri vaihtamaan rengasta. Minun tehtävänäni oli pitää huolta koirista sillä aikaa kun sutjakas renkaanvaihto tapahtui. Jernejllä oli päällään heijastava varoitusliivi, ja kun renkaanvaihto oli loppusuoralla hän antoi sen minulle kun kävin hakemassa varoituskolmion takaisin. Sitten lastasimme koirat takaisin takakonttiin ja jatkoimme matkaa kotiin vararengas alla.

alkukesä 2009

Kerroin aiemmin, että olimme Koperin lähistöllä poimimassa kirsikoita kun Jemppu oli täällä. Nyt on myös kotipihan kirsikkapuu tehnyt satoa. Nämä kirsikat ovat tosin eri lajia, ja eivät esimerkiksi ole yhtä makeita, eikä ne kasva punaisiksi kokonaan vaan puoliksi keltaisiksi. Syötäviä kylläkin.


Toinen tähän aikaan vuodesta oleva marja on vattu. Jernejn isoäidin puutarhasta saa hyvän sadon joka päivä. Meillä ei ole varmaan ikinä ollut vattupuskaa, sillä olin totaalisen ymmälläni, että vatut kasvaa päivässä vihreistä punaisiksi. Keräsimme nimittäin joka päivä kaikki punaiset vatut, siis kaikki. Ja seuraavana päivänä puska oli taas täynnä punaisia vattuja. Ihan kuin taikuutta. Kaikkea sitä oppii vielä tämänkin ikäisenä.


Toinen asia mitä en ollut ikinä miettinytkään on teini-ikäisen määritelmä. Jernej rupesi sitä puhumaan, ja olin yhtä ymmälläni kuin vatuissakin. Eli teini-ikäinen on 13-19-vuotias, sillä englannissa thirTEEN fourTEEN, fifTEEN, sixTEEN, sevenTEEN, eighTEEN, nineTEEN, samoin kuulemma sloveeniksi, jossa tosin teini-ikä on vähän pidempi: enajst, dvanajst, trinajst, štirinajst, petnajst, šestnajst, sedemnajst, osemnajst ja devetnajst.

Ainiin, ja kohta täällä kasvaa jo karviaisetkin. Aika lähellä täällä on yksi hylätyn näköinen talo, joka on entinen maalaistalo, joka on osittain uusittu monia monia vuosia sitten, nyt taas ihan rapakunnossa, ja ikkunat rikki, ja pörröisiä kulkukissoja nurkissa. Ja sitten talolla on iso puutarha. Tämä puutarha on tosin hyödynnetty, siellä kasvaa ties mitä herkkuja ja nättejä villikukkia, ja villiintyneitä kasvatettuja kukkia, korkeita sellaisia. Niin mitä olen ymmärtänyt niin talo on siltä osin hylätty, ettei siellä kukaan asu, mutta liikehdintää pihalla kuitenkin on. Paikka on kiehtonut minua siitä asti kun menin siitä ensimmäistä kertaa ohitse koirien kanssa yksi, kun huomasin ison villiintyneen puutarhan, ja mitä vieläkin parempaa aidanpielustalla kasvamassa jättikorkuisia karviaispuskia ja aita jatkui monia monia metrejä. En ollut eläissäni nähnyt niin korkeaa karviaispuskaa, yli kaksimetristä. Siitä päivästä lähtien olen aina ollut kiinnostunut tuosta mystisestä puutarhasta ja sen ympäristöstä.


Välillä ollaan taisteltu pikkuötököitä vastaan, kuten muurahaisia, joiden aika on jo onneksi lopussa, mutta nyt kiusana ovat jättietanat. Ja jättietanalla tarkoitan jättietanaa, vaikka täälläpäin ne ei kuulemma edes ole vielä isoja. Jemppu tietää minun lisäksi, että ne on Suomen mittakaavalla todella isoja, vaikka täällä sanottaisiin mitä! Ne ryntäävät kaikkien kasvimaille aina sateen jälkeen kuin kastemadot Suomessa. Tai siis onhan meilläkin niitä tuholaisetanoita sateen jälkeen, mutta nämä on jättiläisiä. Ollaan ripoteltu tontin ympärille sellaisia turkooseja tabletteja, jotka sisältävät ylinmääräisen annoksen rautaa, jota kyseiset etanat eivät syönnin jälkeen kuulemma kestä. Joskus se tepsii toisinaan ei. Kun sitä on käytetty, niin seuraavana päivänä pitäisi lojua kuolleita etanoita ympäriinsä, jollaista kokemusta en ole kyllä vielä tavannut. Ja mitä niille kuolleille etanoille sitten pitää tehdä?


Tälläisen sateisen päivän jälkeen olin kerran ulkoiluttamassa koiria keltaiset kumisaappaat jalassa. Ne samaiset saappaat, jotka kunnostin joku kuukausi sitten. Sinä päivänä oli salamoinut ekstra paljon, ja esimerkiksi Mariborin seudulla oli viilettänyt tornaadon tapainen hurjimus, joka oli sotkenut ja ruhjonut kaikki paikat, niin että taloja tarvittiin korjata ja sähkölinjoja uusia.

Kuva Jernej Burkeljca

Törmäsin yhtenä päivänä koiria ulkoiluttaessa pesästä pudonneeseen linnunpoikaseen. Se oli todella heikko ja haaveroinen. En koskenut siihen kun pienenä opetettiin, ettei lintuihin saa koskea. Seuraavana päivänä kun kävelin samasta paikasta ohi niin se oli jo kuollut ja litistynyt siinä samaisessa paikassa, jossa se oli ollut edellisenä yönä.

Linnuista vielä, että huomasin lähialueen kadulla yhden puun, johon oli laitettu ainakin kolme linnunpönttöä. Viereisessä talossa näytti olevan pihalla iso kokoelma pönttöjä, ihan kuin Suomessa välillä törmää puutarhatontunkeräilijöihin.


Olen myös ihmetellyt täkäläisiä puita, että mitä muurahaiset ovat niille tehneet. Koivut eivät esimerkiksi enää ole musta valkoisia vaan ne ovat musta valko punaruskeita rungoistaan paikkapaikoin, ei mitenkään maanlaajuisesti, vaan yksilöittäin. Jotain kummallista on tapahtunut ja muurahaiset liittyvät jotenkin asiaan.


Sitten vähän ruokakulttuurieroista. Törmäsin yhtenä päivänä mitä kummallisimpaan ruokayhdistelmään. Söimme hyvää ja ravitsevaa papukeittoa ja sen kylkiäiseksi tarjottiin kanankoipea. Siinä sitten oltiin kaikki pienen pöydän ympärillä lusikka oikeassa kädessä ja kanankoipi vasemmassa. Joka toisella hörpyllä otettiin höystöksi palanen kanaa ja luut jätettiin luukuppiin koirille, joka oli keskellä ruokapöytää.

Jälkiruuaksi oli vielä lettuja, sekä kiisseliä, sekä vielä vastapoimittuja vattuja. Täälläpäin syödään vähän kummallisesti lettuja. Letun päälle laitetaan vain sellaista keltaista marmelaadia, joka on luultavasti tehty aprikooseista, mutta se ei missään tapauksessa ole lettuhilloa. Tai kun kerran käytiin ulkona syömässä lettuja, niin koko ravintolan lettutarjoilu oli mitä kummallisin. Kaikki täytteet oli aivan epäsopivia suomalaisen suuhun letun päälle. Oli suklaata, toisenlaista suklaata. Oli pähkinöitä ja toisenlaisia pähkinöitä, sokeritonta kermavaahtoa, ja mitä kummallisempia hilloja. Mutta lettua ei saanut esimerkiksi mansikkahillon, sokerin tai hyvän makuisen kermavaahdon kanssa, enkä ole ikinä törmännyt täällä kuningatarhilloonkaan. Joten joka kerta kun jossain on tarjolla lettuja, niin en hypi ilosta kattoon, niin kuin joskus olisi voinut käydä. Mutta saatan hyppiäkin, jos eteeni tepastelee oikea lettu oikeilla täytteillä!

Meistä tuli kipeäksi kolme. Olin viimeinen joka sairastui, ja tauti näytti kestävän kauemmin kuin muilla. Oli pahaa nuhaa, kurkkukipua, pää oli kovin raskas, posket olivat kipeät, kieli välillä tunnoton ja korvissa pystyi välillä kuulemaan oman sydämenlyöntinsä. Hoidettiin tautia hunajateellä, flunssalääkkeillä, nenäsuihkeilla ja isoilla valkoisilla nenäliinoilla. Nyt ollaan jo parempia. Sanotaan tautia vaikka pingviiniflunssaksi.

Uskon, että oman sairauteni laukaisi homehuoneen hiominen muiden talon bakteereiden lisäksi. Olin pölyävässä huoneessa työskentelemässä homeenparissa hiomalla ja hankaamalla sitä pois seinistä. Siinä samalla sain paljon pölyä niin keuhkoihin kuin muuallekin kehooni. Käytin sitä sellaista valkoista suunaamaria ja suojalaseja, mutta silti samantien kun lopetin hometyöt sain pahoja oireita, joka sitten yltyi yllä mainittuun kuvaukseen.

Nähtiin yhtenä päivänä kadulla pyöräilevä mies, jolla oli tuo valkoinen maski naamassa ja valkoiset hanskat kädessä. Suojautui varmaan possuvirusta vastaan. Täällä on todettu vain kaksi tapausta tähän mennessä.

Saimme myös Amerikkalaisia vieraita (jos jollekin jäi epäselväksi, niin ne tulivat ylläkuvatun taudin saannin jälkeen, ei ennen). Jernejn sukulaisia tuli käymään Euroopassa. Vietimme heidän kanssaan joitakin tunteja kotona ja ulkona, mutta heidän päämääränään oli mennä lomalle Kroatiaan, jonne myös Jernejn loppuperhe suuntasi samalla viikolla. Olimme siis suurimman osan viikosta kahdestaan Jernejn kanssa talonvahtina kotona. Vaikka olimme kipeitä teimme silti kotihommia, siivousta ja kevyttä remontoimista. Aloitin esimerkiksi maalaamaan vihdoin Jernejn huoneen. Homeenpoiston jälkeen huoneessa oleskelu ei tuottanut ongelmia, sillä siivosimme huoneen pölystä hyvin ennen maalausta.


Kipeenä huomasi kuinka on kivempi imuroida. Ääni on niin paljon hiljaisempi verrattuna tilaan, jossa korvat eivät ole tukossa. Pari päivää myöhemmin kun olin ihastellut kuinka hiljaiselta imuri kuulosti imuri päätti hönkäistä sisältönsä pihalle ilmoittaen olevansa täynnä. Eli hiljainen imurinääni ei johtunut pelkästään tukkoisesta olostani, vaan myös imurin pölypussin täytenä olemisesta. Se kävi mielessä aikaisemminkin syyksi, mutta suljin sen pois kun muistin, että pölypussi oli vaihdettu juuri viikkoa ennen, enkä ole ikinä kuullut, että pölypussi täyttyisi viikossa. Näin kuitenkin kävi, remontti kuin oli kyseessä.

Huoneessa tehtiin myös sähkötöitä. Jernej teki polkua seinään kivityökaluilla uutta johdonpaikkaa varten. Polun päähän tehtiin isompi reikä pistorasiaa varten. Sitten sähköjohdot pujotettiin reikään ja naulattiin edestä, jottei ne putoisi paikaltaan. Myöhemmin raot vielä kipsattiin.


Pääsin tutustumaan Jernejn työpaikkaan. Hän siis työskentelee paikallisessa tv-yhtiössä joka näyttää uutisia koko päivän. En ollut ikinä ennen käynyt uutisstudiossa, joten näky oli uusi. Ihmettelin kaikkea robotiikkaa jota huoneesta löytyi. Nykyään ei esimerkiksi kameroiden takana ole ihmisiä, vaan niitä ohjataan toisesta huoneesta joystickillä. Kameroitakin uutistenlukijan edessä oli ainakin neljä. Sain kävellä ja istua paikassa jossa uutiset luetaan, ja jossa sää kerrotaan. Jos joku ei vielä tiennyt niin säämiehen takana oleva kangas on tyhjä, ja itse kartat sun muut lisätään kuvaan tv-lähetystä varten myöhemmin.


Työpaikka on puolentunnin pyöräilyn päässä. Olen myrskyisinä päivinä käynyt hakemassa Jernen pois töistä, tai myös kerran kun hänen polkupyöränsä hajosi, mutta muutoin matka häneltä sujuu nopeasti. Ainiin tai siis tuo puolituntia on minun pyöräilyvaihti, ja hän pystyy pyöräilemään sen viidessätoista minuutissa. Kun palasin kotiin työpaikkatutustumiselta halusin kokeilla itselleni uutta pyöräilyreittiä. Se kulki osittain POT:in kautta, sen polun, joka kulkee kaupungin ympäri. Minulta kesti pöyräillä sinä päivänä kotiin tunti. Joko matka oli huomattavasti pidempi, tai minä menin matelevasti, tai sitten vain pysähdyin ihastelemaan ketokukkasia liian monta kertaa.


Maisemia tuli taas ihailtua kun kävimme lentokentällä hakemassa Jernejn koulututtua. Hän oli jättänyt autonsa meille jemmaan siksi aikaa kun itse oli Kreikassa, joten ajoimme Toyota yariksen lentokentälle häntä vastaan. Minä ajoin alkumatkasta kentälle ja Jernej loppumatkasta. Juuri ennen laskeutumisradan alkua jäimme ihastelemaan vuoristomaisemia ja odottelemaan koneen laskeutumista. Näimme kuinka koneet lensivät vuoronperää ylitsemme hitaasti.


Ainiin, aloitin myös kielikurssin. Nyt osaan jo esitellä itseni sloveeniksi.
Ime mi je Johanna. Stara sem dvaindvajset let. Rojstni dan imam petega Avgusta. Živim v Ljubljani ampak sem iz Finske. Po poklicu sem okoljski inženir vendar trenutno ne delam nikjer. Govorim Finsko, Angleško, Švedsko pa tudi malo Rusko, Slovensko in Grško.

Meidän kurssilla on monesta maasta porukkaa. On Amerikasta, Perusta, Meksikosta, Espanjasta, Italiasta, Ranskasta, Unkarista ja Iranista. Kurssilla ovat menestyneet hyvin Slovenian naapurit unkarilaiset. He lausuvat minun korvaani sloveenia todella hyvin. Ja muutenkin olin kovin yllättynyt heidän omasta kielestään, kun se ei muistuttanutkaan suomea. Aiemmin kun olen kuullut unkarilaisten puhuvan, puheen rytmi on kuulostanut suomelta, mutta nyt en kuullut mitään sellaisia piirteitä. Ehkä se ei päde kaikissa aihealueissa.

Teimme perjantaina yhdessä Jernejn kanssa makaronilaatikkoa. Emme saaneet mennä mummolle kun olimme kipeinä, joten kokkasimme itsellemme lounasta tarpeeksi kahdeksi päiväksi. Niinpä ehdotin makaronilaatikkoa ruuaksi. Mainostin sitä samantapaisena ruokana kuin mitä Kreikassa pastitsijo oli. Tykkäsimme siitä molemmat kovin paljon. Koitimme miettiä päämme puhki mitä juustoa kreikkalaiset käyttävät kyseisessä ruuassa, mutta emme tulleet mihinkään tulokseen ja käytimme normaalia juustoa, jota leivän päällekkin laitetaan. Makaronilaatikosta tuli hyvää ja sain kerrankin suomi makua ruuasta.

Aaw. Ja ainiin, meidän portin pielessä tuoksuu ihan salmiakki. Joku kasvi siis, joka luonnollisesti kasvaa villinä tuoksuu ihan salmiakilta. En ole vielä paikantanut mikä kasvi kyseessä, mutta tuoksun löydettyäni portinpielellä on tullut hengailtua aiempaa enemmän. Aloitin myös herbaariumini. Mutta kun olin sen aloittanut tajusin, etten tee sillä mitään. Miksi keräisin kasveja kirjan väliin kun en kuitenkaan niitä sieltä ikinä katselisi. Joten päätin, että on parempi ottaa vaikka valokuvia.




Ja sitten vielä yksi luonnonkummallisuus. Oletteko ikinä kuulleet myrkyllisistä metsämansikoista? Täällä niitä on. Ne tunnistaa siitä, että ne näyttää paljon herkullisemmilta, ne on siis isompia, ja että’ ne kasvaa ylöspäin kun tavalliset roikkuu alaspäin. Perinteiset metsämansikat tuoksuu jo kauas, mutta nämä myrkylliset eivät tuoksu edes nenän edessä. Myöskin marjan koostumus on erilainen. Oikea mansikka on muistaakseni punaisen sisältä, mutta tämä väärä mansikka on väritön. Älkää siis erehtykö syömään näitä houkuttelevan näköisiä mansikoita! En tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan, mutta metsämansikoilta ne hämäävästi näyttävät.

Myrkyllinen mansikka (vas) ja oikea metsämansikka (oik)

Täällä on muutenkin kovin ihmeellistä, kuinka joka nurkassa kasvaa jotain syötävää tai syötävän näköistä. Ensinnäkin se, että täällä kaikki valmistuu jo alkukesästä kun Suomessa samat marjat tai hedelmät kypsyy vasta syksymmällä. Mutta joka tapauksessa täältä löytyy ties millaista luumupuuta, kirsikkaa, viinirypälettä ja jopa pähkinäpuita. Saan taas lisää kummasteltavaa kun pähkinäpuun pähkinät ovat kypsiä.

Luin uutisista, että Suomessakin on tänä kesänä paljon punkkeja. Oma punkinpurema ei ole aiheuttanut mitään oireita, pyöreitä läiskiä tai muutakaan. Mutta löysin taas koirapunkin. Nyt sain ihan itse ottaa Dinasta irti punkkipinseteillä punkin ja sain sen kokonaisena punkkina irti. Punkit kun kannattaa koittaa saada mahdollisimman ehjänä irti ihosta, sillä muuten niitten imukärsä voi jäädä ihonsisään, tai sitten kun punkki säikähtää toimenpidettä se saattaa oksentaa ihonsisälle, ja levittää samalla tauteja. Minäkin vältyin tartunnalta, vaikka jouduin kärsää kaivelemaan omasta polvestani jonkun aikaa. Mutta tiedettävästi tartuntariskiä pienentää se, että punkki oli kiinnittyneenä vain muutamia tunteja. Onneksi näin.

Kroatia

Lähdimme viikonlopuksi käymään Kroatiassa. Heräsimme jo aamuviideltä, jotta välttäisimme pahimmat ruuhkat, sillä moni muukin slovenialainen käy viikonloppureissuilla Kroatiassa. Vaikka pääsimme lähtemään jo aamu kuudelta, silti tienpäällä oli moni muukin viikonloppureissaaja. Meitä lähti neljä matkaan, minä, Jernej, hänen veljensä ja veljen tyttöystävä. Matka kesti kolmisen tuntia. Aluksi ajoimme moottoritietä, mutta lähempänä Kroatiaa poistuimme valtaväylältä pienemmälle tielle, joka oli kovin koukeroinen ja josta sain matkapahoinvointia. Pahoinvointi jatkui vielä myöhemmin, kun pääsimme sukellusveneen kyytiin. Äh, siis ei sukellusveneen, vaan veneen, joka kuljettaa sukeltajia. Niin, eli vene.

Pojat käyvät aina Kroatiassa joka vuosi sukeltamassa, ihan niin kuin olin heidän mukanaan jo lokakuussa viime vuonna. Paikka, jossa nyt kävimme oli Premantura, lähellä Pulaa. Aluksi vene, jolla meidät ja muut sukeltajat vietiin avomerelle, näytti aika kämäseltä. Mutta vene oli varmaan aiemmin ollut kalastajavene, ja myöhemmin muutettu sukeltajia kuskaavaksi veneeksi. Laiturilla oli vieressä monia samankokoisia kalastusveneitä, ja pikkupoikia ongella. Meitä lähti kaksi veneellistä merelle samasta sukellusfirmasta. Viereisessä veneessä kipparina oli kunnon merenkävijän näköinen kapu, sellainen merirosvo fiilistelijä. Me saimme kävellä lankkua pitkin laivaan, ihan kuin olisimme olleet merirosvolaivassa.


Vene oli kovaääninen, ja menimmekin aika nopeasti loikoilemaan veneen keulalle, jossa ei ollut niin kova meteli ja tärinä ja pakokaasun haju. Siellä oli puolestaan hyvät näkymät merelle, ja viereisille rannikoille, sekä hyvä merituuli, ja aika-ajoittainen pärske jaloille kun aallot löivät keulaan. Ajoimme usean saaren ohitse, osassa oli ihmistoimintaa, toiset olivat karuja ja autioita, vain lokkien tai joskus jopa lehmien asuttamia. Nukahdimme hetkeksi, osa lueskeli lehtiä.

Päädyimme avomerelle, siellä ei ollut muuta kuin meri, me, aallot ja hiljaisuus. Tai no oli sitten kauempana muita paatteja ja Pula, yksi Kroatian kaupunki. Pojat valmistautuivat sukellukseen laittamalla kamppeet kuntoon ja he hyppäsivät mereen pukemaan sukelluspuvut päälleen. He kiipesivät takaisin laivaan pukemaan liivit, johon oli kiinnitetty happipullot, tai virallisestihan normaali ilmaseos siellä on, mutta on helpompi puhua hapesta. Maski ja räpylät heitettiin heille veteen. Seurasimme veneestä, kuinka pojat ja muut sukeltajat hävisivät pinnan alle isojen kuplien saartamana. Kuplia nousi vielä vähän väliä pintaan paikasta, jossa he olivat monien kymmenien metrien syvyydessä.


Me olimme ankkuroituneet paikallemme, ja moottori oli suljettu. Samalla sekunnilla kun moottori sammutettiin alkoi kammottava keinuminen, Vene vaappui puolelta toiselle ihan holtittomasti, ja pahoinvointi vain jatkui. Niinpä päätimme mennä uimaan, sillä itse meressä ei tuntisi samanlailla keikkumista kuin veneessä. Pojat olivat varoittaneet meitä, että siinä kohtaa oli kova virtaus, ja että meidän piti pysytellä laivan oikealla puolella, ettemme päätyisi ajelehtimaan avomerellä, niin kuin kävi yhdelle veneelle, jonka poimimme avomereltä ajelehtimassa. Kun olimme vielä matkalla sukelluspaikalle lähestyimme pientä venettä, jonka kaksihenkinen miehistö heilutti ja huusi apua. Ajoimme lähemmäs ja kävi ilmi, että he tarvitsivat hinausapua. Niinpä meidän kapu haki sinisen köydenpätkän, ja vene hinautui meidän perässä seuraavat kolme tuntia. Miehistö sanoi, ensin, että he voivat odottaa täällä, kunnes me tultaisiin takaisin, mutta meidän kapu sanoi, että siinä vaiheessa heidän vene olisi ajelehtinut jo Italiaan. Niinpä miehet viettivät ne seuraavat kolme tuntia keinuen omassa laivassaan.

Kun menimme uimaan vesi tuntui aluksi todella kylmältä. Mutta kun sai koko kropan kasteltua, niin vedessä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Uimme hinattavan veneen luo juttelemaan heille ja kävi ilmi, että heillä oli moottorissa vikaa. Olimme ottaneet snorkkelit mukaan, mutta avomerellä niillä ei tee mitään, sillä siellä näkee tuskin omia varpaitaan pidemmälle. Siellä ei näe muuta kuin pelkkää sinistä ja sinistä, paitsi jos merellä on jotain, niin sen voi nähdä tähän aikaan vuodesta ehkä kymmenen metrin syvyydestä. Mutta esimerkiksi lokakuussa pinnan alla voi nähdä jopa 30 metriä eteenpäin. Emme siis pukeneet edes maskeja päähän, sillä emme kuitenkaan näkisi mitään. Olimme kellumassa pinnalla kun taakseni ilmestyi jotain punaista, se oli muovinpalanen. Vedessä oli muutenkin paljon muovipusseja ja roskia, jotka eivät todellakaan sinne kuuluisi. Ainiin, ja juuri kun olimme päässeet veteen, kapu tyhjensi ureat laidan yli.

Kun olimme uineet tarpeeksemme, kapusimme takaisin laivaan. Vähän ajan päästä pojat tulivatkin jo takaisin pinnalle. Näimme kuinka kuplat nousivat pinnalle ennen heitä, ja kuinka värikkäät sukelluspuvun osat heijastuivat jo useamman metrin syvyydestä. Heidän piti pysytellä jossain kolmessa metrissä tasaamassa vielä painetta ennen kuin he saivat nousta kokonaan pintaan. He olivat olleet sukeltamassa yhdellä vanhan Italialaisen rahtilaivan hylyllä, joka oli uponnut osuttuaan Itävalta-Unkarin miinaan. Rahtilaiva upposi ensimmäisen maailmansodan aikaan ja makaa nyt 41 metriä merenpinnan alla.

Heidän tullessaan pintaan mekin menimme takaisin veteen ja pojat antoivat meille happea pulloistaan. Jernej koitti saada minut sukeltamaan veneen portaiden alapäähän, mutten uskaltanut, pysyttelin vain jossain kymmenen senttiä veden pinnan alapuolella, ja koitin osata hengittää happilaitteesta, joka ei ole niin helppoa. Se on kovin raskasta.

Kun kaikki muutkin sukeltajat tulivat takaisin lähdimme takaisin kohti venelaituria. Matkaa oli puolisentoista tuntia. Jätimme hinattavan veneen yhdelle isommalle satamalle, ja jatkoimme itse muutaman veneen satamaan. Aika oli mennyt todella nopeasti, ja kello oli jo ties mitä. Menimme pystyttämään teltat retkeilyalueelle kun oli vielä valoisaa. Telttailualue oli mäntymetsässä, tai siis ei metsä, vaan alue, jossa kasvoi paljon mäntyjä. Männyt eivät olleet samoja kuin meillä, vaan vinoja, ja todella runsaskäpyisiä. Paikka tuoksui suomimetsältä, sellaiselta, kuin mäntymetsät tuoksuu, paikalta, jossa on paljon isoja muurahaiskekoja. Emme nähneet muurahaiskekoja, mutta jättimuurahaisia kylläkin. Ainiin, ja Kroatiassa, tai ainakin siellä päin missä me olimme, niin maa on punaista. Ei ruskeaa tai mustaa, vaan punaista, tai sellaista punaruskeaa.


Telttojen pystytyksen jälkeen menimme uimaan viereiselle rannalle. Ranta oli kiveä, osittain sileää, osittain erittäin rosoista ja jalkapohjia kutittavaa. Jernej koitti opettaa oikeaa snorklaustekniikkaa, mutta eihän siitä mitään tullut. En kun osaa hengittää sisään ja ulos, jos siinä sisäänhengityksen aikana tulee vettä suuhun. Kun snorklauksessa kuuluisi puhaltaa vedet pois suusta sen snorkkelin piipun kautta, mutta itse en ainakaan voi puhaltaa ulos täysiä, jos en ole ensin saanut vedettyä kunnolla henkeä sisään. Niinpä jätimme snorkkelikoulun sikseen ja palasimme takaisin telttapaikalle.



Illalla lähdimme vielä syömään läheiseen kylään kalaa. Matkalla ravintolaan meitä vastaan käveli kissanpentu, joka oli kovin nälkäinen ja se maukui äänellä, joka ei kuulostanut kissalta. Aivan kuin joku ihminen olisi matkinut sen ”mau”-ääntä. Kävin katsomassa kisua lähempää, sillä oli isot silmät ja pitkä häntä, ja se oli kovin säikky. Ravintolassa istuimme ulkopaikoilla ja viereisessä pöydässä oli koira pöydänjalkaan kiinnitettynä. Kun ravintolaan tuli uusia asiakkaita koiran kanssa, tämä köytetty koira vetäisi melkein pöydän nurin kuin elokuvissa, ja viinilasit kaatuivat pöydässä.

Alkuyöstä pystyi nukkumaan jopa ilman makuupussia, mutta keskemmällä yötä se piti vetää korviin asti. Heräsimme jatkuvasti jo viiden aikaan aamulla kun alkoi vähän sarastaa. Aamu seitsemän aikaan oli jo todella tukalan kuuma teltassa, kuin saunassa. Söimme kylmäarkkuun pakattuja eväitä aamupalaksi ja pakkasimme teltat autoon. Kävelimme sukelluspaikan omistajan talolle, josta pojat saivat täytetyt happipullot mukaansa. Tällä kertaa veneeseen tuli vain meidän lisäksi italialaisia.

Matka oli huomattavasti lyhyempi kuin edellinen. Jätimme italialaiset yhdelle saarelle, jossa oli ainoastaan rantabaari, muutoin saari oli autio. Ihailimme paikan kirkasta vettä, ja toivoimme, että nyt pääsisimme uimaan kirkkaaseen, tarpeeksi matalaan veteen. Niin ei kuitenkaan vieläkään käynyt. Nyt tarkoitus oli löytää yksi toinen hylky, johon pojat pääsisivät kahdestaan sukeltamaan, mutta hylkyä ei ollut merkitty mihinkään, joten jouduimme seilaamaan ympäri monia paikkoja, ennen kuin kaikuluotain paikansi möykyn merenpohjassa. Hylky oli kuulemma täynnä vanhoja viinipulluja, muutoin hylkyä tuskin tunnisti laivaksi. Laivan lähettyvillä uiskenteli todella isoja kaloja.

Pojille heitettiin poiju pitkällä köydellä ja painolla veteen, jotta he löytäisivät takaisin samaan paikkaan. Me puolestaan kiertelimme poijua muutaman kymmenen metrin päässä moottori päällä. Oli aina lohduttavaa nähdä kun palasimme välillä poijun luo, että poijun vierestä nousi pieniä kuplia pintaan, siitä tiesi, että pojat olivat siinä kohtaa alhaalla. Aika hurahti taas nopeasti ja kohta olimmekin jo takaisin venelaiturilla.

Pojat halusivat vielä yhdelle sukellusretkelle, joten päätimme mennä syömään lisää eväitä sillä aikaa kun sukelluspaikan omistaja kävisi täyttämässä happipullot. Yksi vaihtoehto olisi ollut, että meidät olisi jätetty samalle saarelle kuin italialaiset, ja olisimme voineet snorklata siellä. Harmistuimme kuitenkin kun emme päässeet vieläkään snorklaamaan kirkkaassa vedessä. Mutta onneksi seuraava sukelluskohde kohdistui yhden autiosaaren tuntumaan. Tämä autiosaari oli se semmoinen lokkien ja lehmien asuttama. Ankkuroimme veneen parin sadan metrin päähän rannasta, jossa oli ehkä kymmenen metriä syvää. Jo siltä etäisyydeltä pystyi juuri ja juuri hahmottamaan merenpohjan.


Jernejn veljen tyttöystävä puki oman märkäpukunsa päälle, ja Jernejn vanhat räpylät jalkaansa. Hetken tuntui epäreilulta, kun itse olin kaikista uimataidottomin, kun kaikki muut olivat superuimareita tai uimaopettajia, ja heillä oli kaikki lisävarusteet, jotka helpottivat vedessä kauemmin oloa ja uimista nopeammin, mutta ne ajatukset hävisivät nopeasti kun itse pääsi veteen ja vihdoin snorklaamaan kirkkaaseen veteen. Olisin voinut snorklata koko matkan rannalle nostamatta päätäni vedestä, mutta täytyi välillä katsoa, oliko suunta oikea. Veden alla oli aivan tyystin toisenlainen maailma. Oli erilaisia pintoja, rosoisia, ja sileitä, kasvillisuuden peittämiä tai simpukoiden saartamia. Ja sitten oli isoja kalaparvia, tai yksittäisiä uiskentelijoita. Lähempänä rantaa oli rotkoja merenpohjassa, syvennyksiä, ja koloja. Näin paljon merisiilejä, ne peittivät suurimman osan pohjasta, sitten oli simpukoita, ja sellaisia mustia hattivatteja, jotka kulkevat mahallaan. Osaatte varmaan kuvitella :)

Kun vettä oli enää puolisen metriä piti nousta ylös ja koittaa kävellä rannalle. Se kuitenkin osoittautui aika hankalaksi, sillä kun melkein jokainen senttimetri pohjasta oli täynnä merisiilejä, eikä missään jalkapohjan kokoista aukkoa johon astua. Sitten oli vielä aallot, jotka työnsivät kumoon joka kerta kun juuri pääsi ylös vedestä. Kerran tällainen ilkeä aalto tönäisi minut niin kumoon, että vahingossa tökkäsin jalkani yhteen merisiilen piikeistä. Onneksi piikki ei jäänyt jalkaan, se vain pintaraapaisi pohjasta.


Kuva: Jernej Burkeljca
Loppujenlopuksi kun jotenkin onnistui pääsemään rannalle, oli vielä taisteltava itsensä sileille kiville. Ihan rannantuntumassa kun oli kovin rösöistä kiveä, joka pisteli ja kutitteli jalkapohjia. Vihdoin kun pääsin turvalliselle maaperälle tajusin mihin olin rantautunut. Paikka oli kuin fossiilien joukkohauta. Kaikki kivet saarella, tai siis jättikiviliuskat olivat muodostuneet muinaisista merenpohjista, kerroskerrokselta kerääntyneistä luurangoista, simpukoista ja ties mistä luuaineksesta. Ihastelin näkymää, oli paljon rösöisiä tunnistettavia osia, paljon koloja, kokonaisia selkärankoja. Siinä vaiheessa rupesi harmittamaan kun ei voinut ottaa kameraa sille saarelle mukaan, niin hieno esihistoriallinen kokemus se oli.

Hetken aikaa kun olin ihastellut fossiileja, Jernejn veljen tyttöystävä tuli kysymään, että näinkö jo suola-altaat. Saarella oli pieniä lätäköitä, joihin oli kerääntynyt merivettä, ja kun vesi haihtui, niin jäljelle jäi suolakerrostumat. Ne olivat haparoita ohuita kerroksia kuopan reunalla ja pohjilla. Ihmettelin kuinka paljon suolaa sen kokoisesta pienessä lätäkössä vettä voikaan olla.

Seuraavaksi lähdin tutkimusmatkalle kohti lehmien laidunmaata. Kävelin paljasvarpasin fossiilikiviliuskien päältä kunnes saavutin tasanteen, josta alkoi niitty. Laidunmaa nousi parinmetrin korkeudelle muusta rannasta niin, että näki millaisesta maasta laidunmaa koostui. Maassa oli koloja vähän väliä, kuin käärmeiden tai jyrsijöiden tekemiä. En mennyt niitylle kävelemään, etten saa lisää punkkeja jalkaani, ja muutenkin niittyaines näytti kovin karhealta. Lehmiä en nähnyt vielä siinä vaiheessa, mutta jättilokkeja sitäkin enemmän. Ne eivät onneksi olleet ärhäköitä.


Palasin lähemmäs rantaa ja löysin sileän kiven, jossa levähtää. Juuri kun olin laskenut pääni maahan huudettiin, että sain vieraita. Pojat tulivat pintaan siinä vähänmatkan päässä. Menin samantien kohti vesirajaa ja koitin päästä takaisin veteen astumatta toiseen merisiileen. Kun olimme vähän syvemmällä Jernej koitti taas antaa minulle happea. Päädyin kuitenkin, että oli helpompaa hengittää snorkkelin kautta, kuin happilaitteen. Niinpä minä polskuttelin pinnalla katsellen alas pohjaan, kun Jernej sukelsi alleni ja polskutteli siellä muutaman metrin tai useammankin syvyydessä koko matkan takaisin laivalle. Kun pojat olivat ottaneet kaikki sukellusvehkeensä pois, menimme kaikki uimaan vielä veneen viereen. Minä hypin pari kertaa veneestä veteen jalat eellä, kun pojat hyppivät hienosti pääedellä. Merivesi nostaa pintaan paljon nopeammin kuin järvivesi.

Pojat näkivät sukellusmatkallaan jättikokoisen kalan, jonka pää oli suurempi kuin ihmisillä.


Kuva: Jernej Burkeljca
Matka takaisin venelaiturille ei kestänyt kauaa. Ajoimme laidunsaaren toiselta puolelta, jolloin vihdoin näin laiduntavia lehmiä. Sitten haimme italialaiset ja olimme jo hetkessä takaisin laiturilla. Laiturilla oli kolme pikkupoikaa vieläkin kalassa. He olivat saaneet yhden pienen sintin, ja pyysivät Jernejn apua kalan irroittamisessa. Kala kuitenkin sätki kovasti, joten menin pitelemään kalasta kiinni, kun Jernej irroitti koukkua, sitten pojat pyysivät minua vapauttamaan kalan takaisin veteen. Siinä vieressä näin kuitenkin ison vonkaleen, jolla oli koukku suussa, ja henki pois. Koitin kääntää sitä toistepäin, jotta nähtäisiin mikä kala se oli, mutta kala näytti pysyttelevän visusti selällään. Edellisenä päivänä olimme nähneet samassa satamassa ison ravun. Sellaisen pyöreän ja piikikkään. Sukellusveneen vieressä oli kalastajavene, joka oli ollut kalastamassa pesusieniä. Siis voitteko uskoa, pesusieniä! Ne olivat vähän kulahtaneen värisiä, luonnontuotepesusieniä, mutta ajatus oli hauska, että lähdetään kalaan hakemaan pesusieniä.


Meidän matkamme alkoi olla ohitse. Pakkasimme sukelluskamat takaisin autoon, ja aloimme ajamaan kohti kotia. Ajoimme ensimmäiset puolitoista tuntia yhden italialaisen matkailuauton perässä raja-asemalle asti. Rajalla ei ollut passintarkastusta, vaan rajavartiamiehet laskivat kaikki rajan toiselle puolelle vain sormea heilauttaen. Rajan tuntumassa oli isot ruuhkat, kun kaikki palasivat viikonloppureissuiltaan kotiin. Suurin osa oli slovenialaisia tai italialaisia, mutta oli myös puolalaisia ja saksalaisia.

Pysähdyimme Slovenian puolella syömään yhteen ravintolaan, jossa olin käynyt viime vuonna Jernejn kanssa. Tilasimme Jernjen kanssa puoliksi puolitoista annosta tomaattipastaa, joka oli erittäin herkullista. Matkalla kotiin havahduin kun radiossa soi Nylon Beatin viimeinen englanniksi. Olimme kotona ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä pesimme kaikki sukellusvehkeet makealla vedellä, putsasimme teltat ja tuuletimme makuupussit.

Touko-Kesä

Tässä taas lyhyesti kertomusta viimeaikaisista tapahtumista. Niin kuin on jo varmaan käynyt ilmi, niin arkea täälläkin eletään, joten en nyt kerro mitä tapahtuu joka päivä, vaan joitakin kohokohtia.

Ensinnäkin olen lukenut nyt melkein joka päivä oman alan ammattikirjallisuutta. Yleisesti ekologiasta, ekoremediaatiosta ja maailmanlaajuisista asioista. Kävin jo kirjakaupassa ihailemassa seuraavaa kirjaa, jonka haluan lukea kun olen lukenut 3 edellistä keskeneräistä. Valmistuin perjantaina 28. toukokuuta ympäristötekniikan insinööriksi (Jemppu skannaathan minulle valmistumispaperini, kiitos)

Olen ollut yhteydessä yhteen paikalliseen limnologiaan erikoistuneeseen yritykseen. Kävin heidän luonaan keskustelemassa kuinka voisin tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Aika näyttää löydämmekö sopivaa projektia, johon voisin osallistua.

Istutimme jokin viikko sitten nurmikkoa ja se on alkanut kasvaa hyvin. Laitoimme aluksi harsoa päälle, jottei linnut noki siemeniä ja jotta nurmi saa kasvaa rauhassa. Huomasimme nurmen kasvaneen jo hyvän alun kun otimme harson pois. Nurmikko oli alkanut kasvaa harson lävitse ja harso piti nostaa varovasti pois. Nurmikon istuttaminen oli mielenkiintoista puuhaa. Ensin täytyy tasoittaa maa ja laittaa hyvää multaa kasvualustaksi. Tasoitimme takapihalle omenapuun alle uudelle nurmelle maata. Toisella puolella puuta maa oli korkeammalla kuin toisella, joten kuokin maata käsikuokalla ja Jernej työnsi isomman maan multia matalammalle maalle. Maa-aineksesta sihdataan tai haravoidaan isommat kivet ja risut pois ja kuokitaan tai haravoidaan pintamaa kuohkeaksi. Sitten nurmen voi kylvää ja kastella jos sadetta ei ole luvassa vähään aikaan.



Täällä on nyt ollut varmaan viikon kovin harmaata ja sateista niiden +30-40 asteiden jälkeen. Joka päivä tai ilta ukkostaa. Täällä on isompia salamoita kuin Suomessa, ja ukkonen kestää eri pituisen ajan. Välähdykset täyttävät koko yläkerran ja heijastukset viereisestä talosta tuovat vielä enemmän valoa sisään pimeällä salamoinnin aikaan.

Iltasella koiria ulkoiluttaessa näkee tähän aikaan vuodesta valokärpäsiä. Niitä pieniä rytmikkäästi säteileviä pikkukärpäsiä, joita piirretyissä pyydystetään lasipurkkeihin. Välillä valo sammuu kun kärpänen (en ole kyllä varma onko se kärpänen, vai tuliko se sana mieleen lapsuuden piirretyistä) menee katveeseen tai jos muistan oikein niin Ikariallakin oli niitä ja jos ne säikähti niin ne saattoivat lakata välkkymästä. Olin yhtenä iltana täydenkuun aikaan kävelyttämässä koiria yksin ulkona. Silloin oli juuri näitä valokärpäsiä joka nurkan takana. Oli jännä tunne, kun kaikkialla oli hiljaista, kaukana jossain saattoi haukkua koira. Kuuli aivan selkeästi kuin koirat nuuhkivat nenällään päivän postejaan, sniif ja nuuh nuuh kuului vähän väliä.

Kotona olen tehnyt villasukkia. Sain joskus puoli vuotta sitten Jernejn isoäidiltä kaksi vanhaa villapaitaa purettavaksi, jotta neuloisin niistä jotakin uutta. Paitojen purkaminen on ollut isoa puuhaa. Olen tähän mennessä purkanut kauluksesta ja hihoista tarpeeksi yhteen sukkaan, mutta projekti jatkukoon!


Maalausprojektit ovat myös jatkuneet. Nyt olin maalaamassa vanhaa kylpyhuonetta. Se piti maalata kolme kertaa ennen kuin huoneen läikät ja halkeamien korjaukset olivat peitossa. Ensimmäiset kaksi kerrosta maalaisin sitruunan tuoksuisella maalilla. Sen oli tarkoitus pitää homeiden hajua loitolla, vaikken koskaan hometta siellä ollut haistanutkaan. Viimeinen kerros oli normaalilla valkoisella maalilla, joka oli sen verran tujua tavaraa, että se peitti viimeisetkin naarmut seinistä. Maalauksesta tuli viiden vuoden vanhat kokemukset mieleen kun olin vielä maalaamassa omia seiniäni. Nyt oli työvälineinä hiukan erilaiset vehkeet, ja soveltuvuutta tarvittiin työn etenemiseksi.

Jernejkin on jo pitkällä lopputyönsä kirjoittamisessa. Hän kävi keskustelemassa siitä opettajiensa kanssa kesäkuun ensimmäisellä viikolla Mariborissa, ja pyysi minua mukaansa. Niinpä menimme kahdestaan toiseen päähän Sloveniaa. Sillä aikaa kun Jernej oli kokouksessa ohjaajiensa kanssa minä menin kävelylle kaupungin laidalla olevalle kukkulalle. Siellä päin Sloveniaa ei enää ole vuoria, kukkuloita vain. Kiipesin kukkulalle rakennettuja portaita pitkin. Niitä oli 457. Portaiden alapäässä oli biotieteiden yksikkö ja rakennuksen vieressä tuoksui makaronilaatikko. Laskin portaat sloveeniksi, kerta osaan jo numerot. Niiden luetteleminen ei vaan tapahtui yhtä nopeasti kuin suomen numeroiden, joten se hidasti muuten ripsakkaa kapuamistani ylös.

Ylhäällä ihastelin maisemia. Söin evääksi pakatun omenan ja aloin kävelemään huippua pitkin kaupunkia kohti. Alussa oli metsää mutta sittemmin se muuttui viinimaaksi. Esin törmäsin kolmeen naiseen, jotka olivat pesemässä käsiään vesipullolla. Seuraavaksi näin kolme miestä, joka leikkasivat viiniköynnöksiä. He kysyivät paljonko kello oli, ja minulle iski pieni paniikki kun tajusin, etten osaa sanoa kellonaikoja sloveeniksi, osaan vasta numerot. Mutta sanoin kellonajan numeroina ja he ymmärsivät ja kiittivät tiedosta. Näinpä päätin, että kotimatkalla Jernej voisi opettaa minulle kuinka kellonajat sanotaan, ja niin me teimme.

Ennen kotiin pääsyä poikkesimme kuitenkin vielä vanhassa yliopistorakennuksessa yhdessä. Siellä oli menossa seminaari, johon oli osallistunut myös suomalaisia yliopistoihmisiä. Näin muutaman Jernejn luokkakaverin ja söin keksejä.

Olen nyt ilmoittautunut virallisesti Sloveenin kielikurssille. Se alkaa 22 kesäkuuta. Siellä viimeistään opin perusasiat ja kertaan jo edellä opittuja asioita. Paikka on aika lähellä, missä asutaan, ja sitä pyörittää opiskelijat. Kurssi kestää 30 tuntia.

Täälläpäin olen huomannut kuinka nykyajan koululaiset kantavat reppua. Lähistöllä on useitakin kouluja, joten koululaisia näkee joka päivä. Näyttää olevan taas muotia, että reppuja roikotetaan alaselässä. Mutta sitäkin enemmän täällä on kiinnittänyt huomioita siihen, että monet eivät enää kanna reppua selässä, vaan nykyään on perässä vedettävät reput. Eikö nykyajan lapset enää jaksa kantaa koulukirjojaan? Onko Suomessakin tätä nähtävissä?

Toinen asia, joka täällä kummastuttaa on keltaiset porkkanat ja valkoiset paprikat! Oletteko ennen semmoisista kuulleet tai nähneet? Ne valkoiset paprikat eivät maistu melkein miltään, porkkanoita en ole vielä kokeillut. Meillä syödään kyllä yleensä ”normaaleita” versioita, mutta näin noita kyseisiä läheisessä ostoskeskittymässä, johon veimme Jernejn mummon hiustenleikkuuseen. Kiertelimme hänen leikkuunsa ajan ostoskeskittymässä, ja näin yhden kaupan vihanneshyllyllä näitä erikummallisen värisiä vihanneksia. Seuraavana viikkona meillä olikin jo valkoisia paprikoita ruokapöydässä kun menin niitä ääneen ihmettelemään.

Olin yhtenä päivänä auttamassa Jernejn kaveria hänen kouluprojektissaan. Tämä kaveri oli osallistunut valokuvauskurssille, ja tarvitsi nyt ”näyttelijää” valokuvaprojektiinsa. Projekti sisälsi pelaamista neljänsuoraa keskusaukiolla maassa istuen. Käytännössä valokuvia otettiin muutaman sekunnin välein meidän pelatessamme, ja valokuvista kehitettäisiin paperikuvia, ja niistä askarreltaisiin piirrettyjen tapainen kirja, jossa ihmiset liikkuu, ja peli etenee kun sivuja plärää.


Oli kivaa pelata kadulla. Turistit pysähtyivät seuraamaan peliä ja valokuvaamaan. Pienet lapset halusivat tulla mukaan leikkiin ja välillä pelasimme lapsia vastaan otteluita. Pääsin myös pelaamaan tulevan olympia urheilijan kanssa. Hän osallistuu Lontoon olympialaisten taekwondo otteluun, ja hän oli tullut Sloveniaan harjoittelemaan näiksi vuosiksi ennen ottelua. En ollut ennen ajatellutkaan, kuinka paljon aikaa tarvitaan olympialaisiin valmisteluihin. Kuinka monta vuotta täytyy harjoitella intensiivisesti, jotta voi menestyä lajissaan.

Olemme taas pyöräilleet. Nyt meillä oli takana huimia ylämäkiä ja sitäkin huimempia alamäkiä. Jokin sunnuntai sitten lähdimme maastopyörillä pyöräilemään monen tunnin reissulle Ljubljanan lähituntumaan. Alkumatka meni ketterästi ”pot”:ia pitkin, eli sitä historiallista polkua, josta olen aiemmin jo kirjoittanut. Mutta kun saavuimme harvaan asuttuihin maalaisidyllisimpiin paikkoihin alkoi pitkänpitkä polkeminen loputtomaan ylämäkeen. Tähänastisen elämäni pisin ylämäki täytyy myöntää. Täällä näkee usein kuinka ketterästi kunnon pyöräilijät varusteissaan pyöräilevät näitä samoja tai vastaavan suuruisia ylämäkiä kuin ne olisivat tasaista, aivan kuin ylämäkeä ei olisikaan, ja he pystyvät tekemään sen nopeasti ja puuskuttamatta. Uskomatonta. Minullakin oli Jernejn äidin pyöräilyasu päällä, ja en tiedä kenen kypärä, mutta ei ne varustelut ainakaan vaikuttanut siihen, että pääsisi kovempaa ylämäkeä. Sitäkin avuliaampaa oli Jernejn antamat tönäisyt ylämäissä, kun hän työnsi minua toisella kädellään pakaroista ylämäkeä polkien, jotten joutuisi keskeyttämään pitkää ylämäkeä ja saamaan jalkojani maitohapoille. En ymmärrä miten jollakin voi olla niin hyvä tasapaino, että voi jyrkässä ylämäessä pyöräillä vain toinen käsi tangossa, ja toisella työntää vauhtia hitaammalle. Newtonin lait ainakin näytti toimivan, sillä hän siirsi omaa liike energiaansa minuun, ja itse pysähtyi melkein kokonaan joka kerta annettuaan tönäisyn.

No joka tapauksessa, se oli iso ylämäki. Varmaan tunnin kestoinen, siltä se ainakin tuntui. Huipulla lepäsimme hetken ja tuulettelimme varpaitamme. Edessä oli kauniit maisemat, ensin oli niittyä varmaan kilometrin alamäkeen, sen takana metsää ja kaukaisuudessa vuorenhuippuja. Emme olleet varmoja mitä kautta meidän kuului mennä alas, sillä Jernej halusi näyttää minulle metsäreitin alas. Suuriosa random pyöräilijöistä kuitenkin meni samaa matkaa alas, mitä tuli ylöskin, joten heistä ei ollut apua. Ainiin, ja näimme yhden juoksijan, se juoksi ylämäkeä nopeampaa kuin me pyöräilimme, ja ihan ilman punaista naamaa tai puuskutusta. Uskomaton kunto!

Näimme metsätieltä tulevan yhden pyöräilijän, joka kävi kääntymässä metsän suulla. Kysyin häneltä mihin tie vie, ja pääsemmekö sieltä alas. Hän sanoi, että se on pieni ja vaarallinen metsätie, jonne ei kannata mennä ainakaan ilman kunnon varusteita. Se oli kuitenkin etsimämme tie, joten päätimme edetä suunnitelman mukaisesti. Kiristin vielä kypärän lenkkiä ja sitten menimme.

Heti alkumetreistä näki mitä tuleman piti. Kurainen maa, jossa oli paljon kantoja ja kuralätäköitä ja polun leveys kahden lenkkarin kokoinen. Oli satanut viimeiset kaksi päivää niiden kammottavien helteiden jälkeen, ja maa ei ollut vielä imenyt kaikkea. Lokasuojattomista pyöristä siis roiskui kuraa ja polku oli liukas. Tämän minäkin pääsin kokemaan maanläheisemmin heti alamäen alusta. Totesin nimittäin, että nyt mennään liian lujaa ja jarrutin kovasti, mutta enhän minä muistanut, ettei jarruja saa kurassa lyödä lukkoon, ja niinpä lensin hienosti tähdäten lähimpään kuralätäkköön ohjaustangon ylitse kuin pikkutyttönä aikoinaan soratiellä. Nyt onneksi oli kuraa vastassa eikä soraa. Makasin maassa hihitellen tapahtunutta ja Jernej tuli auttamaan minut ylös ja pyyhki vaatteitani lehdillä. Sitten hän selitti kuinka jarruja käytetään näissä olosuhteissa. Olin vain muistanut, kuinka hän viime kerralla kertoi, että jyrkissä alamäissä pitää vaihdella jarruja, eikä pitää niitä pohjassa kauan aikaa, ettei kamaluuksia tapahdu, joten kun näin tein, vaihtelin nopeasti jarruja, mutta tosin pitäen niitä pohjassa, niin silloin lentää tangon yli kuralätäkköön. Ei sattunut mihinkään, oli vain opettava esimerkki. Joten muistakaa kaikki, että kuraisissa metsäteillä ei saa jarruttaa jarrut pohjassa!

Sain myös viikkoa myöhemmin opetella ajamaan skootterilla. Jernej lainasi kaverinsa skootteria tehden minulle erityisen päivän, ja yllätyksellisen, sillä en yhtään arvannut, että menisimme skootteria hakemaan, kun olin ajamassa Jernejtä töistä kotiin. Oli ollut sateinen päivä, ja Jernej oli viety töihin, ja minä menin hakemaan häntä töistä isän ollessa mukana. Ensin he laittoivat minut ajamaan siksakkia kaupungilla, ja luulin, että teemme sitä vain harjoituksen vuoksi. Kuitenkin kävi niin, että meillä oli myös kohde, johon ajoin, ja josta jatkoimme Jernejn kanssa skootterilla kotiin. Mutta ajo oli myös oivallista harjoitusta, sillä täällä kaupungissa ajo on tyystin eriä kuin Suomessa. Yleensä olen täällä ajanut vain kaupungista kauempana, mutta nyt virallisesti kruisailtiin keskustassa.

Seuraavana päivänä oli virallisesti se päivä kun ajettaisiin skootterilla, mutta nautin jo pienen matkan yllätyksestä. Tykkäsin jo Ikarialla olla Jernejn kyydissä skootterilla, ja nyt vieläkin enemmän. Tai itseasiassa, Ikarialla skootterit olivat parempia kuin tämä kyseinen yksilö, sillä kun pääsimme oikeasti ajamaan se koitui aika tuskalliseksi istua, ja jouduimme pysähtymään vähän väliä kipeiden pakaroidemme vuoksi. En muista, että moista olisi Ikarialla koskaan tapahtunut.

Olimme reissussa nelisen tuntia. Menimme Ljubljanan lähimaastoissa maalaiskylissä ylä- ja alamäkeä vuorotellen. Maisemat olivat kauniita ja ilma raikasta. Niin, paitsi sika-ja karjatilojen kohdalla. Pysähdyimme Jernejn tädin talolla. Kävimme tutustumassa kahteen sonniin ja saksanpaimenkoiraan ja kanoihin, sekä menimme metsään mustikkaan. Siis mustikkaan, tähän aikaan vuodesta!

Pysähdyimme myös pidempiaikaisesti yhdessä koskenlasku paikassa, jossa oli rakennettu koskenlasku paikka harjoitteluun ja kilpailuja varten. Siinä joki virtasi täysillä, ja onneksi kaikki pohjan tekokivet olivat tehty sileä pintaisiksi, sillä koskenlaskijoita tuli yksi toisensa jälkeen, ja välillä he törmäilivät toisiinsa, ja toisinaan menivät kumoon kosken huminoissa. Kosken pätkä ei ollut mikään pitkä, joten kun osuus oli laskettu laskijat poistuivat vedestä, ja kantoivat pikkukajakkinsa takaisin ylös ja hurahtivat taas hetkessä alas. Näytti aika hektiseltä ja rankalta puuhalta. Me koitimme metsästää jäätelöä, mutta tajusimme liian myöhään missä sitä myytiin, kun olimme jo lähtemässä pois ja takaisin skootterin kyydissä.

Illemmalla ja seuraavana päivänä minä sain harjoitella skootterilla ajoa. Ensin harjoiteltiin niin, että Jernejkin oli kyydissä, mutta seuraavana päivänä menin jo ilman häntä. Aluksi meno oli pelottavaa. En uskonut, kuinka skootterilla voi pysyä pystyssä. Kun tuntui niin epäluonnolliselta pitää jalkoja keskellä eikä sivuilla. Myöskin ensimmäiset kurvit tuottivat tuskanhikeä. Kun minulle oli aina kerrottu, että kurveissa täytyy nojata kurviin päin, ja se ei ole mikään ongelma ikinä ollut minulle kun olen kyydissä, mutta kun itse täytyisi kurvissa kääntyä ilman edessä istuvaa, niin se olikin jotain hirmuista. Onneksi en joutunut varsinaisiin kurveihin vielä, mutta käännöksiin kylläkin. Siis risteyksiin. Niissä ei tarvitse nojata, kun niissä mennään niin hiljaa. Menimme myös jo liikenteen seassa.


Kuva: Jernej Burkeljca

Seuraavana päivänä ajoin yksin, ja Jernej valokuvasi todistusaineistoa, että olen myös ajanut skootterilla. Loppujen lopuksi se ei ollutkaan mikään hankala juttu. Kaikkeen tarvitaan vain vähän alkuopetusta, ennen kuin rohkenee kunnolla itse asiaa. Jernej on hyvä opettaja tässä. Hän varmaan tietää, kuinka paljon halusin ajaa, ja kun hän ensimmäisen kerran kysyi ajaisinko, vastasin luonnollisesti ”en aja” kun jännitti jo pelkkä ajatus ajamisesta, vaikka oikeasti halusinkin ajaa. Vähän sama auton kanssa.

Ajoin myös autoa ensimmäisiä kertoja yksin ilman kenenkään muun kyydissä oloa, kun menimme palauttamaan skootteria takaisin omistajalleen. Jouduttiin ties millaisiin paikkoihin isoissa liikennemäärissä, kun ajettiinkin (Jernej siis ajoi edessä skootterilla) väärälle kadulle, joka vaikutti olevan umpikuja. Skootterilla Jernej kääntyi vikkelästi, mutta minun piti löytää sopiva rako peruuttamiseen muutama auto takanani odottamassa. Pääsin myös ensimmäistä kertaa peruuttamaan auton pois pihasta. Se on ollut myös kauhukuva jo pitkän aikaa, sillä tiedän kuinka hankalassa paikassa autoa pidetään pylväiden välissä. Siinä pitää sokkeloida ties mistä ennen kuin pääsee pihalta ulos. Ensin kierretään pylväs, sitten heti samantien toiselta puolelta puska, ja sitten vielä pitää ajaa portin lävitse ja kääntyä kadulle putoamatta ojaan. Huhhuh. Mutta selvisin naarmuitta!

Ainiin, on täällä tragedian alkukin käynyt. Minua nimittäin puri punkki. Huomasin sen ennen nukkumaanmenoa, kun katselin polviani, ja toiseen oli kiinnittäytynyt musta monijalkainen punkki. Jernej sanoi, että se täytyy poistaa hetinmiten, joten ryntäsimme molemmat alakertaan samalla sekunnilla, en kerennyt edes pukea housuja jalkaan kun seisoimme jo alakerran vessassa punkkipinsetit kohti punkkia. Punkkipinsetit eivät kuitenkaan tepsineet, sillä tämä punkki oli vasta pikkupunkki, eikä se ollut vielä täynnä vertani. Niinpä kokeilimme toisenlaisia punkkipinsettejä, joissa oli punkkia viilentävää suihkutusainetta. Nekään eivät tepsineet, joten kävin hakemassa normaalit pinsetit, joilla viimein punkki saatiin irti. Imukärsä kuitenkin jäi vielä kiinni, joten jouduin operoimaan sen desinfioidulla neulalla vielä kaivaen ja rikkoen ihoa. Se ei meinannut millään tulla ulos. Menin ihokerros kerrokselta alemmas ja siltikin punkinkärsä pysyi kudoksissani. Jernej kuunteli ihmeissään, kuinka joka ihokerroksen rikkoutuessa kuului pienenpieni raks ääni. Harvemmin joutuu tarkoituksella ihoa rikkomaa, yleensä se tapahtuu sekunneissa ja vahingossa. Verta myös tuli jonken verran kun kaivelin polveani auki. Jernej pyyhki sitä desinfioiduilla topsipuikoilla kunnes se lopulta lakkasi. Viimein punkinkärsä saatiin irti, siltä se ainakin vaikutti. Ennen nukkumaanmenoa kuulin ties mitä kauhuuksia mitä punkit levittävät, ja mitkä ovat ensioireet tai vakavat oireet seurauksista. Niitä tässä odotellessa, mutta mielummin ilman seurauksia.

Jemppu Sloveniassa

Jemppu tuli käymään täällä. Vietimme paljon aikaa näyttäessämme hänelle paikkoja, jotka olivat jo entuudestaan tuttuja tai sitten vähemmän tuttuja.

Päivä, jolloin hän tuli oli pientä sähellystä. Jernej oli töissä aamulla ja illalla, ja siinä välissä hänellä oli muutaman tunnin tauko. Olimme siis sopineet Jempun kanssa, että hän tulisi bussilla keskustaan, josta minä kävelisin hänen kanssaan kotiin. Kävikin kuitenkin niin, että Jernejn isä sanoi, että hänellä oli työasioita hoidettavana aivan lentoaseman vieressä, joten päätimme sittenkin hakea Jempun.

Brinikin lentokentälle laskeutuva kone

Päivä oli todella kuuma, oli yli 30 astetta lämmintä ja tuulta ei tuntunut missään. Saavuttuamme lähemmäs lentokenttää näimme kuinka Finnairin lentokone oli laskeutumassa, olimme siis juuri oikeaan aikaan saapumassa lentokentälle. Hetken päästä näimme vielä pienen kylän pienen talon kivisen savupiipun päällä haikaran aivan kuin piirretyissä.

Lentokentällä näin useamman suomalaisen tulevan ulos ja ihmettelevän minne he saapuivat. Kun Jemppu vihdoin tuli saapuneiden ovesta, hänelle oli yllätys, että oltiinkin häntä vastassa. Lähdettiin ajamaan takaisin kohti Ljubljanaa ja Jemmpu ihmetteli kuinka kaunista ja koskematonta täällä luonto oli, ja kuinka paljon metsää Sloveniassa onkaan.

Perillä kotona Jernej oli meitä vastassa ja söimme isoäidin tekemää ruokaa Jempun kanssa. Ruokiin oli vielä totuttelemista. Näytin Jempulle taloa ja huoneen, jossa hän yöpyisi seuraavat kuusi yötä. Myöhemmin Jempun levättyä lähdimme kaupungille kävelylle kahdestaan.

Illalla menimme Jernejn veljen kanssa agilityyn. Kävelytimme ensin Jempun kanssa Dinaa kuohuavan joen varrella ja koitin selittää Jempulle ettemme menisi niin hurjasta joesta alas kun menisimme vesiurheilemaan. Joen kohta toki kiehtoi kovasti, siinä saisi kunnon vauhdin ja sykkeen raftingissa.

Jernejn veli koulutti Hanibalia, ja minä sain puolestani vetää Dinan halki radan. Se oli ensimmäinen kerta kun ikinä olen agilityä koiran kanssa tehnyt. Siinä piti mennä aitojen ylitse, esteiden ylitse tai tunnelista. Huusin Dinalle käskyjä ja hän totteli. Suoriuduin kuulemma ensikertalaiseksi oikein hyvin ja vielä vieraalla kielellä.

Seuraavista päivistä en muistakkaan yhtä tarkasti, mutta kirjoitan nyt joitakin hajanaisia tapahtumia, joita tapahtui Jempun vierailun aikana.

Lauantaina suuntasimme koirien kanssa Triglavin kansallispuistoon. Tarkoitus oli näyttää Jempulle hienoja maisemia, ja antaa hänen kavuta alpeilla. Olimme keskustelleet monena päivänä Jernejn kanssa, että mikä vuori on sopiva Jempulle, ja minkälaista muuta aktiviteettia voimme hänen kanssaan harrastaa luonnossa. Tämä vaihtoehto, johon nyt kiipesimme näytti olevan hyvä ratkaisu.

Paikan nimi oli planina Lipanca ja Debela peč. Alkumatka vuorella oli metsäistä, suuria havupuita ja paljon keppejä ja käpyjä maassa. Myöskin haavoittuneita puita oli paljon. En ole ihan varma että oliko ne salaman aiheuttamia, vai mikä muu voisi lohkaista sellaisia pitkiä suikaleita puista irti. Yksikin tälläinen suikale oli kuin juuri sahalta tullut pitkä lautatavara. Sitten taas välillä löysimme pieniä lumikasoja, joiden päälle koirat kiipesivät ja pyysivät heittämään lumipalloja.

Puolivälissä matkaa oli mökki, ja paljon avaraa niittyä. Niitylle tuotaisiin myöhemmin lehmiä laiduntamaan lähempänä kesää, nyt niitä ei vielä ollut. Tai siis kyllä täällä mielestäni kesä jo on.. Mökiltä päin lun katsoi suuntaan josta tulimme näkyi kaukaisia vuoria ja kukkuloita. Edessäpäin puolestaan vuorenhuippuja, joista yhteen oli tarkoitus kavuta.

Hetken levättyämme ja tankattuamme pientä naposteltavaa jatkoimme matkaamme ylöspäin. Maasto muuttui hiukan hankalammaksi ja nyt lunta oli melkein joka paikassa. Polku kapeni ja korkeus muuttui jyrkemmäksi. Kohta lunta oli jo niin paljon että sitä pitkin piti kavuta ylös niin että kengät tökättiin varpaat edellä hankeen, ja ponnistettiin ylös. Oli taas hauska kontrasti kun kaikilla oli shortsit ja t-paita ja sitten onkin lunta maassa. Vaelluskengistä meni paljon lunta sisään ja sukat tulivat hetkessä märäksi. Edellämme oli mennyt joitakin retkeilijöitä ja seurasimme heidän jalanjälkiään. Jossain vaiheessa huomasimme, että olimme poikenneet polulta ja samoilimme nyt ilman kunnon suuntaa vuorilla. Silti seurasimme edelläkulkijoiden jälkiä. Jos joku muukin oli tänne mennyt, niin miksei mekin.

Välillä jompikumpi jalka upposi syvään lumeen ja meinasi jäädä jumiin hankeen, niin paljon lunta siellä oli. Sitten taas kun kävelimme ilman polkua löysimme toisenkin laisia koettelemuksia. Piti ylittää kaatuneita puita ja välillä mennä korkeampia pusikoiden alitse. Pysähdyimme hetkeski yhden havupusikon juurelle levähtämään ja katselemaan ympärillemme. Hanibal oli alkanut käyttäytyä oudosti jo laidunpaikalla, hän tärisi kauttaaltaan, ja nyt hän rupesi vielä kuolaamaan jotain valkoista. Huolestuimme ja päätimme palata takaisin alas. Koirat olivat luultavasti syöneet liikaa lunta, sillä he todella rakastavat lunta ja siinä leikkimistä sitä syöden.

Vuoren valloitus jäi nyt kesken, mutta pääsimmepähän laskettelemaan rinnettä alas. Tulimme nimittäin kenkinemme lasketellen alas rinnettä aivan kuin meillä olisi ollut mini sukset jalassa. Kun olimme aikamme lasketelleet näimme taas polun, jossa meidän olisi kuulunut kävellä. Olimme kuitenkin mennyt harhaan, sillä kohdassa jossa aloimme kävelemään polun ohitse oli kyltti joka osoitti mettään päin eikä polkuun. Se kyltti näytti hämänneet useampaakin tyyppiä, sillä seurasimmehan jonkun edelläkävijän jalanjälkiä.

Palasimme takaisin laidunmaalle ja söimme eväämme. Olimme Jempun kanssa ostaneet itsellemme sämpylät, sillä mielestämme kunnon eväät kuuluu retkeilyyn paikallisen tavan suklaan syömisen sijaan. Jaoimme extra makkaroisia paloja Jernejlla ja koirille. Istuimme ja välillä makoilimme nurmella ja ihastelimme maisemia. Pieni tuulenvire kuivatteli sukkia ja nenäliinaani.



Kohta jatkoimme jo takaisin alas paikkaan, johon olimme jättäneet auton. Autolla jatkoimme matkaa kohti Bohinskoa ja Blediä. Alkumatkasta annoimme koirien juosta auton perässä jotta he saavat kuntoilla vielä, sillä aamu- ja iltakävelyillä ei pääse samanlailla kirmailemaan kuin luonnossa. Hetken päästä kuitenkin vastaan tuli autoja ja hyppäsin autosta ulos nappaamaan koirat takaisin sisälle. Sitten koitin vielä hypätä takaisin liikkuvaan autoon. Kun taas jatkoimme matkaa väsähdimme kaikki hetkessä ja päätimme torkahtaa hetkeksi metsätien sivussa.

Nukuimme puolisen tuntia kunnes kaikki olivat saaneet nukuttua tarpeekseen. Ajoimme kohti Bohinskon järveä, jossa oli tarkoitus pysähtyä uimaan. Se järvi, josta mieleen tulee aina LochNess. Kun sen ympärillä on korkeita pyöreä huippuisia vehreitä vuoria, vähän kuin Scotlannissakin. Koitimme etsiä sopivaa paikkaa jossa uida, sillä kun koirat olivat mukana ei voitu mennä yleisiin uimapaikkoihin. Niimpä löysimme yhden poukaman, jossa oli vain pussaileva moottoripöyräilijä pariskunta, ja päätimme jäädä sinne polskimaan.

Uiminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Järvi oli hyytävän kylmää. Se tuntui paljon kylmemmältä kun joki jossa uin en niin kauan aikaa sitten. Kävin vain dippaamassa itseni veteen ja juoksin äkkiä pois. Muut paitsi koirat eivät edes kokeilleet uintia. Kun koirat oli kuivattu lähdimme metsästämään jäätelöä. Emme löytäneet sopivaa paikkaa kun vasta Bledissä, turisti rikkaimmassa kylässä, jonne jätimme auton parkkiin, ja lähdimme kävelemään toisen järven rantaa. Sen järven vesi oli todella paljon lämpimämpää, ja näimme jättikokoisen littanan kalan järvessä, ja usean pienen. Mutta se iso oli huiman iso. En varmaan uskaltaisi uida Suomen järvissä jos meillä olisi niin hirmuisen kokoisia kaloja.

Sunnuntaina suuntasimme kohti Kroatian rajaa jälleen. Olimme sopineet, että menisimme samalle joelle miniraftinkiin kuin viimeksikin, mutta eri joen osiollle. Taisin viimekerrasta unohtaa kertoa, kuinka meillä oli pitkä matka kotiin karhumaan halki. Valitsimme nimittäin kotimatka tieksi synkän ja metsäisen kukkulan, jossa asustaa paljon karhuja. Paikalla oli myös suuria joukkohautoja toisen maailmansodan ajoilta, jos ymmärsin asian oikein. Tien varsillä oli siis kylttejä ja kuoppia, johon oli haudattu ammuttuja ihmisiä. Matkamme kesti kovin kauan ja välillä tie kapeni ja tuntui kuin se ei johtaisi minnekkään muualle kuin karhujen koloon. Tarkoituksemme oli löytää yksi kylä, jonka nimessä on numero 20. Tai ei itse kyllä, vaan muistaakseni sen naapurikylä, josta Jernejn isoäiti oli alunperin kotoisin karhukukkuklan toiselta puolelta. Mutta kukkulan ylitys tosiaan kesti meiltä ikuisuuden, ja missään ei ollut kylttejä, joissa olisi kerrottu kuinka monta kilometriä oli vielä jäljellä. Täällä päin kun ei kerrota kylteissä matkan pituutta, ainoastaan osoitetaan että missä päin jokin kylä on. Eri asia on jotkut kyltit moottoriteillä.

No, mutta jokatapauksessa.. Eli menimme taas miniraftinkiin Kolpajoelle. Ihmettelimme kun vuokrausfirma ei meinannut ensin antaa meille märkäpukuja, ja luulimme että jäätyisimme usean tunnin seikkailun tuloksena. Mutta saatuamme märkäpuvut ja koitettuamme vettä, tajusimme miksei edelliset vuokraajat olleet halunneet märkäpukuja ylleen. Kannoimme rafting veneen joelle vaihdettuamme uima-asut päällemme ja pakattuamme tarpeelliset mukaan veden kestävään tynnyriin. Rannalla oli muutama keski-ikäinen mies uimassa alasti kaljojen kelluessa heidän lähistöllään. Vesi oli paljon lämpimämpää kuin mikään järvi tai joki tähän asti. Siis todella lämmintä!

Jemppu puki märkäpuvun ylleen, minä puolestaan muistin kuinka kipeäksi sain viimeksi pyllyni kovista puupenkeistä, joten taittelin omani penkin pehmusteeksi. Lähdimme melomaan alavirtaan. Tämä joen osio oli sillä tavalla erilainen, että oikeasti tarvitsi meloa. Viimeksi oli kokoajan sen verran virtausta, ettei meloa edes tarvinut, kun virta vei mukanaan, mutta tässä joen osiossa oli puolestaan omat kivat yllätyksensä, jotka kohta koimme. Aloimme siis melomaan ja ihmettelemään auringonpaistetta. Oli taas kuuma, ja aurinkorasvaa täytyi käyttää. Jernej käski meidän meloa Jempun kanssa yhdeltä puolelta kun hän meloisi toiselta. Me näytimme yhdessä olevan yhtä vahva kuin hän on yksinään. Jos koitimme meloa millä tahansa muulla yhdistelmällä vene meni vain joen laidasta toiseen, sillä kukaan ei ollut keskenään yhdenvertainen lihaksiltaan, joita molomisessa vaaditaan. Vähän sama kuin koittaa suotuveneellä soutaa, ja kun oikea käsi on vasenta voimakkaanpi niin vene ei liiku taaksepäin vaan pyörii ympyrää.



Edellämme lensi vähän väliä haikarapariskunta. Kun saavuimme vähän lähemmäksi ensimmäinen lensi vähän matkan päähän, ja vasta kun meloimme vielä lähemmäs niin toinenkin pyrähti kauemmaksi. Se aina meni noin. Ensin toinen lentää, ja kohta vasta seuraava. Ja tämä leikki jatkui monta kilometriä.

Saavuttuamme ensimmäiselle nopealla virtaukselle selitin nopeasti Jempulle mitä kuului tehdä. Eli melotaan nopeammin kuin mitä virta vie. Välillä huusimme tahtia, jotta meloisimme samaan aikaan. Siitä tuli hauska mieli, ja Jemppu ehdotti että laulaisimme jotakin. Sitten me lauloimme. Ensin emme meinaneet muistaa minkään laulun sanoja, ja kun aloimme laulamaan jotakin unohdimme molemmat samassa kohtaa miten laulu jatkuikaan. Yhdessä kohtaa lauloimme laulua korkealta ja emme pystyneetkään laulamaan nätisti ja purskahdimme nauruun ja jatkoimme nauramista ties kuinka kauan aikaa.

15 kilometrin matkan aikana pääsimme laskettelemaan varmaan neljästä koskesta. Muutama koski oli unohtumaton ja sopivan villi kaikkien makuun. Yhdestä koskesta tykkäsimme niin paljon, että kannoimme veneen takaisin ylös maata pitkin pusikosta ja laskimme kosken uudelleen. En tiedä kuinka yleistä sellainen touhu on, mutta tulipahan kokeiltua. Kiljuimme Jempun kanssa ilosta, vaikkemme normaalisti kiljukkaan Se oli jotain raikean naurun ja kiljumisen välistä. Seuraava unohtumaton koski olikin vähän vaarallisempi, sillä Jernej lensi yli laidan. Ihmettelen vieläkin, miten kävi että juuri hän lensi enkä minä. Kosken kohdalla oli oikealla puolella padottu vettä, jotta se virtaisi suuremmalla voimalla vesimyllyn vierestä, joka nyt oli jo hylätty ja raunioina. Koskessa oli siinä kohtaa paljon isoja kivia pohjalla, ja Jernej kolautti selkänsä johonkin niistä pudotessaan kyydistä. Myöskin osa tavaroista lensi matkasta, ja Jernejn päästyä takaisin ylös minä pomppasin veneestä ja koitin kävellä voimakasta virtaa vasten hakemaan kelluvia tavaroita. Jernjen lippistä emme löytäneen mistään, harmi sillä se oli kiva.

Rantauduimme aina välillä Kroatian puolelle, Jemppukin pääsi käymään epävirallisesti Kroatian mailla. Ainiin. Monessa kohtaa vesi oli kovin tyyntä ja joki oli leveä ja syvä. Minä päätin ensimmäisenä mennä uimaan. Se oli todella lämmintä. Polskuttelin ties kuinka kauan veneen edessä ja kelluin selälläni ottaen kuvia vedenkestävän kamerapidikkeen lävitse. Uin märkäpuvun kengät jalassa, ja ne olivat yli ison kokoiset, joten tuntui kuin potkisi tyhjää uidessa. Jernej ui seuraavaksi. Hän meni veteen kuin sukeltajat veneen reunalta kaautuen selkä edeltä veneen perältä veteen. Sitten hän kroolasi hetken ja tuli takaisin veneeseen. Jemppukin kävi uimassa. Uiminen oli hyvä viilennyskeino paahtavaan kuumuuteen. Taas oli varmaan ties kuinka lämmintä, vaikkka olikin puolipilvistä.



Menimme vielä muutamasta putouksesta ennenkuin saavuimme päätepisteeseen. Viimeinen pudotus oli kokonaan ihmisten tekemä, niin ainakin uskon, ja siinä kohtaa vesi oli todella matalalla ja jäimme kokoajan jumiin. Jouduimme poistumaan veneestä ja vetämään sen kivien välistä. Päätepysäkki oli myös ihmisrakentainen muodostelma, jossa vesi oli padottu ja jossa vesi pääsi lävitse toiselle puolelle isojen betoniputkien lävitse. Vedimme veneen rantaan, ja ranta oli kovin mutainen, niin mutainen että, missä aina Suomessa kuvittelee että asuu iilimatoja. Saatuamme veneen kuiville otimme ylinmääräiset asusteet pois ja menimme Jernejn kanssa uimaan. Paikalla oli paikallista väkeä kuin rannalla. Näytti olevan suosittu hengailu tai uimapaikka. Koitimme uida patouksen toisella puolella, mutta siellä virtaus oli todella voimakas. Tunneleiden lävitse kun vesi virtasi valtavan suurella paineella, ja kun oli tuon virtauksen lähellä se vain vei mukanaan. Niinpä leikimme tuon virtauksen kanssa, niin että kävelimme ensin kaikilla voimillamme virtausta kohden, ja sitten päästimme itsemme virran vietäväksi. Virta vei kovaa vain ehkä kymmenen metriä jonka jälkeen pystyi taas uimaan normaalisti.

Vuokrausfirman ihmiset olivat luvanneet lähettää jonkun hakemaan meidät. Sillä aikaa kun odottelimme hakijoita jernej otti torkut ja kuivattelimme vaatteitamme auringossa itse ollessamme varjossa. Odotimme tovin jos toisenkin ennenkuin iso auto kaatoi pihaan. Autoimme veneen lastaamisessa katolle ja hyppäsimme vähän rämän auton kyytiin. Turvavöitä ei oikeastaan ollut, joten jouduimme pitelemään kiinni mistä kukin sai parhaan otteen. Kiinnipitäminen oli oleellinen osa sitä automatkaa, sillä kuski ajoi hurjastellen auton isoon kokoon nähden. Välillä pompimme ilmaan kuin mäkisillä mökkiteillä, toisinaan taas ohittelimme pikkuteillä traktoria vuorotellen kaasua ja jarrua. Huokasimme helpotuksesta kun vihdoin pääsimme takaisin tukikohtaan.

Vaihdoimme vaatteet ja lähdimme takaisin kotia kohti. Vaadimme Jempun kanssa välipala pysähdystä ja pysähdyimme lähimmällä aukiolevalla huoltoasemalla tankkaamassa evästä. Ennen kuin pääsimme kotiin pysähdyimme kuitenkin Ljubljanassa uimalassa, jossa oli juhlat ja ilmainen uintipäivä. Jernejn loppu perhe oli jo siellä viettämässä päivää, ja me liityimme seuraan syöden ja juoden ruuantähteitä.

Maanantainan minun oli tarkoitus mennä oman alan haastatteluun, mutta se siirtyikin viikolla. Ennenkuin tiesin tämän päivä sisälsi paljon odottelua, ja lepäilyä. Päätimme iltapäivästä lähteä Jempun kanssa kaupungille ja kiertelimme useita tunteja kirjakaupoissa. Kun olimme kävelemässä kotiin päin poikkesimme pikkuleipomossa hakemassa leipää, sillä aamulla leipä oli väshissä. Matkalla kotiin Jemppu halusi mennä ottamaan puisesta design talosta kuvia. Juuri kun hän oli kuvaamassa taloa alkoi satamaan. Sade oli suurta ja erilaista Suomen sateisiin verrattuna. Kuin ukkoskuurossa, tai siis ukkoskuuro se oli samalla.

Sade vain jatkui ja jatkui. Hetken päästä saimme jo rakeita niskaamme. Kumpikaan ei ollut ikinä nähnyt niin isoja rakeita kuin sinä päivänä. Ne olivat sormenpään kokoisia ja osuivat joka puolelle vartaloa. Kuulemma toisella puolella Ljubljanaa satoi golfpallon kokoisia rakeita, ja autot menivät lommoille. Olimme litimärkiä muutamassa minuutissa. Oli outoa kuina satoi evttä ja rakeita samaan aikaan. Yleensä sataa vain jompaa kumpaa.

Lähempänä kotinurkkaa näimme kuinka yhden uuden tien eteen pystytetyn aidan lävitse koitti bisnespukuun somistautunut mies tulla lävitse autolla. Ensin hän koitti ajaa varovasti aidan lävitse, mutta kun aita ei antanut periksi hän peruutti, otti vauhtia ja tuli kovaa aidan läviste. Kummastelimme tapahtunutta ja tuomitsimme miehen tekosia siinä hämmästellessämme. Aikaa ei kuitenkaan ollut jäädä tuijottamaan, sillä raekuuro yltyi yltymistään. Jumiuduimme vielä viimeisiin liikennevaloihin, mutta odotimme nätisti vihreitä valoja ennen tien ylitystä ennenkuin pääsimme taas juoksuun.

Kotona sain toruja kun en ollut vienyt meitä minnekkään sateensuojaan. Jokainen kysyi vuorotellen, että miksemme menneet suojaan. Mutta lähin suoja oli kuitenkin vasta puolenkilometrin päässä, siitä kun sade alkoi, ja silloin olimme jo sukkia ja alusvaatteita myöten litimärkiä. Olisi kuulemma pitänyt odottaa puolisen tuntia sateen lakkaamista, mutta mielestäni meidän tapauksessa sateensuojamahdollisuuden puuttuessa koimme vain jännittävän päivän. Myöhemmin sinä iltana veimme koirat kävelylle ja uppouduimme kirjaostoksiimme.

Tiistaina koitti ikimuistoisin päivä. Pääsimme Jernejn isän kyydillä merenrannalle, kun hänellä oli työkeikka siellä päin Sloveniaa. Hän vei meidät Piraniin ja meni itse Koperiin. Piran on pieni, pastellinvälinen satamakylä, jossa on paljon kauniita kukkaistutuksia ja ahtaita kujia. Kaupungissa ei saa ajaa autolla, joten meidät jätettiin kaupungin laidalle, josta kävelimme muutaman tunnin ympäri kylää. Aluksi kapusimme kukkulalle jännittäviä kivisiä pitkiä portaita pitkin, ja löysimme linnanrauniot ja kirkon. Kirkon huipulla ei ollut tavallista ristiä, vaan siellä oli torvea soittava enkeli.



Meri ilma tuoksui tutulta. Taas se Ikarian henkäys täytti keuhkot ja palautti suloisia muistoja vuoden takaa. Niin, siitä on jo vuosi kun olin Ikarialla.



Rannikolla kukkulan alla kiertelimme pikkukujia ja Jemppu valokuvasi parvekekukkasia ja muitä nettejä kokonaisuuksia.Pysähdyimme yhdessä rantaravintolassa syömässä tomaattikeiton puoliksi kun näimme kuinka halpa se oli, ja mielestämme tomaattikeitto oli jäätelöä parempi vaihtoehto. Menisimme myöhemmin vielä syömään Koperiin Jernejn isän kanssa kotimatkalla.


Kun kotiinlähtöaika alkoi lähentyä päätin vielä pulahtaa meriveteen. Olimme ottaneet uimakamppeet mukaan siltä varalta, että jäisi aikaa pulikointiin. Niinkuin jäikin. En vain uimaanmeno hetkellä tiennyt kuinka paljon aikaa oli käytettävissä, joten tulin aika hätiköiden uinnilta takaisin. Meressä uinti myös nostatti muistoja vuoden takaa. Tuoksu, kelluvuustunne ja se koko paketti vain yhdessä muodostivat sen, että hetkeksi uppoutui haaveilemaan.

Jernejn isän tultua meidät hakemaan pysähdyimme suola-altailla Piranin ja Koperin välillä. Suola-allas oli ainut vanhanaikainen näillämain, ellei jopa koko Euroopassa. En ihan muista. Mutta siinä merivedestä tehdään suolaa. Kävimme kävelemässä suola-altaiden välissä. Altaiden pohjalla n’ytti olevan mutaa, ja altaissa uiskenteli pikkusinttejä. Kummaa.

Jatkoimme matkaa Koperiin ja pysähdyimme tienvarrella olevaan ravintolaan. Koitimme jempun kanssa löytää jotain sopivaa ruokalistasta, mutta se näytti olevan hankalaa, vaikka listassa oli kuvat suurimmasta osasta annoksista. Kaikki listan ruuat näyttivät vain jotenkin olevan sellaisia joita ei tehnyt juuri silloin syödä. Tilasimme siis kasvispastaa. Viesti meiltä Jernejn isän kautta tarjoilijalle ja sieltä kokille varmaan muuttui matkan varrella, sillä saimme jotain nenmme eteen joka ei ihan vastannut käsitystämme kasvispastasta.

Kun jatkoimme matkaa meinasimme molemmat nukahtaa autoon. Kerroinkohan jo että lämpötila oli +40. Eli kuuma. Vettä hörpimme vähän väliä. Ennen kuin pääsimme kotiin pysähdyimme kuitenkin Jernejn perhetutuilla. Heillä oli iso maa ja viinitila monilla lisukkeilla. Meidän oli tarkoitus mennä sinne vain poimimaan kirsikoita, mutta päädyimmekin viettämään siellä usean tunnin.

Paikka oli uskomaton. Oli kaunista, ja joka puolella oli jotain syötävää kasvamassa. Näimme ensimmäistä kertaa elämässämme kiivipuun! Jopa sen runko oli karvainen niinkuin hedelmä itse. Mutta ennen kiivipuuta tosiaan poimimme kirsikoita isoin kasoin. Meille annettiin molemmille kaksi muovikassia, ja niiden tullessa täyteen keräsimme vielä ämpäreihin kirsikoita. Kirsikan keruu tapahtui tikapuilta. Herkullisimmat olivat nimittäin huipulla. Kirsikat olivat mitä maukkauimpia ikinä, täyteläisiä, makeita ja virheettömiä. Meille sanottiin, että syökää ensin kirsikoita niin paljon kuin napa vetää ja sitten alatte hommiin. Ja niinhän me popsittiin kirjsikoita, mutta jatkoimme popsimista myös kerätessä, niin vastustamattoman hyviä ne olivat.

Jempulla oli ihan tukevan näköiset tikkaat allaan, mutta minulle kärrättiin vuosisata vanhemmat tikkaat alle. Ne olivat leveät, niiden tikkaat olivat ohuet, ja neliskulmaiset niin, että jalkapohja ei osunut nätisti neliön sivulle vaan kulmaan, ja sitten vielä tikkaat saatiin nojaamaan vain yläoksiin, jolloin tikkailla seistessä merituulen puhaltaessa tikapuut huojuivat tuulessa. Kun siis yleensä tikapuut asetetaan jotain tukevaa vasten, mutta täälläpäin näytti olevan tapana, että luotetaan yläoksien jäykkyyteen tai joustoon.

Kirsikoiden maistelun ja keruun jälkeen menimme juomaan kahvia talon vanhan isännän kanssa. Hän oli aikoinaan hoitanut viinitilaasa, ja elänyt onnellista elämää, nyt vanhana hän kaipasi juttuseuraa päivänpiristeeksi. Hän puhui meille milloin sloveenia, milloin italiaa toisinaan saksaa. Kahvi oli todella hyvää, vaikken kahvista tykkääkkään. Jemppu sai isännän tyttäreltä kahvipannun, josta oli aina haaveillut, minä sain pienen pitsiliinan.



Sitten tutustuimme viinikellariin. Tai vajaan. Huoneessa oli isoja tynnyreitä, joissa oli viiniä, ja ilmassa tuoksui käynyt viini. Seinillä oli useita kunnianosoituksia, todistuksia hyvästä viinimenestyksestä ja kilpailumenestyksestä viinintekokilpailuissa. Maistoimme paikallista valkoviiniä suoraan tynnyristä lasiin kaadettuna.

Seuraavaksi saimme kierroksen tilan ympäri. Kävelimme ensin joenvarrelle, jossa naapuruston lapset leikkivät puuhun kiinnitetyllä köydellä ja hyppivät kurapohjaiseen jokeen. Heillä oli jostain syystä farkkushortsit jalassa, ja kaikkien pikkupoikein farkut olivat kurassa. Viereiseen tonttiin oli rakenteilla pienimuotoinen turistitila.

Joelta jatkoimme viiniköynnösten sekaan, jossa törmäsimme myös aiemmin mainitsemaani kiivipuuhun. Eksootinen kokemus tosiaan. Tämän tilan kiiveistä tulee kuulemma erikoisen hyviä. Kierroksen lopussa tutustuimme yrtteihin. Isännän tytär leikkasi meille ties mitä yrttejä kotiin veitäväksi. Oli laakerinlehteä, laventelia ja muutamaa muuta. Saimme myös Jernejn äidille vietäväksi jättikokoisen palmunkukkasen. En ollut ikinä ennen sellaistakaan nähnyt. Että palmuilla olisi kukkasia ja vielä niin jättimäisiä. Se päinoikin varmaan pari kiloa, ja sitä piti kantaa olkapäillä.

Vierailun lopuksi kiitimme ja suukotimme tavan mukaan kaikkia asianomaisia ennenkuin palasimme ikimuistoisen päivän päätteeksi takaisin kotiin.
Keskiviikkona oli Jempun kokonainen viimeinen päivä Sloveniassa. En muista mitä kaikkea teimme, muuta kuin että menimme kolmistaan yhdessä Jernejn mummolla syömään ja että veimme auton katsastukseen. Sillä aikaa kun olin Jernejn kanssa katsastuksessa jätimme Jempun kaupungille tunniksi. Katsastuksessa meidän perässä tuli moottoripyöräilijä. Se herätti vähän kysymyksiä että kuinka moottoripyörät katsastetaan samassa paikassa kuin autotkin kun lattialla oli reikiä ja testausvehkeet kaikki ihan liian isoja moottoripöyrälle. Emme kuitenkaan nähneet kuinka se käytännössä tehtiin.

Illalla veimme koko perheen syömään läheiseen ravintolaan.

Torstai aamusta veimme Jempun katsomaan ilmakuvattua Alppinäyttelyä Tivoli puistoon. Menimme pyörillä. Aikaa ei ollut paljoa, joten näyttely täytyi katsoa puolessa tunnissa. Lähdimme melkein samantien kohti lentokenttää kun saavuimme kotiin. Otimme maisemareitin ajaessa lentokentälle, sillä toivoin että nähtäisiin tälläkin kertaa haikara savupiipun päällä pesimässä. Mutta nyt ei ollut yhtäkään haikaraa kotona.

Lentokentällä odotimme, että Jemppu sai hoidettua check innin ennenkuin sanoinne hyvästit. Minä ajoin meidät takaisin kotiin lentokentältä vieläkin maisemallisempaa reittiä pitkin. Silti emme nähneet yhtään haikaraa.