Keskiviikko 30.7.2008
Aikaisin nousemisesta ja aamukirjoittamisesta näyttää tulleen tapa. Ainut aika päivästä, kun on hetki aikaa itselleen.

Päiväoli eilisen tapainen. Kiirettä piti, ja ongelmia esiintyi. En oppinut kerrasta, ja päädyin antamaan yhden tiedostoni samaiselle tytölle, joka oli siitä eilen deletoinut lajeja. Eilisen jälkeen jouduin aloittamaan kaiken alusta, raportin, tutkimustulosten taulukonin ja taulukkojen ja kaavioidenpiirtämisen. Kaikki se työ, mitä eilen kovalla vaivalla väännettiin vedettiin vessasta alas. Kaikista eniten harmitti kertoa kovasti ahertaneelle portugalilaiselle tytölle, kuinka hänenkin työnsä eilen oli nyt tarpeeton. Hän palautti minulle kaikki kaaviot, ja käyrät, ja kun läpikävin niitä, huomasin yli kaksikymmentä virhettä, joiden korjaamisenne olisi mennyt koko päivä, ja virheitä oli tulossa vielä lisää. Jotkut lajit olivat vaihtaneet lajia, perhosista oli tullut vaikka puita ja liskoista koppakuoriaisia. En edes jaksanut ajatella miten ne sinne päätyivät, ja aloin työstämään omaa alkuperäistäni tiedostoa, johon kukaan muu ei ollut ikinä kajonnut.

Päivän mittaan sain paljon aikaan. Aamupäivästä olin tehnyt samat asiat, mitä kolme ihmistä oli tehnyt koko eilisen päivän aikana, plus ylityötunnit. Ainiin, kello kahteen asti työskentelystä on näyttänyt tuleen vakio täällä. Löysin excelistä uusia piirteitä, joilla työnteko nopeutui huomattavasti. Työ, jonka tyttö oli sotkenut eilen, ja jota hän oli työstänyt monta tuntia pystyi tekemään myös kolmella napinpainalluksella alle minuutissa. Opettelin itse piirtämään käyrät, ja taistelin kuinka niitä väännellään millaisiksikin. Aina kun minulla oli joku ongelma, jota en osannut yrityksistä huolimatta ratkoa käännyin muiden puoleen, ja minua saattoi tulla peräkanaa kolme ihmistä auttamaan ja kikkailemaan samoja napin painalluksia, mitä itse olin jo kokeillut ja viipyi koneeni ääressä kymmenen minuuttia kukin. Tämä vei kauheasti työaikaani, ja loppujen lopuksi kukaan muukaan ei osannut auttaa minua, ja jouduin itse kaivelemaan tekniikat ecxelistä.

Yksi ongelma oli esimerkiksi, kun minulla oli reilusti löydettyjä villikukkasia vaikka, ja ne laitettuani taulukkoon, taulukko ei ensin näyttänyt kaikkien nimiä, vaan ehkä joka viidennen. Tämän ratkaisu löytyi nopeaan, mutta kun halusin viedä tutkimustulokset wordiin, ja kaikki näytti olevan kunnossa ecxelistä käsin, vielä copy vaiheessa, mutta pastatessa wordiin, taas vähintään puolet lajinimistä katosivat bittimetsään. Ongelmaa pohdittiin kauan ja löysin itse keinon, että jos muutan nimien kokoa fonttikoko 11 yhdeksään, niin silloin ne ilmestyvät myös wordiin. Vastaavanlaisia ongelmia oli pitkin päivää.

Eilen illalla kirjoittamani raportin osat tarkastettiin nyt kirjoitus asultaan, mutta olen vielä kirjoittanut lisää, ja ne täytyy vielä tarkistaa, ennekuin vetäydyn saarelta suurempaan kreikkaan. Päivän loputtua, myöhään yöllä, sain kirjoitettua viimeisetkin tutkimustulokset piirrettyäni vielä lukuisan määrän taulukoita ja histogrammeja.

Pitkin päivää koitin järjestellä ja muistaa asioita joita vielä piti tehdä. Puhuin pomon kanssa ongelmista, joita vielä kohtasin tänään, ja kerroin mitä tiedostoilleni täytyy tehdä kun olen lähtenyt, kun en itse kerkeä kaikkea laittamaan loppukuntoon. Hän määräsi minut antamaan tiedostot yhdelle tytölle, joka ei ollut aiemmin perehtynyt työhöni, ja joka oli vähän hämillään yhtäkkisestä työnannosta. Opetin hänelle tiedostojeni tekniikan, ja hän kirjasi ylös hommat, joita hänelle annoin. Myöhemmin päivällä hän tuli kertomaan, kuinka yksi laji, jonka olin laittanut leväksi, olikin vesikasvi, ja olion juuri saanut päätökseeni kaikki histogrammit ja muut. Mutta onneksi ecxel on kätevä työväline, ja siinä kun vaihtaa jotain tietoa, niin se päivittyy myös histogrammeihin.

Palautin lainaamani patterit takaisin organisaatiolle, ja huomenna palautan kirjastoon kirjat, ja netin, ja mitäköhän muuta…No, niin pakkasin tänään kahdeksan jälkeen illalla, kun lopetin hetkeksi työt nälän yllättäessä. Ruokaa ei kuitenkaan ollut, joten hyödynsin aikani pakkaamalla. Varmaan ainut hetki kun edes kerkesin pakata. Kaikki näyttää mahtuvan hyvin rinkkaan, sillä omaisuuden määrä ei ole pahemmin muuttunut.

Illalla meille oli järjestetty kunnon illallinen, lihaa riisin kanssa, lisukkeena dzazikia, ja fetamömmöä. Siirsimme ulkopöydät kaikki yhteen pitkäksi pöydäksi, ja söimme kaikki yhdessä viimeistä kertaa. Seuraavana päivänä ei edes olla täällä enää illallisaikaan.

Syötyäni, jouduin vetäytymään töihin. Muut jäivät pihamaalle juomaan viiniä ja tanssimaan. Välillä joku tuli kysymään kuinka minulla menee, ja saankohan kaiken valmiiksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, sain viimein tutkimustulokset kirjoitettua, ja pääsin aloittamaan loppuesitykseni tekoa. Täytyy seuraavan työpäivän alkaessa lisätä siihen itse työ, ja tutkimustulokset.

Ne kenelle en ole vielä kerennyt kertoa tai kirjoittaa, olen lähdössä elokuun lopussa Sloveniassa käymään. Hyvä muistelu kaikesta täällä vietetystä ajasta, juuri ennen kuin palaan takaisin koulunpenkille. Varasin lentoliput eilen ruokatauolla, kun netti vihdoin toimi.

En luultavasti kerkeä kirjoittamaan mitään ennen kotiinpaluutani, mutta tiedoksi lukijoille, että tänä iltana tämä tyttö lähtee kotia kohti! Lähdemme siis ilta kymmenen aikaan Evdiloksen satamasta yölautalla, ja nukumme siellä. Sitten menemme lentokenttäbussilla Ateenan lentokentälle, ja lähdemme lentoon yhdentoista maissa. Suomen kamaralla olen kolmen jälkeen iltapäivällä. Tarkemmat tiedot uteliaimmille löytyy jostain vanhoista teksteistä.

Toivottavasti parannun kaikista täällä saamistani arvistani. Jalkani ovat kovin kirjavat punaisista läikistä, ja vasemmassa kädessäni on vieläkin reikä vihaisesta ampparista, ja karhea alue sen ympärillä. Ranteeni voivat paremmin, kunhan saan lainata jotain, tai ottaa töihin jonkun kotipuolesta leikkaamaan minulle leipää :) Nähdään kotona!!!

Tiistai 29.7.2008
Tänään huomasi jälleen kerran, kuinka paniikissa tulen olemaan aivan viime hetkeen asti työni takia. Onneksi sain itsestäni niskasta kiinni, ja lopetettua työskentelyn edellisenä iltana edes kahdelta. En tiedä kuinka monesta hermoromahduksesta olen välttynyt täällä ollessani, mutta jollain ihmeenkaupalla pääkoppani on kestänyt kaiken poksahtamatta.

Aamulla heräsin sen verran aikaisin, että kerkesin kirjoittaa eilisen tapahtumat ja lisästä ne blogiin. Eilen jakamani tiedostot, eivät olleetkaan menestys. Olin antanut yhdelle tytölle tehtäväksi lajitella löytämäni lajit luokittain yhteen tiedostoon, kun alkuperäisessä ne olivat aakkosjärjestyksessä. Kun sain tiedostoni takaisin, siitä kuitenkin puuttui reilu kaksikymmentä lajia ja jouduin selvittämään mysteeriä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli tarkoituksella deletoinut joitakin lajeja tiedostoistani, sillä niissä oli pelkkä luokan väri ilman tekstiä. Kun minulla on esimerkiksi perhoset ja yököt samassa luokassa, ja ne ovat violetilla värillä, ja siten kun olen löytänyt toukkia, niin enhän voi tietää, ovatko ne perhosen vai yökön, joten olen käyttänyt pelkää luokkaväriä jaotellessani tiedostojani. Tälläiset tapaukset ja monet muut epäselvät lajit hän oli kylmän rauhallisesti poistanut kysymättä minulta apua, miten se olisi kuulunut tehdä.

Portugalilainen puolestaan auttoi minua pitkin päivää, ja ahersi yhtä kovasti kuin minäkin. Hän korjasi tuon mysteerin ja piirsi minulle histogrammeja. Itse työstin raporttiani. Aamulla olin kadottanut edellisenä iltana kirjoittamani viimeisen blogitekstin organisaation nettisivuille. Koneeseeni tuli taas se sama errori, kuin aina ennenkin, jossa kaikki vaihtaa väriä ja kokoa, ja säikähdin taas mitä tiedostoilleni tapahtuu. Luulin, että kirjoittamani teksti hävisi siinä samassa, mutta olinkin kadottanut sen tallentamalla väärään paikkaan väärällä nimellä, ja minulta meni puolituntia sen etsimiseen. Ja toinen mokoma sen lisäämiseen organisaation nettisivuille, sillä lisäämäni kuvat pomppivat minne sattuu sivustolla, eikä mikään kikka onnistunut. Annoin yhden työntekijän lukea sen ennen nettiin lisäämistä, ja hän sanoi sen olevan hyvä! Yleensä täällä olijat ovat moneen otteeseen joutuneet kirjoittamaan blogitekstinsä alusta alkaen uudelleen, kun eivät ole kirjoittaneet asoita, jotka kuuluisivat olla tekstissä. Huh, ehkä minussa on jotain kirjoittajan ainesta.

Tämä käsitys kuitenkin ei päde jos on kyse tieteellisestä kirjoittamisesta. Päivällä sain aikaiseksi abstraktin, ja lisää tutkimustuloksia, päätelmöineen, vaikken ollut vielä nähnyt histogrammeja, jotka valmistuivat vasta seitsemän jälkeen illalla. Oli kuitenkin jo asioita, joita tiesin, ja pystyin lukemaan alkuperäisestä excel tiedostostani, ja niillä perusteilla kirjoittamaan edes jotain. Pitkin päivää minua autettiin tekstini kanssa, milloin pyysin kirjoitusvirhe tarkastusta tai mielipidettä, miten asiat ilmaistaan. Tein myös raporttiini kaikki tarvittavat tekstinmuokkaukset, kirjoitin kunnollisen lähdeluettelon, ja käytin Heikin kertomaa hyvää systeemiä, miten viitataan tekstissä lähteisiin, ilman normaalia tapaa. Nyt minulla on myös sisällysluettelo. Eli kaikki oli tutkimustuloksia vaille valmista. Ainiin, ja siten kirjoitin vielä aims ja objectives osuuden.

Kun yksi pomoistamme tuli takaisin Ateenasta tänään, pyysin häntä katsomaan tähän asti kirjoittamaani raporttia, niin kuin olin pyytänyt häneltä jo kauan aikaa, että hän tulisi katsomaan tiedostojani, ja kertomaan, jos asiat eivät ole hänen haluamallaan tavalla. Nyt kuitenkin kävi tyypillinen tapaus, että kaikki miten olin organisoinut tiedostoni, tai kirjoittanut raporttiini, piti aloittaa alusta. Niin missä välissä!? Hän luki raporttiani milloin sana sanalta, milloin skrollaamalla, ja häntä miellytti vain discussion osio, jossa olin käytännössä haukkunut työni, ja kertonut kaikki mikä meni pieleen. Yksitoista sivua tekstiä muuttuikin yhdeksi sivuksi tekstiä. Kylmät väreet vain menivät selkärankaani pitkin kun työni deletoitiiin muutamalla napinpainalluksella. Pahoiteltiin vain, että tiedetään kyllä kuinka paljon olet työstänyt tätä, mutta mitäs et järjestänyt enempää aikaa itsellesi.

Kävipähän mielessä kuinka olin kertonut jo kahden ensimmäisen tutkimusmatkan jälkeen, että aikani ei tule riittämään, sillä meidät painostettiin menemään ulos kentälle liian usein, ennen kuin olin kerennyt käsitellä edellisen tutkimusmatkan tiedostot loppuun. Sillä muu jokitiimi tarvitsi vain viisi-kymmemen minuuttia toimistossa kenttätyön jälkeen, kun minä puolestani vähintään kolme päivää. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan kukaan ottanut tosissaan, ja jäin yksin nuolemaan näppejäni kuinka selviän suuren työmääräni kanssa, ja vasta nyt viimeisellä viikoilla olen saanut apua. No, kuitenkin…

Lähdimme kahdeksan jälkeen tapaamaan retkeilykartan tekijää. Halusin nähdä hänet viimeistä kertaa ennen lähtöni, ja englantilaisella tytöllä oli hänelle asiaa hänen projektiinsa liittyen. Niinpä järjestimme hänen kanssaan tapaamisen. Hän taas kertoi kuinka kuuluisia olen Ikarialla blogini ansiosta, ja kehui hienoja kuiviani. En vieläkään tiedä kuinka suuressa levityksessä blogini on, mutta täällä se on menestys, vaikkei kukaan sitä ymmärräkään lukea. Hän pyysi, että saa käyttää viimeviikonloppuna ottamaani kuvaa itsestäni yhden vanhan vesimyllynraunioissa, ja laittaa sen etusivukuvaksi heidän nettisivuilleen.

Illalla palasin vielä työskentelemään samaan kellonlyömään asti kuin viimeyönäkin. Kerkesin kirjoittamaan uudelleen methods and materials osuuden, ja työstämään loppuesitystäni muutaman minuutin. Minulle oltiin myös sanottu, että en saa esittää esityksessäni mitään valokuvia saaresta, tai elämästäni täällä, vaan vain tutkimustuloksen histogrammeineen, en kuulemma ole mikään valokuvaaja. Kaikilla muillakin on loppuesitys ollut täynnä valokuvia täällä kokemistaan asioista, niin miksei minullakin saisi olla.

Maanantai 28.7.2008

Työpäivä ei ollutkaan niin hankala kuin kuvittelin. Tiedostoni ovat nyt graminoita vaille valmis. Kysyin viimeiset apuneuvot biologilta, ja kiitin tähänastisesta avusta. Aloitin kirjoittamaan raporttini disscussionia. En ole kyllä varma, onko ne asiat, mitä siihen kirjoitin, niin juuri sen otsikon alle, mutta paljon sain tekstiä aikaiseksi. Kirjoitin kaikki epäkohdat ja parannus ehdotukset projektilleni, ja lista näytti olevan loputon. Niin moni asia olisi voitu tehdä paremmin. Varmaan yhdessäkään lauseessa ei lue, että kuinka fiksusti olen jotain keksinyt tehdä. Tai siis kun kirjoitan koko tekstin passiivissa, niin eihän siitä edes käy ilmi kuka teki. Mutta kerroin toisaalta, että kun joku meni pieleen, niin mitä sitten tein, kuinka asiat menivät sen jälkeen fiksummin, joten ei se loppujen lopuksi olutkaan pelkkää työni haukkumista. Onneksi.

Oli suuri helpotus saada vihdoin tiedostoni edes johonkin kuntoon, että pääsin vihdoin taas kirjoittamaan. En tosin tietenkään voinut mitään tutkimustuloksia kirjoittaa, muta yleistä höpinää ilman numeroita sain aikaiseksi myös tutkimus tulokset kohtaan. Sain apua kolmelta henkilöltä myöhemmin, jotka jatkoivat tiedostojeni käsittelyä, jakamalla niitä osioihin ja muuta, jotta saataisiin aikaiseksi piirrettyä joitain histogrammeja. Jakelin tiedostojani kaikille, kenellä oli sillä hetkellä aikaa niitä työstää, ja monet jäivät minun tapaani jopa ylitöihin tiedostojeni takia.

Annoin Mialle myös jokien alkuperäisiä tiedostoja muokattavaksi, jotta hän laittaisi luokkajaon lajien perään, mikä on villikukka, mikä puu, mikä koppakuorianen…Tiedot, jotka hän näki yhteenveto taulukostani, ja työ, joka itseltäni veisi viimeisetkin työtuntini. Hänkin viimein tajusi, kuinka pitkäkestoista työtiedostojeni käsittely on, eikä yhtään ihmetellyt vaikka olisin saanut jonkun hermoromahduksen itselleni niitä käsitellessäni.

Heikki lupasi myös viimein auttaa heinien kanssa, illalla tai seuraavana aamuna. Kiva, että sain nyt vihdoin apua kaikilta, sillä aiemmin minulla ei ollut mahdollisuutta jakaa tiedostani kenellekään, mutta nyt on.

Työskentelimme seitsemään asti toimistossa, ennekuin lopetimme työt hetkeksi ja menimme siivoamaan yleissiivousta. Pidin siinä vaiheessa tunnin tauon töissäni ennekuin jatkoin ahertamista. Saimme myös ruokaa normaalia aiemmin. Monet lähtivät käymään kaupassa, pyykkilässä, tai kuppilassa, ja pyysin, että joku toisi minullekin matkaltaan maitoa.

Portugalilainen tyttö jäi työskentelemään kanssani keittiön pöydän ääreen, ja lupasi laittaa tiedostoni histogrammeja piirtämistä varten valmiiksi. Minä aloin myöhemmin työstämään loppuesitystäni, sillä sen tekeminen oli tärkeämpää tässä vaiheessa kuin kirjoittaminen ilman tutkimustuloksia. Tajusin, että jos on pakko, niin voin myös kirjoittaa raporttini loppuun, mutta en voi esittää viimeistä lähtöesitystäni suomesta käsin. Niinpä aloin kaivella kuvia koneeltani, joita halusin näyttää kanssaeläjilleni, ja ilmaista, mitä olen tällä saarella touhunnut. Mieleeni juolahti ties mitä seikkailuja, ja tekemistä, joista halusin kertoa.

Ainiin, ja minua oli pyydetty kirjoittamaan viimeinen blogiteksti organisaation nettisivuille. Aloitin ensin sillä. Kirjoitin omalla tyylilläni, liikaa henkilökohtaisuuksia kuitenkaan ilmaisematta, mutta kertomalla kaiken oleellisen, mitä olen tehnyt täällä työn puitteissa, ja mitä saari on minulle opettanut. Annoin portugalilaisen tytön lukea sen, ja hän jo pyyhki silmäkulmiaan, kun sanoi tekstini olevan liikuttavaa, ja hän ymmärsi ja osasi kuvitella mitä kaikkea olen oikeinkokenut täällä. Itse en huomannut, että tekstini olisi ollut liikuttava, mutta siinä oli varmasti haikeasävy, kun siitä tuli ilmi, että olen lähdössä, vaikken sitä sanonutkaan.

Myöhään illalla keitin teetä ja kutsuin paikalla olijat näkkileivälle. Romanialainen muisteli hänen kohokohtiaan täällä tukikohdalla, muualla saarta hän ei olekaan pahemmin ollut yhtä rantaa lukuun ottamatta. Hän myös ihasteli kuviani maisemista ympäri saarta.

Jäin yksikseni keittiöön, kun loputkin lähtivät kuppilaan tai nukkumaan puolenyön aikaan. Löysin koneeltani reilu 10 000 kuvaa, joista valitsin kolmisensataa esitykseeni. Samalla keräsin tavallaan minulle tärkeimmät kuvat, joiden en halua häviävän missään nimessä, samat kuvat, jotka näytän esityksessäni.

Työskentelin loppuesitykseni kanssa kahteen asti yöllä, saatuani vasta käytyä läpi kaikki kuvani, mutta tehden paljon ajatustyötä, mitä haluan kertoa, ja samalla kävin lävitse viimeiset kolme kuukautta elämästäni kuvien tuomalla inspiraatiota mielikuvitukselleni ja virkistäen muistiani. Näin palon kuvia ensimmäisiltä viikoilta, kun olin vielä saukkoja pongaamassa, ja jokivarret olivat tulvillaan vettä verrattuna, mitä niissä nyt on. Hienoja kuvia, ja hyviä muistoja.

Sunnuntai 27.7.2008
Kukaan ei taas ollut aamulla siihen aikaan valmis lähtemään, kun meidän oli tarkoitus. Olimme eilen illalla sopineet, että kävisimme muutamalla huoltoasemalla kyselemässä, jos joku voisi vaihtaa meille aivan uuden renkaan vara-renkaan sijasta. Kun vihdoin pääsimme lähtemään, ja kyselemään auki olevilta huoltoasemilta, kukaan ei kuitenkaan voinut auttaa meitä. Ensimmäinen paikka sanoi olevansa liian kiireinen tänään, ja seuraavassa paikassa ei edes ollut renkaita saatavilla. Jäimme siis ilman huoltoa, ja olimme vähän kahden vaihelilla mitä tehdä auton kanssa. Edellisenä päivänä kreikkalainen tyttö oli soittanut vuokrausfirmaan, ja kertonut tilanteen. Sieltä miehet olivat sanoneet, että voitte ajaa ihan niin paljon kun lystäätte tuolla vararenkaalla. Tänään kuitenkin pääsimme kokemaan, ettei tämä pitänyt paikkaansa.

Ajoimme Armenistiksen kautta Nasia kohti pysähdyttyämme ostamassa evästä tutusta kaupasta. Nasista eteenpäin matkamme kuitenkin pysähtyi. Pysähdyimme aluksi ensin kuvaamaan Nasin rantaa kaukaa ylhäältä käsin, kunnes huomasimme, että joku tuli meitä kohti mönkijällä. Hän pysähtyi automme viereen, ja rupesi osoittamaan rengastamme. Ajattelin, että ompas siinä kiltti kansalaine, kun tulee oikein perästä ajamaan ja kertomaan, että voi auttaa. Hän ei tosin puhunut hyvää englantia, ja soitteli vain rengasta, ja kävikin ilmi, että hän oli autonvuokrausfirmasta. Minulla kesti hetki tajuta se, ja yhdessä vaiheessa jo mietin ajoiko hän meidän perässä yhdeltä huoltoasemalta asti ja tuli nyt kertomaan, että hän voisi sittenkin vaihtaa renkaan. Näin ei kuitenkaan ollut ollenkaan. Mies tukki tiemme, ja käski meitä’ seuraamaan häntä. Siinä vaiheessa tajusin kiinnittää huomiota hänen menopeliinsä, ja huomasin, että sepäs olikin samasta firmasta, kuin meidän vuokraama auto. Ja tämä mies kielsi meitä nyt jatkamasta matkamme mihin olimme menossa.

Pidimme autossa hätäkokouksen, ja mietimme suunnitelmaa, kuinka selittää asiat. Kukaan meistä ei nimittäin ollut allekirjoittanut nimeään tämän autonkuskiksi, vaan kaikki ne henkilöt ja myös toisen auton allekirjoittaneet henkilöt olivat nyt toisessa päässä saarta. Romanialainen poika päätti, että sanomme, että olimme vain ajamassa Nasiin. Se ei kuitenkaan ollut uskottavaa, sillä olimme jo ajaneet ohi, ja ainut paikka, mihin tie, jolla ajoimme, vei, oli paikka, jossa toiset toverimme nyt olivat, kiemuraisen ja pitkän hiekkatiematkan päässä.

Saavuimme heidän toimistonsa eteen, ja toinen työntekijä tuli ulos puhumaan meille. Hän kyseli, miksemme olleet vaihtaneet rengasta parempaan, ja mitä ihmettä teimme tuolla tiellä. Kuskimme möläytti tässä vaiheessa suustaan, että olimme menossa Nasiin, vaikka kaikki aivan hyvin tiesivät, ettemme olleet menossa sinne. He eivät onneksi ottaneet puheeksi mitään siitä, kuka ajaa autoa ja millä luvalla. Mutta he kielsivät meitä jatkamasta matkaamme siihen suuntaan, johon olimme menossa. Siinä samassa ihmettelin, mitä he olivat eilen illalla juuri sanoneet, että käyttäkää vaan vapaasti sitä autoa, missä lystäätte. He koittivat soittaa huoltoasemille ja kysellä renkaita, mutta kuten me jo tiesimme, kukaan ei voinut auttaa renkaan kanssa. Edes autonvuokrausfirmalla ei ollut renkaita autoon. Ja he eivät olleet itse asiassa tarkastaneet tai siivonneet autoa kun antoivat sen meidän käyttöön, joka luultavasti osaltaan vaikutti siihen, ettei renkaan rikkoutumista huomattu heti. Nämä toiset autolaiset, kenestä eilen puhuin, olivat tosin sanoneet meille jo alkumatkastamme Evdiloksessa, että auto tuntuu aivan laivalta, se ei ole aivan tasapainossa, tai jotain on ainakin pahasti vialla.

No, kuitenkin, siinä vaiheessa tiesimme, että päivämme olisi pilalla. Sillä se osa saarta oli ainut paikka johon halusimme mennä, emmekä nyt saaneet mennä. pidimme toisen kokouksen muutaman kymmenen metrin päässä vuokraustoimistosta, ja koitimme tavoittaa saaren länsiosassa olevia tovereitamme. Minä soitin suomalaiseen puhelimeen, ja vaikka olisi kuvitellut, että olisi ollut hyvät kuuluvuudet suomalaisuuden takia, sekään ei pitänyt tällä kertaa paikkaansa. Puhelu pätki, ja kaikki sen jälkeisetkin puhelut pätkivät, ettei luultavasti kumpikaan osapuoli saanut selvää mitä oli menoillaan. Jatkoimme huonon tuurimme voivottelua pettyneinä tapahtuneeseen, ja puntaroimme vaihtoehtoja. Yksi vaihtoehto oli jäädä oikeasti Nasiin, mutta kukaan ei halunnut sitä, seuraava oli mennä salaa kiellettyä tietä pitkin ja toteuttaa päivä, niin kuin sen pitikin mennä, ja kolmas oli, että mietitään kohta lisää. Minä ehdotin, että jos toiset tulisivat hakemaan meidät Nasista, vaikka joutuisivatkin ajamaan paljon edestakaisin. Muut autossa olijat eivät kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, ja pitivät minua röyhkeenä, kun edes kehtasin moista ehdottaa.

Se oli kuitenkin luultavasti ensimmäinen kerta tällä saarelle kun mietin omia etujani ja tahtojani muiden sijasta, ja olin nyt loukkaantunut, kun kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että oli minun viimeinen vapaapäiväni saarella, ja se näytti menevän pahasti pieleen. Eikä minusta ollut itsekästä pyytää muita tulemaan hakemaan meitä, vaikka tiesin millaisen matkan ja järjestelyn takana se oli. Toiset olivat kuitenkin jo pitäneet hauskaa eilisestä illasta asti, ja nyt oli mielestäni meidänkin vuoro saada hymyä suuhun. Toisekseen, en todellakaan ollut jäämässä lähirannoille jumittamaan viimeisenä vapaapäivänä, kun voisin yhtä hyvin kävellä niille rannoille mikä päivä tahansa, jos niin haluaisin. Jos emme tekisi mitään asian eteen, niin jäisimme vain nuolemaan näppejämme ja tylsistymään ja mököttämään paikallisiin ja jo kovin koluttuihin paikkoihin. Tarvitsin kipeästi seikkailunpoikasta nyt kun oli siihen vielä mahdollisuus.

Lähdimme ajamaan päättömästi ilman päämäärää väärään suuntaan siihen nähden, mihin halusimme oikeasti mennä. Niin en siis varmaan kertonut, mutta olimme metsästämässä saaren kolmanneksi hienointa rantaa, jossa olimme käyneet vain kerran aiemmin myös ensimmäisenä autonvuokrausviikonloppuna. Ranta, johon oli kovin hankala tie, ja keskellä rantaa iso kallionlohkare, ja pieni laituri pienene veneineen. Kuva luultavasti reilu pari kuukautta sitten lisättynä tuonne alemmaksi. Kaikilla näytti olevan huono, kärttyinen tai pahamieli, emmekä vieläkään tienneet mitä tehdä auton kanssa.

Kerroin myös muut vaihtoehdot, että voisimme mennä eiliselle rannalle, jossa kävimme keskimmäisenä, tai sitten mennä salaa tällä autolla toista kiertotietä sille etsimällemme rannalle. Kukaan ei oikein kommentoinut mitään. Sitten ehdotin, että vuokrattaisiin uusi auto, ja tämä idea saikin kannatusta. Menimme siis Armenistikseen, ja lähdimme kyselemään vuokrausfirmoista autoja. Kaikilla oli kuitenkin sama vastaus, ei heillä ole autoja, eikä kenelläkään muullakaan ole. Nyt on kovin ruuhkaisia autonvuokrauskausi, ja autot on vuokrattu jo kuukausia etukäteen . Taas uusi pettymys, jota osasimme kyllä odottaa. Kuski ajoi saaren tylsimmälle rannalle, Messachtiin, johon olisin kaikista viimeisimmäksi halunnut jäädä tuhlaaman viimeistä vapaapäivääni.

Minulla alkoi jo suunnitelman poikasta kehittyä pääkopassani, kun tepastelin pettyneenä tylsälle hiekkarannalle. Siinä hienossa rannassa, jota olimme etsimässä, mutta jolle emme enää näyttäneet millään pääsevän, olisi ollut paljon nähtävää veden alla. Täällä puolestaan hiekkaa hiekan perään, ei edes kiven kiveä. turisteja sitäkin enemmän, ja aurinkovarjoja. Olin niin suutuksissani ja pettyneenä koko tilanteeseen, etten edes suostunut lähtemään uimaan. Jäin rannalle kaivamaan hiekkaa, ja päädyin tekemään jalkakuorinnan hiekasta kuivuneille ja rakkoisille jalkapohjilleni. Sain edes jotain yleishyödyllistä tehtyä.

Yksi pomoistamme ilmestyi rannalle. Hänen kanssaan hyvää pata oleva romanialainen kyseli maatovereidensa kuulumisia, ja päätti lähteä hakemaan myös heidät Messachtiin, vaikka tytöt olivat jo kuulemma sanoneet, etteivät halua tänään rannalle. No romanialainen otti ranskalaisen mukaansa, ja koitin saada heidät vielä keskustelemaan päivän suunnitelmista, mutta näytettiin olevan päätetty, että olisimme tällä tylsimmällä rannalla loppupäivän. Minäpä en siihen alentunut vaan pakkasin kamppeeni, ja sanoin puolalaisille lähteväni seikkailemaan Myrsonas jokea pitkin tukikohdalle. En edes pyytänyt ketään mukaan, kun olin vieläkin vihoissani, kun kukaan ei ymmärtänyt haluani nauttia viimeisestä mahdollisuudesta. Ja en todellakaan nauttisi siitä turistikylläällä hiekkarannalla. Tiesin, että muilla olisi aikaa vielä monena päivänä töiden jälkeen, mutta minulla oli puolestaan edessä elämäni kauheimmat neljä päivää. En luultavasti kerkeä nukkumaan juuri ollenkaan ennekuin saan työni täällä päätökseen, sillä minulla on vielä valtavasti hommia.

Heitin repun selkääni, laitoin vyölaukun lantiolle, huivin päähäni, ja lähdin kävelemään päättävän reippaasti kohti Gialisgaria, johon Myrsonas joki laskisi. Lähetin myös toisessa päässä saarea oleville tilanneraportin mitä tapahtuu. En halunnut, että kukaan huolestuisi, vaikka lähdin yksin pitkälle seikkailulle. Minulla ei ollut karttaa mukana, mutta kuten olen aiemmin koittanut ainakin ilmaista asian, niin en sellaista täällä tarvitse. Nyt olin kuitenkin matkalla polkuja pitkin, jotka voivat joskus olla ovelan piilossa, ja matkanvarrella olisi paljon risteyksiä, enkä kävellyt jokivartta, niin kuin olin kävellyt joen jo aiemmin alusta loppuun töiden puitteissa.

Tiesin kuitenkin jossain alitajunnassani kokoajan, mistä polku menisi, ja mistä se esimerkiksi alkaa, vaikka en ikinä ollut edes ollut siellä. En joutunut kertaakaan eksyksiin, enkä hankalaan tilanteeseen, jossa en olisi osannut päättää mihin suuntaan kääntyä.

Matkani oli kuitenkin tapahtuma rikas, kuten aina. Jo heti alkumatkasta pääsin kiipeämään vesiputouksen vierustaa kalliota pitkin, ja nautin suuresti kun sain vihdoin pitkän tauon jälkeen tehdä jotain, josta todella nautin. Täytyy luultavasti alkaa seikkailemaan, ja vähintään etsimään jotain kiipeilypaikkoja lähiympäristöstä, tai mennä sitten kauemmas kiipeilemään.

Päivä oli raastavan kuuma. Auringon eteen ei eksynyt pienintäkään pilven hattaraa koko päivän aikana, ja minä tuskailin kuinka veteni riittäisi koko matkaksi. Minulla oli litra juotavaa mukanani; puoli litraa mehua ja puoli litraa lämmintä vettä. Mehukin oli lämmintä. En ollut varma montako tuntia patikka kestäisi, mutta tiesin, ettei se olisi ainakaan kuutta tuntia. Alkumatkassa näin paljon hylättyjä raunioita, ja päädyin taas asettelemaan kamerani itselaukaisulle, ja ikuistamaan itseni edes yhdessä kohtaa jokimatkaani.

Maisemat olivat upeat. Edessäni näin jylhiä maisemia, mäntyjä kasvamassa loputtomissa vuorijonoissa, ja siinä keskellä rotkoa joenpohja. Maisema oli aika pohjoinen, ei kreikkamainen. Enemmänkin jostain Kanadasta, tai jopa Suomesta. Olen tainnut mainita aiemminkin, että joissain kohtaa maisemat ovat kovin kotoisat. Taaksepäin jos kääntyi, näki merelle, Armenistyiksen, Messechtin ja Gialisgarin. Koitin välillä pysähtyä varjoon suojaan paahtavaa aurinkoa, muta kuten varmaan arvaatte ja minut tunnette, en voi kauaa paikoillani istua jos vaihtoehtona on tällainen hieno seikkailu upeine maisemineen, ja vielä sykettä nostattavine vaikutuksineen.

Polku meni kovin ylhäällä jokeen nähden, eikä näin ollen päässyt nauttimaan joen tuomasta viileydestä. Oli kiva, kun tunnisti kaikki alhaalla näkyvät joen kohdat, ja muisti mitä eläimiä tai kasveja oli siitä kohtaa bongannut. Muutenkin tämä päivä, tältä omalta seikkailu osuudeltani vaikutti kovin samanlaiselta kuin vanhat työpäiväni, kuin olin vielä seikkailemassa jokilaaksoissa. Tutut kasvit ja eläimet olivat ympärilläni, ja luettelin niiden latinankielisiä nimiä automaattisesti mielessäni.

Minulla oli jo suunnitelma yhdelle joenkohdalle päästyäni. Muistin hyvin, missä oli kaikki hyvät syvänteet, ja mahdolliset uimapaikat, ja odotin nyt innolla, milloin pääsisin virkistäytymään joessa. Tämä paikka sijaitsi sektio kolmosessa, lähellä yhtä kivistä rakennettua kävelysiltaa. Tai no ei se kyllä kävelysillastakaan voisi mennä. Sillä kummassakaan päässä ei nimittäin ollut tietä, vain melkein pystysuorat polut hiekkaisaa ja muuta epäluotettavaa maamateriaalia. Minä tietenkin päädyin kävelemään alas tälläistä melkein pystysuoraa polkua, vaikka muutaman sadan metrin päässä oli oikein autotie silta jonka luota pääsisi helposti joen varrelle.

Mutta kuten sanoin, kaipasin seikkailuja, ja nyt olin taas yhdessä. Kuvitelkaa menevänne jyrkkää sorakuopan reunaa alas. Eli siis jalkojenne alla vain lipsuvaa hiekkaa. Tälläinen polku oli, mutta onneksi polun vieressä kasvoi edes joitain kuivuneita graminoita, joista sain paikkapaikoin otettua tukea. Olen tainnut jättää kertomatta, että olin siis rantatamineissa liikenteessä, mekko päällä, repussa rannalle tarvittavat jutut, snorkkelit ja muut turhat vaellukseen tarvittavat varusteet, ja jalassa tietenkin flipflopit. En ollutkaan enne vielä kokeillut niillä seikkailua tällaisessa maastossa, saatika kiipeilyä ne jalassa, mutta tiesin pystyväni mihin vain millä vain kengillä sen saaren kävelysuorituksen jälkeen, niin kuin tarkimmat lukijat varmaan muistavat.

Vaikka selvisinkin piikkipusikkoisesta saaren tepastelusta pelkillä sandaaleilla, tämä sorakuoppamainen mäki näytti olevan liikaa rakon kyllästämilleni jalkapohjille ja läpsyköilleni. Päädyin siis liukumaan mäkeä alas kykenemättä kontrolloimaan mihin törmäsin tai kaaduin. Joku onnetar näytti olevan matkassa, sillä vain vasen jalkani vuoti verta, ja sekin näytti vain siltä, kuin vanhat ötökänpuremat olisi revitty auki. Eli ei mitään vakavaa. Pääsinpähän vähän eri tyylillä mäkeä alas kuin yleensä. Vaatteet kunnossa, ego kunnossa, jalat saman näköiset kuin tähänkin asti, naarmuilla, verillä ja kovin kuhmuraiset.

Okei, eli pääsin vihdoin joenvarteen, kun olin ensin hypännyt sillan vierustan kalliolta alas. Myöhemmin tässä kohtaa tuli ongelmia ylöspääsyn kanssa. Alashan aina pääsee. Etsin lähimmän lammikon, joka näytti puhtaalta. Täällä kun joihinkin lammikoihin on kertynyt suuri määrä levää, tai muuta epämääräistä höttöä, tai ällön näköistä mömmöä. (Näytän myöhemmin kotona kuvia.) Löysin yhden altaan muutaman metrin päästä, johon mahduin, ja joka oli sopivasti varjostettu isolla kivellä, eli myös tavarani pääsivät paahtumasta. Menin suomalaiseen tapaan luonnollisessa asussani, laikukkaan rusketukseni höystämänä viileään veteen pulikoimaan. Pian huomasin, että olin saanut seuraa. Joen pohjassa tepasteli kolme pientä rapua, ja yksi niistä näytti kovin vihaiselta. Myös lammikkoon astuessani, olin pelottanut ison sammakon, Rana ridibunda, tarkemmin sanottuna, hyppäämään kiveltä veteen molskauttaen ja rikkoen hiljaisuuden. Lammikossa eleli myös muita pikku eläjiä. Nuijapäitä, selkäuimareita, (en tiedä oikein suomeksi, mutta englanniksi back swimmer) ja vesikiitäjiä. Eilisenjälkeen kävi mielessä, että toivottavasti nämä ravut eivät ole yhtä ärhäköitä kun kuumien lähteiden ravut, mutta tulin hyvin toimeen näiden kanssa, ilman välikohtauksia.

Olin laittanut juomapulloni veteen viilenemään siksi aikaa kun itsekin viilennyin. Samalla sekunnilla kuin nousi pinnalle, oli kuitenkin yhtä kuuma kuin ennen veteen menemistä . Toivottavasti aivot kuitenkin viileni, vaikken sitä itse huomannutkaan. Kuvissa olen muuten ottanut huivin pois päästä, mutta muuten se oli jatkuvasti, joessa pulahtamista lukuun ottamatta, päässäni.

Kuivateltuani hetken ja varjossa istuskeltuani, jatkoin matkaani polkua seuraten. Se kulki vähän matkaa tietä pitkin, ennekuin taas erkani pusikkoon ja metsään. Soitin myös Matille, joka piti minulle hetken seuraa puhelimitse. Tuli taas paljon mieleen asioita, joita haluaa tehdä sitten Suomessa.

Maisemat vaihtuivat milloin paksurunkoisista metsistä, joissa muratit olivat vallanneet puunrungot, ja yököt lentelivät puunlehdeltä toiseen, toisinaan maisemiin, joissa oli paljon avaraa kalliota ja näköyhteys kauas merelle. Lähempänä loppumatkaa ylitin pikku puroja, jotka tulivat ylhäältä vuoristosta laskeutuen jokeen, ja näin vuohi aitauksia, jotka muistuttivat enemmänkin eläintarhaa tyhjyydessään, ja istutetun näköisine cyprus-puineen. Ihastelin, kuinka vuohilla oli mahtavat maisemat kallionkielekkeellä, vaikka olivatkin lukittuna häkissään. Aitaus oli todella laaja, ja maaston kasvillisuuden puute vaikutti myös osaltaan varmaan vaikutelmaan, miksi sain päähäni, että alue näyttää eläintarhalta, tai no oke, Heinolan kotieläin puistolta :)

Tähystelin kokoajan, milloin näkisin meidän tukikohdan viereisen palotornin mäen kukkulalla. mutta en ikinä nähnyt sitä. Se on hyvä maamerkki, jos joskus ei tietäsi, missä on. Nyt puolestaan katselin joen toiselle puollelle, jossa näin kaukana tutun näköisiä taloja, ja rekkoja parkissa, joiden tiesin olevan Agios Polikarpoksessa. Osasin myös ilman tulitornia hahmottaa ja paikallistaa itseni. Katoin myös taakseni merelle, josta osasin sanoa, olenko jo meidän tukikohdan korkeudella, kun on tottunut näkemään ne maisemat tietyltä etäisyydeltä, ja huomaa helposti, jos on vaikka liian alhaalla. Nyt minulle oli tärkeää tietää kuinka lähellä kotia olin, jotta osaisin säännöstellä veteni oikein. Se oli kovin lopussa, ja minä puolestani janoinen. Enkö halunnut nääntyä janoon, jos vaikka tiesin, että edessä olisi vielä 100% varmasti ainakin tunnin kävelymatka.

Täällä ollessani olen oppinut paljon selviytymistekniikoita, joita varmasti arvostan suuresti kotiin päästyäni ja myöhemmin elämässäni. Kukaan ei ole toisaalta opettanut niitä, ne vain jotenkin oppii ja omaksuu luonnollisesti, kun tulee joku tilanne eteen. Sellaisia juttuja ei opi niin, että joku on sanomassa vieressä, että nyt sun on pakko oppia tämä, vaan sen oppii kun sen aika on, ja kun itse joutuu tilanteeseen, jossa se viimeistään pitää hallita. Jos nyt miettii vaikka pää edellä hyppäämistä, joka ei nyt ole siinä kategoriassa, josta äsken puhuin, mutta kuitenkin esimerkiltään tähän tilanteeseen hyvä. niin kuten jo eilisessä tekstissä mainitsin, niin en voi oppia sitä, jos kaikki huutaa vierestä: ”hyppää, hyppää” vaan jos vaikka joskus näen kivan kielekkeen, sopivalla korkeudella, ja päätän jotenkin automaattisesti, että, taidanpas hypätä, niin silloin sitä oikeasti hyppää, enkä jää reunalle keikkumaan, ja putoa vahingossa väärinpäin satuttaen itseni.

Pääsin vihdoin tukikohdalle, vaikka olisin mielelläni jatkanut vielä maan tallaamista. Janoni vei kuitenkin voiton ja muutenkin piti tulla päivittämään päivän tapahtumat. Olin osannut säännöstellä juuri oikein vettäni. Säännöstelin niin, etten ollut nääntymäisilläni janoon, mutta niin, että join viimeisen hörpyn, kun tiesin, että olisin kotona viidentoista minuutin sisään.

Ensimmäisenä menin keittiöön täyttämään vesipulloni ja juomaan vettä. Romanialaiset tytöt olivat katsomassa elokuvaa keittiössä, eivätkä olleet lähteneet rannalle, kuten jo tiesin etukäteen käyvän, ja pojat olivat ajaneet hukkareissun. En tajua, mikseivät he voineet joko soittaa heille, tai sitten uskoa, kun he sanoivat, etteivät halua lähteä rannalle. Mietin siinä samassa, kuinka tylsä viimeinen vapaapäiväni olisi ollut ilman tämänpäiväistä seikkailuani. Seikkailu, joka jäi viimeiseksi tällä saarella.

Lauantai 26.7.2008 jatko-osa

Kaikilla oli jo nälkä kun vihdoin pääsimme lähtemään kohti päivän viimeistä uintipaikkaa. Ajoimme takaisin tunnelista saaren itä puolta kohti. Huomasimme tunnelissa, että takana tulevat ajoivat taas takakontti auki, mutta nyt ilmeisemmin vahingossa. Viitoimme heidät pysähtymään, ja kerroimme mikä oli vikana. He eivät itse olleet huomanneet mitään. Tuulen vire olki napannut hattuhyllyltä yhden t-paidan, jota he lähtivät metsästämään, meidän etsiessä parempaa pysähdyspaikkaa. Jäimme muutaman mutkan päähän korkeammalle ihastelemaan maisemia auton ulkopuolelta, ja pystyimme näkemään, kuinka toiset kiemurtelivat serpentiini teitä pitkin kauempana alhaalla kaikista u-mutkista.

Koitimme etsiä yhtä tavernaa, jossa olimme käyneet aterioimassa ensimmäisenä viikonloppuna kun kauan sitten vuokrattiin auto. Paikassa, jossa näimme suloisia pieniä tiikerinpennun näköisiä kissanpentuja. Muistimme jotain maamerkkejä hämärästi mitä tavernan lähistöllä saattoi olla ja kartasta osasimme vain sanoa, että se oli Manganistiksen ja Agios Kirikosin välillä. Niinpä tähyilimme oikealle kokoajan etsien tutun näköisiä paikkoja. Siis koko tie oli tuttu, mutta emme muistaneet, että missä pienessä kylässä matkanvarrella pääkaupunkiin tuo hyvä taverna oli.

Tarvernaa ei löytynyt, eikä löytynyt myöskään kuumia lähteitä, joita olimme etsimässä, ja päädyimme ajamaan Agios Kirikosiin asti ilman kumpaakaan päämäärää. Tiesimme myös kuumista lähteistä vain, että ne olivat lähellä pääkaupunkia jonkun viiden minuutin ajomatkan päässä siinä suunnasta, josta nyt olimme ajaneet pääkaupunkiin.

Päädyimme pähkäilemään yhdelle parkkipaikalle mitä meidän kannattaisi tehdä, ja kreikkalainen toverimme meni kysymään paikallisilta, jos he tietäisivät missä etsimämme kuumat lähteet olivat. Tiesimme, missä yksi toinen kuumalähde oli siinä aivan lähellä Faroksissa, ja myös Thermassa, mutta emme halunneet sinne, vaan tähän vielä löytämättömään paikkaan. Sillä aikaa kun kreikkalainen oli kyselemässä ajo-ohjeita, paikallinen muukalainen tuli kertomaan meille kreikaksi, että tässä saa sakot. En kyllä tiedä, mistä päättelimme, että hän niin sanoi, ja vähän ihmettelin, että en ole kuulukaan, että Ikarialla mitään parkkilippuja olisi. Eihän täällä ole ainoita liikenne valojakaan, ja koko saaren liikennemerkitkin voisi varaan laskea sormin, mutta ei tosin yhden henkilön.

Saimme ajo-ohjeet, että viisi minuuttia siihen suuntaan, josta tulimmekin, mutta lisukkeena, että näkisimme kyltin jossa lukee hot mineral spring. Tämä kyltti bongattiinkin aika helposti, ja pääsimme vihdoin edes toiseen päämääräämme. Jätimme autot tien varteen ja kannoimme kamppeemme alas meren rantaan. Ilta oli jo hämärtynyt, ja läheiset saaret; Samos, Patmos, ja Furni näkyivät hienona silhuettina kuakaisuudessa.

Päätimme toimia ripeästi, ja menimme sukkelasti veteen peräkanaa. Ensimmäiset kiljuivat kuinka kuumaa vesi oli, enkä meinannut uskoa kuinka se nyt kiljuttavan kuumaavoisi olla. Minun kokemukseni mukaan, kun täkäläiset kuumat lähteet olivat sellaisia meressä olevia alueita, jossa on muutama lämmin kohta, ja sekin tuntemus häipyy nopeasti, jos on aallokkoa ja merivirrat kuljettavat kylmää merivettä niihin edes vähän lämpimämpiin laikkuihin.

Tämä puolestaan oli tosissaan kuumaa. Se jopa melkein kiehui. Merestä nousi kuplan alkuja, sillä lailla, kun vesi alkaa kiehumaan, mutta eiole vielä saavuttanut kiehumispistettä. Ja höyryä nousi merestä. Koko tunnelma oli aika uskomaton. Ilma olijo viilennyt, maisemana loputon meri ja kaukaiset saaret, ja itse oli paistumassa höyryävässä vedessä kuin joku keitettävä rapu. Niitä siellä muuten riitti. Koko paikka oli täynnä saksikkaita ja ärhäköitä pieniä rapuja. Ne koittivat saada meitä kiinni ja tulla nipistelemään. Vesi tuntui pahimmissa paikoissa oikein satuttavan kuumalta. Säärissä tuntui puolestaan kirvelyä, kun oli kaikki vanhat ötökän puremat ja naarmut niissä. Tämä kuuma lähde oli rikkipitoinen, ja haisi vähän pahalta. Siinä samassa kun naureskelimme, kuinka lemuamme tämän viimeisen uinnin jälkeen, yksi keksi organisaatiolle uuden nimen, Archismelagos.

Emme siis varsinaisesti uineet, vaan lilluimme vedessä. Tämä kohta merta näytti kelluttavan meitä paremmin kuin muut merialueet, ja pieni laineikko heitteli meitä niin että kokoajan joku törmäsi toiseen. Kuuma lähde oli suurempien aaltojen suojassa kiven takana, vähän niin kuin altaassa, joten olimme kaikki aika lähellä toisiamme, ja aina kun joku hipaisi jotain, tai sattui osumaan kiveen, saattoi kuulua kiljaisu, kun pelästyi, että nytkö rapu nappasi saksillaan kiinni. Vedessä uiskenteli myös sellaisia imukaloja. Ne kuulemma söivät kuollutta ihoa, ja toinen puolalaisista tytöistä joutui niiden uhriksi. Hän aluksi luuli, että rapu puraisi häntä, ja kipusi peloissaan pois vedestä. Useampikin meistä oli tämän päivän aikana ollut vainoharhainen vedessä, milloin rapujen, milloin esimerkiksi haiden takia. Hauskoja tilanteita.

Emme viipyneet kauaakaan vedessä, sillä radioaktiivinen allas ei tehnyt hyvää. Päätimme lähteä vielä etsimään tavernaa, ja kotia kohti. Muistimme, että taverna saattoi olla yhden risteyksen jälkeen kylässä, jonka olimme kiertäneet autolla. Täällä kun useat tiet eivät mene kylien läpi, vaan kiertävät ne kauempaa vuoristosta, ettei kylälle tule ruuhkaa ylimääräisistä autoista ahtaille kujille.

Menimme tähän kyseiseen kylään, Xylosortikseen, ja löysimmekin etsimämme tavernan. Valitettavasti se oli kuittenkin kiinni. Luultavasti koska kylällä näytti olevan häät alkamassa, ja täälläpäin häihin on aina kutsuttu koko saari, joten yksi varmasti myös tavernan pitäjä oli päätynyt noihin juhliin. Tiesimme, ettei lähistöllä ollut mitään tavernaa. Yksi vaihtoehto oli palata takaisin pääkaupunkiin, mutta se oli väärässä suunnassa kotia ajatellen. Ja seuraava vaihtoehto oli ajaa takaisin Rahesiin, käydä katsomassa oliko meillä kotona ruokaa, vai pitäisikö mennä ulos syömään. Lähdimme siis kohti Kastaniesta. Ahtaita katuja palattuamme takaisin päätielle häävieraita väistellen saimmevastaammepitkän letkan vastaantulevaa liikennettä. Kaikki olivat ahtautumassa tähän pieneen kylään autoillaan. Mahtoi olla muutaman tunnin päästä pitkä liuta autoja päätien varrella monen kilometrin pituisena, sillä täällä ei ole oikeastaan parkkipaikkoja kylällä.

Olimme ajaneet muutaman kilometrin kotiinpäin, kun huomasimme, että takana tulevat viittoivat meitä pysähtymään. Emme tienneet mikä heillä oli vikana, ja odottelimme hetken. Heidän palattuaan jatkoimme matkaa ja kohta huomasimme, etteivät he enää seurannetkaan meitä. Soittelimme puolin ja toisin koittaen saada selvää mikä oli ongelmana, ja kävi ilme, että heidän autonsa rengas oli puhjennut, ja luultavasti, toisessakin renkaassa saattoi olla vikaa. He olivat jääneet vaihtamaan vararengasta tienpäällä, ja sanoivat voivansa ajaa sen vaihdettuaan vain 40kh/h, ilman hiekkateitä. Me saimme jatkaa matkamme kotia kohti tietä, joka oli hiekkainen.

Matka kotiin oli pitkähkö, mutta ajatusrikas. Vierustoverini nukahtivat välillä hetkeksi, ja itse koitin ihastella tähtitaivasta loputtoman lukemamäärän tähtien kera. Olin jo myös päivällä ihastellut vuoria, joissa kerroin innokkaasti kävelleeni, silloin saaren halki kävellessämme. Luettelin siis joka vuoren kohdalla, että olen kävellyt tuolla ja tuolla ja tuolla, kunnes tajusin, että on helpompaa sanoa, että olen kävellyt niissä kaikissa. Niitä näytti olevan tuhottomasti. Nyt illalla varsinkin, kun oli muutenkin synkkää ja alkoi olemaan sumuistakin, korkeat vuortenhuiput näyttivät mystisiltä ja saivat ajatukset lentämään. Muutaman mutkan takana ihmettelin, kuinka täälläpäin voi olla niin monta kylää, josta en ole aiemmin ollut tietoinen päiväsaikaan, kun nyt näimme kauas laaksoissa valaistut kylät. Yhdistelmä sumun kanssa, oli kuin kas ufoja olisi laskeutumassa Ikarialle. Myös turkin rannikko oli valaistu, ja sieltä joku rannikkokaupunki näkyi meille asti. Muutaman kylän päässä näin useaan otteeseen giljotiinin näköisiä rakennelmia, mutta ilman teräosaa. Ihmettelin suuresti, mitä ne mahtoivat olla.

Paikka siis vaikuttaa olevan hyvää ainesta kummitustarinoille ja merirosvoseikkailuille.

Neuvoin meidät kotiin kertomalla risteyksistä, ja koitin taas opettaa saareen jääjille maamerkkejä tästä tiestä tukikohdalle. Kerroin myös mihin vaihtoehtoiset tiet risteyksineen johtivat. Lähempänä kotia päätimme, että menisimme paikalliseen kuppilaan syömään pitasuvlakit. Osa porukkaa halusi myös lähteä saaren toisessa päässä pidettäviin panagireihin ja yöpyä rannalla, joten ne, ketkä eivät olleet vielä pakanneet tarvittavia varusteita, pakkasivat nyt niitä tukikohdalla. Odottelimme tietoa toisesta autosta, ja käsi ilmi, että he olivat joutuneet ajelemaan vähän edes takaisin, ja olivat nyt lähellä Evdolosta.

Me menimme paikalliseen, ja tilasimme kullekin kaksi pitaa. Myöhemmin toisten ollessa lähempänä tilasimme myös heille, sillä tiesimme heidän olevan nälkäisiä. Minä ja Mia koitimme muistella, kuinka tie Karkinagriin meni, sillä olimme käyneet siellä vain kerran todella alkuaikoina. Aloimme illan mittaan muistamaan tarkemmin risteyksiä, ja itse ainakin muistin maisemat hyvin. Muut tulivat autollaan suoraan paikalliseen musiikki soiden ja takapenkkiläiset tanssienhyvällä tuulella. He kertoivat heidän seikkailuistaan autonsa kanssa, ja muistelivat sitä nyt hauskana kokemuksena, eikä illanpilaajana.

Syötyämme, meitä jäi yksi autollinen, ketkä menivät mielummin nukkumaan, kuin ainaisiin panagireihin. Kello oli jo kuitenkin yli puolenyön. Lähdimme vararenkaisella autolla kotia kohti, joka oli vain muutaman hassun minuutin ajomatkanpäässä, seitsemän minuutin kävelymatkan päässä, ja pääsimme vihdoin pesemään rikin hajuiset ihomme ja uimakamppeemme ennen nukkumaanmenoa ja seuraavan päivän seikkailuja, joista myöhemmin lisää.

Lauantai 26.7.2008
Ensimmäinen päivä ikuisuuteen kun en työskennellyt minuuttiakaan!!!

Tämä päivä oli varsinainen vapaa-päivä. Ainutlaatuinen, sillä minulla on ollut vain yksi minun nimittämävapaa-päivä aiemmin täällä ollessani, ja sekin oli yhtenä viikonloppuna. Me siis olimme vuokranneet autot viikonlopuksi, niin, että kaikki matkaan haluavat mahtuivat autoon. Siihen järjestelyihin riitti kaksi täyttä autoa. Meidän oli tarkoitus lähteä kymmeneltä, mutta niin kuin aina ennenkin, ja kreikkalaiseen aikakäsitykseen, asiat tapahtuu kun on tapahtuakseen, eikä mihinkään tiettyyn kellonaikaan. Niinpä pääsimme lähtemään vasta puolen päivän aikoihin. Minä olin ollut jo aamuvirkkuna kauan aikaa hereillä ja saanut touhuta omiani, kerrankin. Olen jopa nyt lukenut kirjan loppuun, jota aloitin lukemaan ikuisuus sitten. Minulla ei ole näyttänyt olevan aikaa lukea sitä muutamaan kuukauteen, ja nyt vihdoin luin loputkin tarinasta.

aloitimme matkamme lähtemällä kohti rannikkoa. Matka oli tietenkin tuttu, ja katselin maisemia niin kuin joka kerta, että olisipas hyvä valokuvan paikka, mutta en taaskaan voi ottaa kuvaa, kun kamera on takakontissa, ja ajoimme muutenkin liian kovaa, että olisi voinut ottaa tärähtämätöntä kuvaa vauhdissa. Ehkäpä jätän nuo maisemat vain omaan pääkoppaani. Matkalla Evdilokseen pysähdyimme Gialisgarissa kaupassa ja elektroniikka liikkeessä. Se oli varmaan ainut saaressa, tai ainakin ensimmäinen kauppa, joka näytti länsimaiselta siisteine hyllyväleineen ja tilavine tiloineen. Viereinen ruokakauppa oli myös valikoimaltaan yksi parhaimmista ikinä täällä kohtaamistani kaupoista. Sen ulkopuolella olevat hedelmätiskit hehkuivat maukkailla, tuoreilla hedelmillä. Myöhemmin harmitti, kun en tajunnut siinä vaiheessa ostaa hedelmiä, sillä myöhemmässä kaupassa ei ollut läheskään niin hyvä valikoima. Päädyin ostamaan kuivattuja papaijoita, josta en edes tykännyt, ja jonkun pähkinä rusina sekoituksen. Ja ne pähkinätkään eivät maistuneet sellaisilta, joiden olisin niiden kuvitellut maistuvan.

Puolalaiset tytöt menivät ostamaan kuulokkeita elektroniikka liikkeestä, sillä halusivat pitää yhteyttä poikaystäviinsä. Minun kuulokkeeni on ollut heidän ahkerassa käytössään, kerta en ole itse omiani päässyt tai tarvinnut käyttää. Toinen puolalaisista tytöistä jopa pyysi minua myymään minun kuulokkeeni hänelle, jos hän ei löytäisi itselleen omia tältä saarelta.

Evdiloksessa nostimme rahaa, ja kävimme Mian kanssa ostamassa lauttaliput. Kotimatka on siis järjestetty! Lauttamme lähtee torstain ja perjantain välisenä yönä ja saapuu Ateenaan varhain perjantaiaamuna. Nukumme lautan kannella makuupusseissamme sen yön. Toivottavasti ei ole kylmä.

Halusimme mennä uimaan paikkaan, jossa kävimme ehkä kuukausi sitten. En nyt muista tarkkaan, mutta se viikonloppu kun virolaiset tytöt lähtivät, kun oli vuorostaan heidän viimeinen viikonloppunsa. Paikka, josta meillä on merenneito kuvia. Tiesimme jo valmiiksi, että ranta oli hankala löytää, sillä matka oli mutkikas, ja melkein jokainen mutkan takanen näytti samalta. Kiersimme siis vuoria, niiden reunalla, mutta aika matalalla. Samoja vuoria, joita olin kiertänyt silloin kun kävelimme saaren päästä päähän. Jos muistatte kun kerroin, kuinka aina vaan tulee lisää ja lisää vuoria, eikä ikinä loppua.

Itse muistin kuitenkin hyvin maamerkkejä, joita koitin pongailla vuoristosta. Muistin yhden korkealla olevan betonisillan, jonka alitse pääsi vesi virtaamaan ylhäältä vuoristosta alas laaksoon, ensin jokeen liittyen äkkijyrkkää ja heikkorakenteista kivikkoa pitkin. Joki virtasi aivan rannalle. Kun näimme tämän sillan, tiesimme, että nyt oli aika kääntyä alas vasemmalle kohti ainutlaatuista ja yksityistä rantaa.

Jännäsimme vähän, kuinka autot onnistuisivat pääsemään hankalasta tiestä alas rannalle, mutta selvisimme molemmilla autoilla ilman ongelmia. Rannalla oli vain yksi perhe, joka sekin häipyi pian meidän saavuttua. Kaikki menimme innoissamme uimaan, ja ensimmäiset vedessä ihmettelivät, kuinka vesi oli ihanan lämmintä, paljon lämpimämpää kuin meidän lähirannoilla. Katselimme kaikki ja nauroimme, kun kukin vuorollaan koitti päästä matalassa rantavedessä eteenpäin kahlaamalla liukkaita kiviä pitkin, mutta kuinka joka ikinen päätyi muistaakseni kumoon liukastuen kiviin, kuitenkaan satuttamatta itseään.

Lainasin snorkkeleitani ranskalaiselle pojalle, joka lupasi testata ne ennen käyttöäni. Nyt siis oli vasta ensimmäinen kerta kun pääsin niitä käyttämään. Viime viikonloppuna kun oli liian aallokkoista. Halusin tietää, olivatko ne kunnolliset, ja pystyikö niillä sukeltamaan vai vaan lillumaan pinnalla katsellen alaspäin. Hänen niitä käyttäessään ei näyttänyt olevan mitään ongelmia tekniikan kanssa, mutta maskin kiinnitys hihnoissa oli tosin jotain häikkää, joka myöhemmin selvitettiin. Arvatkaa miten minulle meni snorklaten? No ei vielä siihen.

Uin aluksi kivelle, jossa oli otettu aiemmin mainitsemani kuva. Hypin pari kertaa pää edellä tuttuun syvänteeseen, ja harjoitin taitoani. Liian yleisön kerättyäni päätin vetäytyä hyppyharjoituksistani, sillä ei oikeinauttanut jos muut huusivat: ”hyppää, hyppää!” Hyppään juuri silloin kuin itsestä tuntuu, enkä paineen alaisena ja käskytettynä. Siinä samalla sain päähäni, että kootaanpas taas uusi porukka merenneito kuvaan ojentelemaan sääriään. Niinpä kaikki tytöt kokoontuivat kivelle ja Heikki laitettiin valokuvaajaksi. Meillä oli siis vedenkestävä kamera käytössä.

Sitten päätin, että on snorklauksen vuoro. Olin jo vähän sukellellut kun olin uinut kivelle, niin uimalasien kanssa, jotka myös kiersivät henkilöltä toiselle lainaan snorkkelini tapaan. Minulle neuvottiin alusta loppuun, kuinka snorkkelia käytetään, kuinka laittaan päähän, ja hengitetään. Autettiin jopa laittamaan kapula suuhun, kun en sitä tajunnut ensimmäisellä kerralla laittaa oikein. Tungin nimittäin sen koko suuosan suuhuni, mutta siitä pitikin laittaa vain sisempi osa hampaiden väliin, ja loput huulien ja ikenien välissä olevaan suuntilaan.

Liu’uin kiveltä alas veteen, ja pysyttelin lähivesistössä muutaman metrin etäisyydellä, että minut keretään pelastamaan, jos en osaakkaan hengittää, ja saan merivettä suuhuni. Kuinkas ollakkaa, koko touhusta tuli taas katastrofin poikanen. Ei kuitenkaan mitään vakavaa, mutta sen verran sykähdyttävää, etten enää halunnut jatkaa snorklausta. Jo alkusekunnit veden alla olivat epämukavia, kun tuntui ettei saa happea, tai hengittää vähintään epäluonnollisesti. Sitten sainkin seuraavaksi suolaisen hörpyn suuhuni, en tiedä mistä se sinne tuli, koska olin pinnan yläpuolella, enkä ala, eikä aaltoja ollut. Siksi edes uskaltauduin snorlaamaan tänään. Koitin uudestaan ja uudestaan, mutta en voinut olla kuin ehkä kaksi sekuntia veden alla ilman panikoimista hengettömyydestä. Ajattelin, että snorklaaminen olisi varmasti helpompaa tavallisilla uimalaseilla ja sitten sillä piippu osalla, kuin maskia käyttäen. Nimittäin aina kun sain vettä suununi, en osannut puhaltaa sellaista pientä määrää vettä ylöspiipusta, vaan se jäi junnaamaan suuni ja piipun suun väliin, siis vähän samanlainen efekti kun ryystää pillillä juoman loppuja.

Muutaman epätoivoisen veden alla olonkerran jälkeen päätin luovuttaa ja todeta ettei se ollut minun juttuni, ei ainakaan nyt ja täällä, ehkä myöhemmin elämässäni sitten. Palasin takaisin kivelle, nappasin uimalasini, ja kiertelin kiven ympäristöä sukellellen ja ihmetellen pikkukaloja. Kiersin kiven toiselle puolelle syvänteeseen, pimeään, ja kylmempään veteen. Siellä tulin vähän vainoharhaiseksi kun joku hipaisi minua, tai tuli kylmempi kohta vedessä. En tiedä mikä sai minut nyt niin säikyksi.

Päätin lähteä uimaan matkaa. Kerroin mihin olin menossa, ja osoitin puolikaaren muotoisen rannan toiselle reunalle, että meinaan uida sen taakse. Varmistin, että uimalasini olivat hyvin kiinni, ja lähdin matkaan. Harjoittelin nyt aiemmin oppimiani käsi ja jalkavetoja, mutta en vieläkään osaa uida polvet yhdessä, enkä tajua miten kukaan muukaan voi. Pärjäsin tekniikalta omasta mielestäni hyvin, en sotkenut eri tyylejä keskenään, vaan tein rauhallisia vetoja osuen jopa jalkapohjat yhteen, eikä mennen ristiin muutaman kymmenen sentin päähän toisistaan ohi.

Rannan oikea sivusta oli täynnä luolamaisia paikkoja. Pieni aallokko jytisi onkaloihin, ja piti ääntä, joka oli synkkä, jyrinämäinen, ja meripetomainen, ihan kuin joku ärisisi nurkan takana ja soittaisin veden alaisia rumpuja. En haluaisin olla siinä isossa aallokossa. Tänään muuten mietin, kuinka monta kertaa olen täällä joutunut ties mihin seikkailuihin vedessä tai maan päällä. Melkein joka kerralla on jotain jännää tapahtunut, tai vähintään olen joutunut pulaan. Kaikista pahimmat vedessä tapahtuneet ovat varmaan olleet se, kun ensinäkinminut laiettiin sukeltamana Nasissa yhteen tunneliin,joka oli minun sukellustaidoilleni ja hengenpidätyskyvyilleni aivan liian pitkä. Toinen,ja tyypillinen oli suuri aallokko, joka riepoi minua. Pahin oli sen pitkä saarenkävelyn jälkeen, yhdessä autiossa rannassa, mutta suurimmassa ja voimakkaimmassa aallokossa ikinä. Silloin pyörin veden alla ihan miten sattuu ympäri, enkä päässyt ylös vedenpinnalle, ja löin itseäni pohjaan ja aallon mukaan tuleviin kiviin aika pahasti. Ja siinä vaiheessa olin ehkä kolme metriä rannasta. Noita aallokko juttuja on turhankin monta. Kolmas ikimuistoinen vesitapaturma oli muutama viikonloppu sitten kun satutin varpaani saaren kauneimmalla rannalla, ja vuodin kauan aikaa verta. Aina kun laitoin hetkeksikään varpaani veden alle, iso alue merivettä vaihtoi väriään punaiseksi. Olin siis satuttanut sen kiipeämälläni yhtä terävää kiveä ylöspäin pitkän uinnin jälkeen, eikä verenvuoto lakannut ainakaan tuntiin.

Takasin nykyisyyteen.. Tai siis, enhän tätä missään vedessä kirjoita:) Uin sille puolikaaren toiselle puolelle, ja jäin ihastelemaan maisemia vasemmalla puolella. Siellä näkyi kylä.. Karavostamo, olikohan. Ja toisella puolella puolikaarta osa tytöistä otti aurinkoa tasaisella kallionkielekkeellä. Kaukana meren takana puolestaan näkyi turkkia Chiosin saarta. Olin niin kirkas päivä. Sinne taisi olla joku viiskyt-kuuskyt kilometriä. Päätin uida samaan paikkaan, jossa tytöt loikoilivat toisella puolella puolikaarta. Matka oli mukavanleppoinen, ja tyyni. Sinne päästyäni tytöt pyysivät minua tarkastamaan, oliko heidän viereinen merenkohta tarpeeksi syvä hyppäämiseen. Kurkkasin veden alle ja koitin, että se oli varmasti minua reilusti syvempi, ja annoin luvan hypätä.

Menin itse istuskelemaan samaiselle kallionkielekkeelle, jossa he olivat juuri olleet, ja katselin, kuinka alhaalla vedessä uiskenteli valtavasti kaloja. Isoja ja pieniä. Yleensä en näy paljoakaan kaloja, mutta tällä kertaa näyttivät kalat viihtyvän samoissa vesissä kuin minäkin. Tytöt päättivät hyppiä lisää ja pyysivät minua ottamaan valokuvia, kun he hyppäävät samaan aikaan.

Aloimme piakkoin poistumaan vedestä ja palasimme takaisin rantaan. Rannalla ihmettelimme, kuinka pystysuorassa kallion seinämässä oli kaksi vuohta. Ne olivat tasanteella, jolla itsekin äsken olin, ja nyt ne näyttivät olevan pahassa loukussa ilman paluumahdollisuutta. Jäimme kaikki seuraamaan jännittyneinä, että milloin jompikumpi tai molemmat putoavat alas. Aina kun he siirsivät jalkojaan, tai hyppäsivät vieläkin ylöspäin, en tajua miten, sillä se oli tosiaan pysty suora seinämä, niin alas putosi kivenmurikoita, sellaisia litteitä, jotka irtosivat emäkalliosta. Päätimme jättää vuohet rauhaan, ja poistua paikalta, sillä ne näyttivät olevan hermostuneita yleisöstä, ja äänistä. Emmekä halunneet olla syypäitä niiden putoamiseen.

Pakkasimme tavaramme, ja puimme päällemme, ja jatkoimme matkamme eteenpäin. Päämääränä oli vielä kaksi uimareissua tälle päivälle. Toisen auton porukka pelleili rannalla auton kanssa huudattaen musiikkia ja ajaen takakontti auki. He olivat vieneet meidän hyvät CD:t autosta, eikä miellä enää ollut muuta kuin radio kuunneltavana. Päätimme tankata tässä välissä autoa kahdella kympillä, ja siina samassa ensin lähtenyt auto joutui jo eksyksiin. Palasimme takaisin Evdilokseen, ja soitimme heidät tulemaan sinne. Nälkä kurni jo monen vatsassa ja päätimme pysähtyä kaupassa. Vain yksi kauppa oli auki, sillä oli taas se aika päivästä, kun kaikki lepäsivät. Kaupassa ei ollut paljoa valikoimaa, mutta löysin karvaisen persikan, vai onkohan se nektariini. No, kuitenkin, se maksoi 45 senttiä. Menimme kaupan ulkopuolelle syömään, jonne myös toisen auton porukka ilmestyi. He ostivat myös pientä purtavaa tai jäätelöä.

Matkamme jatkui toiselle puolelle saarta, sille saaren upeimmalle rannalle. En kyllä ole enää varma, onko se paras, vai tuo edellinen paikka. Minä toimin oppaana ja kerroin mistä milloinkin käännyttiin ja mihin suuntaan. Selostin myös saaren nähtävyyksiä tai hyviä maamerkkejä autoilijalle, aina kun sellainen tuli vatsaan. Pysähdyimme taas maailman lopun laidalla ikuistamaan itsemme. Sieltä ajoimme kiemuraista tietä alas toiselle puolelle saarta.

Jätimme autot tunnelin jälkeiseen parkkipaikkaan, otimme tarvittavat kamppeet autosta, ja marssimme jonossa alas rannalle. Matka alas on kiemurainen polku täynnä pusikkoja ,jos en ole sitä aiemmin maininnut, ja rannalle kestää kävellä parkki alueelta ehkä kymmenen minuuttia. Ensikertalaiset menivät rituaalin mukaan yhdestä kivimuurin raosta lävitse ja ihastelivat rannan kauneutta sen ilmestyessä yhden kallionseinämän takaa. Parkkipaikan viereen oli ilmestynyt jonkinlainen veneaikataulu, sillä tämä ranta on yksityisestä sijainnistaankin huolimatta turisti kohde, ja sinne on järjestetty kuljetuksia muualta. Siis siinä ei ole mitään satamaa, vaan vene ajetaan yhden kallionseinämän vierustaan, josta matkustajien täytyy kavuta omin voimin ylös.

Levitimme kamppeemme valkoisille, sileille kiville ja lähdimme polskuttelemaan laguunimaiseen veteen. Täällä ei siis ole mitään laguuneja. Ainoa mitä näkee veden alla on kivet, tai kalat, tai muut uimarit. Menimme kaikki samaan kohtaan yhteen hienoon kivimuodostelmaan, jossa yleensä on liian aallokkoista olla. nyt oli kuitenkin tyyntä ja saimme rauhassa sukellella ja tutkia kivien ympärillä asuvia meren eläjiä. Näin aivan mielettömästi värikkäitä kaloja, ja myös yksivärisen oloisiakin. Snorkkelini olivat taas kovassa käytössä.

Minä päätin testata taitojani, ja ponnistin itseni yhdelle kivelle. Hyppäsin siis vedestä ylös ottaen kiinni korkealla olevasta kivenreunasta, ja vedin itseni ylös reunalle. Kivelle pääsyjä oli myös helpompia vaihtoehtoja, mutta ranteeni näyttivät pystyvän myös tähän hankalampaan ylöspääsyyn. Ranteeni siis voivat jo paremmin, ja niitä sattuu vain veistä käytettäessä, onneksi, sillä niskojeni kanssa eläminen on vieläkin tuskaa.

Kaikki jäivät omalle, tai yhteiselle kivelle loikoilemaan hetkeksi, tai pidemmäksi ennen rannalla paluuta. Siellä napostelimme ostamiamme pikkupurtavia, ja tarjosin pahoja papaijoitani muiden syötäväksi. Mia oli ottanut kirjan mukaan rannalle, ja kirja oli jo aika maailmaa nähneessä kunnossa, ryppyinen ja irtosivuinen. Pienen tuulen vireen tullessa rannalle, se tempaisi muutaman kirjansivun mukaansa, ja lennätteli niitä ilmassa kohottaen ne ylös korkeuksiin kallioseinämän yläpuolelle. Katselimme kaikki ihmeissämme, ja välillä koitimme juosta niitä kiinni, kun ne tulivat alaspäin. Saimme vain kaksi sivua takaisin, mutta useampi jäikin sitten luonnonhelmaan. Rannalla rupesin tapani mukaan kaivelemaan, vaikkei ollutkaan hiekkaa. Nyt sitten vain siirtelin pikkukiviä lapiomaisesti muutaman sentin päähän ilman mitään päämäärää. Siinä sitten samassa löysinkin euron rantakivikosta, ja ajattelin saaren merirosvoaikoja. Kun ilmoitin löydöstäni muille, sain kaivuuseuraa, ja myös Portugalilainen tyttö löysi euron. Tämä on siis hyvä ranta löytää nykypäivän merirosvojen saaliita.

Lähdimme rannalta, kun aurinko ei enää paistanut suoraan rannalle. ranta siis on sellainen kallioseinämän alapuolella, ja auringon ollessa laskussa, rannalle tulee kylmä aika nopeasti.

Jatkuu myöhemmin.. kun kerkeän kirjoittamaan lisää. Nyt pitää rientää tämän päivän seikkailuja kohti

Perjantai 25.7.2008

Ei taas millään riitä aika mihinkään. Voih.

Tiedostoni ovat melkein valmiit. Vielä yhden päivän tarvitsen luultavasti, ennen kuin voin alkaa piirtämään diagrammeja. Tänään sain biologin avukseni istumaan viereeni ja sanomaan mielipiteittään joistakin lajeista, josko hän tietäisi niiden nimiä ilman kirjoja. Saimme yhteisvoimin paljon aikaan.

Tänään ruokailun jälkeen meille tuli vieraita, kreikkalaisia tyttöjä, jotka tulisivat tänne myöhemmin työskentelemään vapaaehtoisina. Sitä ennen meidän piti siivota niin kuin suursiivouspäivinä. Siinä meni valtavasti taas hukkaa työajasta. Vaikka kuinka nipistän jokaisesta minuutista, mikä minulla on, silti päiväni loppuu kesken. En edes kehtaa kertoa mihin asti tänään työskentelin. Olen huomannut, että vaikka työskentelisin non stoppina vuorokauden ympäri seuraavat neljä päivää, en silti luultavasti saisi valmista. En taas oikein tiedä kuinka ihmeessä selviän tämän kaiken kanssa ennen Suomeen paluutani.

Tänään meidät poislähtijät kutsuttiin koolle esitysten jälkeen. Olin työskennellyt tiedostojeni kanssa kannettavallani samalla kun muut pitivät esityksiään, ja itse kävin vain kääntymässä lavalla kertomassa kuinka vieläkin aherran tiedostojeni kanssa ja näytin joitain ötökkä kuvia. Niin meille kerrottiin, että mitä tuleman pitää, ja kuinka meidän täytyy saada kaikki valmiiksi keskiviikkoon mennessä. Ette arvaakaan kuinka paniikissa ja epätoivon vallassa olen ollut sen jälkeen. Tänään viimein luultavasti viimeisetkin tajusivat, että olen antanut jo kaikkeni, eikä työni siltikään ole valmis, ja tarvitsen kipeästi pikaisesti apua. Niinpä moni tarjoutui tänään auttamaan, tai siis sanoi, että pyydä vaan apua jos tarvitset jossain. Ja lupasin jakaa tulosteni käsittelyä. Jopa minun tiskausvuoroni jätettiin muiden hoidettavaksi.

Viikonlopun autot on haettu ja lähdemme saaren ympäri kiertämään taas sitten huomenna. Harmittaa kun en ole pariin viikkoon kerennyt muuta tekemään kuin työskentelemään arkipäivisin. Nyt on viimeinen tilaisuus nauttia saaresta ja sen luonnonnähtävyyksistä.

Torstai 24.7.2008
Jälleen yksi epäonnen päivä. En näytä selviävän päivääkään ilman jotain draamaa. Päivän saldo: selkä jumissa, pää ei käänny, suussa rakko, peukalossa palohaava, ampiaisen pistos käsivarressa.

Eli. Aamu ei mennyt aivan nappiin. Ensinäkin heräsin puoli viideltä, kun kukot ryhtyivät kiekumaan, ja tuli kylmä. Mietin jo pitäisikö mennä työskentelemään, kun uni ei meinannut tulla, mutta sitten nukahdinkin, kun tarpeeksi kauan tuijottelin kuollutta hämähäkkiä katossa, selvittäen sen olemassa olon. Kun viimein nousin kahdeksaa ennen ylössängystä tajusin kylmyyden syyn. Meidän laakso oli täynnä sumua. Laakson toisella puolella olevat vuoret olivat taas aivan sumunpeitossa, ja vain lähikaupan alapuoleinen laakso alue oli näkyvissä.
Puin mekon sijasta pitkät housut ja neuleen, ennen kuin poistuin huoneesta aamupalalle. Keittiössä ei ollut ketään. Niinpä päätin taas siivota keittiön ja tiskata sillä aikaa kun vesi kiehuisi ja teen jäähtyisi samalla kuin odottelin leivänleikkaajaa. Laittaessani vettä kiehumaan poltin peukaloni ties kuina monetta kertaa kaasuliekkeihin. Siitä ei yleensä tule jälkeä, säikähdys vain, mutta nyt sain pienen palohaavan sormeeni. Tee-episodi jatkui vielä muutaman minuutin päästä, kun en malttanut odottaa teen jäähtymistä tarpeeksi, kun leivän leikkaajaa ei ilmestynyt, ja poltin kieleni kuumaan teehen, ja nyt siinäkin on joku rakon tuntuinen alue.

Kuulin, kuinka vesipisarat alkoivat ropisemaan barakkien kattoon, ja ryntäsin ulos hakemaan pyykkini sateesta. Sadetta ei kestänyt kuin kaksi minuuttia. Saari olisi tarvinnut kyllä useamman. Olin eilen illalla pessyt nyrkki pyykkiä vessassa suihkussa käynnin jälkeen. Siinä jouduin taas minulle tyypilliseen tilanteeseen. jossa ennen suihkua kuivasin lattiat muiden suihkun käyttäjien jäljiltä kaikista vessoista, ennekuin itse menin suihkuun, koska itseltäni ei tule tulvaa suihkussa käynnistä lattioille. Niinpä juuri kun olin saanut lattioilla konttaamisen valmiiksi, kaikista tulvivimman suihkun käyttäjä ilmestyi vessoille, ja sanoi myös menevänsä suihkuun. Luulin, että pääsisin helpolla kun siivosin etukäteen, mutta loppujenlopuksi päädyin kuivaamaan lattioita vielä kahteen kertaan.

Töissä aika taas hurahti. Minulla kesti ikuisuus kun perehdyin löytämiini kärpäsiin ja ötököihin ja nimesin niitä uudelleen. Lupasin myös yhdelle pomolle tänään vihdoin antaa Halaresin tiedostot, tai siis sieltä löytämäni lajit, kuvat ja nimet ja vielä joitain maisema kuvia. Tänään sain kerrottua hänelle pitkän version siitä, kuinka olen kovasti työskennellyt tiedostojeni eteen silti niitä saamatta valmiiksi ja päivittelin, kuinka aikani riittää niiden setvimiseen ja loppuraportin kirjoittamiseen. Tällä kertaa sain sympatiaa puolelleni ja ymmärrystä, kuinka hankalaa ja aikaa vievää minun tutkimukseni on ollut. Tai siis ei se hankalaa ole, mutta stressaavaa sanoisiko.

Tänään oli jälleen yleinen siivouspäivä. Tiesin jo etukäteen, että en kerkeäsi antamaan omaa panostani töidenjälkeen, joten siivosin jo aamulla ja ruokailun aikaan. Tänään sain ehkä jo ilkeitä katseita, kun en ottanut osaa samanaikaiseen siivoukseen muiden kanssa, mutta jo monet tietävät kuinka paljon minulla aina menee aikaa töiden jälkeen työskentelyyn, ja taas osa tietää, että siivoan ihan tarpeeksi jo omalla ajallani ilman mitään siivouspäivääkin. Ruokailun jälkeen siivosin keittiötä ja vaihdoin keittiön roskiksen.

Tänään lupasin lopettaa työt seitsemään mennessä. Joten kannoin kannettavani pomojen toimistoon antamaan Halaresin tiedostot parempaan talteen. Olisi ollut helpompaa kopioida ne jo valmiiksi muistitikulle, mutta olin jälleenkadottanut omani jonnekin lainattuani sitä puolalaiselle tytölle. Se tuppaa joka kerta katoamaan hänen lainauksen yhteydessä. Kameran patterit ovat nyt saaneet olla pari viikkoa rauhassa latautumassa ilman häiriötä. Ihmettelen vaan kuinka pattereiden lataamiseen voi kestää niin kauan aikaa. Siinä laturissa täytyy olla jotain pahasti vialla.

Iltapäivällä, kun olisin mennyt venyttelemään jalkojani, ja todella jumissa olevia niskojani, matkani kuitenkin keskeytyi ennenaikaisesti kirotun ampiaisen takia. Olin juuri päässyt ulos toimistosta ja heiluttelin käsiäni ilmassa. Siinä samassa, kun laskin käteni normaaliin lepotilaan kylkeni viereen, tunsin pistävää kipua käsivarressani, tuolla hauiksen reunalla pehmeässä ihossa. En oikein tiennyt enää siinä vaiheessa jatkaisinko matkaani keittiöön vai pitäisikö ruveta panikoimaan siinä samaisessa paikassa. Menin jossain äimistyneessä mielentilassa alas keittiölle ja selitin siellä olijoille mitä juuri oli tapahtunut. Käsivarressani oli punainen pilkku, johon amppari oli minua pistänyt, ja aloin tuntemaan kuinka veri kiersi sormista olkapäihin ja takaisin samalla kun kihelmöi jännästi.

En oikein tiennyt pitikö minun alkaa johonkin toimenpiteisiin vai pitäisikö vain odottaa ja katsoa kuinka allerginen mahdoin olla. Päätin seurata jälkimmäistä suunnitelmaa. Seurasin, kuinka vähän väliä punaisen pienen pilkun ympärille tuli valkoinen kohonnut epämuodostunut läntti, ja sen ympärille suuri punainen alue ärtynyttä ihoa. Kauhistelin vähän aikaa reaktiota, ja päätin mennä vesilasillisen kanssa takaisin toimistoon. Siellä Heikki ehdotti, että käyttäisin kyypakkausta, mutta itse en kokenut tarvitsevani sitä, vaikka reaktio olikin ilkeä.

En voinut uskoa kuinka taas juuri minulle näytti kasaantuvan kaikki paha ympärille. Juuri kun olin vielä kovin kiireinen, niin sitten vielä piti tulla ampiainen pilaamaan päiväni ja hidastamaan työntekoani viemällä ajatukseni muihin asioihin, epäonniseen kohtalooni.

Vielä hyvin kerkee jotain pahaa tänään tapahtumaan.

Töiden jälkeen suljinkoneeni ja keskityin vähäksi aikaa tekemään muita juttuja kuin työskentelemään. Ruokaa odotellessa sain hieronnan toiselta puolalaiselta tytöltä, jonka toivoin parantavan kaamean niska, yläselkä särkyni. On sellainen tunne, että pitäisi pyöritellä hartioita joka hetki, mutta niin tehdessäni se sattuu ja paikat rutisee. Pliis, auttakaa joku mua sitten kotona!!!

Tänään meiltä loppui taas kaasu. Tyhjä kaasupullo vaihdettiin uuteen, mutta se oli kytketty jotenkin väärin, ettemme päässeet käyttämään sitä koko iltana tai iltapäivästä. Kaikki odottivat kuumeisesti, milloin saisimme teetä juodaksemme. Tänään tein iltapäivällä frappea täällä ensimmäistä kertaa. Tein sen puoliksi maitoon ja veteen, ja siitä tuli oikein hyvää.

Epäilemme, että isompi koiranpentu on saattanut tulla raskaaksi isälleen. Olemme koittaneet pitää ne erillään, mutta minkäs ne luonteelleen voi. Tänään koiralle syötettiin jotain ehkäisypillereitä. En ole ihan varma, että oliko ne ensi- vai jälkiehkäisyyn. Mitään varmaa tietoa ei kuitenkaan asiasta ole. Kissa on myös jo synnyttänyt poikueensa. Ne ovat vielä jossain piilossa suojassa uteliailta ihmisiltä. Aika nopeasti se ne kasvatti masussaan. En kyllä näköjään tiedä mitään eläinten raskauksista. Ötököistä sitäkin enemmän.

Keskiviikko 23.7.2008
Päivä taas hurahti hetkessä ohitse. Niin kuin varmaan arvasitte, en saanut tiedostojani valmiiski, sillä työ oli aivan mahdoton. Nyt kyllä kaikki tiedostot on samassa paketissa, että sillä tavalla sain kyllä kaikki valmiiksi, mutta kestää vielä ikuisuus tehdä kaikki korjaukset niihin lajeihin, jotka vaativat korjauksia. Tänään aloin siis työstämään hämähäkkejä, kun olin viimeistellyt kaksi viimeistä jokiosuutta Halaresista. En siis koittanut tunnistaa hämähäkkejä, vaan jaoin ne luokkiin. hyppyhämähäkit, seittihämähäkit, ne sellaiset vesihämähäkit, aja sitten vielä yhteen perheeseen. En osaa suomeksi selittää, tai kääntää. Latina sujuu helpommin, mutta ei kerro varmaan lukijoille paljoakaan.

Tänään pomo, joka oli eilen puhelimen kautta määrännyt minut saamaan tiedostot valmiiksi, antoi vielä yhden päivän aikaa. Nyt selvisi mihin hän niin kuumeisesti tarvitsee tutkimustuloksiani. Johonkin kenttä kurssiin, jossa hän aikoo esittää paikallisten jokien biodiversiteettiä. Hän ei tosin sanonut milloin tämä kenttäkurssi pidettäisiin, ja että onko se vaikka huomenna vai vasta kolmen viikon kuluttua. Minulle olisi suuri helpotus tietää tämä seikka.

Tänään koitin kertoa hänelle ja esittää mihin aikani on oikeinhurahtanut tässä viimeaikoina, mutta hän lupasi katsoa systeemiäni tarkemmin vasta huomenna, kun kerroin kuinka oivallinen ja järjestelmällinen se on. Se näytti olevan riittävä selitys tähän asti. Kerroin myös kuinka olen työskennellyt monena päivänä yliaikaa, jotta saisin edes joskus valmista, ja hän vähän ihmetteli miten näin on päässyt käymään. Myöhemmin kun lopetin tänään työt, jo yhdeksältä enkä lähempänä puoltayötä, menin kurkkaamaan pomojen toimistoon, mitä siellä tapahtuu, kun valot olivat päällä. Ilmoitin, että olin tänään työskennellyt tarpeeksi, ja nyt olisi aika tehdä muita päivän askareita, niin minulta vielä kehdattiin kysyä, joko sain tiedostoni valmiiksi. Eikä se kuulostanut vitsiltä.

Tänään sain taas liiaksi hurinaa korviini, ja huomasin jopa niskani kipeytyneen valtavasti. Ilkeetä kun ikinä ei voi olla koko kroppa kunnossa. Tänään tein itselleni palveluksen, joka esti minua työskentelemään melkein puolille öin ilman taukoa. Keitin neljän aikaan reilu puoli litraa teetä, jota hörpin iltapäivästä. Tällä keinolla pakotin itseni nostamaan takapuoleni penkistä kävelemällä edes vessaan asti.

Täytyy pitää muistissa tämä konsti, etten pilaa terveyttäni tämän projektini takia täällä vain työskentelemällä liikaa samassa asennossa ikuisuuden. Muutenkin tarvitsen varmaan jonkun kunnon rentoutus jakson sitten kotona, että pääsen kaikista vaivoistani eroon, mitä täällä olen kerryttänyt itseeni.

Illalla minä ja Heikki napostelimme suolakurkkuja ja nakkeja.

Tiistai 22.7.2008
Aivan kamala päivä! Työskentelin tänään aamuyhdeksästä ilta yhteentoista vain pitäen yhden puolentunnin ruokatauon. Minulla on vieläkin kova kiire saada tiedostojen käsittely loppuun, eikä loppua näy vieläkään. Tänään minulle tultiin sanomaan, että halutaan huomiseksi kaikki Halaresin lajit pomoille. Miten ihmeessä senkin pystyn tekemään. Sitä ennen minun pitää saada kaikki tiedostoni valmiiksi, ja vielä tehdä yhteenveto kaikista sen joen lajeista. Olisi helpompi tehdä yhteenveto kaikkien jokien lajeista, jota olen jo tekemässä, eikä ruveta uudelleen tekemään sitä, mitä olen tässä nyt varmaan viimeisen kuukauden tehnyt tiedostojeni kanssa, mutta pienoiskoossa. Välillä tuntuu, että pyydetään mahdottomuuksia. Olen tähän mennessä työskennellyt niin paljon kuin vain mahdollista työajan ulkopuolellakin, että saisin edes joskus tiedostoni valmiiksi, ja tänäänkin työskentelin koko illan lakkaamatta yhteentoista asti ylitöitä samassa penkissä istuen hyttysten kiusatessa, jotta sain tehtyä edes kolme joki osuutta enemmän päivän aikana, mitä normaalisti olisi saanut tehtyä. Viisi tuntia työajan jälkeen työskentelyä, eikä siltikään ollut valmista.

Ajattelinkin milloin olisi minun vuoroni joutua pomojen silmätikuksi työtulosten takia. Miksei kukaan ole sanonut mitään henkilöille, jotka eivät edes työskentele toimistossa ollessaan, vaan pelaavat pasianssia ja yahoo mesettävät päivät pitkät. Ja minä, joka en edes kerkeä juomassa tai pissalla käymään työpäivän aikana, kun on niin kova kiire saada tiedostot valmiiksi, niin minulta ruvetaan kyselemään, missä minun tutkimustulokseni oikein luuraavat. Aivan uskomatonta. Heidän pitäisi istua jokaisen meistä vieressä yksi työpäivän näkymättömänä, jotta he näkisivät kuka oikeasti työskentelee hikihatussa tutkimuksensa eteen, ja kuka vain viihdyttää itseään milloin Youtubessa, messengerissä, tai facebookissa.

Monena päivänä kaikki muut oikein valittavat, kun heillä ei ole mitään tekemistä, ja turhautuvat, jos heille annetaan joku muutaman tunnin tai päivän homma, että olisi edes jotain töitä. Olisi varmaan pitänyt itsekin päätyä johonkin luurausryhmään, tämän minun projektini sijasta.

Tänään, tai eilenköhän se oli, kuultiin, että kaksi englantilaista poikaa potkittiin pihalle Farosista. Heidät passitettiin samana päivänä lautalle kuin käsky kävi työsuhteen loppumisesta. Aika raakaa. He eivät edes kerenneet ostamaan lentolipuja kotiin, työnnettiin vaan koko saarelta veks.

Täällä osa jo odottaa kauhulla, milloin on oma vuoro päätyä pihalle potkituksi. Yksi tietää aivan varmasti, että hänet laitetaan pois kesän loputtua, jostain syystä, mitä viimeviikolla oli tapahtunut.

Yhdentoista jälkeen oli kovin nälkäinen. Kukaan ei ollut kokannut. Menin siis lämmittämään pitaa, ja keitin teetä, kun vihdoin yksi pomoista oli käynyt kaupassa, ja tuonut teetä. Minun työskennellessäni toimistossa, romanialaiset tulivat sinne pälättämään, pelaamaan pasianssia ja kuuntelemaan musiikkia. Meitä oli toinenkin, jotka oikeasti vielä työskentelimme ja olisimme kaivanneet työrauhaa. Minua ei heidän hälinänsä haitannut, mutta he käyttävät ikivanhoja pöytäkoneita, jotka hurisevat aivan mielettömästi. Ja sitten he vielä halusivat käyttää tuuletinta sisällä, joka oli jo ollut koko työpäivän auki, minun vieressäni puhaltamassa, ei tosin minuun päin kylmää ilmaa, vaan puhalsi korvaani huminaa, joka sai korvani soimaan koko päiväksi. Aamuisin, ja iltaisin sitä ei edes tarvitse, kun toimiston sisätiloissa on sen verran viileää, ja sammutin sen joka kerta kun huomasin, että koko toimisto tyhjeni muutamaksi minuutiksi.

Saatuani työstettyä kaikki muut, paitsi kaksi viimeistä jokisektioita, päätin lopettaa työnteon siltä päivältä. Olin myös koko päivän löytänyt korjattava, tai tarkistettavia epäkohtia, kirjoitusvirheitä hankalissa nimissä, tai vaikka uusia lajinimiä tunnistamattomille kasveille, jotka nimeäisin uudelleen paremmalla ajalla. Nyt tyydyin kirjaamaan kaikki tarvittavat muutokset ylös paperille, josta tuli puolitoista sivua pitkä. Yksi asia aina yhdellä rivillä. Samalla kun läpikävin tiedostojani, keräsin myös hienoimpia työkuviani yhteen kansioon, josta kokoaisin loppuesityksen viimeisenä päivänä, ennen kuin lähden pois. Täällä kun on tapana esittää kaikille, että mitä on tehnyt koko kolmen kuukauden aikana, tai kuka minkäkin verran aikaa nyt on viettänyt.

Sitten vasta pääsin syömään iltapalaa. Vesikin oli onneksi jo palannut myöhään eilen illalla, ettei jouduttu kovin suuren katastrofin partaille. Mutta onneksi veden loppuminen saa kaikki vähän ajattelemaan omaa vedenkulutustaan.

Maanantai 21.7.2008
Sängystä ylösnouseminen vaikutti tänään olevan suurimmalla osalla kovin hankalaa. Minä ja nuorempi romanialainen olimme ainoat, jotka noudattivat aamurutiinejaan ja nousivat samaan aikaan, kuin kaikkina muinakin päivinä. Jotkut jopa nukkuivat pommiin tai päätyivät kesken työpäivän nokosille. En tarvinnut ketään leikkaamaan leipää itselleni, sillä leipää ei ollut. Lämmitin siis pitaa. Kerkesin aamulla päivittämään vielä eilisillan tapahtumat koneelle ennen töiden alkua.

Työpäivä hurahti hetkessä ohi, niin kuin aina ennenkin, ja jäljelle jääneitä tiedostoja oli silti vielä iso kasa. Tänään sain käsiteltyä kolmen tutkimusretken tiedostot, ja lisättyä niistä löytyneet lajit muiden lajien joukkoon. Nyt tähän mennessä eri lajeja on kertynyt reilu 450. Esimerkkinä voin vaikka mainita, että olen bongannut 29 erilaista hämähäkkiä tältä saarelta työhöni liittyen. Sitten olen tietenkin vapaa-ajalla nähnyt muitakin erilaisia hämähäkkejä, jotka eivät päädy työtiedostoihini.

En taaskaan kerennyt tekemään mitään raportin eteen. Huomenna ehkä. Minulla menee luultavasti kaksi päivää Halaresin tiedostojen kanssa, ja sitten voin alkaa tehdä yhteenvetoa lajimääristä, ja missä mitäkin on bongattu, ja piirtää niistä taulukoita, jotka päätyvät raporttiini. Siinä työnvaiheessa saan luultavasti muilta kanssaeläjiltäni apua, kun siinä ei enää tarvitse olla perillä tiedostojen käsittelystä ja eri lajeista.

Jos minulla jää aikaa viimeisinä päivinä täällä olostani, niin lupasin tehdä yhdelle biologille excelissä sen sellaisen taulukon, josta puhuin joskus kuukausi-pari sitten, jossa on pikku kuvakkeena kukkanen, ja kun sitä klikkaa, niin pääsee näkemään mikä se kukkanen on nimeltään.

Annoin myös teknistä tukea Photoshopin käytössä pitkin päivää posterin tekijöille. Heillä ei ole minkään näköistä koulutusta sen ohjelman käyttöön ja ovat aina ihan pihalla miten asiat tehdään. Tänään he koittivat saada vanhasta posterista muokattua tekstejä, joka oli mahdotonta, sillä koko tiedosto oli vain yhdellä layerillä, eikä tietenkään niihin posterin pari vuotta sitten tehtyihin teksti osuuksiin päässyt käsiksi, kun tiedosto oli vain JPEG. Kenelläkään ei näyttänyt olevan vanhan posterin alkuperäistä tiedostoa, jossa layerit olisivat erillään. He olivat tätä ongelmaa setviessään saaneet aikaan yli kaksikymmentä uutta teksti layeriä tiedostoon, jotka olivat vain hämäyksenä heille myöhemmin, kun he koittivat saada vanhoja tekstejä muokattua.

Koitin auttaa parhaani mukaan, ja selitin, että jo valmiiksi kirjoitettuja tekstejä ei voinut muokata tässä tiedostomuodossa ilman alkuperäistä tiedostoa, tai sitten he joutuisivat kirjoittamaan uudelleen kaikki vanhat tekstit uudelleen. Siinä oli siis kirjoitusvirheitä, kuinka sanat on tavutettu rivinlopussa, kun alkuperäisen posterin tekijä ei ollut osannut tavuttaa kreikkalaisia sanoja oikein. Loppujenlopuksi kun olin tarpeeksi monta kertaa kysynyt, että eihän kenelläkään sattuisi olemaan alkuperäistä PSD-tiedostoa, niin sitten alettiin tutkimaan asiaa ja kävi ilmi, että sellainen tiedosto oli kokoajan ollut olemassa muistitikulla. Joku oli vain avannut kuvatiedoston PSD-tiedoston sijasta, ja ryhtynyt sitä työstämään fotarilla. Autoin myös piirtämään ympyrän muotoisia ympyröitä ja muita yksinkertaisia asioita. Varmasti tuon tekstin olisi saanut jotenkin myös JPEG-tiedostosta, mutta ei minun taidoillani.

Töiden jälkeen oli jälleen suursiivous. Menin automaattisesti keittiöön ja aloitin tiskaamalla toimistosta kantamiani mukeja ja laseja. Ympäri keittiötä löytyi myös paljon muutakin tiskattavaa. Putsasin tasoja ja järjestelin tavaroita ja vaihdoin uuden roskapussin. Kun oli aika lakaista ja mopata lattia liukenin paikalta käteni kanssa, kun tiesin, etten voisi kumpaakaan liikettä tehdä, ja sisällä olisin vain tiellä ja pölylle alttiina.

Saisimme tänään kuulemma pitkästä aikaa iltaruokaa. Lihaa. Sitä odotellessa viritin tietokoneen nukkumabarakkien ulkopuolelle jatkojohdolla ja kirjoittelin päivän tapahtumia. Vessan siivoojat juuri lopettelivat vessan siivousta ja kertoivat, että vessasta taas loppui vesi kesken. Saa nähdä milloin se tulee takaisin, ja me pääsemme peseytymään.

Sunnuntai 20.7.2008
Lähdimme rannalle heti kun kaikki mukaan haluavat olivat valmiita lähtöön. Minulta vielä varmistettiin, että olin varmasti tulossa mukaan, sillä reittiä, jota oli tarkoitus mennä, kukaan muu ei oikeestaan muistanut tai ollut ikinä mennyt. Pääsin taas siis johtamaan joukkoa retkeilyoppaana.

Kävelimme Harakasia myöten Armenistikseen,josta jatkoimme Nasiin. Ihmettelin, miksemme menneet Halaresin vartta, joka johti suoraan Nasiin. Varmistin, että meidän kotiinpaluumme jälkeen edes joku tietää reitin tukikohdalle Nasiin Halaresin vartta pitkkin maisemareittiä, sillä jäljellä oli enää uusia ihmisiä, jotka eivät olleet kävelleet siellä main. Halusin siis siirtää tietotaitoani eteenpäin, ennen kuin jättäisin saaren taakseni. Kesken matkaa Harakasin vartta näytin kuinka muistetaan minne käännytään mistäkin risteyksestä, ja minne vastakkainen vaihtoehto päätyisi. Ja kerroin kuinka vaihtoehtoisia reittejäkin pitkin pääsisi perille. Yhdessä kauniissa näköala paikassa olin juuri menossa edellä kahden suuren kiven välistä, mutta joku pysäytti kulkuni ja kimposin taaksepäin. Siinä oli jätti hämähäkin seitti jättihämähäkin kera. En ollut ikinä tuntenut moista seitin voimaa. Se oikein jousti menemättä rikki kun törmäsin siihen. Jäin ihmettelemään ja näyttämään muille erikoisuutta, jonka tajusin olevan sama hämähäkkilaji, josta minulla on kuvia viimeviikonlopusta, mutta tämä yksilö oli kolme kertaa isompi.

Saimme kyydin samalla osalle porukalle, meitä oli sama porukka nyt autossa, kuin edellisenä iltana Armenistiksessa. Pääsimme koko matkan Nasiin, josta ostimme minmarketista mehua tai jäätelöä ja jatkoimme alas pitkiä kivirappusia uimarannalle. Olin nyt ottanut snorkkelit mukaani, kun olin päättänyt opetella snorklaamaan. Aallokko vaikutti kuitenkin liian suurelta, että snorklaaminen olisi ollut minun taidoillani hankalaa. Niinpä harjoittelin pelkän maskin käyttöä. Jo pelkästään sen käyttö vaikutti olevan äärimmäisen hankalaa, kun oli nenän edessä tukko, eikä päässyt puhaltamaan ilmoja pihalle sukeltaessa nenän kautta.

Vietimme muutaman tunnin rannalle, kunnes tajusimme ettei paahtava aurinko tehnyt hyvää. Päivä oli kovin kuuma, ja tukalan väsyttävä auringon paahteen takia. Minä olin myös satuttanut jalkapohjani läpsyköillä kävelystä, ja kovettuneiden jalkapohjieni sisään oli muodostumassa rakkoja, joka teki kävelystä äärimmäisen tuskallista. Lähdimme rannalta ja menimme läheiseen tavernaan. Sellaiseen, jossa kävimme aivan ensimmäisinä päivinäni täällä olo ajastani.

Söimme hyvin kaikkea hyvää ja jatkoimme matkaamme kotiin. Meitä oli neljä tyttöä ja kaksi poikaa, ja pysähtyvän auton saapuessamme tytöt pääsimme kyytiin, ja pojat jäivät vielä odottamaan omaa tilaisuuttaan saada kyyti. Saimme ensimmäisen kyydin Armenistikseen josta aloimme kävellä tuskaisen pitkää ylämäkeä Kristosia kohti. Päätimme jäädä odottamaan kyytiä samaan kohtaan, jossa olin edellisenä päivänä vaihtanut mekkoa tiellä ja odottanut kyytiä. Nyt saimme kyydin uuden auton omaavalta manikyyrintekijältä Dimitriokseen asti. Siitä kävelimme Kristosiin minä jälkimmäisenä voivotellen jalkapohjieni kipua. Ainakin unohdin hetkeksi käsivammani. Vasen käsi on jo paljon parempi, vaikka kyhmy onkin vielä tallella, mutta oikea käsi pahenee päivä päivältä ja oireilee useammin. Voi voi.. Ja kiitos mummolle ja papalle nimipäivä onnitteluista. Ja niin kuin joku päivä sitten kirjoitin, niin lepuutan ranteitani sitten Suomessa paremmalla ajalla, kun ei enää työskentele tietokoneen ääressä. Siihen asti välttelen suurinta kivunaiheuttajaa, leivänleikkausta.

Kristosissa sijaitsevassa risteyksessä yhden ylämäen loppupäässä aloimme Mian kanssa juoksemaan kovaa vauhtia hiljentävää autoa kohti. Kysyinoliko hän menossa Kastanjesiin, ja vaikutti kuin hän olisi oikein odottanut meidän kyytiin ottamistaan siinä pidemmänkin aikaa. Menimme istumaan lavalle kaikki neljä tyttöä ja nautimme tuulen vireen suomasta viileydestä. Lähestyessämme lähikauppaa Kastanjesissa kuskimme teki yllättävän käänteen. Hän käänsi auton, ja alkoi peruuttamaan ahtailla, kiemuraisilla hiekkateillä. Ihmettelimme aikamme hänen puuhiaan ja hihittelimme takana. Arvelimme, että hän jopa peruuttaa koko matkan tukikohdalle viedäkseen meidät perille. Hän kuitenkin pysähtyi muutaman sadan metrin päästä kuin olimme jo täydessä naurussa koko tilanteesta.

Koko peruutus tapahtuma jäi meille mysteeriksi, ja siitä riitti vielä hauskuutta loppukotimatkaksi. Tukikohdalla aloimme valmistautumaan illan panakireja varten. Koko saari puhui näistä panakireistä, ja olimme kuulleet siitä joka päivä lähiaikoina missä ikinä näimmekään ihmisiä. Minä kirjoittelin viimepäivän tapahtumia saamatta tilaisuutta lisätä niitä blogiin samana päivänä internetin epätoimiessa.

Meidän lähtö viivästyi ainakin tunnilla. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis, tai sitten vuorostaan ihmeteltiin saammeko iltaruokaa vai emme. Iltaruokaa ei oltu valmistettu meille, ja juuri kun tytöt olivat saaneet naamansa esiintymiskuntoon, kaikki menivätkin kaivelemaan keittiön kaapeista ruokaa tai lämmittämään pitaleipiä. Minä olin jo jonkin aikaa ravannut keittiön ja huoneeni välillä, milloin puraissut muutaman palan halvaa huoneessani tai syönyt kuivattuja luumuja, toisinaan menin itsekin aukomaan keittiönkaappeja ihmettelemään mitä sitä söisi. Ihan kuin niihin kaappeihin olisi tullut mitään täydennystä kymmenen minuutin välitauolla. Hölmö tapa.

Meitä lähti kaikki muut paitsi romanialaiset. Meitä oli siis yhdeksän matkassa. Koitimme aluksi jakaantua kahtia, että saisimme paremmin kyydit, mutta päädyimme kaikki kävelemään yhdessä sumpussa, eikä kukaan pysähtynyt tietenkään poimimaan yhdeksän hengen porukkaa. Kun olimme kävelleet ehkä puoliväliin Kristosia, jakaannuimme nopeampiin kävelijöihin ja hitaampiin automaattisesti. Minä olin nopeimmissa, vaikka jalkapohjiini muodostuvat rakot tekivät pahaa joka askeleella. Joku kummallinen voima näyttää saavan minut aina perille, kuinka pitkä matka tahansa, ja kuinka kipeät jalat tai huonot kengät olisikaan. Osaankohan enää Suomessa ollakaan, jos kaikki menee kokoajan hyvin, eikä jatkuvasti ole, käsi tai jalkaongelmia. On jo niin tottunut, että aina jossain kolottaa, tai on apteekkarin tarpeessa. Tai niinhän sitä aina kuvittelee, että kotona on asiat aina paremmin.

Hitaimpien ryhmä sai kyydin, ja he porhalsivat meidän ohitse auton lavalla huudellen jotain peräämme. Meidän nopeampien ryhmä käveli puolestaan koko matkan Kristosiin jalan, ja saimme kyydin vasta matkalla Profitis Iliakseen yhdeltä naiselta, joka suostui ottamaan vain kolme viidestä kyytiinsä. Me tytöt mentiin autoon, ja pojat jäivät jälleen odottamaan omaa kyytiään.

Saavuimme yhdelle kirkolle, jossa tapahtuma pidettiin. Sen pihalle oli aseteltu monia pitkiä penkkejä pitkien pöytien ääreen tanssilavan ja orkesterin ympärille. Kirkon pihalla myytiin käsintehtyjä koruja. Me löysimme helposti istumapaikan, kun saavuimme ennen kuin juhlat olivat kunnolla alkaneet. Ihmiset vasta söivät kreikkalaista salaattia, leipää, ja lihaa, juoden punaista viiniä sekoitettuna veteen tai spriteen. Meidän pöydän tuolit olivat keikkuvaa mallia, ja kovin karheita. Satutin monta kertaa illan aikana jalkani verille teräviin metalliosiin tai sain reisiini naarmuja hiomattomista penkinreunoista. Penkit ja pöydät oltiin aseteltu liian lähekkäin toisiaan ja istumapaikaltaan ei helposti päässyt liikkumaan minnekään.

Itse söimme kreikkalaista salaattia ja leipää, ja ostimme muutaman pullon viiniä. Itse olin taas kovin väsynyt, ja olin valmis lähtemään muutaman tunnin istuskelun jälkeen. Sitä ennen juhlat olivat kerenneet alkaa kunnolla, ja orkesteri oli soittanut perinteisiä Ikarialaisia kappaleita väkijoukon tanssiessa piiritansseja. Puolalaiset tytöt halusivat lähteä minun kanssa samaa matkaa kotiin. He ihmettelivät aluksi kun lähdimme toiseen suuntaan kävelemään, kuin mistä he olivat tulleet kyytiautonsa kanssa. He kuitenkin tiesivät, että minuun voisi luottaa, että tiedän mihin ollaan menossa, ja ilmaisivat luottamuksensa minun paikallistuntemukseeni. Oli taas kiva tunne kun itse tiesi missä oli, ja miten pääsee kotiin, ja sai muille kertoa ja näyttää reitin kotiin.

Itse olin alun perin suunnitellut lähteväni yksin pois juhlista, kun yleensä muut jaksavat juhlia paljon myöhempään. Olin ottanut vyölaukun sitä varten lantiolle, että saisin kyydin moottoripyörän kyydissä. Nyt minulla ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta siihen enää. Ohitsemme ajoi usea auto, ja vain sellaiset autot, joihin emme edes kaikki olisi mahtuneet, pysähtyivät kysymään matkan päämäärämme. Ohitse pyyhälsi puolestaan yksinautoilijoita, joiden käytös vaikutti aivan suomalaiselta, että kierretään kaukaa tienvarren kulkijat ilman hidastamista tai edes päätä kääntämättä.

Juuri Kristosin nurkilla, kun olimme jo kävelleet varmaan puoli tuntia alamäkeen, pienen pieni auto pysähtyi nappaamaan meidät kyytiinsä. Ja ajoi meidät muutama sata metriä eteenpäin. Kävimme Kristosissa kaupassa, ja itse ostin maitoa. Matkan jatkaminen minulle tuntui olevan pelkkää tuskaa jalkapohjieni takia, ja pysähdyimmekin pariin otteeseen tienvarteen toivoen, että joku poimisi meidät kyytinsä. Huono onni seurasi kuitenkin, ja saimme taas kotimatka kyydin vasta viimehetkillä kun olimme jo kävelleet ikuisuuden. Pitkän kävelyn jälkeen uni maittoi hyvin, ja jalat saivat vähän lepoa muutaman päivän läpsyköillä kävelystä.

Lauantai 19.7.2008
Ette uskokkaan millainen seikkailu tämä päivä on ollut.. Aamu alkoi ehkä liiankin tavallisesti. Heräsin nimittäin seitsemältä, enkä saanut enää unta, joten ihmettelin vähän aikaa maailmaa, ja hämähäkkiä sänkyni yläpuolella katossa. Vasta vähän ajan päästä tajusin, että voisin lukea vihdoin kirjaani, jotta saisin sen päätökseen ennen kuin vein sen takaisin keittiön kirjahyllyyn ennen lähtöäni. Tiesin, ettei kukaan muu ollut hereillä, ja itse en vieläkään voinut leikata leipää, joten odotin pari tuntia, että ensimmäiset nousisivat sängystään ja auttaisivat minua käsivammani aiheuttaman leivän leikkuu kyvykkyyteni kanssa. Menin yhdeksältä keittiöön, ja valmistin kaikki muut ainekset valmiiksi herkkuleipiä varten, leivänleikkaaja vain puuttui. Onneksi jouduin odottamaan vain puolisen tuntia, että ensimmäinen henkilö astuu keittiöön sisään. Sitä odotellessa kerkesin taas siivota keittiötä ja juomaan extra kupin teetä.

Kun olin itse lopettanut aamupalani, aloin käsittelemään eilisiä syntymäpäivä kuvia. Kaikki keittiössä olijat kerääntyivät ympärilleni, ja poistelin huonoimpia otoksia, tai jos joku läsnäolija halusi epäonnistuneen naamavärkkinsä pois tiedostoistani, ennen kuin antaisin koko kansin yleiseen käyttöön. Juuri kun olin lähdössä valmistautumaan skootterin vuokrausta varten, huomasin, että joku hengailee toimiston edessä. Tervehdin keski-ikäistä naista kreikaksi ja kävelin lähemmäksi. Hän huuteli jotain takaisin kreikaksi ja kyseli pomoja. Koitin selittää alkeillani, että paikan johtaja tulisi tänne kymmenessä minuutissa, ja hänen vaimonsa on toisessa päässä saarta Faroksessa (nii-in vieläkin, jo toista viikkoa, samoin kuin käyttämäni makuupussi…) Kun tavoitin hänet ylätasanteella kysyin puhuuko hän englantia, ja koko keskustelu kääntyikin päälaelleen, että hän joutui miettimään unohtamiaan tai tietämättömiä sanoja. Onnistuimme kuitenkin hyvin kommunikoimaan, ja lähdin saattamaan häntä pomomme asunnolle.

Jonkun ajan kuluttua kun itse olin valmiina lähtemään päivän seikkailuja kohti odotin vielä puolalaista tyttöä, sillä hänen kameransa oli unohtunut labraan, ja odotimme nyt kaikki pomon saapumista tukikohdalle avaamaan labran oven. Hänen tuliessa, myös häntä etsinyt nainen seurasi perässä ja tervehti minua nimen kera innokkaasti: ”Jasu Johanna” Tervehdin takaisin ja hymyilin leveästi, yleensä kun en itse ainakaan muistaisi nimeä ensimmäisen esittelykerran jälkeen.

Lähdimme viimein matkaan, ja pomomme varoitteli vielä kuumasta auringosta ohittaessamme hänet. Siinä samassa kaivoinkin repustani merimieshuivini ja laitoin sen päähäni peilaillen lähimmän auton peilistä. Kävelimme oikopolun, tai siis tiehän se on, tuo jyrkkä ylä-/alamäki, jonka ylöskiipeämiseen kestää se 18 minuuttia, vai mitä se nyt olikaan. En ole ikinä mitannut aikaa alas. Enkä varmaan mittaakaan. Pääsimme alas sillalle, joka vie Agios Dimitrioksesta Agios Polikarpokseen, ja saimme aika nopeasti kyydin Polikarpoksen toiselle reunalle. Siitä jatkoimme yhden kivan pariskunnan ja jommankumman äidin kyydissä alas Armenistikseen. He olivat itse menossa rannalle Messachtiin, mutta veivät meidät silti perille asti Armenistikseen.

Olimme siis kahdestaan puolalaisen tytön kanssa liikkeessä, ja myös varmasti ainoat ajokuntoiset. Menimme ensimmäiseen vuokrausfirmaan ja ilmoitimme haluavamme vuokrata skootterit. Ennen kuin mitään suoraa toimintaa toimistossa tapahtui juttelimme hetken yleisistä asioista, ja kävi ilmi, että emme saaneet ajaa skootterilla. Ihmettelimme kovasti, miten niin emme muka saaneet, sillä meidän kotimaissamme olimme ainakin ymmärtäneet, että B ajokortilla saa ajaa alle 49, vai viiskyt kuutioisia menopelejä. Näin kuitenkin kävi ja meidät passitettiin seuraavaan firmaan, joka saattaisi olla enemmän kaidantien kulkija. Kävelimme siis sillan yli ja vasemmalle seuraavaan vuokrausfirmaan, jossa selitettiin sama homma, mutta neuvottiin vielä kolmas paikka, joka aivan varmasti vuokraisi meille skootterit.

Menimme siis vielä kolmanteen vuokrausfirmaan, ja olimme jo valmiita kuulemaan kolmannen kerran saman kertomuksen, kuinka kreikassa ei saa ajaa skootteria pelkällä B-ajokortilla. Yllätys kuitenkin, tämän paikan pitäjä oli jo samalla hetkellä kirjoittamassa nimiä papereihin kun ilmoitimme haluavamme vuokrata skootterit, vaikka ilmoitin mitä muissa vuokrausfirmoissa oli käynyt, ja kerroin vielä ettemme olleet ajaneet skootterilla koskaan. Hän lupasi näyttää miten homma toimii allekirjoitettua sopimukset ja maksettuamme vuokrausmaksun.

Menimme tien toiselle puolelle ja harjoittelimme aluksi kuinka skootterille laitettiin jalka, tai jalka pois, ja kuinka istuinluukku avataan. Sitten jatkoimme skootterin käynnistämiseen ja valojen käyttöön. Kaiken tarpeellisen tiedon kerrottuaan kysyin vielä meille kypärät päähän. Käänsimme skootterit alamäkeen ja aloimme ajamaan. Ihmettelin kuinka pysyin pystyssä, enkä tuntunut kaatuvan, niin kuin luulin asian olevan. Puolalainen tyttö oli jo koko meidän kävely tai kyytimatkan monta kertaa sanonut, että kuinka hän on varma, että osaa ajaa heti alkumetreillä hyvin, eikä häntä pelottanut tai jännittänyt. Tämänkin kääntyi päälaelleen. Minä olin ollut se, kuka pelkäsi mitä tapahtuisi ja kuinka osaisin ajaa, mutta nyt kun pääsimme itse tienpäälle, kävi kuitenkin ilmi, että minä olin se joka ei panikoinut, ja kenellä meni kaikki hyvin.

Puolalaisella tytöllä puolestaan epäonni vei voiton. Hänellä meni ensimmäiset aivan hyvin kun vain rullattiin alamäkeen, muta alamäen alla oli mutka, jossa oli silta, ja hän ei osannutkaan kontrolloida pyöräänsä, ja hänen koittaessaan kääntyä mutkassa, hän väänsikin kaasua jarrun sijasta ja törmäsi kivimuuriin. Itse katselin vähän reilu puolestavälistä mäkeä kauhuissani, mitä oikein tapahtui, enkä tiennyt pitikö minun rientää apuun vai mitä tehdä. Näin, ettei hän kaatunut, eikä hän ollut osunut muuriin mitenkään voimallas, siis että hänellä oli kaikki kunnossa. Siinä samalla vuokrausfirman mies ajoi ohitseni kolmannella skootterilla ja meni puolalaisen tytön viereen ja sammutti moottorin ja talutti skootterin muurin viereen parkkiin. Itse olin pysähtynyt keskelle ajoteitä ja nyt ajoin muurin viereen. Sain ensimmäistä kertaa itse vääntää kaasua alamäen ollessa jo lievä. Sain siis ajaa itse skootterilla ehkä kymmenen-kaksikymmentä metriä kaasun kanssa. Vein skootterin myös muurin vireen ja katselin vieläkin vähän tapahtumista hämilläni, kuinka puolalainen tyttö otti jo kypäräänsä pois päästä ja reppuaan istuinsäilytystilasta pois. Tämä oli siis meidän skootterilla ajon loppu.

Vuokrausfirman mies selitti, kuinka olisi meille parempi, että pysyttelisimme neljällä pyörällä, tai kuinka olisi vaikka parempi vuokrata maastopyörät. Hän tuli myös sammuttamaan minun skootterini ja otti jo avaimen pois virtalukosta, ja minun piti huomauttaa, että reppuni oli vielä lukkojen takana istuimen alla. Mies pyysi meidät takaisin toimistoonsa, ja sanoi palauttavansa rahat takaisin meille. Toisaalta olimme onneissamme, että joku muu oli sanonut, ettei tuo skootterilla ajo ollut meidän juttu, mutta toisaalta harmittelimme tapahtunutta, kuinka olisimme voineet viettää kivan päivän skoottereilla. Mies piti maksustamme 13 prosentin verot itsellään ja palautti loput rahat kiltisti takaisin. Niin ja siis skootterillekaan ei käynyt mitään, jos jollekkin jäi epäselväksi.

Lähdimme kävelemään pois tapahtumapaikoilta molemmat vähän epäuskoisessa mielentilassa mitä oli oikein tapahtunut. Ohitimme ensimmäisen vuokrausfirman, ja toivoimme, etteivät he olleet nähneet tapahtunutta. Koitimme vähin äänin vähän nolostuneina liueta paikalta, kylän keskustasta vähän syrjemmälle. Puolalainen tyttö pahoitteli tapahtunutta, kuinka oli myös aiheuttanut minun skootterin ajoni epäonnistumista. Tai siis kun meiltähän molemmilta otettiin pyörät pois, joten minäkään en saanut jatkaa skootterilla ajoa ja harjoittelua. Sanoin voivani ihan hyvin harjoitella skootterilla ajoa myös Suomessa turvallisemmissa ympäristöissä. Skootterilla ajo täällä oli yksi minun tavoitteista opetella tällä saarella, mutta sain sentään muutaman minuutin istua aivan yksin pyörän kyydissä, tai siis sitä ajaen ilman kyydissä istumista. Sai luvan riittää tällä saarella harjoittelusta. Enää minulla ei edes ollut aikaa vuokrata skootteria minkään muu päivä, sillä ensi viikonloppuna olisimme autoilla liikenteessä.

Päätimme silti jatkaa seikkailuamme, emmekä luovuttaa pienen skootterijupakan takia. Ja aloimme liftaamaan Evdilokseen. Sinne olisimme muutekin lähteneet skoottereilla. Olimme kävelleet ehkä kaksi kymmentä metriä kylän nurkan taakse, kun nelkyt luvun lopulla syntynyt mies pysähtyi ja otti meidät kyytinsä. Minä istuin etupenkille ja juttelimme koko matkan Evdilokseen kaikesta jännästä. Hän kertoi minulle uusia juttuja saaresta, millainen se oli kun hän oli pikkupoika, ja osasin hyvin kuvitella saaren sellaisena kuinka hän sen kuvaili. Itse hän asui nykyään talvet Floridassa ja kesät täällä Ikarialla. Kommunikointi onnistui siis paljon paremmin kuin useissa kyydeissä, jossa kyyditsijät yleensä osaa vain joitain yksinkertaisia lauseita, eivätkä ymmärrä kaikkea mitä koittaa heidän kanssaan puhua.

Pääsimme koko matkan hänen kyydissään alas kylän keskustaan asti. Siitä jatkoimme kävellen automaatille, josta jatkoimme jäätelölle. Menimme paikkaan, jossa tiesin olevan hyvää irtojäätelöä. Puolalainen tyttö otti samat makupallot kuin minäkin ja tykästyi niihin niin, että pyysi, että voitaisiin tulla samaan paikkaan vielä uudelleen samana päivänä. Juuri kun olimme lähdössä kahvilasta pois, pieni poika tuli soittamaan sylirumpua vireemme ja pyysi viittäkymmentä senttiä. Hän oli hassu poika, itki vielä leikillään aluksi kun epäröimme kukkaroittemme kanssa. Lopuksi päädyimme kaikki nauramaan tilanteelle, jopa pikkupoika. Hän näytti seuraavan meitä mihin ikinä kävelimmekään välillä kädessään joku pikku herkkuvanukas tai vastaava pikkurahalla saatava hyväke.

Jäätelöiden jälkeen jatkoimme kylän kiertelyä, ja paikallisia kauppoja. Menimme vain kaupasta toiseen ostamatta mitään, mutta sitten löysin herkkukaupan. Olin seisonut sen vieressä jo tovin, tuijotellut tyhjyyteen, mutta kun puolalainen tyttö ilmestyi viereeni katseltuaan viereisen kaupan ulkotelineillä olevia läpsyköitä, tajusin viimein mitä itse olin tuijotellut. Edessäni olevan kaupan näyteikkuna oli herkkuja täynnä, ja sisälle näkyi, että hyllyt olivat täynnä keksejä ja muita herkkuja. Menimme kipinkapin herkkukauppaan sisään vesikielellä haistelemaan pikkuleipien tuoksua ja ihastelemaan hienoja karkkipurnukoita. Itse löysin irtokarkkitelineen, josta laitoin pussiin jotain karkkeja, joissa luki toffee. Ainiin, unohdin tyystin, että ostin niitä, täytyykin kaivaa ne jostain repunpohjalta En vieläkään tiedä olivatko ne toffeita vai eivät..

Ostin myös mehua ja halvaa. Puolalainen tyttö osti sellaisessa vanhanaikaisen näköisessä lasipurnukassa, joka muistutti hillopurkkia kangaspalan kera, olevia kovia karkkeja. jotka puolestaan näyttivät joulukarkeilta, niiltä sellaisilta punavalkoisilta kepeiltä, joita voi varmaan ripustaa joulukuuseen, mutta tyynyn muotoisia. En löytänyt herkkukaupan hyllyltä mitään herkullisen näköistä tai hajuista, joka olisi saanut minut ostamaan itsensä. Ainiin, olin syönyt siinä jäätelöpaikassa sellaisen pannukakun tapaisen leivonnaisen. En yhtään tiennyt mikä se oli kun ostin, sillä sen nimi oli kreikaksi, ja oletin sen sisällä ehkä olevan juustoa. Lehtitaikinaleivoksen sisältä löytyi kuitenkin sisään leivottua valkoista mömmöä, joka maistui vähän kermavaahdolta. Tai ei se kyllä ihan lehtitaikina ollut, ja siis ei se kermavaahto ollut kermavaahtoa, vaan taikinan sisään laitettua jotain pehmeetä..äh no kuitenkin, hyvän makuinen leivos suussa.

Menimme pieniä kujia myöten, kujia, joita koristivat violetit tai punaiset kukkaset tavallaan kattona, kaduilla ollessa useita skoottereita ja moottoripyöriä parkkeerattuna. Yhden kujan varrelta löysin kaupan, jonka ulkopuolella oli snorkkeleita. Ajattelin hetken, ja päätin, että nyt oli vihdoin hyvä aika opetella snorklaamaan. Olin aivan tyystin unohtanut, että sellainenkin taito olisi hyvä tällaisessa paikassa opetella. Katselin ja vertailin hetken snorkkeleita ja koitin arvuutella mikä mahtuisi minun päähäni. Menin sisälle kysymään josko olisi mahdollista kokeilla snorkkeleita naamaan ennen ostamista, että tietäisin ostanko sian säkissä vai en. Kukaan kaupan sisällä ei puhunut sanaakaan englantia, ja koitimme kommunikoida viittoen ja muuten elekieltä käyttäen. Hassun näköistä varmaan kun koitin selittää, että haluan laittaa snorkkelin naamani. Lopulta kaupanpitäjä, ja hänen seurakseen tulleet ystävänsä äkkäsivät arvuuttelu leikin oikein, ja kaupanpitäjä avasi pakkauksen ojentaen snorkkelin maskin minulle. Hihnat olivat kuitenkin kovin tiukassa, enkä halunnut rikkoa vielä ostamatonta tuotetta, joten ojensin maskin hänelle löysennettäväksi. Hän joutui löysentämään sitä useaan otteeseen, ennen kuin se lopulta mahtui päähäni. Onko minulla niin iso pää? Snorkkelin maski mahtui päähäni, ja ihmettelin hetken kuinka olisi hankala elää ilman nenän tuomaa hengitystietä. EN kokeillut tietenkään maskia missään veden alla, että olisin tiennyt, oliko se aivan varmasti vesitiivis minun naamassani. Mutta silmän ympärillä olevat muoviosat vaikuttivat olevan hyvin tiiviitä. Ostin siis tuotteen.

Kävelimme kylän ympäri tietä pitkin, joka johti kylän yläpuolelle. Näimme kauniita maisemia vuorineen ja merenrantoineen pitkälle kaukaisuuteen saakka. Palasimme takaisin kylälle pitkiä valkoisia kivirappusia alas. Juuri kun palasimme keskustaan takaisin kierreltyämme kylän ympäri, päätimme palata takaisin kauppoihin jossa olimme nähneet jotain kivaa, nyt kun olimme kiertäneet kaikki tuotevalikoima kaupat lävitse ja nähneet hinnatkin. Sillä aikaa kun olimme olleet snorkkelikaupassa ja kiertäneet kylän, koko kaupunki oli kuitenkin hiljentynyt ja kaupat menneet kiinni. Ihmettelimme taas tuuriamme, kuinka meille aina käy hassusti, varsinkin tänään. Päätimme siis, että nyt olisi hyvä hetki jäätelön uusintakierrokselle. Syötyämme jäätelöt, ja vielä frapetkin, päätimme, että on aika palata kotiin, sillä kaupat aukeaisivat luultavasti vasta kuuden tai yhdeksän jälkeen, ja kello oli nyt vasta vähän yli kolme.

Kävelimme tuhottoman pitkät kivirappuset ylös, ja huomasin muutaman työhön liittyvän jutun, jota jäin kuvailemaan. Päästyämme portaiden yläpäähän ja laitettuani kamerani pois takaisinreppuun, ojensimme peukalomme pystyyn tien varrelta pienen keltaisen autonsa ensimmäisen auton meitä lähestyessä. Nyt meillä kävi tuuri. Kaksi kreikkalaista tyttöä poimivat meidät kyytiin ja ajoivat meidät Messachtiin asti ja kertoivat kuinka siellä olisi illalla näytelmä Ikaroksesta.

Saimme pian kyydin Armenistikseen, en muista keneltä, ja jatkoimme keskeytynyttä shoppailuamme jonkin aikaa kahdessa kaupassa Armenistiksessa. Koko päivän tuntui kuin olisi joku suomituristi tällä saarella. Nytkin kävin ensimmäistä kertaa näissä kaupoissa sisällä, missä nyt kävimme katselemassa vaatteita. Aiemmin olen vain käynyt jäätelöostoksilla ruokakaupassa. Päädyimme yhteen mukavaan vaate/korukauppaan josta löysin mukavia mekkoja sovitettavaksi. Päädyin sovittamaan mekkoja kaupan käytävällä, kun sovituskoppia ei ollut olemassa. Ostin kaikista kivoimman mekon, vihdoinkin jotain itselleni muutakin kuin vain jäätelöä, jugurttia tai muita herkkuja. Samasta kaupasta löysin myös kätevän vyölaukun, joka ei ollut sellainen perus suomituristi vyölaukku vaan kiva usean vaatteen kanssa sopiva.

Koitimme taas mennä vähin äänin kylän läpi, jos paikalla olisi ollut vaikka joku, kuka olisi nähnyt puolen päivän tapahtumat. Meidän oli tarkoitus vielä lähteä rannalle, mutta meillä ei ollut ranta kamoja mukana ja muuten oli paljon kannettavaa, jotka oli syytä pudottaa kotiin ennen rannalle lähtöä. Toisaalta oli ollut niin helppoa kävellä muutama kilometri rannikkoa pitkin lähimmälle rannalle, toisinkuin koko matka ylös Kastanjesiin. Aluksi kukaan ei mennyt ohitsemme ja tulimme jo epätoivoisiksi kävelyn kanssa. Päädyimme istumaan tienposkessa, ja minä päädyin vaihtamaan kevyen mekon päälleni keskellä tietä. En tiedä vaikuttiko mekon ylläpitäminen kyydin nopeaan saamiseen, vai oliko muuten vain hyvä tuuri. Pääsimme jonkin rokkaripojankyydissä Kristosiin asti.

Seuraava kyyti olikin erikoinen. Kerkesimme kävellä jo pitkän matkaa kotia kohti ennen kuin pickup auto nappasi meidät kyytiinsä. Ahtauduimme molemmat etupenkille takaosan ollessa likainen ja täynnä. Mies autossa siirteli tavaroitaan pois tieltä, mutta hän jätti yhden esineen koskemattomaksi viereensä. Se oli haulikko, joka oli kääritty ruskean takin sisään. Kauhistuin ensin ajatusta istua autossa haulikon kanssa. ja vielä, kun hän esitti, ettei muka tiennyt haulikon olemassaolosta, enkä nyt tietenkään voinut kysyä, et hei voitko siirtää pyssyäs. Niinpä päädyin istumaan pyssyn piipun päälle, ja haulikon puuosa jalkojeni välissä jalkatilassa. Aika extreme kyyti. Hetken istuttuamme kyydissä, vastaamme ajoi poliisi. Tälle saarelle tulee poliisit vain viikonloppuisin partioimaan. Miehen käytöksestä huomasi, että hän oli vähän paniikissa nähtyään poliisin, jotka tuijottivat meitä ohittaessaan. Hän kaivoi puhelimensa, ja yritti soittaa jollekin hiki otsalla. Vaikutti siltä kun hän olisi koittanut tavoittaa jotain ja varoittaakseen poliiseista. Hän ei saanut kuitenkaan signaalia.

Juttelimme loppumatkan kangertelevaa kreikkaa ennekuin hän jätti meidät lähikaupallemme. Puolalainen tyttö oli ollut koko matkan epätietoinen haulikkokokemuksestani, ja kerroin hänelle heti autosta ulos päästyäni mitä juuri olin kokenut. Ennen kun ei ole tullut haulikonpäällä istuttua. Tyttö kauhisteli, ja oli onneissaan, ettei itse joutunut minun tilanteeseeni, sillä olisi vain panikoinut. Siksi en kertonut hänelle sitä autossa, vaikka tiesin, ettei kuski ymmärtänyt englantia.

Tukikohdalla uudelleen pakkasimme reppumme ja söimme vähän ennen lähtöä. Koitimme neljästi lähteä tukikohdalta rannalle, mutta koiranpennut seurasivat meitä joka kerta alas oikopolkua. Olimme aivan uuvuksissa joka ylösnousun jälkeen kun veimme pennut takaisin ylös tukikohdalle. Viimeisellä kerralla pomomme näki tapahtuman ja riitti vain yksi karjaisu, ja koiranpennut juoksivat häntä koipien välissä pitkän matkaa häntä karkuun ylös.

Olimme koittaneet tavoittaa muita jo rannalla olijoita, että mahtoivatko he vielä olla rannalla. Kukaan ei kuitenkaan vastannut kentän ollessa huono, joten päätimme itse ottaa asiasta selvää millä rannalla he oleskelivat. Saimme kyydin Messachtiin jonkun matkaa käveltyämme, ja päätimme ensin katsastaa sen rannan. Kuinka ollakaan, näimme, kuinka toinen puolalaisista tytöistä istui kivimuurilla puhumassa poikaystävänsä kanssa puhelimessa. tiesimme siis, ettemme lähtisi enää seikkailemaan kohti Nasia, sillä ilta aurinkokin oli juuri laskemassa. Päädyimme istumaan rannan rantabaariin, jossa oli kaksi muuta toveriamme. Emme päätyneet veteen ollenkaan, vaan aloimme odottamaan näytelmän alkua.

Ihmisiä alkoi kerääntymään rannalle suurin väkijoukoin ja näimme, kuinka osa ihmisistä viihdyttivät toisiaan, tai itseään, mistäs sitä ikinä tietää muiden tekojen syytä. Rantabaarin edessä oli vekotin, jossa pystyi harjoittamaan tasapainoaan surffausta varten, rakennettu laudan pätkästä ja lieriöstä. Siinä taitelivat vuorollaan pikkulapset tai isommat miehet. Ja loppuillasta näimme kuinka yksi mies taiteili tässä vekottimessa baarijakkaran päällä ja lapsi olkapäillään. Aivan uskomaton tasapaino.

Kävelimme pitkän rannan toiseen päähän ja näimme ison lavan lavasteineen ja äänentoistolaitteineen. Lavalla oli muutama vanhapylväs, korkea kivi ja valtaistuimet pylväiden välissä. Lavan reunalla paloi soihtuja. Lavan ympärille oli kerätty valtavasti penkkejä, ja me löysimme istumapaikat kolmannesta rivistä. Emme joutuneet kauaakaan odottamaan esityksen alkua, jossa kaksi näyttelijää, isä ja poika nykyajasta juttelivat menneistä ajoista. Yhtäkkiä väkijoukko yleisöä rupesi meluamana ja huutelemaan. Näyttelijöiden mikit eivät toimineet ja ääni kiersi pahasti. Asia korjattiin, mutta esitys jatkui jo kauas eteenpäin hiljaisin äänin. Näimme kuinka Ikaros lensi, ja sen ajan jumalat pitivät yllä valtaansa. Muuta ei sitten paljoa ymmärrettykään, ja päätimme lähteä kesken esityksen pois.

Itse olin yhdessä vaiheessa esitystä keskittynyt tuijottamaan vuoren taakse ilmestynyttä valtavaa valonmäärää. Aivan kuin urheilukeskuksen valot, mutta asetettuna vuoren taakse. Vähän aikaa ilmiötä pällisteltyäni tajusin mistä oli kyse. Kuuhan se sieltä nousi. Ja se nousi vauhdilla. Ensin näkyi vain pieni osa kuuta, mutta jo puolenminuutin päästä varmana puolet kuusta. Päätin kuvata tätä minulle ainutlaatuista kokemusta nähdä kuun tulevan esiin vuoren takaa, mutta kamerani on kovin huono pimeissä olosuhteissa, eikä kuvauksesta tullut mitään.

Puolalaiset tytöt halusivat lähteä kotiin nukkumaan, ja meitä jäi kolme ketkä lähdimme Armenistikseen vielä iltaa jatkamaan. Menimme meriaiheiseen baariin istumaan ja tilasimme koktailit, jonka jälkeen vielä joimme yhdet kaljat. En ollut aiemmin käynyt tässä paikassa, ja ihmettelin nyt tutkivin katsein ympäristöni. Näin, kuinka sisälle baaria oli rakennettu kivasti akvaario telkkarin sisään, ja vielä valaistu turkoosin sinisellä lampulla. Itse istuimme ulkona parveke terassilla, ja ihastelimme merta, joka oli myös valaistu baarin vierestä. Meri näytti niin houkuttelevan siniseltä kaikkine liplattelevine äänineen.

Oli jo myöhä kun aloimme kävelemään takaisin tukikohdalle. Saimme huonosti kyytiä ylös, ja kävelimme ainakin yhteensä tunnin ylämäkeä. Muut olivat jo sikeässä unessa kun vihdoin saavuimme tukikohdalle.