Sunday 29 June 2008



Sunnuntai 29.6.2006
Huomenna tai tänään taitaa olla kuukausi siihen kun lähden tältä saarelta. En ole ihan varma vielä. Meillä taisi olla suunnitelmissa lähteä päivä tai kaksi ennen lentoa takaisin manner Kreikkaan, sillä lentomme Ateenasta Helsinkiin lähtee ennen puoltapäivää. Meillä on muuten sitten suoralento Helsinkiin, ei mitään välilaskuja tiedossa. Ja jos jotain kiinnostaa tietää, niin olen Suomessa ensimmäinen elokuuta kello viisitoista viisitoista. Mulla näyttää olevan liikaa aikaa, kun näytän ajattelevan kotimatkaa. Sitä nää vapaapäivät teettää.

Sain nukkua taas tarpeeksi aamulla, heräsin luonnollisesti jo ennen kahdeksaa, kuten joka arkiaamu, mutta en kuullut kenenkään muun olevan pystyssä, joten jatkoin uniani vähän aikaa. Keittiössä olikin jo Romanialaiset katsomassa uudelleen sitä eilistä tenniselokuvaa alusta. Minä istuin alas seuraamaan elokuvan alkuhetkiä, jotka minulta jäi väliin eilen samalla kun söin aamupalaa. Jäi minulla myös aikaa tyhjentää kuivaustelinekin.

Ne uudet kreikkalaiset, jotka tuli tänne toissailtana vuokrasivat auton, ja me pääsimme uimaopettajani kanssa oppaiksi ja seuraksi sille saaren upeimmalle uimarannalle. Lähdimme puolen päivänjälkeen ajamaan kohti maailmanloppua, jonka lähellä uimaranta sijaitsi, tai siis ei se lähellä ole, mutta sinne ajetaan maailmanlopun vierestä. Pysähdyimme Evdiloksessa jäätelöllä, ja osa kävi automaatilla. Minun ei vielä tarvinnut. Taitaa olla vielä satanen tallessa. Kun pääsimme ulos autosta, huomasi kuinka oli tullut matkapahoinvointiseksi autossa, sillä kuski ajoi hurjalla ajotyylillä ärhäkästi autoa käsitellen.

Toinen puolikas matkasta ei tuntunut vatsanpohjassa yhtä pahalta. Unelmien uimarannalle pääsy kyllä korvasi kaikki automatkalla tuntuneet vatsanväännöt. Rannalla oli joitakin turisteja, hölmöä, että niinkin piilossa oleva uimaranta löydetään. Vaihdoin bikinit päälle ja lähdin uimaan kohti kaukaista kiveä, josta viimekerralla puhuin. Ihmettelin, kuinka meren pinnalla aallot vaihtoivat muotoaan tuulen muuttaessa suuntaa vähän väliä. Pääsin isolle kivelle asti ja aloin kapuamaan teräväreunaista reunaa pitkin istuakseni ja levähtääkseni hetken pitkän uintimatkan jälkeen. Potkaisin kuitenkin samalla kun ponnistin itseäni ylös myös jalkani isovarpaan yläpuolelta jätti kivenreunaan. Verta alkoi valumaan veteen, ja päätin kavuta nopeammin ylös kivelle. Siinä samalla vilisin myös pikkusormeni johonkin. Pääsin ylös kivelle yhdellä ponnistuksella ja pääsin katsomaan vauriot. Varpaani ei lakannut vuotamasta. Vesi jalkojeni ympärillä värjäytyi haalean punaisesta ja huuhtoutui aaltojen mukana lievemmän väriseksi. Minua kehotettiin pitämään jalkaani vedessä, mutta suuresti vuotava haava sai minut ajattelemaan haita. Olin hyvä houkutin nälkäiselle isolle kalalle, ja näinkin kaukana rannasta siellä olisi saattanut uiskennella vaikka mitä. Odottelin aikani, kunnes uimaopettaja oli lopettanut sukellusretkensä, jolla näki merenpohjassa lisää meriankeriaita ja värikkäitä kaloja. En halunnut uida takaisin yksin rantaan, jos joku olisi napannutkin minusta palasen varpaasta pitkällä matkalla rannalle.

Kun pääsin valkoisille rantakiville tepastelemaan, minun perässäni kulki veripistejono. Mihin ikinä kivelle astuin, siihen jäi punaisen läntti. Sain rannalla vessapaperia, jolla sain pyyhittyä ja painettua haavaani, mutta se oli todella syvä. Se näytti kuin joltain kalan kidukselta, sellaiselta puolikaarelta, ja punaiselta. Jouduin vähän väliä vaihtamaan paperin palasta uuteen, sillä vanhat värjäytyivät nopeasti verestä märäksi. Viritin paperista ja pampulasta jonkinmoisen puristussiteen varpaani ympärille ja päätin ottaa rauhallisemmin loppu rannalla olo aikani. Asettelin pyyhettä paremmin, ja siirtelin alla olevia kiviä mukavemmin vatsani alle. Siinä samalla kun olin valmiina laskemaan pääni alas levätäkseni, löin kuitenkin silmäkulmani pyyhkeen läpi kiviin. Laskin nimittäin pääni, kuin vastassa olisi pehmeä kivi. Huonoa tuuriani ei voitu uskoa, kuinka yhdelle ihmiselle voi tapahtua kaikkea samanaikaisesti. En tiedä itkinkö liiasta naurusta vai kivusta.

Matka tukikohdalle meni leppoisasti, olin torkkunut rannalla varjossa jonkun aikaa, ja automatkalla olin vielä vähän unen pöpperössä, etten onneksi keskittynyt kaikkiin mutkiin, jotka aiheuttivat normaalioloissa pahoinvointia. Takaisin tukikohdalla oli jo syntymäpäivä valmistelut menoillaan. Hirveetä organisointia, kuka hiippailee ekana ja kenen kanssa lähikapakkaan. Meille sanottiin, että täytyy pukeutua huomiota herättämättömästi, mutta minä olin ainut, kuka ei pukeutunut hienosti ja päntännyt kiloa meikkiä naamaansa.

Menin toisessa porukassa kapakkaan. Siellä oltiin jo laitettu pöytä katetuksi ja aseteltu hienosti kakkuviipaleet ryhmitetysti lautasille. Varsinainen syntymäpäiväkakku koristeltiin kynttilällä. Paikalle oli tullut kaikki muut paitsi kaksi poikaa ja itse syntymäpäivä sankari. Kapakan pitäjä soitti hänelle, ja sanoi tarvitsevansa apua yhden ongelman kanssa. Syntymäpäiväsankari tuli vikkelästi moottoripyörällä kyydissään toinen pojista, toinen juoksi perässä. Hän oli jo aavistanut varmasti aiemmin, että on joku juoni menoillaan, mutta näytti kuitenkin aika otetulta, kun kaikki rupesivatkin laulamaan hyvää syntymäpäivää kakun kera.

Saimme kaikki palan kakkua tai kaksi, ja pöydälle hienosti laitettua kakkua myös. Jälkiruuaksi oli sitä vaniljahyytelöä, jota sian maistella jo pari päivää sitten juuri valmistuneena. Joku oli tuonut tullessaan viimekertaisista panakireistä kolme pulloa viiniä, ja suurin osa joi sitä tai tilasi myöhemmin kaljaa. Minä olin onneksi ottanut oman vesipullon mukaan, niin ei tarvinnut maksaa mistään.

Niin kuin varmaan arvaatte, niin kohta sain aikaiseksi katastrofin ympärilleni. Monet polttivat sisällä tupakkaa. Ja minua oli pyydetty silti mukaan ja vakuutettu, että selviä hengissä, vaikka olisin yhden illan tupakansavussa. Sain kuitenkin jo ensioireina heti ensimmäisen tupakan sytyttyä irvistelyä naamaani, kun koitin tukkia nenääni huomaamattomasti. Seuraavana oireena oli hirveäkutina käsissä ja kaulalla. Sain pienen pieniä näppylöitä iholleni, jollaisia en täällä ollut vielä saanut. Vähän ajan päästä, kun oltiin syöty, ja alkoi olemaan liian monta tupakkaa yhtä aikaa sytyksissä, jumituin paikoilleni enkä kuullut tai nähnyt muuta kuin omat oireeni. Sydän löi epävakaasti, käsistä alkoi lähteä tunto, pää tuntui raskaalta, ja vatsassa tuntui kuin alkaisi oksettamaan.

Vähän väliä joku jäi tuijottamaan minua ja ihmettelemään käytöstäni. Vieressä istuja kysyi vointiani, ja minä koitin käsilläni heiluttaa naaman edessä ja sanoa smoke. Myöhemmin hän kertoi kuulleensa, ja luuli minun tarkoittaneen hot. Täytyy siis hioa käsimerkkitaitojani. Vähän ajan päästä useampi kiinnitti huomion minuun ja minut talutettiin ulos itkusilmässä. EN meinannut pysyä pystyssä, jalat eivät kantaneet ja kädet tuntuivat voimattomilta, kihelmöi. Minut istutettiin ulos penkille ja tultiin silittelemään jaloista ja kaikki ihmettelivät vointiani. Seuraavaksi minut talutettiin vessaan ja autettiin pesemään naamaan ja tuotiin vettä. Koitin nojata vähän seinään, tai siis ensin meinasin istua lattialle, mutta minua kiellettiin. Heikki tuli auttamaan, ja sai ympärilläni pyörivän ihmisjoukon hälvenemään pällistelemästä.

Muutaman vesilasin jälkeen olo tuntui paremmalta. Ei enää oksettanut, eikä pää tuntunut pöhköltä. Lihasvoimat olivat tosin vielä kateissa vähäsen. Minulta kysyttiin, halusinko jäädä vai lähteä, ja vastasin vain, etten jää ainakaan sisälle. Niinpä minua lähdettiin saattamaan kotiin. Autoin ensin viemän minulle ulos tuodun penkin terassille, ja sanoin hyvät illanjatkot päivänsankarille. Kotimatkalla minulta kysyttiin syytä kaikkeen ja olin tuohuksissani, kun olin selittänyt jo miljoona kertaa, etten kestä tupakansavua, ja silti minun äkillisiä oireitani ei ymmärretty. Sain kuulla, kuinka minun olisi kuulunut toimia tässä tilanteessa, ja kuinka minun ei pitäisi välittää vaikka joku polttaa. Siinä vaiheessa en kuitenkaan kaivannut mitään saarnaa, kuinka minun pitäisi opetella sietämään muiden tupakanpolttoa, halusin vain päästä turvalliseen kotiympäristöön.

Tukikohdalla jätin vaatteeni ulos tuulettumaan ja menin suihkuun. Halusin kaikki mahdolliset savunrippeet pois itsestäni. Toivottavasti yöllä on kylmä ja tuulista, että housut ja paita tuulettuvat kunnolla. Minut jätettiin yksin tukikohdalle. Ei siis panakirejä minulle tänään. Minulta ei edes kysytty haluanko lähteä sinne, talutettiin vain kotiin kun olin vastannut, etten halua jäädä sinne kuppilan sisälle. Tiesin kyllä, että tukikohta oli siinä vaiheessa ainut vaihtoehto, sillä muut alkaisivat katsoa jalkapalloa, ja minä en olisi viihtynyt yksin ulkona kuitenkaan.

Olin muuten hoitanut aiemmin rannalta tulon jälkeen jalkani kuntoon. Käytin desinfiointi ainetta ja laitoin laastarin. Se vuosi vielä vähän tukikohdalla, mutta ei enää laastarin laitto vaiheessa. Rannalla ollessa näin todella suloisen pojan leikkimässä pitkän kepin kanssa. Se on ikuistettu kameraani.
Lauantai 28.6.2008
Tänään oli varmasti ensimmäinen päivä kun ei olut mitään suunnitelmia tiedossa, enkä esimerkiksi noussut aamukuutta ennen tutkimaan saarta. Romanialaiset olivat jo ylähäällä ja joivat frappejaan. Tänään oli kuuma päivä, sisällä, ulkona, joka paikassa tuhottoman kuuma. Menin tekemään aamupalaa ja keitin teetä, vaikka olikin kuuma, rutiineihini kun olen jämähtänyt. Sillä aikaa kun taas odottelin teen jäähtymistä tyhjensin taas tuttuun tapaan tiskitelinettä. Olin juuri saanut kaiken valmiiksi ja aloittanut pyyhkimään pöytiä, kun sisään tepasteli kaksi kreikkalaista. He tulivat tänne viikoksi, olivat suunnitelleet organisaation nettisivut. Neuvoin, mistä mikäkin löytyy keittiöstä ja kyselin heidän tekemisiään täällä.

Aamupalan syötyäni vetäydyin huoneeseen kirjoittamaan. Romanialainen oli vienyt jatkojohtopiuhan huoneestamme pois ja vienyt sen keittiöön omaan käyttöönsä. Minä muutin siis hetkeksi toiseen päähän tyttöjen barakkia, huoneeseen, joka oli nyt väliaikaisesti tyhjillään. Minua tultiin etsimään vähän ennen puoltapäivää kun minua ei taas löydetty mistään. Suurin osa luuli, että olin vasta herännyt kun menin uudelleen keittiöön ja toivottelivat huomenia. Menin täyttämään vesipulloani, mutta sähköt olivatkin katkenneet, eikä meillä ollut taas kylmää vettä eikä muutakaan. Vein pakkaseen reilu litran vettä kylmenemään, nyt kun pakkanen ei ollut vielä sulanut. Juomavesimaatissa oli muutama litra vettä, vähän jo huoneenlämpöistä, joten saimme tehtyä kannullisen limonadia. Ei ollut paljoon juojia, niin sain juodakseni kaksi lasillista sitruunamehua.

Aloimme katsomaan uudelleen Afrikan kuningatarta toivoen, että kannettavan patterit kestäisivät vielä hetken. Elokuvan aikana monet valmistautuivat rannalle lähtöä varten ja lähtivät kun elokuva oli ohi. Meitä jäi viisi vielä tukikohdalle. Oli tarkoitus tänään lähteä Halaresin luona olevaan vesiputoukseen polskimaan, tai siis sen yläpuoleiseen pikku kivilammikkoon. Päivä oli kuitenkin kuuma, emmekä halunneet paahtua pitkällä kävelymatkalla. Niimpä otin kauneusunet, jotka venähtivät viiteen asti, jolloin vihdoin pääsimme lähtemään.

Oli silti vielä liiankuuma kävellä. Emme saaneet keneltäkään kyytiä, joten jouduimme kävelemään kokomatkan vesiputouksen ylle. Poikkesimme matkalla Kristosissa jäätelöllä. Näin kaupalla yhden faniklubilaiseni ja hän kutsui meidät sunnuntaina pidettäviin panakireihin Pezipadolla Halarein alkujuurilla.

Pääsimme vesiputouksen ylle jo tuttua metsäreittiä pitkin. Vesi oli hyytävän kylmää ja varpaani jähmettyivät jääksi jo hetkessä. Vedessä myös lillui paljon levää ja ilmassa pienen vesisuihkun ympärillä hyttysiä. En voinut kauaakaan olla vedessä kylmettämättä itseäni liikaa, joten vesiputouksella olo jäi lähinnä huikeiden maisemien katseluksi. Olimme todella korkealla, ja alla näkyi vain mahtavia maisemia ja hyvät muistot Halaresin kanjoneissa seikkailusta pyörivät mielessä.

Takaisin päin puoli juoksin taas tuttuun tapaan ylämäen vesiputoukselta ylös. Kova vauhtini ei saanut oikein kannatusta. Sain ainakin itseeni taas veren kiertämään. Kävelimme melkein kokomatkan tukikohdalle, saimme ehkä kilometrin pituisen kyydin meidän lähikaupalle, jossa poikkesimme ostamassa maitoa kaakaota varten.

Tukikohdalla oli ruuanlaitto kesken. Ei siis linssikeittoa tänäänkään. Huoh. Tytöt kokkasivat munakasta lihalla ja juustoraasteella, seuraksi oli tomaatti-, kurkku-, sipulisalaattia. Minä autoin ruuan valmistumista odotellessa keittiön siivoamisessa ja tiskien kantamisessa. Tukikohdalle oltiin juuri saatu sähköt takaisin ja kaikki olivat innoissaan käyttämässä laitteitaan. Minua pyydettiin viemään yksi kannettava tyttöjen huoneeseen latautumaan, mutta samalla hetkellä kun sain sen kytkettyä seinään, koko tukikohta pimeni. Onneksi minulle sanottiin, että se ei ollut minun vikani, sillä siltä se ainakin minusta vaikutti. Pojat tutkivat vähän aikaa sulakkeita ja jonkun ajanpäästä sähköt taas toimivat. Koitimme vähentää laitteitten päällekkäistä käyttöä ja esimerkiksi valojen käyttöä.

Onneksi minun kannettava oli latautunut aamuisessa käytössä, joten pystyin kirjoittamaan tarpeeksi tästä päivästä ennen kuin akku olisi kokonaan loppu. Minun tarvisi ladata puhelimenikin, mutta saan ehkä mahdollisuuden ladata sen sitten yöllä kuten muut nukkuvat, eikä tarvitse enää koneitaan. Illalla teimme kaakaota ja jäätelöä ja katsoimme yhden tenniselokuvan. Heikki oli tehnyt hyvää, tulista pitsaa, jota kaikki paikalla olijat söivät hyvällä ruokahalulla. Menemme huomenna juhlimaan yhden työntekijän syntymäpäivää Kastanjasissa sijaitsevaan lähikuppilaan. Romanialiset leipoivat hänelle kakkuja ja muutama päivä sitten sitä vanilja hyytelöä. He veivät kaikki herkut jo valmiiksi tähän kyseiseen kuppilaan illalla.

Saturday 28 June 2008



Perjantai 27.6.2008

Heräsin ja nousin ensimmäisenä ylös aamupalalle. Olin ylhäällä jopa ennen romanialaisia, vaikka nousin samaan aikaan kun aina ennenkin. Suurin osa tuli aamupalalle vasta kaksikymmentä vaille yhdeksän. Lämmitin pitaleipiä meidän pienessä mikrossa, jos sitä mikroksi voi kutsua. Keitin teetä ja menin ulos syömään aamupalaa kun leivät ja tee oli tarpeeksi jäähtyneet. Sillä aikaa tyhjensin kuivaustelineestä tiskejä ja tein muita yleishyödyllisiä asioita.

Ulkopenkeillä seurasin, kuinka vieressäni vipelsi ruohonkorsia. Niitä kuljetti jonossa muurahaiset, jotka rakensivat varmaan uutta kotia. Ne vaeltavat aina milloin missäkin päin pihamaata, suorassa jonossa kantaen kasvien siemeniä, lehtiä, neulasia, mitä nyt milloinkin tarvitsevat rakennusaineiksi. Pari kuukautta sitten muuraihaisyhdyskunta vipelsi pihan polkulaatoilla milloin pitkittäin, milloin poikittain. Nyt ne menevät varmaan kulmasta kulmaan.

Aamulla kuulin jälleen siitä kokouksesta. Varmaan vähän liioiteltiin, kun sanottiin, että ne passitettaisiin kotiin, jotka ei tee päivittäisiä askareitaan. Meillä ei ole taaskaan tänään niitä esityksiä, mutta sen sijaan on ainainen kurinpitopalaveri.

Meidän aamuinen kokous siivouksesta ei ollutkaan sellainen saarna, niin kuin luulin. Nyt asiat sanottiin paljon hienovaraisemmin syyttelemättä ketään tai kaikkia. Meitä käskettiin miettimään tiistaihin mennessä syy miksi olemme täällä ja kertomaan se kahden kesken pomollemme. Juttelimme myös molemmin puolin me vapaaehtoistyöntekijät ja pomo, tällä kertaa kokous ei ollut yksipuoleista. Kerroimme ääneen jos joku asia oli vinossa. Joku aloitti puhumaan, kuinka kaikkien pitää viedä omat mukinsa pois toimistosta, eikä jättää niitä pöydille, ja mennä tiskaamaan ne yksitellen. Siinä vaiheessa minä sain sanottua jo pitkään mieltäni painaneen asian, kuinka monet täällä tuhlaavat monta litraa vettä tiskaamalla yhden ainoan lasin isolla määrällä tiskiainetta vielä päälle. Sanoin, kuinka olisi hyvä tiskata kaikki kerralla, jotta vettä säästyisi. Minulle vastattiin, ettei meidän tiimi ollut niin hyvässä kunnossa, että voisimme tehdä jotain niinkin yksinkertaista kuin tiskata kaikkien mukit samalla kertaa. Myönnettiin kyllä, että siihen koitetaan tähdätä, mutta ei tällä porukalla, ja ei ainakaan vielä ole mahdollista.

Valmistauduimme lähtöön kymmenen maissa. Myös pomomme tuli mukaan jokiretkellemme. Hän sanoi, että voidaan lähteä 15 yli kymmenen, mutta jouduin hoputtamaan häntä vielä monta kertaa sen jälkeen lähtemään, kun hän vain surffasi netissä ja katseli kuinka tyhmiä amerikkalaiset olivat, kun eivät löytäneet ranskaa kartalta.

Meille oli sanottu eilen illalla, että meidän pitäisi soittaa pomopariskunnalle autosta retkeämme varten. Minä kuitenkin päätin, ettemme tarvitse autoa, vaan voimme kävellä joelle. Samassa ajassa kun odottaisimme auton saapumista, kerkeäisimme kävelemään joelle ja takaisin, vaikka sinne on pitkä matka. Kukaan ei valittanut, vaikka kävelimme koko matkan alas joelle, ja siitä eteenpäin kokomatkan. Pomo halusi käyttää oikopolkua yhdessä kohtaa, ja päädyimme seikkailemaan vattupuskissa. Jalkani vain vuotivat verta ilkeistä rei’istä, jotka vattupuskan piikit aiheuttivat. Emme kulkeneet sitä oikopolkua enää takaisin tullessa.

Meidän retki oli pitkä. Kuvasin tai kirjasin taas kaikki kasvit tai eläimet, jotka näin joella. Pomo seurasi, kuinka työskentelemme, eikä sanonut mitään pahaa, tai puuttunut muutenkaan työntekoomme. Hän jäi saman lailla kuvailemaan pusikoidenjuureen, kuin minäkin. Ja minä itse asiassa en ollut ainut ketä odotettiin, hän itse asiassa hidasti matkaamme aika paljon.

Matkamme oli aika normaalia menoa, ei mitään erityisen vaarallista tai hankalaa ylitettävää. Tietenkin pääsimme myös kiipeilemään kalliolla vesiputousten ympärillä, mutta enää en näy niissä saman lailla haastetta, kuin mitä Halaresilla oli. Aivan loppumatkasta minä kiipeilin kaukana edellä muita kalliolla, ja jäin katselemaan kuinka muut koittivat päästä samoista reiteistä kuin minkin. Päätin kääntyä takaisin, ja mennä neuvomaan mihin astua ja milloin hypätä.

Meidän matka päätyi sillalle, josta alkaa se iso ylämäki, josta olen monta kertaa maininnut. Tällä kertaa otin aikaa, kauan sen kapuamiseen kestää. Olen kuvitellut aina sen olevan noin puoli tuntia, mutta tällä kertaa menimme sen seitsemässätoista minuutissa. Vaikka olimme jo kävelleet melkein kokotyöpäivän ylämäkeä joella, jaksoimme silti kaikki vielä pinnistää naamat punaisena viimeisen ylämäen huippuvauhdilla. Minä menin edellä, ja välillä tuntui, että pojat koittivat pysytellä aivan perässä, vain koska eivät voineet hävitä tytölle ylämäessä.

Perillä tukikohdalla kaikki halusivat kylmää vettä. Olimme täyttäneet vesipullomme vesiautomaatista väärällä vedellä, sellaisella puutarhan kasteluvedellä, joka maistui aivan kamalalta, eikä jokimatkalla tehnyt mieli juoda pahanmakuista vettä, vaikka oli jano. Menimme myös kaikki vuorotellen suihkuun pesemään kaikki liat ja niskoihin ja vaatteisiin takertuneet kasvien siemenet ja hämähäkin seitit pois.

Palasin vielä toimistolle muutamaksi hetkeksi kirjoittamaan muistiinpanoni ja koordinaatit koneelle. Kerkesin ehkä puoleen väliin, kun huomasin, että olin työskennellyt jo puolituntia yliaikaa. Muut olivat vielä toimistolla mesetämässä kelle nyt kukin mesetti. Havahduin kelloon ja organisoin toimistonsiivousryhmän ympärilleni, sillä olimme luvanneet siivota toimiston tänään, kerta sitä ei kukaan ollut eilen siivonnut. Minä ja romanialainen päätimme pestä ikkunat, puolalainen kompostityttö pyyhki pöydät ja toinen romanialainen lattiat. Joku pojista vei roskat. Ikkunan pesu näytti olevan kaikista hankalin ja pitkäkestoisin työ, sillä ikkunoita oli tuhottomasta, ja suurintaosaa ei oltu pesty ikinä tai suurimmat ikkunat oli pesty huonosti viime kerralla.

Minä esipesin ikkunoista kaikki tahrat ja romanialainen pyyhki ne kirkkaiksi sanomalehdellä. Kävin moneen otteeseen vaihtamassa pesuveteni, sillä ikkunoista lähti tuhottomasti kuraa. Muut lopettivat jo kauan ennen meitä omat hommansa. ja jotkut eivät edes tehneet mitään siivousta, esimerkiksi toinen puolalainen tyttö oli kokoajan suihkussa. Olimme illallisaikaan valmiita, jolloin minulla oli jo karmiva nälkä. Toivoin taas sydämeni pohjasta, että josko jo tänään saataisiin linssikeittoa. Mutta ei, ei vielä tänäänkään. Meillä oli kasviskeittoa.

Lähdimme vähän iltaruuan jälkeen Kristosiin. Menimme tapaamaan yhtä entistä työntekijää, joka näytteli tänä iltana kreikkalaisessa näytelmässä. Halusimme myös käydä kaupassa ostamassa mitä nyt yleensäkin joka kerta ostetaan. Mukaamme lähtivät myös apteekkia tarvitsevat ja viinaa ostavat. Saimme kyydin alkumatkasta meidän isoimmalta pomolta, joka ajoi peräkärryn kanssa. Kerroinkohan, että he muuttavat tuohon naapuriin. Näytelmä oli alkanut, mutta pääsimme takakautta koripallokentälle pystytetyn lavasteiden taakse juttelemaan tarvitsemamme henkilön kanssa. Menemme hänen kanssaan ehkä sunnuntaina, tai ensi viikonloppuna kiertämään uusia kävelypolkuja, tai etsimään niitä. Jotain kävelyä kuitenkin, oli hankala kuulla, kun hän puhui supisten, ja keskityin ihmettelemään huulipunaa hänen huulillaan, mies kun oli.

Kävimme tuttuun tapaan kaupassa hakemassa jäätelöä, suklaata, tai suklaakeksejä ja mehua. Jakaannuimme kahtia jo näytelmäpaikalla, mutta näimme myöhemmin uudelleen samassa kohtaa kun kaikki olivat tehneet ostoksensa. Saimme kyydin tukikohdan nurkalle asti, vaikka lava-autoilija ei edes ollut menossa niin pitkälle Kastanjesista. Hän kääntyi takaisin kylälle kun oli jättänyt meidät kyydistä.

Tukikohdalla romanialaiset olivat tehneet vaniljabuddingia, sain syödä osan ylinmääräisestä vanukkaasta, joka kaavittiin kattilanpohjalta. Pojat alkoivat järjestää isoa kasaa elokuvia, jotka oli ilmestynyt keittiönlattialle joku päivä sitten isossa pahvilaatikossa. Suurin osa näytti olevan huonoja elokuvia heidän mielestään, ja vain pieni osa kelpasi katsottavaksi. Aloimme katsomaan jotain Afrikkaan sijoittuvaa elokuvaa viime vuosituhannen alussa, mutta olin niin väsynyt, että halusin jo nukkumaan. Osa porukkaa jäi ulos keittiöstä juomaan kirkasta venäläistä mehun kera.

Ruhjekatsaus: Kaksi mustelmaa takapuolessa, sääret naarmuilla ja vanhoilla ruvilla kärpästen puremista, polvet ruvilla kompastuksista, yläkroppa ihottuman peitossa pusikoissa kävelystä, vasemmassa olkapäässä iso naarmu puun oksasta.

Friday 27 June 2008

Torstai 26.6.2008
Meidän aamut täällä ovat todella muuttuneet. Joka päivä huomaa, kuinka paljon asiat ovat erilaiset verrattuna vaikka kuukausi sitten olleeseen tilanteeseen. Minä syön nykyään esimerkiksi aamuplan sen romanialaisen kanssa, joka huusi minulle vielä pari viikkoa sitten päivittäin. Nykyään minulla ei ole ongelmia hänen seurassaan, niinkuin taisin jo eilen mainita.

Työskentelin toimistossa koko päivän. Meni ikuisuus kirjata reilu kolmesataa kuvaa ensin ecxeliin ja sitten vielä itse kuvat. Myös koordinaattien täsmääminsessä meni aikansa. Käytämme nyt kahta eri GPS:sää ja toisen niistä lukemat täytyy aina muuttaa myöhemmin toimistossa samoiksi yksiköiksi, kuin toisenkin koordinaatinlukijan. Ravasin vähän väliä toisesssa toimistossa kertomassa, mitä virheitä huomasin koordinaateissa, kun ne eivät aina täsmänneet.

Meillä on ollut täällä muutaman päivän komposti kriisi. Puolalaisella tytöllä on komposti projekti biohajovien muovipussien kanssa, ja hänen projektiaan ei saa häiritä laittamalla vääriä aineksia kompostiin, kuten kalanruotoja.

Meillä oli taas tänään suursiivouspäivä. Siivosin jo aamulla vessan lattioita, ja romanialaiset komensi minua lopettamaan, kerta minä en sitä ollut sotkenut. Halusin silti, että käytämäni vessan lattiat eivät tulvi ja ole täynnä kuraisia kengän jälkiä. Minun kaikki kengät eivät myöskään ole vedenpitäviä, enkä halua kävellä joka päivä märissä kengänpohjissa. Ja minua kun on kielletty kävelemästä ilman kenkiä, joka olisi vessassa ainakin hyvä keino välttää kenkien kastumista ja lattioiden kuraantumista.

Siivosin keittiötä töiden jälkeen. Tiskasin mitä tiskejä löysin. Lähinnä oli laseja, joita oli käytetty frappe laseina. Kukaan muu ei oikein näyttänyt siivoavan tänään, paitse se kompostityttö vessoja, kun oli hänen vessan siivous vuoro. Myöhemmin saimme kuulla, kuinka yksi pomo oli huutanut muille, kun tämä komposti tytö oli muka ainoana siivoamassa paikkoja.

Lähdimme viimein tänään rannalle töiden jälkeen. Saimme kyydin jo jyrkässä alamäessä ison lava-auton sisällä. Se oli ison lava-auto, jonka olen ikinä nähnyt. Siinä oli sisällä viisi paikkaa, ja sitten vileä se lava perällä. Se oli niin iso, ettei se mahtunut kääntymään kaikissa mutkissa ja joutui aina peruuttamaan takaisin ylämäkeen.

Vuokrasimme rannalla tunniksi kajakit. Minäkin uskalsin viimein ja vihdoin melomaan aallokossa, vaikka ei pelastusliiviä ollutkaan. Ehkä nyt luotan paremmin uimataitoihini ja kajakkiin olisi helposti päässyt takaisin, vaikka se kellahtaisi kumoon. Ehkä pelkäsin turhaan aiemmein kajakkiin menoa, sillä nyt, vaikka aallot olivat kohtalaisen suuret, emme silti keinuteet liikaa, että olisi pelottanut. Minä istuin eddessä ja sain kaikki aallot syliini. Merivesi tuntui roiskuvana kylmältä ja suolavettä roiskui myös silmiini. Meloimme rannan vieressä olevan niemen kärjen kirkon taakse satamaan. Niemen kärjessä oli kaikista hurjimmat aallot, vaahtopäitäkin. Välillä saimme kovat kyydit takana tulevilta aalloilta ja surffasimme kajakilla aallon harjoilla. Kävimme kääntymässä aalloilta suojatussa satamassa, ja löysimme matkalla vedessä kelluvan ankeriaan. Nappasimme sen kyytiimme jalkoihin ja lauleskelimme ”smelly fish, smelly fish”

Palautimme kajakin kaksikymmentä minuuttia etuajassa ja saimme neljä euroa takaisin vaihtorahaa. Olimme maksaneet 12 euroa kaksois kajakista. Rannalla pikkutytöt ja pojat tulivat ihmettelemään hiekalla makaavaa ankeriasta. Se oli muuten isoin nakerias, jonka minä olen nähnyt. Joku meriankerias. Viemme sen myös rannalla olevalle pomolle joka meinasi ottaa sen mukaansa parempaan talteen, mutta päätyi heittämään sen rannan roskikseen.

Kävimme vielä uimassa kajakki matkan jälkeen ja näimme, kuinka muutama kreikkalainen harjoitteli surffaamista. Minä löysin rannalta suihkun, joka toimi samalla periaatteellla, kuin useat uimahallien suihkut, varmaan puoli minuuttia napin painalluksesta. Lähdimme uinnin jälkeen kävelemään kohti Armenistista ja koitimme saada kyytiä samalla Kristosiin. Meidän suunitelma oli mennä jäätelölle jompaan kumpaan kylään, riippui miten saataisin kyyti. Loppujen lopuksi kävelimme koko matkan Armenistikseen ja kävimme tutussa kaupassa ostamassa jäätelöä, suklaata ja suklaakeksejä.

Saimme kyydin joltain bioinformatiikan lukijoilta ylös Kristosiin. Juttelime saaren biodiversiteetistä, ja muista aiheeseen liittyvisträ jutuista. Hyvä kun ne kyseli ties mitä juttuja, eikä mulla ollut havaintoakaan, minkälainen biodiversitetti täällä on, niin kuin runsas vai köyhä. Ei oikein tiennyt mihin sitä vertaisi, Suomi kun ei ihan käynyt vertailukohteesta. Kristosista saimme kyydin hiljaiselta paikalliselta mieheltä Kastanjesiin asti. Tukikohdalla odotti keltainen papukeitto. Pätin syödä myös pitaleipiä juustolla ja tomaatilla yksipuolisen keiton kanssa.

Kerroinkohan, että tikkuni löytyi. Se oli ylemmän tason tietokoneessa, isojen pomojen toimistossa. Kukaan ei olut onneksi varastanut ja tuhonnut sen sisältöä, niinkuin kerkesin jo pelästyä.

Illalla moni lähti katsomaan jalkapalloa, taas. Minä jäin jälleen seuraamaan kirjoittaessani sivusilmällä jotain DVD:ssä pöyrivää sarjaa, smash, tai joku vastaava seitkyt luvulta kuulemma. Heidän palatessaan kotiin, kävi kuuma keskustelu siivouksesta. Meillä on kuulemma huomenna iso kokous siivouksesta taas, ei kuulemma siivota tarpeeksi, vaikka siivotaan jokapäivä. Kaikki kun eivät tee omaa osuuttaan siivouksessa, niin sitten asiat yleistetään koskemaan kaikkia ja koko porukka kärsii ja saa huudot.

Wednesday 25 June 2008




Keskiviikko 25.6.2008
Odottelimme koko aamun, että pääsemme lähtemään tutkimusmatkallemme. Me pakkailimme tavaroitamme ja söimme useaan kertaan ennen lähtöä. Meille oltiin sanottu, että olkaa valmiita kymmeneltä, ja loppujenlopuksi lähdimme yhdeltä toista. Me siis vain lorvailimme yhden tunnin tekemättä mitään käytännössä. Aivan outoa. Oli kokoajan tunne, että nyt tekee jotain kiellettyä. Herätin Heikin yhdeksän jälkeen kun hän oli nukkunut vähän pidempään kuin normaalisti nukutaan. Hän lähti myös matkaamme joelle, samoin kuin toinen romanialaisista tytöistä keräämään kasveja. Meitä oli siis neljä lähdössä. Heikki jatkaa uimaopettajani työtä kun uimaopettajani lähtee kotiin kolmen viikon kuluttua. Meitä oli yksi ylimääräinen menossa, autoon, sillä niin kuin varmaan muistatte, niin tässä organisaatiossa on kielletty viiden hengen autossa olo. Minä siis pääsin moottoripyörän kyydissä jokivarrelle. Se oli kivaa. En edes kysynyt halusiko joku muu mennä moottoripyörän kyydissä, kun minä halusin niin kovasti itse mennä.

Olin pakannut evääksi kaksi vihreää omenaa ja muutaman viikon takaiselta retkeltä jotain sipsipussin jämiä. Sain myös nuoremmalta romanialaiselta tytöltä cream crackereita mukaan heidän salakaapistaan, jonne he piilottavat leipää ja omenoita ja muita, ettei me syötäisi kaikkea kerralla. Täällä muuten kaikki tietää, että tykkään kauheasti vihreistä omenoista, ja thick soupista, muistan mainita asiasta vähintään joka päivä.

Meidät jätettiin jokivarteen ja lähdimme tutkimusmatkallemme. Pomo, kenen moottoripyörän kyydissä pääsin, seurasi meitä hetken jokivarrella ja otti kuvia mielenkiintoisista kohteista. Välillä hän kyseli minulta, että mikä tuo on ja mikä tuo, ja minä pääsin pätemään tuntemuksellani. Oli kyllä yksi puu, jonka latinankielistä loppuosaa en tiennyt.

Retkemme oli aika samanlaista, mitä yleensäkin. Nyt vain eri kokoonpanolla. Kumpa Judith olisi vielä kanssamme. Välillä joku molskahti jokeen tai jäi jumiin oksiin, sillä matka oli taas aika viidakkoista ja pisteleviä vattupuskia. Minä myös allekirjoittaneena putosin pitkästä aikaa jokeen, tai en kyllä muista pudonneeni aiemmin. Koitin kivetä yhtä liukasta kiveä ylöspäin, ja jalkani lähtivät vain liukumaan alaspäin. Putosin nilkkojani myöten veteen, vain kengät kastuivat, ei reppu eikä vaatteet. Ja sandaalit kuivuivat hetkessä siinä paahteessa. Jäin myös yhteen puuhun tai pusikkoon kiinni repustani, ja meinasin pudota jokeen, mutta onneksi Heikki pelasti ja irroitti repun kuminauhani pois puusta. Tilanne oli aika koominen, kun menin ensin kyykyssä puu ali kiven päällä, alapuolella joki, ja kun olin päässyt puun ali, nousin pystyyn ja jatkoin muina miehinä kävelyä, eikun naisena. Ja sitten yhtäkkiä joku vetääkin minua takaisin puskaan ja kimposin takaperin selälteni takaisin pusikkoon oksan yli. Kuminauhat on vaarallisia.

Kaikista suurin huomiota herättävä asia oli kuolleet neidonkorennot. Niitä ja niiden revittyjä siipiä oli joka puolella. Ajattelin ensin, että mikä ihme niitä voisi syödä, mutta myöhemmin, ehkä puolessa välissä matkaa pysähdyin tutkimaan jokiötököitä, ja huomasin, että pinnalla kellui kuolleena vaikka mitä ötökkää. Siinä vaiheessa ajattelin, että mitä ihmeen kemikaaleja tässä vedessä oikein on, sillä todennäköisyys, että sellainen kasa ötököitä kuolee samalla hetkellä ei ollut mielestäni kovin suuri. En tietenkään ole mikään asiantuntija. Ötökkäkirjo oli myös laaja. Ainakin viittä eri lajia eri ötököitä kuolleena samassa kohtaa. Mielessä kävi myös voisiko kuumuus vaikuttaa asiaan. Minulle selitettiin, että ehkä niiden oli aika kuolla, ja ne olivat tehneet jo tehtävänsä tässä ekosysteemissä ja lisääntyneet.

Matkasimme ehkä neljään asti iltapäivällä. Todella paljonlyhyemmän aikaa, mitä olin kuvitellut sen matkan kestävän. Näimme loppumatkasta vanhan, hylätyn vesimyllyn ja muutaman ison vesiputouksen. Jouduimme, tai siis pääsimme myös kallio kiipeilemään ja kehittämään kiipeilytaitojamme ja käsilihaksiamme. Ainiin, yhdessä kohtaa romanialainen ei halunnut kiivetä, itse asiassa, hän ei tainnut kiivetä ollenkaan samoja reittejä vaan meni aina kiertotietä. No kuitenkin hän päätti mennä joen lävitse. joka oli sillä kohtaa vähän alle vyötärön syvää. Me olimme jo siinä vaiheessa päässeet toiselle puolelle kiipeilemällä, ja häntä pyydettiin heittämään reppunsa joen yli, jotta hänen ylityksensä olisi helpompaa. Reppua ei saatu kuitenkaan kiinni ja se molskahti jokeen. Hänellä oli repussaan kaikki kasvien keräys tarvikkeet, kuten sanomalehteä, ja nyt kaikki olivat kastuneet. Päätimme siis pitää tauon, jonka aikana hänen paperinsa kuivuivat ja me syötäisimme eväämme. Evästauolla löysin kuitenkin paljon ötököitä maan tasosta, kerta istuin maassa, enkä malttanut syödä tarpeeksi.

Kun pääsimme loppuun, yhdelle sillalle, jossa olimme aloittaneet yhden viimeviikkoisen retken, niin muut jäivät loikoilemaan varjoon kiville ja minä menin kuvaamaan perhosia ja muita luontoäidin ihmeitä. Minut komennettiin matkaan kun innostuin kuvailemaan liian kauan aikaa pusikoissa. Olimme soittaneet kyydin, mutta meidät tultaisiin hakemaan ylempää isommalta tieltä. Kävelimme ylös jyrkkää hiekkatietä, jossa minä otin mukavan kuvan kun muut kävelivät mäkeä ylös.

Odottelimme vähän aikaa sorakuopan näköisellä paikalla kyytiä. Sen saavuttua minä pääsin taas moottoripyörän kyytiin. Tajusin tällä kertaa koittaa pitää kiinni itse pyörästä enkä ajajasta. Siinä aluksi tuntui, että saattaa lentää pois kyydistä isoimmissa kuopissa, menimme kuitenkin aika lujaa mutta toisaalta kova pyöränrunko ja hyvä käsituki oli ehkä parempi kuin ajajan pehmeä vatsa. Olimme paljon ennen muita tukikohdalla. Pomo vitsaili minulle, että olin punainen, vaikka oikeasti olen ruskea, hän vain ihaili rusketustani, jota hänellä ei itsellään ollut niin voimakkaanakuin jollain kreikkalaisilla. Minun piti kuitenkin varmistaa asia muutamalta vastaantulijalta myöhemmin, että olenhan ruskea, enkä punainen, ja heidän mukaansa olen ruskea.

Kerkesin virkistäytymään ja vaihtamaan vaatteet ja lorvailemaan keittiössä romanialaisen kiltisti kokatessa meille jokitiimiläisille salaa, sillä aikaa kun odottelin muiden saapumista, kuin myös repouni, ja ruuan valmistumista. Nyt viimepäivinä, olen ollut aika hyvää pataa romanialaisten kanssa, enkä enää pahoita mieltäni mistään heidän sanomastaan. Saimme syödäksemme munakasta, jossa oli lihaa ja juustoa, sekä salaattia ja liian paksuiksi leikattuja leipäviipaleita. Miksen itse voinut saada leikata omaa viipalettani! Niin on käynyt jo useamman päivän, että ruualle esimerkiksi on leikattu kaikille leipää, ja ne ovat tuplasti sen kokoisia, mitä normaalisti söisin. Jemppu ainakin ymmärtää.

Syötyämme menin toimistolle kirjoittamana kenttämuistiinpanoni ylös exceliin. Siinä kesti hetki tulkita käsialaani ja epätasaisella polvella kirjoitettuja lyhenteitä. Paperini oli myös muuttanut väriään vähän likaiseksi, sillä olin keräillyt kuolleita ötököitä sen sisään. Se myös vähän kastui kun noukin vedestä siipiä, jotka laitoin paperin väliin puolikuivina.

Kello tuli nopeasti kuusi, mutta jatkoin vielä muutamanminuutin, että sain kirjoitettu kaikki löytämäni ylös. En kerennyt vielä koordinaatteihin, tai muihin yksityiskohtiin, kerkesin vasta kirjoittaa itse löytämäni lajit. Sitten raapustelin vähän aikaa tätä tekstiä, kun en ollut varma lähdemmekö porukalla rannalle vai ei.

Emme lähteneet illalla rannalle, mutta lähdimme kauppaan ja pyykkituvalle. Itse en vieläkään päässyt pesemään omia pyykkejäni, mutta ehkä huomenna. Ostimme kaupasta jäätelöä, maitoa ja jugurttia. Kiitos Matti puhelinseurasta matkalla kylälle! Maitoa ostimme Heikille ja jäätelöä varten, jota menimme tekemän kun pääsimme takaisin tukikohdalle. Meillä oli ainekset valmiina, sekoita itse periaatteella. Täällä ei ole mitään vatkainta, sellainen frappe sekoitin jääkahvia varten, jota nyt käytimme jäätelösörsselin sekoitukseen. Itse jouduin pysymään kauempana, sillä minulla oli valkoiset vaatteet, ja vielä nestemäistä suklaajäätelöä lensi välillä minne sattuu, jos kulhoa ei pidetty tarpeeksi vakaana.

Maidosta jäi vielä 400 millilitraa, ja kaakaojauhetta, sitä sellaista vahvaa, josta Lauri tykkää oli vielä jäljellä, niin päätimme tehdä itsellemme kaakaota jäätelönteko palkkioksi. Sitä tuli kaksi kuppia per nenä. Sekoitimme sitäkin frappe sekoittimessa ja lisäilimme paljon sokeria, sillä kaakaojauhetta tupsahti vähän liikaa, eikä maitoa olut lisää. Ainiin, oltaisiinhan voitu käyttää vettä, tai no, kattila oli jo melkein pintaa myöten täynnä kaakaota, ja sekin vapaa tila mikä kylmässä kaakaokattilassa oli, täyttyi kaakaon lämmetessä ja kuohuessa.

Kaakao oli hyvää verratessa muihin täällä saamiini kaakaoihin, tämä sentään maistui kaakaolta, eikä kemikaaleilta. Mutta ei todellakaan niin hyvää mitä kotona saa, tai Mollyssä! Illalla moni lähti Kristosiin kaljalle tai katsomaan jalkapalloa, jäin itse kirjoittamaan hetkeksi ja seuraamaan sivusilmällä jotain timantti elokuvaa.
Tiistai 24.6.2008

Tämä on se päivä.

Aamupalalle meniessäni sain kuulla kuinka raivoissaan romanialaiset olivat puolalaiselle tytölle, kun hän käy suihkussa joka päivä ja pesee hiuksensa aamuisin. Kukaan ei ensinnäkään pääse vessaan ja toisekseen, meiltä loppuu aina iltapäivisin vesi, eikä kukaan muu pääse pesemään itseään. Joinain päivinä tämä tyttö käy kahdesti päivässä suihkussa. En tiedä kuinka me saadaan se vähentämään sitä, ja tajuamaan aiheuttamansa vahingot.

Minä en ollut vähään aikaan itse päässyt peseytymään, ja päätin tänään käydä teen jäähtyessä pesemässä hiukseni lavuaarissa. Kaikki ihmetteli, miten joku voi pestä hiukset puolessatoista minuutissa. Yleensä monella ihmisellä täällä menee monta monta litraa ja minuuttia enemmän vettä ja aikaa kun joku käy pesemässä hiuksensa

Työskentelin koko päivän toimistolla. Soitin aamulla pomolleni, sillä hän oli eilen pyytänyt soittamaan aamu yhdeksältä kun hän on ruokkinut vauvansa. Minä kerroin puhelimessa tämän päivän suunnitelmista, että emme mene ulos, kerta meillä on super iso alue Myrsonaksesta kävelemättä ja sen käveleminen kestää koko päivän. Tänään kun meillä vielä kuului olla ne eiliset esitykset ja minulla kokous pomoni kanssa.

Minulla oli tuttuun tapaan yhdeltätoista kaamiva nälkä, mutta onnistuin pidättelemään sitä ruoka taukoon asti. Koitan nyt tästä edes toimia niin, tai olen toiminut niin varmaan jo viikon ajan. Romanialainen oli tehnyt hyvää keittoa lounaaksi. Menin ruokailun jälkeen kysymään pomoltani, josko pidettäisiin meidän kokous, mutta päätimme pitää sen töiden jälkeen kun kaikki ovat pitäneet esityksensä, jotka kuului alkaa neljältä. Niin kuin arvata saattaa emme taaskaan aloittaneet silloin kun piti ja teimme taas kaikki yli
töitä. Minä menin seitsemää vaille neljä isojen pomojen toimistoon, sillä halusin, että aloittaisimme ajallaan, joten tein omanosuuteni tulemalla paikalle ajoissa järjestelemään asioita.

Menin muistitikkuni kanssa keräämään kaikilta muilta heidän esityksensä, jotta esitys osuus menisi sutjakammin kun kaikkien esitykset on samalla tikulla. Perjantaina lainaamani muistitikku ei vieläkään ole ilmestynyt mistään. Kukaan ei löydä sitä, eikä kukaan tunnusta ottaneensa sitä. Minusta tuntuu että toisella puolalaisella tytöllä on se, mutta hän ei saa vaan tunnustettua, että hän on ottanut sen. En kyllä enää ikinä lainaa muistitikkua kenellekään, jos en ole itse seuraamassa perässä missä se kulkee ja kenellä.

Minä olin ensimmäisenä esittämässä esitystäni. Kerroin nyt monipuolisesti, mihin aikani oikeasti kuluu toimistossa, jotta kaikki saivat kokonaiskuvan työstäni. Esittelin myös Halaresjoen raporttini esitysmuodossa, kerroin millainen joki on ja mitä sieltä tavallinen tallaaja voi löytää. Esitysten jälkeen annoin pomoni lukea ensin raporttini ja menin silla aikaa leikkimään vauvan kanssa. Hän kutsui minut takaisin koneen ääreen, ja kertoi mitä halusi minun tekevän raportin kanssa. Niin kun varmaan olette huomanneet kirjoitustyylini, niin se ei ole mitenkään tieteellinen, ja olen kertonut joitain osia raportissani vähän kuin jotain seikkailutarinaani. Niinpä minun halutaan kirjoittavan raportista tieteellinen ja oikein virallisen näköinen. Silleen, että on kaikki kansisivut ja logot, sisällysluettelo, johdanto jne. mitä nyt vaikka jossain päättötyössä on.

Kello oli jo vaikka mitä kun lopetimme kokouksemme. Menin pesemään vessat kun oli minun vuoro. Söimme illalliseksi kanaa ja lohkoperunoita. Judith tuli luoksemme sanomaan viimeiset hyvästit niille, ketkä eivät lähtisi illalla panakireihin. Olimme tehneet hänelle kortin johon olimme kirjoittaneet kaikki mitä kukin halusi. Annoimme hänelle kortin hänen vuokraaman auton vieressä juuri ennen lähtöä. Kaikki halasivat ja toivottivat hyvää jatkoa. Meitä lähti kahdeksan henkeä panakireihin, ja me kaikki ahtauduimme samaan autoon.

Ajoimme ensin kristosiin, sillä luulimme juhlien olevan siellä. Ne olivatkin yläpuolella olevassa pikkukylässä. Jouduimme jättämään auton ties kuinka kauas ja kävelemään loppumatkan. Kuulimme musiikkia kaukaa, ja kävelimme sitä kohti pimeässä hiekkateitä pitkin. Näytti kuin olisimme kiertäneet todella kaukaa paikan, ja että sinne olisi johtanut lyhyempi tie ainakin linnuntietä. Menimme heti aluksi ruoka/viini jonoon. Etsimme pöydän johon asettua ja joimme lasilliset kukin. Judithilla ei ollut kauaakaan aikaa olla kanssamme panakireissä, joten menimme tanssimaan kreikkalaisia piiri tansseja hänen loppuajakseen. Minä olin taas jalat solmussa piirissä, kun en hahmottanut askelia. Lähdimme puoli yhdeltätoista kävelemään takaisin autolle pimeässä. Osa jäi vielä juhlimaan ja Judith sai taas lisähaleja. Minä halasin häntä joka kerta kun oli mahdollisuus ja sanoin, että halaan vielä monta kertaa.

Saimme häneltä kyydin tukikohdalle asti, ja oli myös viimein meidän aika sanoa hyvästit. Rutistin häntä viimeisen kerran ja toivotin lämpimästi kotiini milloin ikinä hän tulisi Suomessa käymään. Jäin vielä vilkuttamaan kun hän ajoi alas oikopolkua.

Tuesday 24 June 2008

Maanantai 23.6.2008
Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa, että joku puuttuu seurastamme, tai useampikin, Se alkoi jo ennen kuin virolaiset tytöt lähtivät pois. Nyt se on vieläkin vahvempi kun kaksi on matkoilla ja kolmas lähtee matkoille ja neljäs lähtee kokonaan pois. Olin tänään koko päivän alla päin aina kun ajattelin Judithin lähtöä. Minulle näyttää ainakin tässä vaiheessa ottavan koviten hänen lähtönsä. Kaikki täällä on muuttunut muutamassa viikossa aivan totaalisesti. Paikka ei ole enää entisensä. Kaikilla on paha olla ja kokoajan joku huutaa. Ensimmäinen kuukauteni täällä oli varmasti ihaninta aikaa, nyt varmaan menee alamäkeä kun kaikki alkuperäiset ihmiset lähtevät pois.

Menin aamupalan jälkeen puoli yhdeksältä lisäilemään viikonlopun tekstejä. Netti toimi hitaasti ja kuvien ja tekstien lataaminen kestikin puolituntia. Olin ulkona toimiston edessä, ja pihalle tuli kreikkaa puhuva mies. Hänellä oli kylmäsalkku mukanaan ja koitti kommunikoida kanssani. Selitin alkeellisilla kreikantaidoillani, ettei kumpikaan omistaja pomoista ole täällä. Hän oli jo jättämässä lappua kun kaikista alimman tason pomo tuli kivirappusia ylös romanialainen perässään. Miehellä oli salkussaan jotain vesinäytteitä.

Yhdeksältä aloin työstämään loppuun Halaresin viimeistä katsausta, että kaikki oli kunnossa ja tallessa. Tajusin kauhukseni, että en ollut lisännyt viimeisen retkemme eläinkunnan tuntemattomia jäseniä excel taulukkooni ja jouduin työstämään niitä hetken. Onneksi ne eivät olleet latinan puolelta, sillä muuten olisin joutunut linkittämään kaikki taas uudelleen aakkosjärjestyksen vaihtuessa. Kirjoitin myös viimeisen Halares retken muistiinpanot exceliin. Se oli tuskaista, sillä se oli kuudentunnin matka, ja siinä ajassa kerkeää kuvaamana ja keräämään paljon dataa.

Vähän ennen ruokailua koneeni meni jumiin. Pyysin suomalaiselta pojalta apua, mutta koneeni ei suostunut yhteistyöhön hänenkään kanssaan. Tajusin herätellä konettani vetämällä netti mötikän ulos koneesta, sillä en muutenkaan tehnyt sillä mitään. Silloin koneeni päästi edes jotain pihinää ja alkoi toimimaan muutaman minuutin kuluttua. Se jumiutui vielä myöhemminkin samana päivänä, mutta minkäs sille voi.

Saimme ruuaksi salaattia ja sellaista lähinnä espanjalaisen munakkaan tapaista perunasörsseliä. Ruuan jälkeen romanialainen aloitti kirjoittamaan uutta tehtävälistaa, sillä vanhassa oli vikaa, ja se piti muutenkin taas vaihtaa. Hän kysyi kaikilta mitä kukin osaa tehdä. Kaikkihan olisi sanonut, että osaa tehdä kaikki askareet täällä, mutta se ei olisi hyödyttänyt hänen listaansa. Niinpä sanoin, että minä osaan tiskata, ja pääsin tiskivuoroon kahdesti viikossa. Menin nyt vapaaehtoisena ja oma-aloitteisena tiskaamaan tämän päivän lounastiskit, sillä oikean listan mukaan tekijät eivät edes olleet paikalla, ja olisimme taas saaneet huudot kun homma ei pelitä.

Tein iltapäivällä esitystäni, sillä perjantain esitykset oli siirretty maanantaille. Tajusin nyt kirjoittaa melkein kaikki mitä olen koneeni kanssa touhunnut, kun aiemmissa esityksissä en ole tajunnut tuoda ilmi sitä työmäärää, joka minulla menee päivittäin tiedostojeni kanssa. Muutenhan minusta voitaisiin saada kuva, että menen kentälle, otan kuvia, tulen toimistoon, tunnistan kasvit ja ötökät ja kirjoitan raportin. Mutta nuo kaikki yhteensä vie saman verran aikaa, mitä oikeasti kestää kaikkien noiden välillä tehtävien toimistotöiden tekemiseen. En edes ole pitkään aikaan voinut keskittyä itse tunnistustyöhön, kun olen joutunut työstämään tiedostojani niin paljon.

Tein mustiin panoja omasta Halares raportista, sillä siitä taitaa olla jo viikko kun sen kirjoitin, ja minun täytyi olla valmiina, jos minun täytyisi esitellä sen koko sisältö kaikille kuulijoille. Päivä venyi taas pitkäksi, eikä edes viiden aikaan oltu aloitettu esityksiä. Minua tultiin viidenjälkeen pyytämään avuksi suurimmalle pomolle. Olin juuri saanut valmiiksi yhden kansion, johon olin kerännyt erikseen kaikki löytämäni hämähäkit ja koppakuoriaiset ym, jotta ne voitaisiin lähettää erikoisasiantuntijoille tunnistettavaksi. Minulle olio sanottu, että menisimme pyykkipaikan luo, joten päätin koittaa onneani ja otinkasanpyykkejä mukaani. Kun menin toimistoon muovikassini kanssa ja kyselin josko lähetään, tajusin, että minua katsottiin oudosti, ja päätin mennä palauttamaan pyykkikassini takaisin huoneeseeni.

Menimme uudella maastoautiolla ja peräkärryllä hiljakseen pyykkituvalle, sillä kyydissä oli sänkyjä, jotka eivät olleet kiinnitetty millään tavalla. Mukana oli myös kaksi poikaa auttamassa. En siis vain minä. Purimme ensin lastin ja kapusimme sänkyjenosien kanssa ylös pyykkitalolle. Hänen veljensä ei ollut kotona, eikä hän ollut jättänyt avaintaan oven viereen, niin kuin yleensä teki. Pomomme soitti pari puhelua ja muutaman minuutin päästä pihaan kaahasi auto. Purimme ensin kaksi kerrossänkyä ja veimme ne ja patjat alas autolle, sitten kokosimme kaksi sänkyä takaisin huoneisiin. Kuulin, että pesukone muutettaisiin meidän luo tukikohtaan, mutta minulle oltiinkin vain vitsailtu.

Minä ajattelin koko sängynkanto ja purku ja kokoamis ajan Judithia ja toivoin, että pääsisimme äkkiä takaisin tukikohdalle, sillä halusin nähdä hänen esityksensä. Meillä kesti ikuisuuden, kun pakkasimme neljä sänkyä patjoineen ja puulautoineen auton peräkärryyn. Osa sängyn laudoista laitettiin auton lavalle. Pääsimme vihdoin tukikohdalle ja pomomme peruutteli kauan aikaa autoa ja peräkärryä ahtaissa oloissa. Jossain vaiheessa minun oli pakko hypätä pois autosta, sillä halusin niin kovasti päästä mukaan esitystuokioon. Pelkäsin tosissani, että se olisi jo alkanut. Minun onnekseni kaikki vieläkin työskenteli tai pitivät kokousta, eikä esityksistä ollut tietoakaan. Autoin vielä kasaamaan lisää tavaraa jo täynnä olevaan peräkärryyn. Siihen tuli vielä bambuverhoja ja muuta roinaa. Nyt ne vasta kiinnitettiin kunnolla kiinni, sillä ne ajettaisiin Farokseen.

Menin vähän ajanpäästä taas kurkkimaan josko esityksistä alkaisi kuulua mitään, mutta ei, niinpä marssin keittiöön, jossa jo siivottiin, sillä oli taas suuri siivouspäivä. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut tai mitä tekisin. Olin aivan levoton, ja omissa ajatuksissani hyvän ystävän lähdön ollessa niin lähellä. Menin keittiönpöydän ääreen syömään mitä edestäni löysin. Jääkaappia oltiin juuri tyhjentämässä ja minun suklaani oltiin otettu ulos. Niinpä söin loput jäljellä olevasta suklaalevystä ja yhden kupin mustaherukka hyytelöä, joka oli valmiiksi kupissa ollut jääkaapissa jo monta päivää.

Meidät pyydettiin ulos kaikki me tutkijat ja kolme pomoa piti meille taas puhuttelua, kuinka olemme varmaan kaikista surkein ryhmä täällä ikinä. Aina ennen ollaan kuulemma työskennelty seitsemän päivää viikossa ja oltu todella ympäristöystävällisiä. Ja kuulemma kuukaudessa on mennyt rahaa ruokaa kolmelletoista ihmiselle vain 300 euroa, kun nyt sama raha menee kymmenessä päivässä.

Kokouksen jälkeen seurasin englantilaista tyttöä ylös toimistoon ja minä ja muut olimme hänelle tukena kun hän antoi viimeisen esityksensä, jossa kertoi kaikki täällä tehneet työnsä. Meillä muilla ei ollut vielä esityksiä, ne taas siirrettiin eteenpäin. Esitysajan jälkeen olin kovin surullinen, lähtö oli jo niin lähellä, ja nyt se kolahti kaikista voimakkaimmin mieleen. Menin viemään tavaroitani alas barakeille toimistolta ja koitin piristää mieltäni, turhaan. Tulin kirjoittamaan hetkeksi, tiesin, että ruoka oli kohta valmista. Pyysin toista englantilaista tyttöä sanomaan milloin hän olisi valmis menemään syömään, että mentäisiin samaan aikaan. Hän oli valmistautumassa iltaa varten kun oli tarkoitus lähteä vielä ulos porukalla.

Kun ruokailin aika tuli, en saanut kuitenkaan itseäni kasaan vaan minun oli jäätävä ylös hetkeksi rauhoittumaan, ennen kuin kehtasin näyttää naamaani kellekkään. Monet olivat jo nähneet kuinka suruissani olin, mutta edes tieto iltaruuasta ei saanut kyyneleitäni loppumaan. Olisin tarvinut ison halin.

Jonkun ajan päästä rauhoitun ja viilennyin ja pääsin alas keittiölle muiden seuraan. Muut eivät olleet vielä aloittaneet syömistä, haluttiin, että kaikki olisi koossa. Odottelimme vielä hetken viimeisiäkin tulevan ja kokoonnuimme kaikki pitämään yhtä pienen keittiönpöydän ääreen, jossa normaalisti söisi viisi ihmistä, nyt meitä oli yli kymmenen. Söimme papukeittoa ja leipää, jälkiruuaksi saimme slovenialaisen isoäidin herkkuja. Oli kiva, kun nyt oltiin koko porukalla syömässä ja juttelemassa, kun normaalisti istutaan kahdessa eri porukassa.

Menin ruuan ja tiskien jälkeen takaisin ylös kirjoittamaan ja palasin vähän ajanpäästä takaisin alas. Tajusin, että en ollut ottanut osaa tämän päivän suursiivoukseen, olin ollut aivan ajatuksissani, ja pyörinyt vain ympyrää tietämättä mihin sitä menisi. Ei normaalia minulle siivouspäivänä. Alhaalla keittiössä Judith laitteli viimeisiä tavaroitaan kassiinsa. Hän kyseli vielä jos joku haluaa jotain kirjoja tai muuta. Minä sain matkamonopolin. Hän jätti tietokoneensa tänne tukikohtaan ja tulisi hakemaan sen myöhemmin kun palaisi tänne lomalle siskonsa kanssa

Lähdimme illalla vielä kymmenen jälkeen ulos. Jouduimme odottamaan ikuisuuden kaikkia mukaan haluavia, meitä lähti muut paitsi romanialaiset ja puolalaiset. Suihkuvuorojen kanssa on vähän ongelmia, tai siis kun kaikki haluaa aina samaan aikaan suihkuun, juuri kun olisi kiire jonnekin.

Pääsimme Kastanjekseen asti kävellen kun pomomme veli nappasi meidät kuusi kyytiin. Ahtauduimme kaikki samaan autoon, taka- ja etupenkille. Siirsimme ensin takaa pois sahoja ja muita teräviä työkaluja. Hän ajoi meidät Kristosiin asti, jossa jäimme yhteen kapakkaan ulos istumaan aukiolle. Tilasimme Amstelit ja jäimme muutamaksi tunniksi paikoillemme, ennen kuin kaikkia rupesi väsyttämään. Vaihdoimme Judithin kanssa yhteystietoja ennekuin hän lähti kävelemään kohti kaverinsa kotia, sillä hän ei enää saanut nukkua tukikohdalla.

Emme saaneet kyytiä tukikohdalle vaan kävelimme koko matkan kotiin pimeässä. Uni maittoi hyvin, ja mietin kovasti milloin pääsen seuraavan kerran nukkumaan oikeatyöunet. Seuraava iltana on nimittäin uudet panakirit, ja menemme sinne kun on Judithin viimeinen ilta ennen hänen lopullista lähtöään saarelta. Viikonlopun aikaiset herätykset ja myöhäiset nukkumaanmenot vievät veronsa.

Monday 23 June 2008




Sunnuntai 22.6.2008
Meillä alkoi suurempi seikkailu tänä aamuna. Heräsin kahdeksalta, sillä tarkoitus oli lähteä kymmeneen mennessä liikkeelle. Söin tukevasti tarvittavan määränaamupalaa ja pakkasin reppuuni kaiken tarvitsemani. Juuri ennen lähtöä huokaisin onnekseni ääneen, että kumpa minulla olisi parempi reppu, kun tämä nykyinen sattuu olkapäihini ja tuntuu aina niin kovin painavalta. Sain lainaksi minirinkan, jossa uimaopettajani oli tarkoitus palauttaa tavaroitaan vanhempiensa mukana Sloveniaan. Ihastelin, kuinka selässä olevan minirinkka ei tuntunut painavan puoltakaan kiloa, kun lantiolle laitettava tuki kannatteli melkeinpä koko repun painoa.

Haimme hänen vanhempansa hotellilta ja he vievät meidät samaan kohtaan maailmanlopun reunalle, johon asti olimme viimeksi kävelleet. Olin saanut vielä englantilaiselta tytöltä lainaksi tuubihuivia, jota pystyin käyttämään korvikkeena kadotetulle ja rakkaalle merirosvohuivilleni. Kumpa löytäisin sen vielä joku päivä. Aloimme kapuamaan ylös uhkaavannäköistä vuorenhuippua. En olisi ikinä uskonut, että edes meinaisimme kävellä moiseen paikkaan. Vuori ei nimittäin näyttänyt tavalliselta vuorelta, vaan isolta kielekkeeltä. Ihan niin kuin voimakas tuuli olisi painanut koko vuoren vinottain kasaan.

Minulta kysyttiin halusinko jatkaa matkaa vuoren rinteen reunalla vai kiivetä koko matkan ylös vuoren huipulle. Minä ehdotin huipulle, sillä reuna näytti todella uhkaavan epävakaalta polulta tällä tuulella. Tänään tuuli vielä enemmän nimittäin kuin eilen. Olin kuitenkin siinä vaiheessa yksi kahta vastaan, joten päätimme jatkaa suoraan kallionrinteen reunamaa pitkin vuohenpolkuja. Tuuli lakkasi kuin seinään kun pääsimme lähemmäs kallionseinämää, onneksi, sillä korviani sattui jälleen. Näimme suuria piikikkäitä violetteja kukkasia, en nyt muista latina, kielistä nimeä, niin kasvamassa vuorenrinteellä. Uimaopettajani oli juuri päästänyt suustaan, että toivottavasti ei törmätä tällaiseen piikkikukka metsään, ja juuri silloin nurkan takaa ilmestyi kokonainen niitty täynnä näitä todella piikikkäisiä kukkasia. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä lävitse, sillä seikkailimme yhä kallioseinämän vierellä. Kukat kasvoivat lähekkäin toisiaan ja me päästelimme, auts, ai, outs, ääniä matkatessamme tämän kukkakedon lävitse.

Pääsimme seuraavan nurkan taakse, ja tajusimme että tästä matkasta tulee pitkä. Edessämme nousi vuori toisensa jälkeen. Ne yhdessä muodostivat vuorijonon, joka meni pitkin Ikariaa. Me olimme nyt kävelemässä siis saarta leveyssuunnassa, siinä pidemmässä suunnassa ja olimme nyt ehkä puolessa välissä saarta. Emme todellakaan nähneet vielä saaren toiseen päähän, mutta pitkä ja suuri vuorijono vähän lannisti motivaatiota. Tätäkö me kävelisimme, ei se ole mitenkään fyysisesti mahdollista. Onneksi minusta löytyi sen verran optimismia, että toivoin, että näkisimme määränpäämme saaren toisessa päässä olevat tuulivoimalat pian aina seuraavan vuoren jälkeen. Sitä hetkeä ei kuitenkaan tullut pitkään aikaan. Joka ikisen mutkan takana alkoi aina uusia ja uusia vuoria.

Saimme hetken toivoa, kun näimme varmaan saaren kaikista ihanimman talonrakennuspaikan. Sen sijainti oli aivan mahtava. Vuori takana, edessä alhaalla kaukaisuudessa meri. Siinä kohtaa vuoria oli muodostunut suurempi tasanne, jossa kasvoi saniaisia ja muutama villikukka siellä täällä. Oli myös hienoja puita ja kuitenkin sopivasti avaraa tilaa, että koko kokonaisuus oli uskomaton. Kaikki jäivät unelmoimaan hetkeksi omasta unelma talosta täällä Kreikassa. Jatkoimme matkamme halki saniaispuskan. Pyyhin jalkojani punkkien varalta, kun rupesi kutittamaan. En edes ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, että täällä voisi punkkeja olla, tai muutakaan pikkuhaitallista ötökkää. Olen jo niin sinut kaikkien ötököiden kanssa.

Kävelimme pitkin vuorijonojen reunaa ties kuinka kauan. Pysähdyimme välillä syömään luumuja, ja juomaan vettä. Operoin valkoisen, pehmeän paitani (Matti tietää) olkapäilleni, sillä rinkan hihnat alkoivat raastaa olkapäideni ihoa. Ne olivat aika karheaa tekoa, toisinkuin olkapääni iho. Jalkojamme viilsi pitkin matkaa milloin minkäkinlaiset piikikkäät yksittäiset kukkaset. Niiden viillot tuntuivat kun joku olisi puukon kanssa heilunut oikein meitä varten pusikoissa nilkkojen korkeudella ja viillellyt huvinkulukseen jalkojamme. Ihme kyllä kivuliaat viillot eivät jostain kummansyystä aiheuttaneet verta vuotavia haavoja.

Päädyimme ihmettelemään matkamme etenemistä yhdelle vasta rakennusvaiheessa olevalle talolle. Muuten ylhäällä vuoristossa ei ollut elämää, mutta nyt näimme ensimmäisen talon sitten unelmatalounelmiemme jälkeen. Se unelmapaikka oli kuulemma aikoinaan ollut luostari, siksi näimmekin siellä epämääräisiä kivikasoja, ihan kuin niistä olisi aikoinaan rakennettu jotain. Katselimme vaihtoehtoisia kulkureittejä, mutta niitä ei ollut kuin yksi. Suoraan jyrkästi ylös. Ylhäällä sivullamme kohosi pelottavan näköinen vuoristo. Korkea, jyrkkä, ja hankalakulkuinen. Sinne meidän oli kuitenkin lähdettävä, sillä vuohenpolku, jota olimme tähän asti seuranneet, kaartoi nyt puolestaan jyrkästi alas seuraavaan kylään, joka oli kaukana meidän päämäärästämme. Meidän oli tarkoitus pysytellä niin ylhäällä vuoristossa kuin mahdollista, ja nyt olimme kulkeneet puolessa välissä.

Epäröin vähän, josko pystyisimme tekemään sitä mitä olimme nyt aikomassa aloittaa tekemään. Matka näytti nimittäin hurjan vaaralliselta. Toisten vaihtoehtojen puuttuessa täytyi kuitenkin lähteä yrittämään sitä ainoaa. Alkumatka oli kaikista kauheinta kavuta. Se oli kuin kaikki ne kauheat ylämäet, joista olen puhunut, mutta yhteensä niin kamala. Loppua ei näkynyt missään, ja pysähtyä ei voinut maitohappojen takia. Matka olisi pysähtynyt totaalistesti jos nyt luovuttaisi.

Löysimme taas jonkun epämääräisen vuohenpolun, jota seurata ja itse asiassa yksi vuohikin tepasteli edellämme seuranjohtajana. Kun se vihdoin tajusi, että sitä seurataan, se pinkaisi vikkelästi ylös korkealle vuoristoon piileskelemään puskissa. Emme juosseet perässä. Matka oli kiemurainen, aivan niin kuin autolla. Mikseiköhän ne vuohet mene suoraan ylöspäin äkkiä jyrkästi, kerta ne siihen pystyy, miksi ne kaartelevat ja tekevät u-käännöksiä vuoristopoluissaan. Outoa. Pitkin vuoristoa näimme aitoja monenmoisia. Välillä kuljimme aidanvierustaa, toisinaan kauempaa, jos aita näytti kaartavan alaspäin. Keskellä pitkää matkaamme ylöspäin eteneminen ei mielestäni ollut kovin tuskallista. Olimme hyvin selvinneet tähän asti vielä omin voimin, ja fyysinen kunto näytti vielä vihreää valoa. Matka oli osittain lievää ylämäkeä sivuttain vuorenrinteellä. Näytimme taas kävelevän yhä uusien ja uusien vuorien vierustaa, näkemättä kuitenkaan keinoa päästä ylemmäs. En enää jossain vaiheessa laskenut kuinka monta vuorta olimme tänään kävelleet, mutta tuhottomasti niitä oli.

Pysähdyimme ruokatauolle yhdelle tuuliselle paikalle, kun tuulettomia ei ollut löytynyt mistään moneen tuntiin. Söimme omenaa, ja slovenialaisen isoäidin leipomaa kakkua. Voivottelimme kuinka matkamme oli kurjaa, eikä kukaan pelastaisi meitä. Emme jaksaisi enää kauaa kävellä hankalaa maastoa viiltäjä pusikkojen keskellä ilman toivoa. Englantilainen oli kaikista toivottomin. Hänelle myös näytti ottavan koviten kunnonpäälle vuoristossa kapuaminen, pysähdyimme nimittäin aina odottamaan häntä. Hän oli jo valmis myöntämään, että me kuoltaisimme kaikki tänne vuoristoon, jos tämä jatkuisi samana. Minä rohkaisin hänen mieltään ja kerroin oman versioni, miten kuvittelen kuolevani aikoinani, eli ei ollut minun aikani ainakaan vielä, eikä varsinkaan täällä vuoristossa.

Päätimme varmaan kaikki sillä hetkellä, että olimme saaneet tarpeeksemme ainaisista uusista vuorista. Nyt oli päästävä loppuun asti ylös, vaikka se olisi kuinka hankalaa tahansa. Rupesimme siis kapuamaan pystysuoraa kalliota ylöspäin. Se ei ollutkaan niin hankalaa, mitä kuvittelin, jalansijaa sai yllättävän hyvin aina sopivaan paikkaan. Välillä tosin ensimmäisenä kulkeva sai aikaiseksi kivivyöryn niistä sellaisista tiiliskiven kuuloisista litteistä kivistä, josta koko vuoristot oikeastaan koostuivat, Sitä käteen murusevaa todella epävakaata kiveä. Kukaan ei saanut murikasta päähänsä, eikä keneenkään ai sattunut.

Emme voineet uskoa, että olimme viimein ylhäällä vuoristossa. Olimme päässeet mahtavaan paikkaan, josta näkyi ties kuinka kauas. Näimme saaren poikki molemmille puolille rannikkoa ja ihmettelimme kuinka pieneltä saari näytti tästä lyhyemmästä etelä-pohjois- suunnastaan. Ylhäällä tuuli kovasti. EI taas meinannut pysyä omin voimin pystyssä. Olimme tosin niiniloisia saavutuksestamme, että unohdimme, kuinka väsyneitä olimme kovasta henkisestä rasituksesta. Fyysiset koetukset eivät enää painaneet missään, nyt oli taas puhtipussit täynnä. Katsoimme ympärillemme ja tajusimme kauhuksemme, että olimme turhaan kävelleet tuntikausia keskellä vuorijonoja, vaikka yläkautta maailmanlopusta olisi päässyt nyt seisomallemme paikalle varmaan puolessa tunnissa. Emme kauaa surkutelleet huonoa tuuriamme ja jatkoimme reippaasti matkaa eteenpäin. Emme vieläkään nähneet määränpäätämme, vain uusia ja uusia vuoria. Lähin vuorenhuippu oli saaren korkein kohta. Vähän reilu kilometrin korkuudella. Kävelimme senkin vuorenhuipulle ja ihmettelin, kuinka se vois olla vain kilometrin korkeudella. Kaikki näyttivät niin muurahaisten kokoisilta alhaalla rannikkokylissä.

Näimme myös idässä kohoavat saaret, Samoksen ja kumppanit. Myös muutama pikkuriikkinen saari näkyi, vaikka kaukaisuudessa olikin vähän usvaista. Samoin merellä hitaasti lipuva rahtialus. Kävelimme ikuisuuden ylhäällä vuoristossa pitkin saaren korkeimpia kohtia. Tuuli olisi paiskonut ja lennättänyt meitä välillä minne lystännyt, mutta pidimme jalat tukevasti maassa ja kallistelimme taas tuulea vasten. Minulta tuuli veti olkapäilleni viritetyn paidan pois päältäni, mutta kerkesin onneksi salamannopeasti juoksemaan sen takaisin kiinni. Se lensi yhden kallioseinämän viereen kuivien vuohenkakkojenpäälle.

Ylhäällä vuoriston huipulla ole rakennettu jykevä kiviaita. Muistelin yhtä dokumettia Englantiin rakennetusta muurista Rooman vallan aikana, mutta kukaan muu ei näyttänyt tietävän siitä. Kohta kiviaita loppui, ja muuttui teräväkärkisiksi suuriksi kivimöhkäleiksi, jotka oli laitettu terävä puoli taivasta kohti vinottain sojoittamaan. Siitä mieleeni tuli joku sotahyökkäystä vastaan valmistautuva linnoitus joka suojasi itseään tällaisella kivirykelmällä. Näytin ajattelevan Mattia, kerta tälläisiä ajattelin.

Olimme kävelleet jo kokopäivän, ikuisuuden suoraan sanottuna, mutta silti jaksoimme aina vain eteenpäin, vaikka toivo oli menetettypariin kertaan. Viimein kuitenkin näimme jotain lähempiä maamerkkejä päämäärästämme. Emme vielä tuulivoimaloita mutta niiden lähellä yhdellä toisella kukkulalla olevat mastot näimme nyt kaukaisuudessa. Ihmettelin, kuinka ikinä päästäisiin sinne asti. Vähän sellainen tunne, kun ajaa Helsingistä Lahteen ja näkee ensimmäisen vilaisun hyppyrimäistä, ja pitäisi kävellä se koko matka. Eli en nyt muista oliko se Orimattilasta asti vai kuinka kaukaa ne näkyy ekan kerran taivaanrannassa kukkulalla.

Olimme kävelleet ehkä puoleen väliin siitä kun olimme nähneet ne mastot kaukaisuudess.a Ne olivat vieläkin kaukana, mutta nyt lähempänä. Slovenialainen piti meille kauniin puheen, kuinka hän oli ylpeä meistä, olimme todella hyvin jaksaneet tähän astisen vaivaloisen matkan ylhäällä vuoristossa. Olimme aivan otettuja hienoista kommenteista ja hänen taustatarinastaan yhdistä vuoristotiedettä opiskelevista tytöistä, jotka oltiin laitettu viikoksi vuoristoon, ja ne pöhköt olivat tuoneet mukanaan meikkejä ja muita tarpeettomia kemikaaleja ja ties mitä muuta epäkäytännöllistä vuoristomatkaan. Me emme todellakaan olleet niin epäkäytännöllisiä ja turhamaisia. Meillä oli vain tarpeelliset tarvikkeet mukanamme ja jaksoimme oikeastikin ties mitä matkoja ja ties minkälaisessa maastossa. Sitä se jokivarsilla seikkailu teettää.

Samalla hetkellä aloin ihmettelemään miksei muuten lihaksissa tunnu, että nyt ollaan kävelty koko päivä. Mielessäkin oli vain kauniita muistoja tämän päivän hurjista kävelyistä kallionreunamalla. Tekisimme sen kaikki milloin vain uudelleen. Hyviä muistoja nuo.

Saavutimme vihdoin mastot ja jatkoimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, ennen kuin näimme vihdoin kaukaisuudessa kohoavat tuulivoimalat. Matkalla tuulivoimaloille, ja itse asiassa koko muukin matka, oli yhtä ihastelua alhaalla olevista paikoista. Nyt tajusin ehkä, miksi olin kirjoittanut olevani paratiisi saarella. Alhaalla näkyi vehreitä kukkuloita, niin kuin Lostissa, niitä trooppisen näköisiä paikkoja, joista eilen kerroin. Nyt lisukkeena oli vielä alhaalla virtaavia jokilaaksoja ja taustalla meren takana laskeutumassa olevan aurinko.

Kun olimme jo todella lähellä tuulivoimaloita soitimme kyytimme lähemmäksi. Pysähdyimme yhdessä vanhassa hylätyssä talossa ja tutkimme sen sisustaa. Kaikki oli rikki, ikkunat, seinät, maalit.. Tai no oli se talo pystyssä, mutta mitään ei ollut sisällä. Löysimme yhden tienpätkän, joka johtaisi lopullisesti meidän kaipaamallemme tielle. Se loppui kuitenkin seinään, ja päädyimme kävelemään ruusupusikoissa, tai vastaavissa. Nyt saimme viimeisen viiden minuutin kävelynaikana enemmän naarmuja, kuin mitä saimme koko päivän aikana yhteensä. En ole eläissäni mennyt niin tiheää ja piikikästä pusikkoa. Se oli hauskaa, vaikka pistelikin. Naarmutkaan eivät jälleenkerran olleet mitään vakavia, pientä punoitusta muutama minuutti. Koitin mennä osan puskista yli kiipeämällä tavallaan niiden runkoihin tallaten. Viimeisellä yrityksellä lensin kuitenkin mahalleni uudelleen puskaan ja jatkoin vain hihitellen matkaani alas läpi piikkiviidakon.

Meitä odotettiin jo tuulivoimaloilla. Oli aivan outoa nähdä ihmisiä, elämää tai edes auto normaalin kokoisena, eikä muurahaisen. He ajoivat meidät lähimpään rantaan, jossa pääsimme virkistäytymään. Emme kyllä edes haisseet pahalta, mutta virkistävä uinti teki aina hyvää. Tuuli oli kova myös alhaalla meren rannalla. Aallot olivat mahtavat ja voimakkaat. Ne oikein vyöryivät pärskyen rantaan. Vaihdoin uima-asusteeni uudella tekniikalla pyyhkeen alla ja polskahdin veteen. Ei mennyt kauaakaan kun tajusin perääntyä aikeistani uida kauemmas rannasta. Nyt tajusin, etten ollut taaskaan ollut tekemisissä tälläisten isojen aaltojen kanssa. Leikin ensin hyppien aaltoa vasten aina kun sellainen ilmestyi. Kohta kuitenkin aallot voimistuivat ja ne kohosivat korkealle pääni yläpuolelle. Ne nappasivat minut mennessään ja tönivät minkä kerkesivät.

Yksi aalto painoi minut veden alle enkä nähnyt mitään veden alla kun meri vain vaahtosi pinnankin alla. Seuraava aalto oli voimakkaampi ja paiskasi minut rantakivikkoon heittäen muutaman kivenmurikan niskaani. Yksi aalto sai bikinini pois paikoiltaan ja minut kuperkeikkaamaan veden alla. Ihan hassuja luonnon ilmiöitä. Rannalla seisova slovenialainen äiti katseli leikkimistäni, eikä näyttänyt olevan huolissaan vaikka aallot veivät minut aina huppeluksiin ja pois näkyvistä. Uimaopettajani tajusi jossain vaiheessa, että minä leikin rannan tuntumassa aallokossa ja tuli komentamaan minut pois vedestä kun tajusi kuinka aallot heittelivät minua minun vain mennessä voimattomasti mukana.

Menin vaihtamaan kuivaa päälle, en olisi muutenkaan kauaa jaksanut taistella aaltoja vastaan. Muutkin tulivat pois vedestä ja jatkoimme matkaamme autolla. Pysähdyimme Evdilokseen jäätelölle ja virvokkeelle. Sain kaksi palloa jäätelöä. Matkalla kotiin olin aika väsynyt ja tiesin kuinka väsynyt olisin kun vihdoin saisin päätökseen tämän päivän seikkailujen kirjoittamisen. Olimme tukikohdalla. yhdeksän aikaan, en oikeen katsonut kelloa. Näimme, kuinka osa porukasta oli lähtenyt kävelemään Kristosiin jalkapallopeliin tai kaljalle. Me menimme kolmisteen keittiöön valmistamaan iltapalaa leipää ja munakasta. Siellä katsottiin taas täysillä filmiä, Asteriksia tarkemmin ottaen. Se taisi olla ranskaksi, ainakaan en tajunnut sanaakaan. Tulin ylös barakeille kirjoittamaan, ja sain muutaman kappaleen kirjoitettua rauhassa kunnes ikkunaani koputettiin. Siellä oli kakun palanen, Kiiruhdin ulos (paljasvarpain) ja hiippailin keittiöön. Syötyäni kakun palasen ja juotuani lasillista vettä tiskasin löytämäni ja käyttämäni tiskit ja palasin takaisin kirjoittamaan. Yhdeltä yöllä suurin osa porukasta palasi takaisinillan vietostaan.

Tämän blogitekstin henkilökuvat on ottanut Jernej Burkeljca



Lauantai 21.6.2008

Heräsin puoli kuudelta aamulla. Söin vähän aamupalaa minkä kerkesin ja otin vielä omenan mukaani evääksi. Lähdimme kolmisteen Englantilaisen tytön ja uimaopettajani kanssa etsimään saaren suurinta vesiputousta. Tiesimme tosin jo missä se oli, mutta halusimme käydä itse paikanpäällä. Ainiin. Aamulla ei tullut tippaakaan vettä raanoista, eikä edes puutarhaletkuista. Nyt sitten alkoi se kuiva kesäkausi kun jouduttiin olemaan ilman vettä. Emme saaneet mistään edes vettä juodaksemme. Ei siis tipan tippaa. Kauhistelimme jo kuinka kauan tätä kestäisi. Ei yli kymmenen hengen porukka selviä kauaakaan ilman vettä.

Ajoimme niin lähelle Selinin vesiputousta kuin pystyimme, Kävelymatkaa oli kuitenkin vielä melkein puolituntia, ennen kuin saavuimme vesiputoukselle. Maasto oli matkalla kuivaa ja karua ja ilma oli kylmä. Jouduin jopa käyttämään takkia, sillä tuuli aivan valtavasti. Koitin suojata korviani, sillä niihin vähän särki, niin kuin eilen mainitsin. Itse vesiputous oli pelkkää kalliota. Vettä ei itse asiassa ollut lainkaan. Vesiputouksen yläpäässä oli muutama lammikko, josta ei edes virrannut vettä alas. Niin kuivaa täällä nyt oli. Maisemista ja maanmuodoista näki kuitenkin, että todellisuudessa talviaikaan vesiputous olisi mahtavan suuri.
Emme viipyneet kauaakaan itse vesiputouksen luona. Tuulisuus kehotti liikkumaan eteenpäin. Toiset kiipeilivät vähän aikaa kallionkielekkeillä. Ne olivat kolme kertaa ihmisen kokoisia. Ei mitään liian korkeita. Minä en tohdinut mennä lähelle yhtäkään kallion kielekettä, kun pelkäsin lentäväni tuulen mukaan alas.

Palasimme autolle ja ajoimme kohti saaren yhtä korkeimmista kohdista, Ammoudiaa. Se oli vuoren huipulla sellainen kivikkopaikka, jossa oli paljon kivimuodostelmia epäluonnollisissa paikoissa. Siis sellaisia niin kuin vaikka Stonehenge. Täällä nämä kivimuodostelmat olivat tosin jokapäiväisiä ja niitä näkee joka puolella. Ovat ne tosin henkeäsalpaavia, ei voi tajuta kuinka joku iso kivenlohkarekasa voi olla paikoillaan yhden pikkuruisen kivenmötikän päällä.

Matkalla tukikohdalle eteemme tuli suljettu portti. Niitä on täällä aika useassa kohdassa, varmaan vuohien takia. Minä istuin edessä, joten hyppäsin ulos autosta tuttuun tapaan, kun yleensä juuri minä istun edessä ja käyn avaamassa portin kun sellainen tulee vastaan. Kaikilla on aina yhtä hauskaa katsoa autosta kun koitan pähkäillä, kuinka portit aukeavat. Näytän aina koittavan avata niitä ensinnäkin väärästä päästä, ja kun tajuan kävellä oikeaan päähän, niin avausmekanismi täytyy vielä selvittää. Sitten vielä normaalisti avaan portin sinne suuntaan, jonne ollaan menossa, mutta joka on yleensä värään suuntaan sekin. Nuo portin avaukset ovat sellaisia tyhmyystestejä, ja minä näytän aina Jonna puoleni näissä koetuksissa. Nauramme aina kippurassa kun palaan takaisin autoon. Tai siis normaalisti he aloittavat jo nauramisen kun kävelen portille ja minä kun en saa sitä ekalla kerralla auki. Naurua kestää ties kuinka kauaksi aikaa. Minä kuitenkin nautin juuri noista hetkistä, kun oikeasti tyypit näkee millainen olen tosielämässä.

Takaisin tukikohdalle ajoimme huonoja kiviteitä ja kuski halusi koittaa ties minkä näköisiä ja jyrkkiä oikopolkuja. Selvisimme, tai siis auto selvisi naarmuitta. Ja kyllä mekin, jos jäi epäselväksi. Taisin syödä lisää aamupalaa ja menin takaisin petiin. Muut kaksi lähtivät vanhempia vastaan Evdilokseen ja palasivat puoli yhdeltätoista hakemaan minut. Sain hyvin nukuttua tarpeeksi. Me lähdimme ensin uimaan ja syömään heidän kanssaan Nasiin, ennen kuin aloittaisimme ison vaelluksemme saaren halki.

Ajoimme Armenistiksen läpi. Eilen muuten kun ajoimme samasta kohtaa, näimme panakirin faniklubini oluella terassilla vilkuttamassa meille. Päästyämme Nasiin oltuamme ensin kaikki naispuoleiset takapenkille ängettynä saimme vihdoin tilaisuuden virkistäytyä. Uinti oli hyvä tapa saada edes jonkunlainen pesu, kerta tukikohdalla ei ollut vettä. Vaikka meri olikin suolainen.

Tänään oli myös isot aallot, niin kuin varmaan arvata saattaa aamuisesta vesiputousbongaus reissusta. Tämän päivän aallot olivat tosin aivan erilaiset kuin eilisillan. Ne olivat myös isot niin kuin eilen, mutta nyt ne olivat paljon leveämmät ja salakavalat. Ne olivat suurempi ja voimakkaampia, mutta ei tyrskyisät kuin vasta aivan rannassa. Uin taas naama hangonkeksillä pomppien aallokossa. Tänään muistin uimalasit, joten liikkuminen oli paljon sulavampaa, enkä saanut yhtä paljon vettä suuhun, nenään tai korviini.

Menimme vakkari tavernaan syömään pastaa ja juomaan limonadea. Kasvikset olivat loppu, joten saimmekin lihaa lautasellimme. Ajoimme takaisin tukikohdalle pakkaamaan. Otimme myös makuupussit kaikenvaralta mukaan. Jätimme ne kyllä autoon, sillä he toisivatne meille tarvittaessa. Saimme kyydin meidän aloituspisteeseemme Agios Isidoriksen yläpuolella olevalle kalliolle. Lähdimme kävelemään korkealla yhä tuulisessä säässä kohti tämän päivän määränpäätä. Olin alkumatkasta takki päällä kun oli niin kylmä, mutta pian tajusin, että kaipasin takista vain huppuosaa korvieni suojaksi. Niinpä operoin huppuni irti takista ja käytin sitä tuulihattunani. Kävelimme samanlaisessa maastossa kuin aamulla tuntikausia. Oli kuivaa, kivikkoista ja maassa kasvoi vain piikkipusikoita, kanervoita, saniaisia ja paikkapaikoin muutama tuulesta vääntynyt puu. Jalkojen alla oli kiviä, välillä hiekkaa, ja usein kanervoita, tai muita kuivia puskia. Kivet olivat irtokiviä, niitä joista olen monta kertaa aiemmin maininnut. Nyt osaan kuvailla millaisia ne ovat; kun niiden päällä kävelee kuulostaa kuin kävelisi tiili kasassa ja jos ne lähtevät mäkeä alas jalkojen alta, niin kuulostaa kuin heittäisi posliiniastioita lattialle.

Olimme kävelleet jo kaksi tuntia, kun päädyimme aamuiseen Ammoudiaan. Paikalla oli taas leijonakuninkaan kielekkeitä ja muita hassuja muodostelmia. Levähdimme kivitönössä tuulensuojassa ja söimme evääksi ottamiamme omenoita. Kivitönö oli vanhatönö, pelkästään yksi huone ja yksi ikkuna. Simppeli. Pidimme vessatauon kukin löytämänsä kivenmurikan kanssa ja hihittelimme kuinka pissa lensi kaaressa muutaman metrin päähän siitä mihin sihtasi. Oli niin tuulista.

Tuulisuus jatkui koko päivän. Huppuni lepatti kuin joku pienoiskoneenroottori. Myös repun hihnat paiskautuivat tuulen voimasta ilkeästi ihoa vasten nipistellen. Tuuli aiheutti myös muita ongelmia. Se oli niin voimakas, että siihen pystyi helposti nojaamaan, muuten olisi kävellyt aivan vinosti kun tuuli puhalsi kroppaa kääntymään oikealle. Välillä tuuli loppui kuin seinään ja silloin jos oli juuri nojaamassa siihen, niin kävi hullusti. Ei meistä kukaan kalliolta pudonnut, välillä vaan vähän horjahti ja sydän löi tiheämmin. Tuuli myös niin, että kun avasi vesipullonsa, niin tuuli pääsi pullon sisään puhaltamaan ja viheltämään.

Pysähdyimme yhdessä erikoisen näköisessä kivenlohkare muodostelman vieressä vuorenharjanteella. Minä halusin itsestäni kuvan noiden kivikasojen päällä ja lähdin kapuamaan ylös muutaman metrin korkuiseen kasaan. Kun minusta oli otettu yksi kuva puolivälillä matkaa jatkoin kiipeämistä ylös, mutta suuri kivenlohkare, jonka päälle astuin lähtikin liukumaan alas, ja minä jouduin tekemään takaperin hypyn. En tajua, kuinka niin iso, sellainen kuutiometrin kokoinen kivenlohkare edes pystyi siirtymään. Ehkä sekin nojasi vain pieneen kivenmurikkaan eikä kestänyt mitään epätasapainoa päällään. Kameran takana kauhisteltiin kun en enää ollutkaan kameran sihdissä ja olin kadonnut kivikasan taakse. Olin aivan kunnossa, naureskelin vain kun olin saanut siirrettyä kivenjärkälettä paikoiltaan.

Näimme paljon vuohia, vuohenkakkaa, kilejä ja muutaman lampaan. Yhdessä kohtaa toiset sanoivat tosin, Did You see, a big kik, ihmettelin, että mikäköhän on kik, tuli vain joku nörtti mieleen ja kysyin varmennusta. Kuulin taas gik, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Kysyin vielä uudelleen ja minulle selvennettiin, niin että pork. Sit huudahdin, ai pig?!, miksette heti sanoneet. Ylhäällä vuorilla oli niin tuulista, ettei kuullut mitä toiset sanoivat, varsinkaan kun minulla oli ropellikypärä päässäni. Käytin sitä siis suojatakseni korvia, joita särki, ja tiesin, ettei voimakas tuuli auttanut korvakipuun. Meidän tämän päivän reissun maasto oli samaa koko matkan. Tai siis menimme kyllä yhden metsän läpi. Se alkoi tyhjästä ja loppui kuin seinään. Näimme metsän reunan, ja sen keskellä aukon, sellainen metsätunneli. Menimme sisään ja kävelimme tunnelia pitkin niin kauan kuin sitä kesti. Puut olivat tummia, ohuita, ja kiemurarunkoisia vähän meitä korkeampia, niin, että mahduimme kuitenkin seisaaltaan kävelemään tunnelissa.

Näimme kaukana alhaalla lähellä merenrantaa hienoja laaksoja ja pienempiä vuoria. Ne näyttivät reheviltä ja viihtyisiltä, jopa trooppisilta. Tiesin kuitenkin, ettei ne todellakaan olleet trooppisia, vaikka vihreitä olivatkin. Päätimme kävelymme lähelle maailman loppua, josta olen maininnut muutaman kerran viikonloppureissuissa. Sellainen hurjan näköinen vuori, jonka takana ei uskoisi olevan elämää. Soitimme itsellemme kyydin ja lähdimme samalla kävelemään tietä pitkin lähemmäs hakijaamme. Olimme tähän asti kävelleet pelkässä piikkipusikkokasassa, ja nyt tielle päästyämme minä ja kenkäni saimme ihmetyksiä, erityishuomiota ja kumarruksia maahan asti suuresta saavutuksesta kävellä remmisandaaleissa moisessa maastossa. En edes tajunnut, että olin tehnyt ihmeitä kävellessäni siinä ryteikössä niin avonaisilla kengillä. Muistin, että olin vähän väliä saanut piikistä jalkaani, mutta olin varmaan unohtanut olla mainitsematta asiasta ääneen. Toisilla oli sellaiset kunnon tukevat ja kaikkea suojaavat vaelluskengät.

Sain lisäpuhtia kehuista ja lähdin viimeiseen spurttiin. Otimme oikopolun viimeisestä pusikosta, kun täälläpäin nämä tiet kun ovat kiemuraisia, niin jalan voi suoristaa mutkat pusikon kautta. Hypin piikkipuskissa kuin joku siellä asuva hyppyhämähäkki ja päädyin ennätysajassa takaisin tielle. Muut tulivat tuttuun varmaan tapaan varovaisesti alamäen pusikon läpi koittaen suojata jalkojaan naarmuilta. Meillä kaikilla oli nimittäin sortsit. Minua ei enää extra naarmut haitannut, jalkani näyttivät jo valmiiksi niin kauheilta.

Saimme kyytimme nopeasti ja uimaopettajani isä ajoi meidät viereiseen kylään tavernaan, jossa hänen äitinsä oli jo odottamassa. Me tytöt kävimme ensin virkistäytymässä naistenhuoneessa. Minun hiukseni olivat kuin harakanpesä. Olin kammannut ne ennen matkaamme, mutta nyt ne olivat jo aivan takussa. Söimme tavernassa kreikkalaista salaattia ja joimme paljon vettä. Kenelläkään ei ollut oikeastaan erityisen jano viiden tunnin kävelyretkellämme, varmaan kun oli sen verran tuulista.

Jätimme vanhemmat heidän hotellilleen ja ajoimme tukikohdalle. Kello oli jo paljon ja halusimme levähtää hetken ennen nukkumaan menoa. Katsoimme Nemon taustatarinaa näyttelijöiden puhumana ja minä aloitin kirjoittaa matkastamme. Tietokoneen akku kuitenkin loppui kesken ja näytölle ilmestyi taas ärsyttävä viesti; kannattaisi tallentaa kaikki tiedostonsa ennen kuin akku loppuu kokonaan. Ikinä ei tule mitään varoitusta etukäteen, mutta onneksi wordini tallentaa automaattisesti, ja minä olen tottunut painamaan ctrl S joka lauseen loputtua. Kun tuo ilmoitus ilmestyy koneelleni, se jää siihen ikuisuudeksi, eikä mikään nappula tai edes virtajohto sitä siitä poista, joudun siis aina resetoimaan koneeni kun akku loppuu. Tyhmä kone. Marsin koneeni kanssa ylös barakeille keittiöstä ja kävin vihdoin suihkussa, kun vesi oli palannut takaisin tukikohtaamme.

Tämän blogitekstin henkilökuvat on ottanut Jernej Burkeljca

Saturday 21 June 2008

Perjantai 20.6.2008
Aamulla veri virtasi jaloistani. Pikku ärhäkät kärpäset eivät voineet jättää hyvän makuisia jalkojani rauhaan, niinpä vuodin joka kohdasta, jossa oli vähänkään ihoa näkyvillä. Pilasin myös valkoiset polvihousuni vereen. Kaikki muutkin housujen lahkeet taitaa olla veren tahrimia. Mietimme uskallammeko ehdottaa pomoille virkistysviikonloppua veneellä työmotivaation lisäämiseksi, mutta he luultavasti vain suuttuisivat siitä.

Minulla ei meinannut riittää kahdeksan tunnin työaika millään tekemään kaikkia tämän päivän hommia. Työtäni on aivan valtavasti, en voi käsittää miten kokoajan on hirveä kiire ja paine tehdä minun työtäni kun se ei ikinä näytä saavan päätöstään. Lisäsin nyt eilen biologin tunnistamat kukkaset tiedostoihini takaisin. Siinäkin oli iso homma jo pelkästään etsiä, mitkä kukat hän oli tunnistanut. Minun täytyi vielä siirtää ne kaikkiin muihin tiedostoihini ja excel taulukkoon ja vaikka mihin. Siinä meni puolikas päivä. Toisella puoliskolla käsittelin Myrsonaksen tiedostoja ja tein Halaresta luovutuskuntoon. Viimeistelin nyt excel taulukkoni ja linkitin uudelleen kaikki kuvat, sillä ne meni aivan sekaisin kun lisäsin uusia kuvia tunnistamattomien puolelta latinankielisen puolelle, sillä ei riittänyt, että ne vain siirsi viimeiseksi, sillä halusin niiden olevan aakkosjärjestyksessä.

Löysin myös tiedostoistani kaksi perhoslajia ja yhden kasvin, joka puuttui kokonaan taulukoistani. Muokkasin ne taulukko kuntoon ja tallensin tarvittaviin paikkoihin. Työstin myös ylinmääräisiä tiedostoja pois kansioistani, sellaisia, joilla muut eivät tekisi mitään. Kaikista ajatusta vaativa työ oli, kun halusin käyttää nyt Myrsonas joella käyttämääni taulukko systeemiä kaikkien kuvien hallintaan kirjoitetussa muodossa. Niinpä kirjoitin ylös joka ikisen koordinaattien lukemat exceliin ja ottamani kuvat, kuinka ne nyt olin nimennyt latinaksi tai jollain muulla nimellä.

Pitkin päivää alkuperäinen tiimiläineni, englantilainen tyttö tuli kyselemään minulta koordinaatteja joistakin tietyistä kohdista jokea, josta olimme löytäneet jotain erikoista. Hän ihmetteli kuinka olin niin hyvin organisoinut kaikki tiedostoni, että löysin muutamassa sekunnissa kaikki tarvittavat tiedot. Jopa niistä, joista ei ollut kuvaa, sillä muistini toimi vielä hyvin. Muistan kaikki joen kohdat kuin eilisen ja missä mikäkin valokuva on otettu. Hän oli muuten päättänyt tehdä tänne loppuraportin ja lähteä yhteen toiseen vapaaehtoistyöhön kreikan pääsaarelle. Merikilpikonnien pelastustyöhön. Aivan mahtavaa!

Kuudelta minulla oli vielä työt kesken niin kuin aiemmin vihjasin. Halusin kovasti näyttää viimein raporttini jollekin pomolle, mutta ei ollut ketään isompaa pomoa paikalla jälleen kerran, vain alimman tason. En raaskinut lopettaa, sillä saattaisin mennä sekaisin tiedostoissani, kun työstin aika pitkälle muistin mukaan. Merkkasin kuitenkin johonkin paperin kulmaan minkä päivän retkeen asti pääsin, ennen kuin vihdoin päätin lähteä paremman tarjouksen perään. Olin siis vielä tekemässä viimeistä tarkistusta Halares tiedostoissani, että minulla on varmasti kaikki lajit tunnistettu, jotka voidaan tunnistaa, mutta myös ecxelissä ne lajit, joita ei olla vielä tunnistettu. Lähdimme nelisteen rannalle. Söin ensin muutaman leivän ja siivosin vähän keittiötä. Autoin tiskivuorolaisia tyhjentämään kuivaustelinettä, niin kuin joka päivä teen. Täällä harva tajuaa tyhjentää telineen ennekuin alkaa tiskata, ja sitten kaikki vanhatkin tiskit kastuvat uudelleen kun päälle isketään juuri tiskattuja tiskejä. Ja kuivaustelineet ovat yleensä muutenkin aina täynnä.

Saimme kyydin aika pitkän kävelymatkan päästä. Meidät kyyditsi yksivanha paikallinen mies. Hän ei puhunut mitään, ajoi vain hiljaa alas mäkeä Armenistikseen melkein jarrut pohjassa koko matkan. Ja hän käsitteli rattia samalla tavalla kun olen vain Ellenin nähnyt käsittelevän, silleen et siitä kuuluu kahinaa.

Olimme jakaantuneet kahtia, jotta saisimme paremmin kyydin, ja kun tytöt unohtivat maksaa paikalla olevalle pomolle rahaa lauttamatkasta, kun he lähtisivät maanantaina, vai olikohan keskiviikkona ja he joutuivat kävelemään takaisin tukikohdalle. Menimme sillä aikaa hakemaan valkoisen jeepin vuokrausfirmasta auton uimaopettajani vanhemmille, jotka tulisivat huomenna saarelle. Tytöillä näytti kestävän ikuisuuden tulla alas rannikolle, joten päätimme käydä ostamassa jäätelöt. Minä ostin kaksi. Tai toinen piti olla mehujää, mutta ei se ollutkaan. Kävimme ostamassa ne jo meille tutusta tulleesta kaupasta Armenistiksesta, ja siellä on työntekijänä yksi punaposkinen kreikkalainen joka muistaa minut hyvin ja jää aina rupattelemaan kanssani.

Menimme tyttöjen tultua autolla Nasiin. Poikkesimme tavernassa, johon kuvittelin jättäneeni jenkkihuivini, täälläpäin kutsun sitä merirosvohuivikseni. Se ei kuitenkaan enää ollut tavernan vessassa, joku oli ottanut sen. Höh. tai heittänyt pois. Lupasimme jo tutulle tarjoilijalle uinnin jälkeen tulla vielä juomaan jotain. Kävelimme alas jyrkkiä ja pitkiä kivirappusia Nasin rannalle. Hippiystävämme olivat muuttaneet rannalta pois. Yleensä siellä oli paljon alastomia ihmisiä ja jotkut heistä asuivat kallionkielekkeiden suojaan rakennetuissa huivikattoisissa villimajapaikoissa.

Rannalla tyrskysi. En ollut ikinä vielä nähnyt näin isoja aaltoja, mitä nyt näin. Ne olivat jopa isommat kuin silloin yksi päivä Armenistiksessa. Nyt rantaan tyrskyi suurella voimalla valkoisia vaahtopäitä ja vesiroiskeet kastelivat liian lähellä olijat. Aallot olivat voimakkaat. Lähdin uimaan, vaikka sää ja kokonaisuus näytti uhkaavalta, oli jotenkin mahtavan villi ja vapaa tunne. Olin unohtanut uimalasini kotiin, joten täytyi selvitä ilman. Olin uinut jo varmaan kymmenen minuuttia, kun tajusin katsoa, etten ollut päässyt rannasta kauaskaan. Aallot työnsivät minua niin voimalla takaisin rantaan päin, että jouduin tekemään nelinkertaisen työn päästäkseni edes hitusen eteenpäin. Keräsin voimia ja uin kauas puolikaaren taa. Kaikilla meillä oli todella hauskaa kun keinuimme ja olimme aivan aaltojen vietävänä.

Kaikki oli siihen asti hauskaa ennekuin sain ensimmäiset aallot suuhuni. Iso aalto yllätti takaa ja puski minut vähän pinnan alle, olin aivan kunnossa, mutta ylös pinnalle päästyäni vielä suurempi aalto päätti sihdata suoraan suuhuni. En nähnyt mitään, ja nenäni ja korvani ja suuni oli täynnä suolavettä. Oksetti vähäsen ja kakoin ja syljin minkä pystyin. Uimaopettajani tuli välillä kroolaten katsomaan oliko kaikki kunnossa ja näytin kuinka hauskaa minulla oli. Aalloissa polskiminen ei ollut mitenkään vaarallista, vaikka se näyttikin hurjalta, ja varmaan kuulostaakin. Merivesi vaan kannattelee niin hyvin, ettei edes väsynyt, vaikka en päässyt levähtämään missään.

Normaalistien todellakaan olisi uskaltautunut näihin aallokoihin polskimaan, mutta täällä on saanut jotain supervoimia, välillä jotain yliluonnollisiakin voimia ja rohkeutta. Pidän kuitenkin järjen päässä, ja nytkin esimerkiksi uimme kokoajan näköetäisyydellä toisistamme. Puolikaaren takana aallot olivat todella hurjia, kun ne osuivat kulmakiviin tai kallioseinämään. Näki, kuinka kallion seinämä oli märkä ties kuinka monen metrin korkeudelta. Oli aivan mahtavan näköistä kun vain valkoista vaahtoa tyrskysi joka puolella. Ihan niin kuin jossain talvimyrsky kuvissa tältä saarelta. Toivon, että nään tällä vielä suurempia aaltoja tulevaisuudessa.
Käännyin takaisin uidakseni rantaan. sain taas vettä korviin, nenään ja suuhun. ei se enää haitannut, tiesi, ettei pahaolo kauaan kestänyt. Rannantuntumassa annoin aaltojen työntää minut aivan rantaan. Yksi iso aalto paiskasi minut ja kasankiviä aivan matalikkoon, niin, että kun nousi seisomaan, niin oli vain enää varpaat vedessä kun aalto vetäytyi jo taaksepäin. Seuraava aalto kaatoi kuitenkin minut kumoon. Hassua. Rannalla oli kylmä. Oli jo aika myöhä, muut rannalla olijat häipyivät pikkuhiljaa. He olivat seuranneet katseet lujasti meihin kaikkiin päin, että varmasti kaikki selvitään hengissä tuosta myrskysäästä.

Rannalla opettelin vaihtamaan kuivat päälle pyyhkeen alle. Se oli aika suoritus, mutta onnistuin silti vilauttelematta mitään. Menimme takaisin ylös tavernaan ja tilasimme juotavaa, yksi appelsiinimehu, yksi lemonade, yksi suklaa maito ja yksi Heineken. Kaikkien juomat maksoivat kaksi euroa kipale. Lähtiessämme takaisin oli jo kovin pimeää, oli viittä oli kymmenen. Menimme kiemura tietä ylös jeepillä, tavallaan yksi oikopolku, jota olimme käyttäneet kerran aiemmin minuna ajaessani muutama viikko sitten lauantai aamuna. Tie haarautui ties mihin suuntaan, eikä ikinä tiennyt minne piti kääntyä, täällä mennään vain tuntuman mukaan, mutta yleissääntönä voi pitää, että valitsee leveimmän tien. Tunnistin hyvin missä olimme, ja takapenkin tytöt ihmettelivät miten voi pilkkopimeässä nähdä ja muistaa paikkoja jonkun puskan tai puun, mutkan tai minkä tahansa mukaan. Päädyimme lähelle Agios Dimitriosta, josta ei ollut enää pitkä matka Rahesin kautta Kastanjekseen.

Olimme ennen yhtätoista perillä, keittiössä oli jonkun tylsän mustavalkoisen, kovaäänisen filmin katsominen kesken. En edes ollut nälkäinen, joten tulin suoraan huoneeseen kirjoittamaan. Suihkuista ei kuulemma tullut tippaakaan vettä, ei siis kannattanut edes haaveilla meriveden pesemisestä pois iholta. Olisin rannalla kaivannut nenäliinaa, kun suolavesi sai nenäontelot hassun tuntuiseksi, sain myös hetkeksi päänsäryn uinnin jälkeen ja minulle oli tullut myös korvasärky. Se alkoi jo kyllä päivällä kun tuuletin puhalsi päin naamaani toimistossa tänään ja eilen, ja vaikka siirsin sen monta kertaa pois vierestäni niin aina joku kävi siirtämässä sen takaisin kun nousin paikaltani käydäkseni jossain. Ei ole hankala arvata kuka. Vieläkin tuntuu ilkeältä vasemmassa korvassa.

Ainiin, ja se eilen, olikohan se edes eilen, vai toissapäivän kun olimme Myrsonaksella viimeksi, noi kuitenkin, se ihottuma. Se on aivan kamala. Pikkunäppylät kutisevat kauheasti käsivarsissa ja varsinkin ranteessa ja kyynärtaipeessa. Olen myös raapinut ohutta ihoani rikki hauiksen kohdalla. Huoh, olisinkohan mikään päivä mahtavassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa.

Lähdemme huomenaamulla kuudelta etsimään saaren suurinta vesiputousta. Täytyy olla takaisin tukikohdalla yhdeksään mennessä kun auto viedään Evdilokseen uimaopettajani vanhempien käyttöön. Päästään varmaan puolenpäivän aikaan lähtemään saaren halki kävelemään.

Hei, ja oikeen hyvää juhannusta kaikille, ja äitille hyvää syntymäpäivää!